Satakunnan Kansa

SK 1.11.01

Arki-illan elämää ja elokuvaa

Olen kotoisin Hollannista, joka on yksi maailman tiheimmin asutetuista maista. Siellä on jaettava kaikki kaikkien kanssa, jonottava kaikkea ja varattava paikka kaikille asioille. Suuren Suomen tyhjyys on tässä mielessä erittäin miellyttävää. Missä tahansa istut, seisot tai kuljet, tila pitää sinulle seuraa.

Esimerkiksi elokuvissa. Halusin käydä katsomassa elokuvan „Joki“. Jonottaminen on minussa niin syvässä, että haluan ostaa jo aamulla elokuvalippuni. Siis väärin. Epävarmana seison suuressa aulassa, vasemmalla tyhjä ravintola, oikealla lipunmyynnin suljettu tiski.

Hollannissa elokuvissa käyminen merkitsee kaikenlaista mukavaa. Sovitaan treffit jonkun kanssa jossakin, otetaan aperetiivi, syödään hyvässä ravintolassa, käydään katsomassa elokuva ja mennään sen jälkeen tanssimaan tai taas kapakkaan. Vietetään iltaa.

Hauska iltani täällä alkaa kuitenkin varttia vajaa kuusi iltapäivällä! Valtavassa ravintolassa ei ole vieläkään yhtään asiakasta ja lipunmyyntitiskin edessä odottaa kolme muuta. Olemme kaikki tulleet katsomaan eri elokuvaa ja sen takia istun kohta yksikseni salissa.

Elokuva on erittäin hyvä. ”Joki” on Aki Kaurismäen luoman Suomalaisen Koulun tuote, jota viedään maailman kaukaisimmillekin nurkille. Olen kaksi tuntia intensiivisesti mukana keskisuomalaisen kylän kesälauantain vietossa: iloa, surua, pitkävetisyyttä, kohtaamisia ja eroamisia paperitehtaan karmean hajun alla.

Mikä tekee suomalaisen elokuvan niin hyväksi verrattuna esimerkiksi hollantilaiseen on se, että leffat käsittelevät Suomea ja suomalaisia. Suomalaiset pystyvät katsomaan itseään suoraan peiliin. Pystyvät laskemaan leikkiä itsestään. Tai itkemään. Suomalaisessa elokuvassa näyttelijät esittävät itseään.

Niinpä minulle tulee tunne, että elokuva vain jatkuu kun poistun teatterista. Ravintolassa ei todennäköisesti ole koskaan ollut asiakasta, myös kadut ovat yhtä autiot kuin Äänekoskella, minne 'Joki' sijoittuu. Voisin mennä johonkin lasilliselle. Mutta voin tehdä sen myös kotona. Kuten kaikki ovat ilmeisesti päättäneet tehdä.

Suomi illalla puoli yhdeksältä. Vartijat tarkistavat paikat, Arvi Lind on kuningas ….

 

 

 

SK 6.12.01

Liputuspäivä

Hollantilaiset liputtavat ainoastaan kerran vuodessa. Ja silti eivät edes kaikki tee sitä. 30. huhtikuuta on Koninginnedag (Kuningattaren päivä) ja julkisten rakennusten lisäksi myös joissakin yksityisissä saloissa liehuvat punavalkosiniset värit. Liputus on siltä vuodelta hoidettu kotimaassani. Hollantilaiset ovat ylpeitä lehmistään, kukistaan ja jalkapallonpelaajistaan. Mutta he ovat vaivautuneita liputuksesta ja kansallislauluista.

Täällä Suomessa asia on aivan toisin. Lippu on salossa miltei joka päivä. Ilmeisesti aina on joku syy kaivaa sinivalkolippu esiin. Harmi, sillä vuoden lopussa siitä on kadonnut jo hohto. Ylipäänsä minun on oikein pinnisteltävä löytääkseni juhlatunnetta tänään. Länsi-Euroopassa oli toisen maailmansodan aikaan tietysti toiset viholliset ja tavoitteet kuin täällä. Minusta sotilasparaatit, Ehrnrooth sekä termit 'suomalaisuus' ja 'menetetyt alueet' ovat liian saksalaisia.

Onneksi on kynttilät.

Hollantilaisilla on todennäköisesti ainutlaatuinen tapa muistaa sotauhrejaan. Kiireisessä ja meluisassa pikkumaassa Pohjanmeren rannalla vallitsee kerran vuodessa kahden minuutin täydellinen hiljaisuus. Kaikki hiljentyy hetkeksi, puut humisevat. Kuolleille suodaan harvinainen lahja.

Se mitä hollantilaiset tekevät hiljaisuudella, sitä suomalaiset tekevät valolla. Joulukuun alun usein vielä lumettomassa pimeydessä palaa kymmenettuhannet kynttilät. Hautausmailla, talojen ikkunoilla tai vaan jossakin metsässä.

Merkki siitä, että pimeydessä on valoa, lämpöä kylmän keskellä, lohtua kyynelten jälkeen. Jotakin, joka koskettaa minua syvemmältä kuin mikään poliittinen puhe tänään. Koska sen kautta pystyn samaistumaan suomalaisten kaatuneitten kohtaloon.

Ei sen takia, kenen puolesta he kaatuivat vaan että he kaatuivat.

 

 

 

SK 12.1.02

Näkyvä kuolema

Eräässä mielessä suomalaiset talot muistuttavat Välimeren maiden taloja: niissä on pienet ikkunat. Mutta italialaiset rakentavat suojautuakseen helteeltä,suomalaiset paukkupakkaselta. Siinä missä etelän ihmiset täyttävät parvekkeensa kukilla, suomalaisten talojen julkisivut ovat paljaita ja kuolleita. Jo viiden minuutin jälkeen luulen siis tietäväni kaiken ympärilläni olevasta näkymästä ja uskon, että se pysyy muuttumattomana.

Kunnes yhtäkkiä naapurin lippu on puolitangossa.

Ensimmäiseksi tulee mieleeni, että tänään on varmaan kansallinen muistopäivä. Mutta kadun varren muiden talojen saloissa lippuja ei näy. Saan kuulla, että kyseisessä kerrostalossa on joku kuollut, ja se saa minut takaisin lapsuuteni kadulle Hollannissa. Äitini näyttää meille naapurin ikkunan eteen vedettyjä verhoja ja kieltää meitä menemästä leikkimään naapurin talon luokse.Äitini ääni on epätavallisen matala, on kuin aurinkokin laskisi tuona päivänä aikaisemmin.

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin kuolema on häipynyt Hollannin katukuvasta.Nykyisin suljettujen verhojen takana todennäköisesti joku nukkuu pitkään, kuolleet tuhkataan ja hautausmaat ovat muuttuneet museoiksi. Hollanti on tänä päivänä ”armokuoleman” (eutanasia) maa, mutta monilla oman kuolinhetkensä valitseminen johtuu kai siitä, että vanhuutta ja heikkoutta ei enää arvosteta.

Miten hyvältä tuntuu nyt taas asua lapsuudenkaltaisessa ympäristössä, jossa tiedetään, että joku on kuollut. Seuraavana päivänä ohitseni ajaa hautajaissaattue ja vaistomaisesti otan hatun päästäni.

 

 

 

 

SK 2.2.02

Kuningassatu

Tänään Hollanti on hetken maailman keskipisteenä. Tuleva kuningas menee naimisiin. Tämä juttu ei kuitenkaan kerro sulhasesta tai morsiamesta. Willem IV:nnen ja Máxima Zorreguietan sadun takana on paljon ilottomampi tarina kahdesta isästä. Jorge Zorreguieta ei osallistu lainkaan juhlaan, Willemin isä on vain ruumillisesti paikalla.

Máximan isä ei ole sairas tai liian vanha matkustaakseen Argentiinasta Hollantiin. Hän ei vain ole tervetullut. Hän toimi maatalousministerinä 70-luvulla sotilasdiktatuurissa. Hollannin kuningas-huone melkein kaatui viime talvena kun Zorreguieta ensin kielsi menneisyytensä, myönsi sen sitten muttei katunut sitä. Hänen tyhjä tuolinsa tänään on kompromissi, johon kaikki hollantilaiset eivät yhdy.

Claus von Amsberg oli myös aikanaan diktatuurin palveluksessa. Mutta hän ei koskaan salannut eikä hyväksynyt uraansa Hitlerin SS-joukoissa. Clausin kohtalo koskettaa. Kuningatar Beatrixin puoliso ei kärsi menneisyydestään vaan absurdista arkipäivästään, jota kutsutaan monarkiaksi. Virallisesti hänellä on Parkinsonin tauti. Kuitenkin kaikki tietävät, että hän on psykiatrisessa hoidossa.

Käyttäen hänen omia sanojaan: ”Jokaisen kiven takana on jotain pelottavaa”.

 

 

 

 

SK 13.3.02

Miestenpäivä

Vieraalla kielellä ei opi koskaan laskemaan ja kiroilemaan kunnolla.

Luvut ja rumat sanat omassa suomenkielessäni eivät saa samaa painoarvoa kuin kotikielessäni hollannissa. On kuin ’twintig’ olisi enemmän tai vähemmän muttei mitenkään sama kuin ’kaksikymmentä’. Samalla tavalla mikään suomalainen kirosana ei herätä minussa niin paljon häpeää kuin ’godverdomme’. Minulle ei siis tuota mitään vaikeutta kiroilla suomeksi. Kyvyttömyydestä. Ja voittaakseni aikaa. Koska minulta puuttuu sanavarasto kiihtyä kunnolla verbaalisesti. Huomaan, että käyttäessäni rumaa kieltä samaistun paremmin suomalaisiin miehiin.

Meillä ei ole niin paljon yhteistä muuten, minulla ja muilla samaa sukupuolta olevilla tässä maassa. Jalkapallosta he eivät tajua lainkaan ja minä taas en pidä formuloista tai metsästämisestä. En ymmärrä miksi he käyttävät lippalakkia ja edelleenkin suorittavat asiansa vessassa seisten. Mutta luulen tietäväni miksi he kiroilevat mielellään ja paljon. Koska hekin tekevät sen kykenemättömyyttään. Ja tehokkuuden vuoksi. Heillä olisi kyllä kokonainen kieli käytettävissään. Mutta minkä takia verhoutua monimutkaisiin ilmaisuihin kuin ei kukaan kuitenkaan kuuntele?

Kielitunti talviaamuna. On pimeää kuin haudassa, kaikki elollinen on jäässä. Ketään ei kiinnostaisi kuunnella sanatulvaani kun yritän sulattaa jäätynyttä lukkoa. Tuntuukin siltä kuin ihana raivonpurkaukseni koskettaisi vain minua itseäni.

Mutta lyhyt katseenvaihto naapurin Sepon kanssa henkii täydellistä yhteisymmärrystä.

 

 

 

SK 17.4.02

Erikoisasema

Suurin osa suomalaisista pitää järjestyksestä ja kurista. He palelevat punaisissa jalankulkuvaloissa, vaikka liikenteestä ei ollut tietoakaan. Ja he muodostavat bussipysäkillä automaattisesti jonon, vaikka heidän vaimonsa olisivat viimeisillään synnytyssalissa.

Bussissa pauhaa radio. Matkustajat kuuntelevat radiota tai katsovat ikkunasta ulos. Kaipaan jotain virikettä. Se iskee tajuntaani bussin takaosasta hulmahtavasta vanhentuneen oluen hajusta. Sitten kuulen humalaisten jutustelua. Kello ei ole edes kahtatoista, ja takapenkillä olevat kaverukset ovat jo maistissa. Radio on haitallisen lujaa mutta miehet tekevät keskustelunsa kuuntelemisen minulle helpoksi. Joka toinen sana on pelkkä "niin", joten keskustelu etenee verkkaisesti. Lisäksi he eivät puhu murretta tai nuorisoslangia. Vähitellen nämä kaksi vie minut suomalaisen yhteiskunnan rengasmatkalle.

Heillä on ollut kaikkea, heille on sattunut kaikkea, he ovat asuneet joka paikassa. Toinen on sekaantunut arkkitehtuuriin, toinen on ollut joskus opettaja. "Maan kaunein ala-aste on Iissä, kaikkein rumin Helsingissä". "Nokia-Suomen diplomi-insinöörillä ei ole edes peruskoulupohjaa. Ne ei osaa yhtään mitään!". Enemmistö suomalaisista puhuu vain omasta menestyksestään ja vaikenee kun se alkaa hiipua. Ammattijuopot alkavat puhua vasta kun heillä menee huonosti. Se tekee heistä omituisia tässä maassa.

He tietävät sen. Ja he nauttivat siitä. Molemmat ovat puhuneet vain keskenään koko matkan aikana. Mutta nyt poistuessaan bussista, he kääntyvät kanssamatkustajan puoleen. "Sinä olet varmasti kuunnellut meidän juttuja nyt jo niin paljon että lähtisit varmaan kanssamme oluelle?" Matkustajan ilme ei värähdä, ikään kuin näitä kahta ei olisikaan. Mutta minä harkitsen vakavasti lähtisinkö näiden kahden mukaan kantakapakkaan.

 

 

 

SK 8.5.02

Onnellinen vanhus

Hollantilaiset jakavat itsensä kahteen ikäryhmään. Niihin, jotka ovat nähneet suuren jalkapalloja Johan Cruijffin pelaavan elävänä. Ja niihin, joilla ei ole ollut tätä etuoikeutta. He ovat näille muille kirjaimellisesti synnynnäisiä luusereita. Kotiseudullani voi täyttää neljäkymmentä ja elää yhden keuhkon varassa, olla pitkäaikaistyötön, eronnut viidettä kertaa, vain pelkkä tosiasia, että on ollut 70-luvulla mukana jakamassa Cruijff-ilmiötä tekee sinusta kaikkien silmissä onnellisen. Tunnen itseni ensimmäistä kertaa vanhaksi, kun kerron vuonna 1985 syntyneelle pojalle Cruijffistä. Mutta totta tosiaan, mikä tunne olla vanha!

Aivan yhtä siunatuksi tunnen itseni tänä iltana. Feijenoord pelaa Borussia Dortmundia vastaan Eurooppa-Cupista. Katson ottelun ja muistelen, miten rotterdamilaiset tuolloin vuonna 1970 ensimmäisenä hollantilaisena joukkueena voittivat Cupin. Tosin tämän jälkeen ovat hollantilaiset joukkueet taistelleet itselleen kymmenesosan näistä palkinnoista. Ja minä olen luonnollisesti katsonut kaikki nämä kiehtovat finaalipelit televisiosta.

Olin pystynyt jopa keplottemaan paikkalipun (hävittyyn) loppuotteluun. Peli oli FC Twente - jossa on pelannut myös suomalaisista Kalle Oranen, Mika Lipponen ja Porin poika Antti Sumiala - vastaan Jupp Heynckesin, Günther Netzerin ja Alan Simonsenin legendaarinen Borussia Mönchengladbach vuonna 1975.

Mutta mikään ei heitä varjoa Hollannin kaikkien aikojen ensimmäiselle Eurooppa-Cupin voitolle, jossa Feijenoordin ja Celtic Glasgowin ottelussa Milanossa Ove Kindvall Växjöstä ampui 2-1 voittomaalin jatkoajalla. Olin kaksitoistavuotias, en ollut käynyt vielä ulkomailla ja televisiokuvat olivat mustavalkoisia. Tiesin kuitenkin mitä stadionin nimen San Siro tarkoittaa hollanniksi, ja että Celticin seeprapaidat olivat vihreä-valkoiset. Minulle "the Seventies" ei alkanut tuolloin 1. tammikuuta vaan sen kevätillan juhlahuudoista.

Feijenoord-Borussia Dortmund euroopan parhaan yleisön edessä Rotterdamissa. Silmiini nousee varmasti kyyneleet. Ei sen tähden että Feijenoord voittaa tai häviää, vaan että tulen näkemään Ove Kindvallin jälleen...

 

 

 

SK 12.5.02

Poliittinen murha

Kyösti Virrankoski (kesk.) halua taistella äärioikeistoa vastaan antamalla sille valtaa (SK 9.5). Hänen mielestään se ei pärjää sen kanssa ja sen seurauksena romahtaa. Todistaakseen väitteensä, Virrankoski viittää vastaavaan tilanteeseen Suomessa. Paitsi, että on törkeätä samaistaa vihreät ja vennamolaiset, hän on sokea Suomen ja muun Euroopan väliseen isoon eroon. Tässä maassa ei ole vaikuttavia vähemmistöjä. Äärioikeiston vaikutus kasvaa Euroopan monikulttuurisessa yhteiskunnassa.

Sattumalta(?), Virrankosken puhe on lehdessänne seitsemänvuotiaan Patrick Rintalan loistopiirustuksen vieressä. Pikkupoika on ilmentänyt kuvallisesti mitä ’Turvallinen Eurooppa’ tarkoittaa hänelle. Se mitä me näemme on kuva Patrickista itsestään, hänen kodistaan, mummostaan ja poliisimiehestä. Se mitä kuvasta puuttuu on Eurooppa. Koska yhdistetyssä Euroopassa poliisimies ei tarkoita ’turvallisuutta’. Ja ’Eurooppa’ ei ole vain kolme valkoihoista henkilöt kuten Patrickin kuvassa.

Eurooppaan Suomen ulkopuolelle, tulee yhä enemmän ja väistämättömästi ihmisiä Euroopan ulkopuolelta. Euroopasta löytyy enemmän vapautta ja hyvinvointia kuin monissa muissa osissa maapalloamme. EU-n taloustilanne määrittelee ovatko he tervetulleita (jopa Suomeen …) halpana työnvoimana vai joutuvatko he äärioikeiston uhriksiksi. Koska ihmiset liikkuvat yhä enemmän, maahanmuutto on jo kestänyt useita sukupolvia ja koska suurin osa maahanmuuttajista saa enemmän lapsia kuin ’alkuperäiset’(?) eurooppalaiset, vähemmistöt kasvavat jatkuvasti isommiksi vähemmistöiksi, joissakin Euroopan kaupungeissa jopa enemmistöiksi.

Äärioikeistokin on kasvanut jatkuvasti. Väittämässä vastakohden, Europarlementaarikko Virrankoski ei ilmeisesti katso ympärinsä Brysselissä tai muualla Belgiassa. Ja puhun nyt vielä pelkästään Belgiasta... Euroopan ’muukalaisia’ ei pystytä poistamaan. Ovathan he syntyneet Euroopassa tai vaarallisissa olosuhteissa syntymämaassaan. Toivottavasti, pystymme murska äärioikeiston. Poliittinen murha kotimaassani on kuitenkin kova takaisku äärioikeiston vastustajille koko Euroopassa.

Suomalaisten on varmasti vaikeaa ymmärtää miten syvästi tämä murha on sekoittanut koko Hollannin yhteyskuntaa. Suomellahan on historia täynnä poliittista väkivaltaa. Valtaosa hollantilaisista ei samaista poliisia turvallisuuteen vaan kontrolliin ja kahlintaan. Ei kukaan siellä tietä miten toimia esimerkiksi ensi keskiviikon vaalien jälkeen koska ei löydy historiasta mallia. Äärioikeiston vastustajille Hollannissa, elämä on ikuisesti muuttanut. Tästä lähtien heidän on valmistauduttava kohtaamaan äärimmäisen kovaa väkivaltaa. Sitä he eivät varmasti saaneet odottaa.

Onneksi asun Suomessa. Patrickin piirtämän kuvan maassa.

 

 

 

SK 15.6.02

Sisäpuoli ulospäin

Tuntuu siltä, että suomalaiset koskettelevat toisiaan ainoastaan kotona. Julkisella paikalla, tuntuu kuin heitä ympäröisi ilmakehä, jossa jokainen ruumiille vieras esine palaa pohjaan.

Kauppatori tässä maassa on kova juttu ulkomaalaisille vieraille. Se ei johtuu tuoreista hedelmistä joita on myynnissä siellä kesäaikaan, eikä hernekeitosta muoviteltassa talvella. Aukio kiinnostaa vieraita koska siellä on käynnissä elävä shakkipeli. Ihmiset seisovat tai kävelevät ikiomassa neliömetrin koskemattomuudessaan. Puheensorina joka nousee torilta, paljastaa että kaikki kommunikoivat toisilleen. Mutta sanat tekevät poikkeuksellisen pitkän matkan. Matka on niin poikkeuksellinen pitkää –muualla maailmassa tämä ilmiö löytyy vain Japanissa- että sitä tutkitaan kansainvälisessä kulttuuritutkimuksessa.

Siinä, metri tai puolimetri fyysisen etäisyyden toiseen ihmiseen joka suomalainen kaikissa olosuhteissa koetta säilyttää julkisuudessa, kutsu-taan ’sosiaaliseksi tilaksi’. Tutkimuksessa keskitytiin silmiin pistävien paradoksiin. Suomalaiset vaikuttavat suojella kadulla henkilökohtaisen piirinsä. Silti tässä maassa jokaisella on sosiaali-tunnus. Ja sosiaalitunnusta kysytään melkein joka käänässä kotiovien ulkopuolella. Eikä tämä tapa näytä olevan vastamielinen suurelle yleisölle.

Myöskään suomalaisessa sanomalehdessä, henkilökohtainen piirin suojelemisen ei ole elämän tai kuoleman kysymys. Mikä sivu tahansa, vaikuttaa olla täynnä gossipiä. Tämä –väärin- vaikutus syntyy tavasta lihavoitua kaikki henkilötiedot artikkeleissa. Myöskin siitä, että esim. tämän palstan alta löytyy kirjoittajan kuva, antaa lukijalle tunnen, että artikkelin päähahmo tai jopa toimittaja olisi tapahtumaa tärkeämpi.

Toukokuun alussa, kotimaassani murhattiin poliitikko. Minua kiinnostaa oikeastaan vain se minkä takia mies teki mitä teki. Mutta vastausta siihen kysymykseen ei saa täkäläisista lehdöstä. Päinvastoin, heti murhan jälkeen sain niistä tiedon että epäillyn murhaajan nimi on Volkert van der Graaf ja että hänellä on vaimo ja vauva.

Hollantilaisissa lehdissä tähän menneissä, murhaajaa nimitetään edelleenkin pelkästään V. van der G…

 

 

 

SK 24.7.02

Mökki ja melankolia

Kysymys on ollut päässäni kaikina kahdeksana kesänä, jotka olen tähän asti viettänyt tässä maassa.

Viidellä miljoonalla suomalaisella on tilaa, josta täpötäynnä olevan Reinin joen suusta tulevana vain uneksin. He ajavat petojen kanssa kolariin eivätkä matele kahdenkymmenen kilometrien ruuhkissa. He astuvat takaovestaan heti aarniometsään. Silti he muuttavat kesällä joukossa mökkeille, etsiäkseen tilaa ja rauhaa. Näin ajattelin.

Tänä kesänä hämmästyin todella. Voin kyllä vielä ymmärtää ne, jotka haaveilevat muuttavansa pois keskustan kerrostalostaan johonkin merenrantaan ja kauaksi moottoritiestä. Mutta asun itse merenrannalla ja illalla hirvet vierailevat meidän pihassamme. Silti naapurimme menevät mökille. Onko siellä vielä hiljaisempaa? Onko siellä uimavesi vielä parempaai? Mitä nämä ihmiset etsivät?

Sumuisena kesäkuu-illatana saan vastaukseni. Ajamme Satakunnan ja Pirkanmaan rajalla, Punkalaitumen läpi, Vammalan ohi. Minä sanon: ’Tällaiselta Hollanti näytti vielä lapsuudessani.’ Vaimoni kysyy: ’Alkoiko sielläkin kiire vasta sen jälkeen?’ Myönnän sen ja sanon, että ajamme siis oikeastaan lapsuuteni maisemassa.

Vaimoni hymyilee: ’Täällä ihmiset ostavat mökin palatakseen kotiin.’

 

 

 

SK 20.8.02

Kunnia ja murha

Jääkiekkotähti ja kansansankari Esa Tikkanen huutaa, että kaikki naiset ovat samanlaisia, eli pahoja. Professori Keijo Korhonen on (SK 8.8) samaa mieltä maahanmuuttajista. Hän varoittaa suomalaisia seuraamasta Ruotsin mallia. Korhosen mukaan viime talvena sattunut kunniamurha on vain yksi esimerkki maahanmuuttajien kyvyttömyydestä integroitua läntiseen naapurimaahan. ’(Maahanmuuttaja) elää ruotsalaisen hyvinvointivaltion kustannuksella edes haluamatta sulautua Ruotsin yhteiskuntaan ja tehdä työtä.’ ’Ruotsalaisuus ei näytä maahanmuuttajia viehättävän’ Korhonen lisää, ja hänen mielestään maahanmuuttajat olisi Suomessa pakotettava suomalaisuuteen.

Maahanmuuttaja ’sulautuu’ parhaiten uuteen kulttuuriinsa tutustumalla paikallisten sanomalehtien mielipidesivuihin. Korhosen kolumnin vieressä SK:ssa oli kaksi artikkelia, jotka antoivat aiheen ajatella suomalaisuutta ja sen viehättävyyttä. Toinen käsitteli karjalaisuutta, toinen erästä juhlaa Pomarkussa. Henkilökohtaisesti uskon, että ihmiset jotka jauhavat yli puoli vuosisataa jostakin, joka ei ole enää olemassa, tarvitsisivat psykiatriasta hoitoa. Juttu Pomarkun juhlista taas käsitteli siellä tapahtunutta juopottelua ja väkivaltaisuutta.

Minä tunnen kolme eri kansanjuhlaa tässä maassa (joulu, vappu ja juhannusaatto), enkä ole kokenut muuta, kuin että ne päättyvät juopotteluun, lapsiperheen joukkomurhaan sekä huomattavaan määrään hukkumistapauksia. Kuitenkin, niin kauan kun ei Suur-Suomen vuoksi aloiteta taas sotaa Kremliä vastaan, pidän karjalaisuutta kuin sokean minoriteetin paiseena haluamatta silti poistaa heitä maasta. Ja niin kauan kun Keijo Korhonen ei saa lupaa pakottaa minua nousemaan sängystäni kansallisena juhlapäivänä, uudet maanmieheni saavat minun puolestani tehdä mitä haluavat, enkä vaadi heidän lomapäiviensä vähentämistä, koska kunnioitan suomalaisia samoin kuin kaikkia ihmisiä.

Se tarkoittaa sitä, että koetan ottaa huomioon myös heidän keskinäisiä erojaan. Emme ole kaikki Esa Tikkasia ja Keijo Korhosia. Suomalaisuus? Kiitos vaan professori, mutta pysyn mieluummin maailmankansalaisena…

 

 

 

SK 27.8.02

 

Ikuisesti ulkopuolinen?

Muuttaessani Suomeen vuonna 1994, ei tarvinnut miettiä kovin kauaa mitä minun tulisi ikävä: äidinkieltäni. Olin jo lapsena kirjailija, minusta tuli toimittaja ja historioitsija. Kun olen melko olematon urheilija eikä minun tekemääni pizzaa kannata edes syödä, oli aivan selvää etten ulkomaalaisena saisi täältä kunnon työtä ennen kuin oppisin suomen kielen. Valtaosalla suomalaisista ei ole mitään käsitystä, kuinka vaikea heidän kielensä on, myöskin kolmea maailmankieltä hallitseville eurooppalaisille. Olin pitkän aikaa täysin riippuvainen suomalaisen keskustelukaverini englannin tai saksan kielitaidosta saadakseni jonkin verran kuvaa siitä mitä tässä maassa oikeastaan tapahtui.

’Nälkäni’ oli hirveä: ensimmäisten kolmen vuoden aikana en käynyt kotimaassani lainkaan. Halusin kotiutua Suomeen: tein työtä opettajana, perustin perheen, sain tuttuja ja ystäviä. Vuodesta 1997 aloitin kirjoittaa säännöllisesti Hämeen Sanomissa ja aloitin Hollannin radion kirjeenvaihtajana Suomessa. Olin silloin kahden kulttuurien ’välittäjä’: kerroin hollantilaisille uutisia Suomesta ja kuvasin Hämeen Sanomien lukijoille kotimaani kulttuuria. Käsitykseni suomen yhteiskunnasta oli edelleenkin puutteellinen. Ensimmäinen palstani sai hienon otsikon: ’Sirpaleita Suomesta’.

Tuo ensimmäinen kolumnini tuli usein mieleeni tällä viikolla. Tässä mitä mm. kirjoitin silloin: ’Minä olen ulkopuolinen. Olen historioitsija, mutta en tunne Suomen historiaa. Suomalaisen kulttuurin tunnen yhtä sirpalemaisesti kuin täällä tunnetaan Turun eteläpuolen tai Lappeenrannan itäpuolen tapahtumat. Jos kirjoittaisin, että Esko Aho ansaitsisi pommin osakseen, te tuntisitte itsenne loukatuksi ja katsoisitte, että toimintani on Suomen ’sisäisiin asioihin’ puuttumista.’(Hämeen Sanomat, 1. maaliskuutta 1997)

Viisi ja puoli vuotta myöhemmin, jos katsot tämän lehden mielipidesivua, valtaosa Satakunnan Kansan lukijoista on yhä sitä mieltä, että olen ulkopuolinen. Että mielipiteeni on Suomen ’sisäisiin asioihin’ puuttumista. Viisi ja puoli vuotta on todella pitkä aika. Oli esimerkiksi liian pitkä aika Esko Aholle…

Vuoden 1997 jälkeen, olen oppinut suomen kielen sen verran hyvin, että pystyn kirjoittamaan jo suomeksi. Toisaalta, en pysty enää kertomaan paljon hollannin kulttuurista, koska se on jo niin kaukana, tunnen olevani siellä turisti. Tänä päivänä näen unta suomen kielellä ja suomen maisemmalla. Mutta kaikkein tärkeintä minulle on, että kahdeksan vuotta saapumiseni jälkeen, kasasta outoja ihmisiä muodostui minulle ensiksi suomen kansa, joka sai väriä, ääntä ja syvyyttä. Erilaisuus. Siitä kirjoitin viikon siten. Kaksi suomalaista ei enää tarkoita minulle kahta samannäköistä, samoin ajattelevaa ja samoin kiroilevaa Jussia.

Käytin Karjalaisjutun kolumnissani hyvänä esimerkkinä vähemmistön lobbausta joka tekee paljon meteliä mediassa, muttei missään tapauksessa edusta tämän maan enemmistön maailmankuvaa. Kuvitelkaa, että vuonna 1997 uskoin todella vielä, että valtaosa teistä hyväksyisi kauhea huudon: ’Karjala takaisin, ja tyhjänä!’ Onneksi, tapasin sen jälkeen täällä paljon fiksuja ihmisiä. Opin erittelemään teitä.

Entäs Te? Oletteko samaa mieltä kuin Keijo Korhonen (SK 8.8), että kaikki maahanmuuttajat ovat laiskoja rikollisia, joita on pakko ’sulauttaa’ tähän maahan? Kauanko se ’sulauttaminen’ sitten vaatisi? Milloin minä en ole enää ulkopuolinen? Kymmenen vai viidentoista vuoden päästä? Tai ei koskaan? Nousee heti seuraava kysymys: minulla on kaksi poikaa, ovatko hekin ulkopuolisia? Ja kuka sen päättää, saanko minulla tai lapsillani olla mielipide Karjalan kysymyksestä? Minähän maksan veroja. Ja poikani menevät armeijaan.

Jos asia olisi näin, että minusta ei tule koskaan osa ’teistä’, että koko yritykseni integroitua tähän yhteyskuntaan olisi turhaa, eikö se merkitse, että myöskin Korhosen vaatimus maahanmuuttajille ’sulauttaa’ heidät tähän yhteiskuntaan, olisi yhtä turhaa? Toivotaan ettei. Euroopassa tapahtuu juuri se mitä minä ja varmasti valtaosa Satakunnan Kansan lukijoista eivät halua tapahtuvan Suomessa. Siellä, ’muukalaisia’ (jopa he joiden vanhemmat syntyivät uudessa maassa, eli joiden isovanhemmat olivat maahanmuuttajia!) yhä enemmän käsitellään ulkopuolisina. Seurauksena, siellä kaikkien kansalaisten demokraattiset vapaudet kärsivät.

 

 

 

 

Julistamatta

Voitto ja tappio

Paras palautus edelliseen juttuuni (’Kunnia ja murha’ SK 20.8) tuli Timo Arolta (SK 23.8). Aro tietää kaikkein tärkeimmän asian toisen maailmansodan ja sen jälkeisen ajan historiasta Hollannissa, nimenomaan sen, että ’Hollannissa ei ollut vastarintaliikettä saksalaisia miehittäjiä vastaan. Yhteistoimintamiehiä saksalaisten kanssa sen sijaan riitti.’

Pitää täysin paikkansa. Kuitenkin Aron asiantuntemuksesta puuttuu seikka, joka selittää minun kovan yhteenottoni Karjala-kysymykseen. Valtaosa hollantilaisista oli kyllä natsien puolella, mutta tosiasia on myöskin se, että jokainen hollantilainen tietää sen itse tänä päivänä ja toimii sen tiedon mukaan. Hollantilaiset tuntuvat häpeävän sitä, maksavat korvausrahaa uhreilleen ja opettavat lapsillensa, että natsismi ja sen symbolit merkitsivät aikanaan ja merkitsevät yhä edelleenkin moraalin täystuhoa.

Vastineessaan Aro kyseenalaistaa voittaja-sanan käytön pistämällä sen sulkeisiin. Ja hyvästä syystä, sillä sota ei ollut pelkästään saksalaisten, italialaisten, espanjalaisten, itävaltalaisten, bulgarialaisten, turkkilaisten ja suomalaisten vika. Mutta Aro käsittelee sanaa moraali samalla tavalla. Miten niin? Onko olemassa enemmän kuin yksi ainoa moraali? Ihminen voi uskoa mihin tahansa, mutta se fakta, että myöskin hollantilaiset, belgialaiset, ranskalaiset, puolalaiset ja norjalaiset lähettivät lähes kysymättä naapureitansa, koulu- ja työkavereitansa Auschwitziin on moraaliton, piste.

Kyse on paremmin moraalisesta voitosta tai tappiosta. Kumpi on jalompaa: voittaja, joka suostuu moraaliseen tappioon vai häviäjä, joka ilmoittaa itsensä voittajaksi?

Moraalinen voitto on erittäin kivullinen prosessi. Kyllä, minäkin opin vielä ala-asteella, että natsismi oli ollut pelkkä saksalaisten tauti ja perhepiirissä, että isäni oli vastarintaliikkeen sankari. Tilanne muuttui, kun isäni masentui vakavasti. Mies toipui, kun pystyi kertomaan, että häntä oli pelottanut omat sukulaiset enemmän kuin saksalaiset. Hänelle ja tuhansille hänen kohtalotovereillensa ilmapiiri, jossa vapaasti käsiteltiin sodanajan totuutta oli valtava helpotus.

Nykypäivän Hollannissa, niin sanottujen sotasankareiden nimet ja patsaat ovat poistettu kaduilta ja toreilta, 'Mein Kampf' ei ole myynnissä, natsismin symbolien käytöstä saat sakkoa. Entäs Suomessa, missä Huittinen kokoontuu Risto Ryti-saliin ja Ehrnrooth täyttää säännöllisesti tv-ruudun?

Vastineessaan Timo Aro pyytää minua ’käymään Keski-Porin kirkon edustalla. 'Ymmärrät ehkä sen jälkeen paremmin itsenäisyyspäivän hiljaisuuden ja pateettisuuden’. Kirjoitin tällä paikalla jo kerran miltä minusta tuntuu Itsenäisyyspäivänä (Liputuspäivä, SK 6.12.01). Mutta olen kyllä kerran käynyt tutustumassa Keski-Porin kirkkoon ja nimenomaan sen sisäpuoleen.

Ehdin aivan kirkon alttarille saakka, kunnes silmiini osui taulu. Taulu on osoitettu ’Suomen äideille’. Jo taulun kirjasintyyppi nosti ihoni kananlihalle, se on musta ja goottilainen, natsien lempimuoto. Mutta taulussa on jotain muutakin, joka sai minut suorastaa hermostumaan. Tauluun on piirretty kunniamerkki, jonka yläpuolella on swastika… Kirkossa!

Kuusikymmentä miljoonaa ihmistä sai surmansa tämän symbolin merkeissä, koko maailma samaistaa swastikan tämän maapallon tuhoisimpaan joukkomurhaan, silti Suomessa se loistaa kirkon pyhimmässä paikassa…

 

 

 

 

SK 21.9.02

Ongelma

Sanonta ’Lääke on tautia pahempi’ tulee terveyspiireistä, mutta se sekoitetaan liian helposti tämän maan ajankohtaiseen poliittiseen haasteeseen. Tauti on väestön ’harmaantuminen’, lääke on ulkomaalaistyövoima. Monet ovat sitä mieltä, että rajojen avaaminen tuskin toisi ratkaisun vaan uuden ongelman.

Työvoimapulan seuraukset kauhistuttavat. En haluaisi kuolla hoitamattomana enkä ennenaikaisen ’armomurhan’ uhrina. Toisaalta ”uutta ongelmaa” on vaikea kuvitella. Maahanmuuttajat tuovat toiset ruuat, vaatteet ja kielet mukaan. Mutta he eivät pakota meitä syömään, pukemaan ja puhumaan niitä. Ihmisten tuoksuissa, ulkonäössä eikä murteessakaan ole mitään pelottavaa.

Nyky-yhteiskunta tuntuu kuitenkin olevan turvaton. Koska emme enää kuole siellä missä synnyimme. Koska meillä ei ole enää sama työpaikka koko elämämme ajan, emmekä edes elä samassa perheessä loppuun asti. Sata tai kolmesataatuhatta maahanmuuttajaa enemmän tai vähemmän eivät muuta tätä tosiasiaa pätkääkään.

Ulkomaalaiset eivät aiheuta ongelmaa, jota ei jo nyt olisi olemassa. Muualla syntynyt naapurisi ei pakota sinua Helsinkiin eikä pätkätöihin, tummaihoinen vävysi ei ole tuhonnut avioliittoasi.

 

 

 

SK 25.10.02

Benji-hyppy

Räjähtävä ydinpommi saa aikaan eniten uhreja niin sanotussa ”fall out” -vaiheessa: radioaktiivinen laskeuma, joka leviää sienimäisen muodostelman jälkeen apua etsivien eloonjääneiden päälle. Viime viikot olivat Myyrmannin pommi-iskun ”fall out”. Vielä enemmän kuin tuho ja kipu, keskustelu tapahtuneesta näytti kuinka tyhjä nyky-yhteiskunta on.

Uhreja ei oltu vielä haudattu kun esiin nousi syyllisyyskysymys. 48 tunnin päästä hallitus asetettiin vastuuseen, päivää myöhemmin oli internetin vuoro. Ei edes viikkoa ollut kulunut katastrofin jälkeen kun ensimmäiset korvausvaatimukset esitettiin. Nykyrikollisuudesta kirjoittava ranskalainen sosiologi Boutellier käyttää kirjansa kannessa kuvaa benji-hyppääjästä, joka haluaa tehdä ennen kokemattoman hypyn, mutta välttää siihen liittyvän riskin. Boutellierin mukaan länsimainen nyky-yhteiskunta koostuu kaksinaismoraalisista ihmisistä: niistä, jotka haluavat olla kulkureita, haluavat pikasuhteita ja haluavat olla maksamatta veroja, mutta jotka samalla odottavat, että heillä pitää olla koti sekä viranomaiset, jotka takaavat heille turvallisuuden. Jos viranomaiset eivät pysty takaamaan turvallisuutta esim. luonnonmullistuksen aiheuttaman sähkökatkon aikana niin viranomaiset maksavat ”vahingon”.

Myyrmannin pommi-iskun tekijä ei siis lainkaan poikennut siitä mallikuvasta, jota tämä yhteiskunta vaatii jäseniltään. Myös nykynuorille tärkeintä on nopea nautinto ja surffailu rajattomassa palveluiden ja tavaroiden tarjonnassa. Hän oppii ajattelemaan, että voi syyllistää muut tyytymättömyydestään ja että muiden pitää maksaa siitä. Jopa hengellään. Voidaan pelätä, että Playstation-sukupolvi osaa pelkästään kuvitella ”virtuaali”-räjähdyksiä ja että todennäköisesti tekijä ei ole edes ajatellut että teossa kuolisi ihmisiä.

Pommipoika ei tehnyt itsemurhaa, hän hyppäsi ja odotti, että narusta pidetään toisessa päässä kiinni….

 

 

 

SK 30.11.02

Hotelli Oiva

Keskieurooppalaiselle, Sibelius on ruotsalainen ja Nokia japanilainen. Aki Kaurismäki oli siis ensimmäinen suomalainen elämässäni. Ja ensimmäinen, joka antoi minulle totuuden mukaisen kuvan maastaan.

Kaurismäki-kuvan jälkeen tiesin, että täydellinen Suomi-kokemus koostuu varttitunnin vierailusta R-kioskilla pyhäpäivänä. Siellä ihmisten kasvot ja ruumiinkieli saavat puheenvuoron. Missään muualla maailmassa ei mies osta kaljapulloansa sanomatta mitään ja jää silti ikuisesti katsojan mieleen.

Näin hänen eksoottisen nimensä jo 1980-luvulla neonkirjaimilla elokuvateattereissa Hollannissa ja Saksassa. Kaurismäki-elokuviin jonotettiin ja niistä kirjoitettiin samalla tavalla kuin Tarkovskista tai Fassbinderistä. Mutta kukapa meistä voisi kuvitella, että tapaisi esim. Stephen Spielbergin kauppakadulla. Myös siinä mielessä Kaurismäki kunnioittaa yleisöään. Ohjaaja kutsuu jopa yleisöään kotiinsa, hänen ’omaan’ hotelliinsa Karkkilassa.

Loppumaton kesäpäivä siirtyy yhtä pitkään yöhön ja pihabaarissa Kaurismäen äänimies vie meitä humalaan. Kärsivällisesti hän höpöttelee ja anniskelee muut vieraat sänkyyn ja tarjoaa sen jälkeen äänimaailman helmen: ’Täydellinen hiljaisuus, sitä olen tavoitellut. Se on vesisade keväisessä lehtipuumetsässä.’

Seuraavana aamuna, minä kunnioitan mestaria itse. Aamiaissalissa, hän istuu aivan viereisessä pöydässä. Vaimoni ei voi irrottaa katsettaan maailmankuulun ohjaajan selästä ja minä en varmaa syö koskaan kaurapuuroa kahden metrin päässä Francis Ford Coppolasta. Kaurismäki kuitenkin pitää äänimiehelleen seuraa ja ansaitsee kunnioituksensa, jonka hän antaa minulle katsojana.

Jätän nämä kaksi omaan rauhaansa…

 

 

 

SK 20.12.02

Tonttu-usko

Ajan poikani kanssa hautausmaan ohi ja kuusivuotias sanoo: ’Mä näin kummituksen!’ Vuosisatojen rationalismi sai minut sokeaksi näkemään mitä hän näkee, enkä voi muuta kuin vaieta vahvistaakseni hänen maailmankuvaansa. Aivan liian pian, hänet manipuloidaan siitä irti.

Vuoden kuluttua poika menee kouluun. Silloin hän oppii katsomaan kelloa - ja olemaan kiireessä. Silloin hän oppii lukemaan - muun muassa mainoksia, joissa rakkaus samaistetaan pornoon. Silloin hän oppii laskemaan - ja sen seurauksena, että riippuvuus rahaan on parempi kuin huumeisiin.

En halua, että poikani kadottaa kykynsä nähdä kummituksia ja ihmeitä. Tähän vuodenaikaan yritän vahvistaa hänen uskoaan tonttuihin. Koska toivon, että hän pystyy siten vastaanottamaan myöskin kaikkein ihmeellisimmän tarinan.

Tarinan, joka on edelleenkin ihmiskunnan ja kaikkien uskontojen pohjana, vaikkei siitä puhuta kuin kaksi päivää vuodessa.

Tarina, missä hyvä on syntynyt vähäosaisena ja kuollut muiden puolesta.