2007

Jumbo

Paras joululahjani oli Ässien putoaminen SM-Liigan jumbosijalle. Nyt meillä Porissa on varsinainen kult-joukkue. Tätä loistoa eivät raumalaiset eivätkä stadilaisetkaan voi viedä meiltä.

Zilioli oli hänen nimensä. Etunimeä en muista, mutta umpi-italialainen sukunimi on pysynyt kolme vuosikymmentä mielessäni. Vuosi oli 1973, vuodenaika kesä. Keskieurooppalaisten urheiluhullujen kesä huipentuu Ranskan ympäriajoon. Zilioli oli tuon kesän pyöräilysankari. Mies oli joka päivä lehdessä. Ja sai myös päivittäin suukon kahdelta Tour-missiltä.

Lukija, joka on perehtynyt Ranskan ympäriajon perustietoihin varmaan uskoo, että olen syönyt jotain sopimatonta juhlapöydässä. Haastoiko tämä Zilioli silloin 1973 ympäriajon ylivoimaisen keisarin Eddy Merckxin? Tai ajoiko hän ikuisen kakkosen, “Merckxin varjon”, eli Joop Zoetemelkin ohi? Oliko hän vuoriston kuningas?

Ei. Zilioli oli ympäriajon viimeinen.

Kaveri piti alusta lähtien viimeistää sijaa kilpailussa. Ja Zilioli sai jokapäiväisen palkinnon siitä suorituksesta. Eli erikoisen paidan, kukkia, missien haalauksia ja paljon huomiota mediassa. Siis sankarin statuksen! Hävijä, joka muuttui voittajaksi.

Kesän 1973 jälkeen en koskaan enää ole nähnyt nimeä Zilioli missään. Ehkä mies on lopettanut uraansa, sillä vuoden 1974 ympäriajoon hänellä ei ollut enää asiaa. Silloin kilpailun viimeisestä sijaista irrotettiin pois kaikki gloria. Jatkossa Euroopan isoin urheilujuhla kutsui saksalaiset ja jenkit kilpailuun, ja niillehän kelpaa vain voitto ja voittajat, keinolla mitä tahansa, vaikkapa veridopingilla.

Tämä “Tour de Francen” erinomainen periaate eli jumbosijoituksen kunnioitus ei ole säilynyt missään muualla kuin Suomen jääkiekossa. Kuopion Kalpa on nauttinut pitkään samasta kult-statuksesta kun Zilioli ja hänen edeltäjänsä. Ei kukaan muista, millä sarjasijoituksella esimerkiksi JYP tai SaiPa päättivät viime kautensa. Ei kukaan edes muista, kuka voitti pronssiai kaudella 1998 tai 2003. Mutta kaikki tietävät, että KalPa on SM-Liigan ikijumbo. Jumbosijoitus on saavutus ja sen varaan voi rakentaa valtakunnallisen suosion. Ja jopa rahaakin. Jumbosijoitus on brändi.

Ja nyt se tuli meille Poriin, tämä manna. Jostain ihmesyystä savolaiset erehtyivät asiassaan ja rupeavat voittamaan. Jumalan kiitos, meillä on summaset, joensuut ja nickersonit, jotka tajuavat homman nimen. Että hopeavoitto kaksi vuotta sitten ei merkitse mitään verrattuna siihen, minkälainen kulta-aika on nyt alkanut.

Tästä nykymenosta on pidettävä kiinni kaikin keinoin vaikkapa ostamalla Karalahti vapaaksi vankilastaan. Se on seuran johtokunnan tehtävä. Hirvikoskella con suis on kuitenkin paljon tärkeimpi duuni heti ensi viikkolla. SM-Liigasta tulee lähitulevaisuudessa avoin sarja. Sitä ei tietenkään saa missään tapauksessa tapahtua.

Patasydän uusi kult-statushan riippuu kokonaan siitä, että joukkue ei putoa sarjaportailla alaspäin...

Työllistämisretki

Satakunnan monikulttuuriyhdistys tarjosi maahanmuuttajille retken TVO:n ydinvoimalaan Olkiluodossa sekä Aker Yardsille Raumalle. Jumalan kiitos maahanmuutajien retkien ainoa suunta ei ole enää huvipuisto...

Retki sai tukea maakunnalliselta TE-keskukselta. Reilu vuosi sitten pidetyssä “suuressa maahanmuutajien keskustelutilaisuudessa” nimen omaan TE-keskusta pyydettiin parantamaan maahanmuuttajien työllistämismahdollisuuksia. Tietysti työllistämiseen auttaisivat vain radikaalit ratkaisut, kuten kiintiötyöpaikat (eli tietty määrä maahanmuuttajille varattuja työpaikkoja julkisella ja yksityiellä sektorilla). Mutta tutustumisretket työpaikkoihin kuten tämä on ainakin merkki siitä, että viesti meni perille.

Aamuhämärässä Olkiluodossa meitä ei odota kaivattu kahvi vaan glögi ja joulutorttu. Steriilistä vierailukeskuksesta ei löydy ketään muuta kuin tiedottaja ja pari vartijaa. Ilmapiiri on alusta lähtien erittäin ristiriittainen. Toisaalta TVO jatkuvasti ja pyytämättä korostaa koko touhunsa oleva under control, toisaalta vierailijaa seurataan ja tarkkailllaan taukoamatta. Uhkalla ei ole nimeä eikä naamaa. Ei edes silloin, kun sitä voi vierailijana melkein koskettaa luolassa, johon ydinjätteet haudataan.

Ei sielläkään ollut ketään muu kuin me ja kaksi TVO-laista. Eikä sielläkään ollut muuta toimintaa kuin tarkastusta. Mitä vähemmän ihmisiä tai toimintaa näkyy, sitä enemmän tuntuu siltä, että vihollinen on läsnä. Näkymätön. Koko tämä teatteri muuttuu jo absurdiksi kuin seinässä lukee: “Ydinjätteiden radioaktiivisuus häviää melko nopeasti, useissa vuosisadoissa...”

Aurinko laskee ja kuu nousee Rauman telakan yli. Satama, kaupunki, merta -kaikki muuttuu punaiseksi. Täällä on meininkiä! Tuoretta kahvia ja kunnon pulla, täällä ei kysytä sinun nimeäsi vaan sitä, onko sinulla jotain kysyttävää. Täällä ei ole mitään salaisuuksia, täällä ovat ihmiset yli kaiken, täällä tehdään työtä... Täällä ei ole mitään muuta pelottava kuin se, joka voi lentää ilmassa ja pudota päähän. Rehellinen uhka, jota vastaan voi suojautua.

Eikö niin?

Valitettavasti iso uhka, jota vastaan ei voi tehdä mitään, odottaa telakka-alalla. Missä TVO tarjosi aamulla hyvin epämiellyttävän versio tulevaisuudesta, siinä Rauman telakka sanoo minulle tuntuman olevan museossa. Olen jo kerran nähnyt ja kokenut tämän auringonlaskun. Amsterdamissa, vuonna 1983. Siellä 6000 ihmiselle leipää antanut telakka suljettiin ja muutettiin "hautomoksi", jossa olin vapaaehtoisena mukana. Eli paikka, jossa parituhatta entistä työntekijää vietti päivänsä niin kuin ennen. He joivat aamukahvinsa, pukivat haalariin, paransivat paikkoja ja lähtivät illalla kotiin. Kaikki kuten ennen, vain laiva ei ollut enää kuvassa mukana...

Nousee siis kysymys, miksi työtä etsitään enää aloilla kuten ydinenergiassa tai telakkateollisuudessa kun tiedetään, että sekä ydinvoimalat että telakat ovat Euroopassa kuolleet pitkä aika sitten...

Pyhä puu

Meille voi tulla pyhäksi sekä se, mitä meillä on paljon että se, mitä me olemme vailla ja mitä me kaipaamme. Esimerkkinä tällaisesta ovat puut.

On vaikea kuvitella, mutta Suomessakin kansa jumaloi puita ennen kristinuskon saapumista. Toisaalta on ehkä vielä vaikeampi käsittää, että maailman pyhin puu löytyy tällä hetkellä Alankomaista. Toki kotimaani nimi Hollanti tarkoittaakin puumaata eli se oli joskus aikanaan "puilla peitetty". Mutta ei mikään muistuta siitä enää nykyään. Pienessä tiivisti asutetussa maassa metsät ovat suomalaisessa mittasuhteessa takapihan kokoisia. Ja niihin pääsee vain ostamalla pääsylipun!

Juuri Hollannissa, missä kaikki puut hakattiin pois ilman että joku näki sen vuoksi unettomia öitä, eräs puu ja sen kaataminen on noussut valtavan kohun aiheeksi. Oikeastaan sanasota ei edes rajoitu Hollantiin, vaan tämä puu katsotaan jo maailmanperintökohteeksi. Keskustelu asiasta on ehtinyt New York Timesiin palstoille, ja internetin torikaupassa E-Bayssa puun oksa on maksanut kymmenentuhatta euroa. Mistä ihmepuusta oikein on kyse?

Kohun aihe seisoo, tai oikeastaan roikkuu, Amsterdamin ydinkeskustassa. Pihan omistaja ei halua kaataa puuta, ja hän on löytänyt tukea kannalleen "puolelta maailmaa". Kuitenkin naapuri haluaa puun pois, koska se on vaaraksi vieressä asuville ja kävijöille. Naapuri saa kävijöitä yli miljoona henkeä vuodessa, ja he kaikki ovat maksavia. Naapuri on Anne Frank -museo. Juutalaistyttö näki toisen maailmansodan aikaisesta piilotalostaan tämän puun. Ja tästä puusta hän myös kirjoitti maailmankuulussa päiväkirjassaan.

Puusta on siis tullut toisen maailmansodan ja erityisesti holokaustin muistomerkki. Keskustelu koskee nyt peruskysymyksiä. Voiko sota pysyä ihmisten muistissa ilman jälkiä siitä sodasta? Voi kysyä myös, tarvitseeko meidän käydä Anne Frankin talossa tai Auschwitzissa jotta ymmärrämme tytön ja hänen kansansa kohtalon? Pitääkö ihmisellä olla mahdollisuus koskettaa, haistella ja nähdä sodan jäljet, jotta hän voi kuvitella sen olleen totta? Ja ansaitsevatko sodan muistomerkit paikkana maailmassa, joka pyrkii rauhaan?

Juuri tämä viimeinen on kaikkien vaikein kysymys. Kävelin kerran isäni kanssa syntymäkaupungissani. Isä oli täyttänyt yhdeksänkymmentä, emmekä enää voineet kävellä pitkää matka ja pidimme paljon taukoja. Myös syntymäkaupunkini on vanha. Keskiaikainen helmi, jonka ylpeys on hyvin säilynyt muuri. Istuin muurin varjossa isän kanssa penkillä. Minua otti päähän, että osa muurista peitettiin uuden vanhustentalon alle. "Eikö sellaista voisi rakentaa jonnekin muualle?" minä närisin.

Isäni vastasi: "Eikö sellaista sotaista paskaa voisi jo purkaa? Muuri ei ole aiheuttanut mitään muuta kuin kärsimystä ja tuskaa." Isän repliikki yllätti minut täysin. Nuorena kuvittelin, että iän myöten ihminen tykkää kaikesta vanhasta. Myöhemmin aloin kuitenkin ymmärtää häntä.

Olihan isäni kokenut kaksi maailmansotaa...

Uusikaupunki by night

Minut kutsuttiin joulumarkkinoille minulle tuntemattomaan Uuteenkaupunkiin. Hetkinen. Kannattaako viettää ensimmäinen adventtisunnuntai niin karulla nimellä varustetussa paikassa?

Lapsuudessani joulu koostui perheriidoista. Paras muistoni on se, että äitini nukkui tapaninpäivänä yhden ainoan kerran vuodessa päiväunta. Kotona oli 9-henkinen perhe plus kauppa eli äidilläni oli jo kolmekymppisenä tukka harmaantunut ja selkä köyristynyt. Tapaninpäivänä kuitenkin, aamukirkon ja aterian jälkeen, äitini ikään kuin putosi tuoliltaan eikä heti taas noussut ylös ketään palvelemaan. Sen sijaan hän oli jopa niin rohkea, että käski meitä laittamaan hänen ikioman lempimusiikkinsa soimaan. Heti kun mieskuoron ääni tuli radiosta, äiti nukahti. Vaikka ei kukaan muu meistä tykännyt siitä, emme kuitenkaan uskaltaneet laittaa musiikkia pois päältä. Kaikki olimme kerrankin hiljaa katselemassa kun äitimme kuorsasi. Vihdoinkin rauha peitti meidän maailmamme.

Uudestakaupungista en tiennyt oikeastaan mitään paitsi sen, että siellä on autotehdas ja telakka. Minulla oli vain mielikuva, että paikka oli pahasti eristäytynyt. En koskaan ole tavannut ketään, joka on syntynyt Uudessakaupungissa. Enkä koskaan ole edes ajanut tietä, mitä pitkin mennään Uuteenkaupunkiin. Kaupunki kuulosti ikään kuin vieraalta planeetalta. Mielikuva perustui muistoihin. Paikan nimestä olin näet päätellyt, että se on kirjaimellisesti uusi kaupunki eli äskettäin perustuttu asuinkeskus. Niitä olen nähnyt kotimaassani yllin kyllin.

Syksyinen sunnuntai vuonna 1970. Isäni on sammuttanut auton moottorin, mutta rankkasateessa perhe ei uskalla lähteä ulos. Eikä siellä ollutkaan mitään nähtävää. Maailma oli harmaa mihin vain katseen suuntasi. Pitkä ajo "mullan läpi" oli muuttanut myös muut pellolle parkkeeratut autot harmaiksi. Isä selitti meille, mistä historiallisesta tapahtumasta oli kyse. "Sinne nousee kahdessa vuodessa parikymmentä tuhatta taloa. Siellä asuu kymmenen vuoden kuluttua viisikymmentä tuhatta ihmistä. Me hollantilaiset teimme sen taas: me voitimme meren!" Tämä uusi kaupunki oli Lelystad ja se nousi meren pohjalta. Lelystadissa asui vuonna 1980 tosiaan jo 50 000 ihmisiä. Mutta vuonna 1990 kaupungissa tehtiin ennätysmäärä itsemurhia.

Missä käyn sitten suomalaisessa marraskuisessa sateessa tuhoamaan joulutunnelmaa? Autotehtaan ja kerrostalojen välissä? Suomen Lelystadissä?

Helpotus ei voinut olla isompi. Uusikaupunki on neljäsataa vuotta vanha, omapiirteinen pikkukaupunki, jossa joulumarkkinoita ei pidetä jossain kauppakadulla vaan keskiaikaisen kirkon varjossa. Illalla päivä huipentui paikallisella R-kioskilla. Silmään sattuu postikortti, jossa lukee "Uusikaupunki by night". Kaikissa muissa oloissa olisin nauranut ja lukenut tämän tekstin vitsinä. Mutta nyt silmäni kastuivat ja ääneni tärisi, kun maksoin kortin ja sanoin myyjälle:

"Tämähän on runo…"

Väliraportti

Viime viikon Satakunnan Työssä tätä palstasarjaa kutsuttiin maamme asioiden ja kaikenlaisen yhteiskunnallisen järjestyksen negatiiviseksi arvosteluksi. Palaute antaa minulle maahanmuuttajana mahdollisuuden katsoa, minkä verran olen tällä hetkellä Suomen yhteiskuntaan kotoutettu.

Viisi vuotta sitten kirjoitin otsikolla "Ikuisesti ulkopuolinen?" Kirjoituksessa kysyin, kuinka kauan minun pitäisi olla Suomessa saadakseni oikeuden kirjoittaa mielipiteeni ilman, että minua muistutetaan sitä, että en ole syntynyt Suomessa. Kysyin, minkä ihmeen takia suomalaiset itse saavat olla kriittisiä maansa asioiden suhteen, mutta heti kun puheenvuoro siirtyy maahanmuuttajalle, häneltä odotetaan vain positiivisuutta ja kilttiyttä.

Olisin silloin, siis vuonna 2002, halunnut korostaa kirjoituksessani, että olen koko elämäni suhtautunut kriittisesti kapitalistiseen yhteiskuntaan. Siis myös aikanaan kotimaassani. Olen siellä ollut asepalvelusta täyskieltäytyjä. Olen siellä ollut talonvaltaaja. Olen kirjoittanut ja kirjoitan edelleenkin Hollannin vasemmistolehdessä. Teen radiojuttuja Hollantiin kiistämättä yhteiskuntakriittiselle radiokanavalle.

"Ikuisesti ulkopuolinen" -kirjoituksissa ei kuitenkaan ollut tilaa selittää minun poliittista taustaani, sillä se ilmestyi porvarilehdessä, Satakunnan Kansassa. Helpotus oli valtava silloin, kun Satakunnan Työ pyysi minut kolme vuotta sitten kirjoittajakuntaansa. Löysin aatekavereita. Vihdoinkin kirjoitan Suomessa samoista asioista ja myös samalla sävyllä kuin kotimaassani. Voin sanoa, että tämän lehden sivulla neljä olen tullut uuteen kotiini.

Kirjoitustahtini - eli kerran viikossa - on sopiva. Aihetta löytyy aina ja palaute on yleensä asiallista. Suomen kielen taitoni on nyt sillä tasolla, ettei päätoimittaja enää eksy korjatessaan kirjoituksiani. Seuraava suuri askel kieliasiassa on edessä. Osallistun ensi keväänä valtakunnalliseen kaunokirjallisuuskilpailuun eli alan nyt kirjoittaa novellia sekä äidin- että suomenkielellä. Pikku hiljaa teen Suomessa samaa, mitä olen tehnyt "entisessä elämässäni" eli kotimaassani. Se on iso onni jokaiselle maahanmuuttajalle.

Kyseissä palautteessa minua kehotettaan kirjoittamaan positiivisemmin. Anteeksi mitä? Ryöstökapitalismi vie meitä parhaillaan kolmannen maailmansodan ja ympäristökatastrofin äärelle, ja minun pitäisi juuri nyt lähteä sössöttämään? Nyky-yhteiskunta on kurja paikka monille niin Suomessa kuin muuallakin. Porvareiden suurissa juhlissa ne ihmiset, jotka jäävät vaille kutsua, ansaitsevat huomion. Se on lyhyesti minun tehtäväni. Siitä minä kirjoitan. Se on ammattini. Siitä minä saan leipää.

En minä ole tullut Suomeen hitsaajana, sairaanhoitajana tai bussinkuljettajana vaan toimittajana ja vasemmistolaisena. Enkä minä hae palkintoa Vuoden Positiivisimpana Porilaisena. Sen sijaan olen ensi syksynä ehdolla Porin kaupunginvaltuustoon.

Kumpia siellä tarvitaan enemmän: mukavia tyyppejä vai sitkeitä vasemmistolaisia?

Väkivalta ei ole geeneissä

Jokelan verilöyly ei ole oire suomalaisten kansanpiirteistä, vaan lasku jota maksetaan kansainvälisestä ryöstökapitalismista.

Jo ennen kello neljää 7.11. hollantilaiset radiokanavat soittivat minulle toinen toisensa perään. Ne olivat keksineet, että pimeässä ja harvaan asutussa Suomessa hallitsevat masennus, juoppous ja itsetuho. Ja soittajat haluavat, että olen heidän kanssaan samaa mieltä. Kliseitä, eikä sille voi mitään. Ulkomaalainen vieras törmää ekalla Suomen matkallaan massiiviseen, joskus pelottavaan hiljaisuuteen. Hiljaisuus lähtee nimen omaan myös suomalaisista. Jotta ulkomaalainen tulkitsisi hiljaisuuden myönteiseksi asiaksi, hän tarvitsee toisen ja kolmannenkin reissun sekä suomen kielen taitoa. Ei kovin moni turisti näe sellaista vaivaa.

Eivätkä sitä vaivaa näe uutiskanavatkaan. Kahden, korkeintaan kolmen minuutin radiohaastattelut turhauttavat minut. En saa viestiäni perille, en sitä että melankolia ei ole sama asia kuin masennus. En saa perille sitä tietoa, että kasvava väkivalta on kansainvälinen piirre. Helpottaa, kun saan sähköpostia hollantilaisesta sanomalehdestä. Lehti halua päivittää internetversionsa ja kysyy, pystyisinkö vielä lisäämään siihen jotain. Artikkelin loppu pistää silmään. Kirjoitus kertoo, että Suomi kieltäytyy alaikäisten ampuma-aseen käyttöä rajoittavasta EU-direktiivistä ja päättyy sitaattiin: "Meidän nuoret ovat innokkaita metsästäjiä".

Ketä tässä on siteerattu? Kuka sai puolen maailman (näin saman sitaatin torstaina muuallakin kansainvälisessä lehdistössä!) ihmettelemään sellaista suomalaisten sokeutta ja sai Portugalin EU-puheenjohtajamaana raivokohtaukseen? Lehtisen Lasse! Mies, joka veti kaksi vuotta sitten maan sotarikollisen numero yksi Suureksi Suomalaiseksi, ja joka nyt vetää EU:n päämajassa maan asekauppalobbausta. Voi maata, joka lähettää sellaisen idiootin Brysseliin...

Surullisinta Lehtisen lausunnossa on se, että se on valhetta. Alkusyksyllä viisitoistavuotias kakara Lapissa totesi tv-dokumentissa, että hänellä on ase "koska täällä ei ole mitään muuta tekemistä". Näin se on. Kahdessakymmenessä vuodessa ei pelkästään Lapista vaan koko Suomesta kirjastot, koulut ja nuorisokerhot poistetaan. Maaseudulla koulut loppuvat jo kello kaksitoista ja iltapäivähoito on olematonta.

"Jokela" ei ole syntynyt Suomen kulttuurista, vaan koko maapalloa hallitsevasta kapitalismista. Maailman ympäri ihmiset masentuvat, humaltuvat ja kääntyvät yhä rajummin väkivaltaan, koska he joutuvat katsomaan toisiaan kilpailijoina. Naapurimme on vihollisemme. Koulussa, työpaikalla ja kotona sosiaaliset kontaktit uhrataan. Yksinäinen susi ei ole suomalaisten mystinen kohtalo, vaan kansainvälinen kapitalismin karu lopputuote.

"Jokela" ei ollut luonnonkatastrofi vaan poliittinen valinta. Siinä onkin toivoa keskelle tuskaamme. Me voimme yhdessä päättää, onko lasten turva tärkeämpi asia kuin asekaupan liikevaihto. Me voimme yhdessä päättää, ansaitseeko tässä maassa internetvalvonta enemmän prioriteettia kuin pyssyjen ja puukkojen täyskielto. Me voimme yhdessä päättää, meneekö puolitoista miljardia euroa valtion ylijäämää veronpalautuksiin vai hyvinvointiin.

Kapitalisminkin kanssa voi sopimuksia sanoa irti...

Kuka rikkoo tietoturvaa?

Vuoden poliisina palkittiin ensimmäistä kertaa tietotekniikkarikoksiin erikoistunut rikosylikonstaapeli. Mies etsii niin sanottua elektronista todistusaineistoa. Osa aineistosta tulee talteen otetuista tietokoneista. Mutta valitettavasti kaverin valtuudet eivät jää tähän.

Kansalaisten elämää digitalisoituu. Kansalainen jättää jälkiä soittamalla, shoppailemalla ja surffailemalla. Markkinointi ei ole ainoa, joka hyötyy näistä elektronisista jäljistä. Myös viranomaiset käyttävät niitä ja keräävät niitä vielä lisääkin. Maistraatissa tai poliisikansliassa kadun ihmisen valokuva ei enää riitä passin tai henkilötunnuksen saamiseksi, vaan häneltä otetaan talteen niin sanotut biometriset tiedot. Informaation keräys ja vertailu helpottaa rikostutkimusta. On ehdottomasti hieno juttu, että rikoksista epäillyt saadaan nopeammin kiinni.

Poliisi kuitenkin käyttää digitaalista kultakaivosta hyväkseen.

Käsitys sitä, ketä epäillään rikoksesta ja minkä takia, laajenee. Poliisi ei enää etsi epäiltyä ainoastaan sen jälkeen kun rikos on tehty, vaan haluaa myös ennustaa tulevaisuutta. Miksi viranomaiset haluavat tietää kenelle joku soitti vuosi sitten? Tai minkä kirjan joku lainasi kirjastosta vuonna 2002? Tai millä webbisivuilla joku surffaili viime viikolla? Ei sen takia, että henkilöä epäillään tällä hetkellä rikoksesta vaan sitä syystä, että henkilö saattaisi joskus tulevaisuudessa tehdä rikoksen. Tai sitä syistä, että henkilö on tehnyt rikoksen niin fiksulla tavalla, että sitä teknisten keinojen puuttuessa ei voi vielä todistaa, mutta joskus tulevaisuudessa ehkä voi.

Menetelmää kutsutaan "pro-aktiiviseksi" tutkimiseksi. Pro-aktiivisessa tutkimisessa poliisi etsii vihjeitä rikoksista, jotka saattavat joskus tulevaisuudessa tapahtua tietyssä porukassa tai liikealalla. Tietokantaa tutkitaan niin sanotun digiprofiilin avulla. Digiprofiili voi olla "rikollinen" tai "terroristi" tai "outo lintu". Tekniikka on otettu suoraan markkinoinnista. Tämä ala on ylipäätään joutunut viranomaisten apupekaksi. Missä aikanaan markkinointi-ihmiset keräsivät digijälkiä vain itseään varten ja omasta tahdostaan, siellä tänään viranomaiset pakottavat heitä säilyttämään niitä.

Häviämässä tässä ovat demokraattisen oikeusvaltion ydinperiaatteet. Tähän asti ei ketään oli voitu pakottaa antamaan viranomaisille tietoja, jotka johtaisivat tuomion saamiseen. Nyt kaikki nämä tiedot yksinkertaisesti revitään meistä irti. Toinen periaate joka tässä kaatuu on se, että kansalaista ei saisi epäillä ennen kuin riippumaton tuomari on todennut päinvastaista. Tänään tilanne on täsmälleen toisinperin.

Viranomaisten silmissä jokainen kansalainen on potentiaalinen epäilty...

Karaoke taidegalleriassa

Monilahjakkuus on hieno asia. Mutta se on myös erittäin harvinainen ilmiö. Ikävä kyllä emme kaikki ole Leonardo da Vincejä.

Joskus 1990-luvulla Norjan jalkapallomaajoukkueen kärkipelaaja oli myös shakin suurmestari. Mies osallistui sekä MM-jalkapallon karsintakisoihin että MM-shakkiturnauksiin. Harvinainen yhdistelmä kolaroi rajusti keskieurooppalaisten yleiseen käsitykseen, jonka mukaan ammattijalkapalloilija on poikkeuksetta Matt Nickersonin kaltainen älykääpiö.

Taidealalla monilahjakkuuteen kuuluu yleensä kaksi eri taidetta. Kotimaassani kuoli hiljattain Jan Wolkers. Wolkers kuuluu Hollannissa maan tärkeimpiin kirjailijoihin. Merkki miehen suuruudesta on, että hänen pääteoksensa on suomennettu, mikä on hollantilaiskirjailijalle todella erikoinen kunnianosoitus. Kuitenkin mikä teki Wolkersista myös kotimaassaan erilaisen hahmon oli se, että hän oli myös menestyvä kuvanveistäjä.

Monitaiteilija, joka pyrkii kolmeen eri työhön, on jo vaarassa hukkua ja päätyä keskitien kävelijäksi. Pari vuotta sitten Helsingin Sanomien kulttuurisivuille pääsi eräs etelärannikolla ateljeetaan pitävä kaveri, joka maalasi, kirjoitti ja suunnitteli huonekaluja. Oli pakko käydä katsomassa tätä ihmemiestä. Valitettavasti hänen idyllinen kotikaupunkinsa on jäänyt paljon paremmin mieleen kuin hänen taiteensa.

Näyttely pidettiin asunnon yläkerroksessa. Ainakin minusta tuntui jotenkin ahdistavalta tulla vieraiden ihmisten makuuhuoneeseen tarkistamaan heidän aviosänkynsä päälle laitettuja maalauksia. Aavistustani, etten saanut kutsua katsomaan taideteoksia, vaan joidenkin täysin vieraiden ihmisten yksityiselämää, vahvisti miehen yöpöydällä myynnissä oleva kirja.

Kirja oli päiväkirja. Omakustannettu ja painolle lähetetty päiväkirja, jossa ei ollut sanakaan fiktiota. Henkilönimet olivat samat kuin talon etuovessa ja olen ihan varma, että myös eräällä kirjassa mainitulla puhelinnumerolla olisin saanut yhteyden teoksen kirjoittajaan. Vaikka tapausta voisi kutsua itsensä paljastamiseksi, olivat miehen maalaukset, tuolit ja päiväkirja sentään hänen itse tekemiään. On olemassa ihmislaji, joka kehtaa myydä toisten tekemää taidetta monilahjakkuuden tuloksena.

Tällä kerralla taitelija on kotoisin länsirannikolta ja hänen nerokkuuttaan on esillä galleriassa. Reilut 50 maalausta ovat kyllästyttävän samanlaisia, ja huomioni siirtyy taustaääneen. Olen kuulevinani lempilaulajani äänen. Tai hetkinen, onko se hän? Tunnen hänen musiikkinsa niin hyvin, jotta voin päätellä, ettei kuulemani ääni voi kuulua alkuperäisversiolle.

Pöydältä löytyy kasa cd-levyjä. Onko taiteilija polttanut maalauksensa niihin? Ei, vaan kyse on musiikki-cd-levyistä. Mitä siinä on? Ei voi olla totta! Myös tämä taideihminen osaa kaksi temppua. Maalari laulaa vapaa-ajallaan länsirannikkolaisissa räkäläbaareissa minun lempilaulajani.

Mies pyytää maalauksestaan jopa neljää tuhatta. Toivottavasti suurin osa tästä rahasta menee lempilaulajalleni tekijänoikeusmaksuna...

Expat

Ulkomaalaisten määrä on Suomessa hyvin pieni ja heitä käsitellään yhtenä sakkina. Pakolainen, turvapaikanhakija, maahanmuuttaja, vierastyöläinen - keskustelussa he ovat muukalaisia. Tai "hän", koska suomalaisille he ovat yhtä. Ja "hänen" taloudelliset tarpeensa hoidetaan samasta rahapussista.

Telkkariini ilmestyy sujuvasti ranskaa puhuva nainen, suomennos puuttuu. Ilmiö on Suomessa niin poikkeuksellinen, että on pakko katsoa tämä loppuun. Nainen on umpiranskalainen, pienessä kropassa kaikki liikkuu. Kädet, silmät, korvat, pää pysyy tuskin ruudussa. Ja suu on taukoamatta auki. Kanava ei voi olla ranskalainen TV5, sillä aina välillä mademoiselle raiskaa suomen kieltä. Kuva siirtyy sumuiseen parkkipaikkaan.

Olemme siis erehtymättä Suomessa. Parkkipaikalla toinen ranskalainen nainen haastattelee toisia ranskalaisia. Puheenaiheena on jotkut avajaiset. Ranskalaiset riemuitsevat. Kuvittelen heidät puhuvan ja hymyilevän tällä tavalla ranskalaisessa kotikaupungissaan silloin, kuin siellä avataan uusi oopperatalo tai täysremontoitu keskiaikainen chateau (linna). Mutta mikä saa ranskalaiset pois tolaltaan tässä tapauksessa? Tällaisella tihkusateella märällä asfaltilla?

Rauman uusi Prisma. Ohjelman tarjoaa raumalainen paikalliskanava Ganal-TV.

Ranskalainen visiitti olisi saanut minut nauramaan, mikäli en olisi lukenut siitä pari viikkoa sitten Satakunnan Kansasta. Lehtijuttu sai minut kiroilemaan. On loistavaa, että naapurikaupunkimme päivittää Olkiluodossa työskentelevien tietoa Suomesta omalla äidinkielellä. Mutta kuka tämän maksaa? Lehtijuttu kertoi, että Rauman kaupunki satsaa ydinvoimaporukkaan ne rahat, jotka on tarkoitettu paikallisille maahanmuuttajille.

Olisi jo aika käyttää myös Suomessa termiä "expat". Sitä käytetään muualla henkilöstä, joka lähtee kotimaastaan tekemään projektityötä jossain ulkomailla. "Expat" on lyhennys sanasta "ex-patriot", jossa patriot tarkoittaa kansalaista. Sanan osa "ex" ei saa tässä johtaa harhaan, sillä juuri se selittää maahanmuuttajan ja expatien välisen ison eron. Ex tarkoittaa tässä "ulko" eikä siis "entinen". Maahanmuuttajan elämässä ei paljon mikään ole entistä, kuin taas expat jatkaa elämänsä vaivatta ulkomaaseikkailunsa jälkeen.

Olkiluodon vieraiden hoito kuuluu vain ja pelkästään Arevalle ja Siemensille. Suomessa ja Satakunnassa maahanmuuttajatukityö on lähes talkootyötä. Monikulttuuriyhdistys toimii veitsi kurkulla, Mannerheimin lastensuojeluliitto ei tiedä millä rahalla järjestetään koulutusta maahanmuuttajien lapsille. Mitä koulutusta?

Hyvänen aika, voiko ironia olla julmempi: Koulutusta omalla äidinkielellä...

Näkemiin

Yle marssii kunnon tahdilla konkurssiin. Joka katsoo säännöllisesti talon uutislähetyksiä ymmärtää täysin tämän ilmiön.

Terveydenhoitoalalla valmisteltu joukkoirtisanoutuminen on jo tämän syksyn toinen. Digi-sotkun seurauksena nimittäin runsaat kaksikymmentäkuusi tuhatta suomalaisia jätti viime kuussa tv-lupamaksun maksamatta. Ensi helmikuussa, kun myös kaapelikatsojat pakotettaan digibokseihin, tämä luku voi kolmin- tai nelinkertainen.

Mikael Junger meinaa periä meiltä tv-lupamaksun ainakin vielä vuoteen 2010 saakka. Suomalaisten lupamaksu on samanlainen kuin suomalaisten asepalveluvelvollisuus: dinosaurus Euroopassa. Mantereella yleisradio on jo aikoja sitten siirretty toiselle rahoituskonstille: mainosten varaan. Muutoksen takana on se kylmä fakta, että tv ei ole enää tiedotusväline vaan viihdevehje. Valitettavasti Yle ei ole poikkeus tästä. Junger ei ole enää virkamies, vaan viihdemoguli.

Tämän näkee parhaiten Ylen uutislähetyksistä. Juuri tämä osa Ylen tarjonnasta, joka muodostaa tiedotusvälineen ytimen ja vetää eniten katsojia, on muuttunut viihdeohjelmaksi. Ohjelma tarjoaa "faits diverts". Ranskalaisen termin voi kääntää "sekaviaksi" ja journalismin maailmassa se on kaikkien olemattomin tapa lähestyä tämän maapallon uutistarjontaa. Suomeksi sanottuna Yle tarjoaa meille ilmaisjakelulehden sisältöä, mutta kutsuu sitä tiedotukseksi.

Illan puoli yhdeksän uutislähetys kerää kaikkea kaikille eikä järjestyksellä ole väliä. Soppaan heitetään Helsingin oopperatalon remontti, pakistanilaiset koraanikoululaiset ja tohmajärveläiset omaishoitajat. Analyysi puuttuu, eikä tule selväksi olemmeko kuuntelemassa toimittajien henkilökohtaisia mielipiteitä vai johtopäätöksiä, jotka perustuvat tutkimuksiin.

Kuten sanottu, Ylen uutislähetys ei ole poikkeus tässä maailmassa vaan ikävä kyllä osa maailmanlaajuisesta kehityksestä. Se mitä kuitenkin Ylen versiosta sattuu silmiin verrattu muihin maihin on se, että se on niin halpaa. Ohjelma ei saa maksa mitään, se on sen viesti. Aiheet tulevat poikkeuksetta kotinurkan takaa ja kuvat arkistosta.

Kustannuskurin huippu on Ylen tapa käyttää samaa aihetta sekä radiossa että telkkarissa. Joka kuuntelee radiouutiset päivällä saa illalla kuunnella samaa kuvien kanssa. Kuvat eivät tuo aiheeseen yhtään mitään lisää, koska ne usein kaivetaan esiin radiotalon kellarista. Kuvat eivät näytä mitään, vaan ovat symboleja.

Vaikka tekstitys puuttuu, kuulovammainen katsojakin pysyy hyvin mukana. Jos aihe on palkkaneuvottelut, tulee ruudulle kaksikymmentä vuotta vanha kuva SAK:n päämajan julkisivusta Helsingissä. Jos kyse on suomalaisista rauhanturvaajista Afganistanissa, joudumme katsomaan kaksi vuotta vanhaa kuvaa hiekkatieltä, jossa suomalainen sinibaretti pistää auringonlasit päähänsä.

Suomalaisessa mediassa on aina ollut silmäänpistävä erityispiirre, että ulkomaita ei ole oikeastaan olemassa. Vaikka nykymaailma on globalisoitunut ja maamme kansainvälistynyt, Ylen uutislähetyksen ilmoituksessa "Nyt takaisin kotimaahan" ainakin minä havaitsen aidon helpotuksen huokauksen...

Fed

Inflaatio kasvaa ja pankit joutuvat hankaluuksiin. Rahoituskriisissä meille kerrotaan, että keskuspankit hoitavat asiat kuntoon. Valitettavasti eivät kaikki keskuspankit ovat meidän puolella.

Liian moni ihminen on ottanut liian isoja lainoja, etenkin asuntolainoja. USA:ssa ja Iso-Britanniassa asuntojen hinnat ovat jo romahtamassa, Suomessa sama ilmiö on ovella. Jotta velkaantuminen ei olisi niin helppoa, keskuspankkien pitäisi nostaa korkoja. Amerikkalainen keskuspankki Fed kuitenkin hiljattain laski korkoa. Siitä hyödytään pelkästään pörssissä. Mistä semmoinen keskuspankki on kotoisin, joka ei suojaa koko kansankuntaa inflaatiolta vaan vain Wall Streetiä?

Fed (Federal Reserve eli valtakunnallinen rahavarasto) ei ole keskuspankki euroopalaisten mallin mukaan. Sillä Fed ei ole valtion omaisuutta vaan yksityinen firma. Fed perustettiin vuonna 1913 ja sen syntymätarina kuulostuu tulevan suoraan tyypillisestä jenkkileffasta, jossa pääroolissa ovat upporikkaat, korruptoidut poliitikot ja mafia.

Vuonna 1912 pankiiri JP Morgan kutsui seitsemän henkilöä omistamaansa saareen Jekyll Islandiin. Ajoneuvo, jolla kuljettiin, kuului eräälle poliitikolle, johon Morganilla oli lämmin suhde. Kutsuvieraat olivat huippupankiireja USA:sta ja Euroopasta. Yhteensä nämä henkilöt omistasivat 25 prosenttia maailman rahasta. Palaveri oli niin salainen, että osallistujia kutsuttiin pelkästään etunimillä.

Konferenssin päämäärä oli dollarin painoarvon monopolisointi. Haaste oli saada yleisö ja poliitikot hyväksyvän tämä menetelmä. Euroopassa keskuspankit olivat silloin siirtymässä valtion omistukseen. Jekyll Islandissa keksittiin, että paras myyntitemppu yleisölle ja politiikoille olisi uuden pankin nimi. Valtakunnallinen rahavarasto kuulostui kuin euroopalaisten keskuspankki: ikään kuin valtio olisi sen kanssa tekemisissä.

Uskoa vai ei, mutta Fed syntyi laillisesti jouluaattona vuonna 1913... "Federal Reserve Act" hyväksyttiin amerikkalaisen eduskunnan alahuoneessa iltana, jolloin mahdollisimman monella edustajalla oli mahdotonta tulla äänestämään. Sitä paitsi moni läsnäolleista tajusi lakitekstistä omien sanojensa mukaan "hevosen paskan verran..."

Puhdaassa yksityispankissa dominoivat yksityispankkiirien kovat lait. Yhteistä asiaa ei siellä arvosteta. Vaikuttaako tämä Suomeen, kun on kyse amerikkalaisesta pankista? Vaikuttaa. Sillä vuodesta 1944 puhdas yksityispankki Fed ei ole vain monopolisoinut dollarin tuontantoa, vaan myös koko maapallon rahaliikenteen.

Silloin dollarista tuli kullan sijaan maailman rahareservi...

Suora, suora ja suora

Suomalainen näkee kaikessa suoran linjan, suoran radan, suoran viivan.

Jenkit toipuvat pikku hiljaa "Jerry" Häkämiehen visiitistä. Tosiaan, se ei ollut tämän kaverin puheenvuoro, joka aiheutti Washingtonissa täysshokin - eihän kukaan siellä edes tajunnut, että Häkämies yritti puhua englantia, vaan huomiota herätti hänen tyylinsä. Isäntien ensimmäisenä huolena oli puheen jälkeen tarkistaa, että tämä outo lintu oli maksanut lehdistötilan vuokran ennen kuin hän lensi takaisin Finlandiin. Mutta tämän jälkeen muistettiin, että keväällä myös joku "Ike" Kanerva oli käynyt, ja että tämä oli kutsunut alabamalaistyttö Condoleeza Ricen Finlandiin kertomatta, missä tuo Finland oikein sijaitsee...

USA-Suomi-kuva on ihan sekaisin. Demareiden kanssa asiat ovat aina sujuneet mainiosti. Eli salassa. CIA maksoi aikanaan Suomen osuuden Marshall-rahasta salaiselle tilille, joten Suomi pystyi kaikessa rauhassa rakentamaan ainoana länsimaana kunnon suhteet Kremliin. Ja vielä pari vuotta sitten sovittiin kaikessa hiljaisuudessa Lipposen Paavon kanssa, millä lailla Outokumpu ja Patria sun muut hyötyisivät hyökkäyksestä Irakiin. Mutta nyt Suomen porvarit matkustavat Valtameren yli ottaen omat mediat mukaan ja jauhavat kylmän sodan retoriikkaansa amerikkalaisten veromaksajien kustannuksella.

Kotimaassa puolustusministerin Venäjä-lausunnosta syntyneessä kohussa loisti termi "Suomen linja", tai erityisesti "Paasikiven-Kekkosen linja". Mitä muu maailma ajattelee Suomen linjasta? Missä on esimerkiksi Kyproksen linja, Ekvadorin linja tai vaikkapa Vietnamin linja? Kuka muistaa Paasikiven tai Kekkosen muualla kuin Suomessa? Kuka haluaa muista? Kuvitelkaa, että saksalaiset puhuisivat yhä Konrad Adenauerin linjasta tai britit Harold Wilsonin linjasta? Näyttää siltä, että siinä missä suomalaisella on oma linja, muulla maailmalla on historia....

Suomesta puuttuvat pyöreät linjat, radat ja viivat. En osaa sanoa, mistä se johtuu mutta tiedän, että jokaiselle ulkomaalaiselle ilmiö osuu välittömästi silmiin. Kesällä hollantilainen tv-ryhmä vieraili pääkaupunkiseudulla ja kuvaamassa Helsingin arkkitehtuuria. Kommentti oli: "Kaikki täällä muodostaa suoran viivan. Ikään kuin pyöreät muodot olisi tässä maassa kielletty!" Se on totta. Istun Porin torilla ja havaitsen saman. Kivet, ikkunat, rakennukset - kaikki ovat suoraviivaisia. Neliötä, kolmiota mihin vain katse kääntää. Yhtäkkiä ymmärrän, miksi Marimekon raidat ovat suomalaisten suosikkidesignia.

En yleensä pidän mainosteksteistä, mutta onneksi Porin torilla niitä on paljon. Kirjaimet ovat paikan ainoat pyörät muodot...

Täydellinen rikos

Ulvilan surmasta on pian vuosi. Juttu on ollut säännöllisesti mediassa. Nyt voi nostaa esiin kysymyksen, onko asian tutkiminen hyötynyt julkisuudesta.

Lehden lukijana pärjään hyvin ilman kalenteria. Joka kerta kun kuukausi vaihtuu toiseen, voin olla varma, että palstoille nousee Juha Joutsenlahti. Lukuisissa lehdistötilaisuuksissa tutkinnanjohtaja ei kuitenkaan ole kertonut paljon mitään. Yleisölle on näytetty kenkä ja veitsi ja yleisöä on kehotettu ottamaan yhteyttä Joutsenlahteen, mikäli nämä todisteet näyttävät tutuilta. Koska moni suomalainen käyttää tämäntyyppisiä kenkiä ja koska vuosikymmeniä vanha perunaveitsi on voinut kiertää jo pari kertaa ympäri koko Suomen ja kenties myös naapurimaat, Joutsenlahti sai runsaasti palautetta ja kertoi yleisölle seuraavassa lehdistötilaisuudessa palautetta olevan runsaasti...

Jutun uutisoinnista on syntynyt huhumylly, joka on loukannut jo monien yksityiselämää ja on tuonut syyttömän ihmisen vankilaan. Porin poliisin vihjepuhelimen myötä jokainen naapuri on tullut epäillyksi. Tällä tavalla huomio on viety pois ihan olennaisesta kysymyksestä: surmatyön motiivista. Joutsenlahti sanoo olevansa yhä epävarma motiivista. Kuitenkin Jukka S. Lahtea ei löydetty pari vuorokautta surman jälkeen jostain metsäpolulta, vaan hänet murhattiin kotonaan kahden silmä- ja korvaparin ollessa todistajina. Uhrin ja tekijän taistelu on kestänyt viisi minuuttia. Tappelussa on käytetty ääntä, siellä on kysytty, uhattu ja huudettu. On aivan uskomatonta, että todistajille ei olisi jäänyt aavistustakaan teon motiivista.

Joskus hiljaisuus poliisin ja median puolelta on pakottanut rikollisen paljastamaan itsensä.

Vuonna 2000 Oder-joen rannalla surmattiin puolalainen Dariusz Janisewski. Poliisi luopui tutkimuksista puolen vuoden kuluttua. Mutta tämän syyskuun alussa puolalainen kirjailija Krystian Bala tuomittiin 25 vuodeksi vankilaan. Hän olisi tuomion mukaan murhannut Janisewskin ja kolme vuotta myöhemmin kirjoittanut sitä kirjan. Bala itse kieltää syyllisyytensä ja sanoo kirjansa perustuvan lehtijuttuihin ja tv-ohjelmiin. Hän on kuitenkin korostanut lähipiirissään, että häntä kiehtoo "täydellinen rikos". Viranomaiset epäilevät, että Bala itse on ottanut yhteyttä poliisiin ja antanut vihjeen kirjastaan.

Toinen tapaus tulee kotimaastani Hollannista. Vuonna 1988 maan suurimman kauppaketjun omistajan veli siepattiin. Yli vuoden ajan juttu oli lööpeissä ja tekijä lunasti valtavan määrän rahaa. Vihdoin poliisi luopui jutun tutkimisesta. Meni pari kuukautta ja sitten tekijä ilmoittautui ja näytti viranomaisille uhrin ruumiin. Mies oli saanut surmansa jo jutun toisena päivänä. Minkä takia nämä rikolliset ottivat itse yhteyttä poliisiin, vaikka heitä ei enää etsitty?

He olivat tehneet täydellisen rikoksen ja halusivat maailman myöntävän sen...

Auto on ase

Olen kortiton mies. Moottoritiellä minua pelottaa. Epäilen vastaantulevan kuskin olevan humalassa, psykoosissa tai juuri pankin ryöstänyt tai perheensä ampunut rikollinen. Auto on tappoase ja autonkäyttö ei kuulu liikenne- vaan asekantolupalain alaisiin asioihin.

Minkä takia ihminen elämässään välttää isolla vaivalla viinaa, stressiä ja vankilaa, mutta vapaaehtoisesti istuu autossaan, missä hän voi tulla juuri sellaisen uhriksi? Autoilija on ikään kuin eräs suomalainen turisti, joka lähti Amsterdamissa suoraan rautatieasemalta punaisten valojen kortteliin ja kehtasi vielä suuttua matkaoppaalleen sen jälkeen, kun häneltä oli viety kaikki muu paitsi alushousut!

Suomessa autoajelua voi verrata metsästykseen. Maassamme myydään aseita alaikäisille. Lapissa viisitoistavuotias poika myönsi harrastavansa metsästystä "koska täällä ei ole mitään muuta tekemistä." Myös yhä isompia ja monimutkaisempia ajovehkeitä myydään nyt kakaroille. Taskuraha, joka meni ennen aikaan karkkiin tai musiikkiin, viedään nyt Teboiliin.

Huvimetsästäjä korostaa olevansa osa luonnosta. Autoilija ei toki mene niin pitkälle, vaan hän ajaa luontoon. Joka haluaa katsoa huviajelun lohdutonta typeryyttä, tulkoon kävelemään Mäntyluodon Kalloon. Siellä autoväki vuorokauden ympäri ja vuodenajasta riippumatta kirjaimellisesti kiertää luonnon kohteita edes astumatta autosta ulos. Pelkästään ikkunat avataan ja sieltä paukkuu Radio Novaa ja sieltä lentää mitä tahansa roskaa.

Autoilija korostaa yksityistä vapautta. Hän tulkitsee liikennelain turhaksi valvonnaksi. Esimerkiksi hands freen ja turvavyön käytön hän kieltää, koska sellainen sääntö tulisi "Isolta Veljeltä". Samaan vapauden väärinkäsitykseen perustuu myös autoilijan egoismi. Hän istuu hyvällä mielellä yksin autossaan, johon mahtuisi vähintään neljä henkeä.

Sekä metsästäjä että autoilija korostavat, että ihmiskunta hyötyy harrastuksesta. Metsästäjä "puhdistaa" luonnon ja autoilija on talouselämän kulmakivi. Suomessa yksityinen autonkäyttö katsotaan välttämättömäksi, koska maa on harvaan asutettu. Unohdetaan, että jo viidennes suomalaisista asuu pääkaupunkiseudulla ja että ei tämä kehitys suinkaan pysähdy.

Ja unohdetaan, että lisää asfalttia vain vetää puoleensa lisää autoilijoita. Olen ollut todistamassa tätä faktaa Hollannissa. Matka syntymäkaupungistani Amsterdamiin - tasan 100 kilometriä - kesti neljäkymmentä vuotta sitten yli kuusi tuntia. Kaksikymmentäviisi vuotta sitten, kuusikaistaisen moottoritien valmistumisen jälkeen, sama matka vaati enää puolitoista tuntia. Kuitenkin tänään, kuin autojen määrä on kolme kerta vuoden 1982 määrä, tämä reissu kestää jo taas kolme tuntia.

Yksityinen autoliikenne tuhoaa ympäristöämme ja liian monien elämää. Pehmeät lääkkeet eivät enää päde. Sama asia niin kuin huvimetsästyksessä: se ei loppu antamalla eläimille oikeus ampua takaisin. Ei auton käytön negatiivisia vaikutuksiakaan saadaan haltuun keksimällä sähköautoja. Tekniikka tässä pettää. Ihmisen pitää itse vallata katunsa takaisin...

Ja tätä tapahtuu ylihuomenna lauantaina Porin keskustassa: Autoton päivä alkaa klo 11 Raatihuoneenpuistossa!

DDR ja Suomi

Ainoa, jota itse kaipaan entisestä DDR:stä on maan kansallishymni. Melankolinen melodia oli herkkä poikkeus esimerkiksi urheilumaailmassa, missä muiden maiden liput nostettiin salkoon "ruman metelin" kanssa. Jotenkin tuntuu jälkikäteen, että tämä hymni symboloi DDR:n lyhyttä ja tuskallista uraa.

Meille hollantilaisille DDR aiheutti ristiriitaisia tunteita. Toisaalta meille oli tärkeää, että Saksa oli jakaantunut kahdeksi. Toisen maailmansodan kokenut sukupolvi vitsaili: "Saksa on hieno maa, varsinkin kun sitä on kaksi!" Mutta toisaalta tiesimme, että Itä-Saksa oli vain Länsi-Saksan pahempi versio. Kuin itse kävin Itä-Berliinissä vuonna 1974, mielialani vain surkeni bussimatkan aikana. Länsi-Saksassa kukoistivat silloin ryöstökapitalismi ja revansismi, DDR:ssa taas hallitsi puhdas poliisivaltio.

DDR oli maa vailla historiaa. Länsi-Saksan nuoret alkoivat 1960-1970 luvulla äärimmäisen varovaisella tavalla käydä läpi vanhempiensa natsimenneisyyttä. DDR:n virallinen ideologia tuli olemaan ja pysymään sellaisena, että itäsaksalaisilla ei ole ollut mitään tekemistä kansallissosialismin kanssa. Eli samanlainen tarina joka pyörii vielä tänäänkin lähes esteettä myös Suomessa. Myös Suomessa Saksan itärintaman veteraanit elävät elämäänsä vailla rangaistusta ja vielä valtion tuella. Myös Suomi on maa vailla historiaa.

On toinen seikka, joka yhdistää entisen DDR:n ja Suomen.

Saksassa käytiin tänä kesänä kuumaa keskustelua muukalaisvihamielisyydestä. Maahanmuuttajien kimppuun käydään yhä enemmän ja eniten maan itäosassa. Tutkijat korostavat, että entiset DDR:n asukkaat ovat tavallaan oppineet muukalaisvihamielisyytensä jo päiväkerhoiässä. DDR:n perusidea oli tasa-arvoinen yhteiskunta. Hieno päämäärä meni kuitenkin hukkaan, kuin itäsaksalaisille lapselle opetettiin, että erilaisuus on kielteinen asia. Tasa-arvoisen ja monikulttuurisen yhteiskunnan sijaan kehitettiin homogeenisuutta, yksiarvoisuutta.

Myös Suomessa tasa-arvoisuus kauniina tavoitteena on tietyssä vaiheessa suistunut radaltaan ja muuttunut homogeenisuudeksi. Se vaihe oli suomettumisen vaihe. Tämän maan monokulttuurisuus ei ole maantiedosta eikä kielestä kiinni, vaan historiasta. Yhteiskuntamme ei ole niin homogeeninen sen vuoksi, että me olemme syrjässä tai että kielemme on niin outo. "Kaikki suomalaiset" kuuluvat samaan kirkkoon, suorittavat asevelvollisuuteensa ja lukevat samaa sanomalehteä, koska he pelkäävät erilaisuutta. 1950-1980-lukujen suomettuminen on muuttanut suomalaiset hiljaiseksi kansaksi. Meitä pelottaa.

Tilanne on kuitenkin ollut hyvin erilainen, eikä sitä ole niin kauan aikaa. Kansainvälisessä kuukausilehdessä Six Degrees antamassaan haastattelussa maahanmuutto- ja Eurooppa-ministeri Astrid Thors korosti, että vielä 1930-luvulla Suomi oli todella monikulttuurinen maa. Varsinkin Viipuri loisti silloin kansainvälisyydellään.

Sitä kutsuttiin "Pohjoisen Pariisiksi"...

Ikä ja kieli

Ikä- ja kielirasismi työnhaun esteenä on kiusallinen asia. Varsinkin kun rasisti on aatetoveri.

Viime keväänä sain mielenkiintoisen kutsun Helsinkiin. Eräs kansanliike järjesti valtakunnallisen koulutuspäivän. Kutsu oli tarkoitettu henkilöille, jotka kävisivät opettamaan lukiolaisille globaalisaatiota. Ihana homma! Olihan aihe erittäin ajankohtainen ja pätevyyteni aivan jees! Tunsin itseni historian opettajana ja vuosikymmeniä erilaisiin kansanliikkeisiin osallistuneena ikään kun luoduksi tähän hommaan. Ainoa murheeni oli oikeastaan löytää yöpymispaikka, sillä minulla ei ole sukulaisia tai tuttuja Helsingissä.

Ilmoitukseeni sain kuitenkin hyvin yllättävän vastauksen. Minua ei otettu mukaan porukkaan, koska olin liian vanha. “Etsimme ensisijaisesti lähettiläiksi eri alojen opiskelijoita siksi, että ajatus "nuoret kertovat nuorille" toteutuisi. Olen pahoillani, kun en osannut tätä sähköpostiviestiin oikein muotoilla.” No, en todellakaan ymmärtynyt asian olevan sellainen (eikä kutsussakaan ollut yhtäkään vihjettä ikärajoitusta...). En missään nimessä vaitä, että olisin parempi kouluttaja kuin kaksikymppinen. Mutta en ole huonompikaan.

Voi kyllä keksiä erilaisia syitä, minkä takia toinen ihminen sopii tähän tehtävään paremmin kuin toinen -esimerkiksi poliittinen suhtautumistapa saattaa olla tässä olla tärkeä seikka- mutta ikä ei saa tietenkään olla syy. Ikähän on niin yksilöllinen asia. On törkeää pitää ihmistä liian vanhana johonkin tehtävään ilman, että hän on näyttäytynyt työhaastattelussa.

Autoton päivä on kasvanut Suomessa ja jopa Porissakin perinteiseksi tapahtumaksi. Syyskuun 22.päivänä se taas pidetään, ja valtakunnallinen järjestö etsii siihen toimintapäälliköä. Taas otan sähköpostiviestin pääkaupunkiseudulta iloisesti vastaan. Olenhan koko ikäni ollut kortiton mies ja osaanhan järjestää kunnon meininkiä kaduilla. Tällä kerta en kuitenkaan pistä turhaan CV:täni lähtemään. Sillä viestissä lukee vaatimuksena, että on olteva erittäin hyvä suomen kielen taito.

Tä?!? En usko silmiäni.

Kuten muuallakin maailmassa vaihtoehtoporukka myös Suomessa on hyvin epämääräinen porukka. Ja hyvä niin, kun kerran ennakoimattomuus on sen voima. Ei tarvitse olla korkeakoulutettu eikä hallita erittäin hyvin englantia (kuten allekirjoittanut), jotta voisi olla autoja vastaan. Mutta homogeenisessa Suomessa vain suomalaisilla on erittäin hyvä suomen kielen taito. Suomalaisessa yhteiskunnassa kielirasismi on jokaiselle maahanmuuttajalle kovaa arkea.

Porukka, joka kritisoi tätä yhteiskuntaa saisi myös tässä asiassa muodostaa poikkeuksen...

Matkalla

Keskustelu RMJ-festivaalin siirtämisestä Raumalta Poriin tekee ainakin yhden asian harvinaisen selväksi. Yhteiskunnassamme vallitsee pohjaton kuilu sukupolvien välillä.

Törkeämpää porukkaa kuin me "40-plussat" ei mistään löydy. Keinolla millä tahansa me koetamme tunkea itseämme nuorten reviirille. RMJ-festivaaliin on tuotu viime vuosina jo meidän omaa tavaraamme: iskelmälaulajia, dixieland-orkestereita ja muuta valtavirtamusiikkia. Milloin Abba esiintyy, on vain ajan kysymys. Lisäksi lapsiperheitä halutaan houkutella juhlaan myös ikärajoituksen avulla. Siis alaikärajan. Viitisentoista vee ei pääse, mutta viisikymmentä kyllä kelpaa. Leirialueelta puuttuu vain pappayhdistys, joka kurittaisi "lapsia" paikan päällä!

Millä oikeudella me keski-ikäiset luulemme, että nykynuoret haluavat meiltä vielä jotain? Sehän on meidän sukupolvemme, joka on tuonut tämän ihmiskunnan kunnon askeleen lähemmäksi tuhoutumisen hetkeä. Ja sehän on meidän sukupolvemme, joka on tuonut jälkikasvulle pelkästään ongelmia eikä yhtään vastausta. Mehän olemme täydellinen fiasko! RMJ-keskustelussa joka toinen sana on "sika". Sikamaiset nuoret sikailevat Raumalla pari päivää eivätkä siivoa jälkiään. Näin sanovat naiset ja herrat, jotka sikailevat itse vuoden ympäri ja jättävät jälkien siivoamisen omille lapsilleen. Kyllä kyynisyyttä riittää!

Minkä mallin nuorisomme pitäisi saada meistä? Olemme masentavaa ja masentunutta rahansijoittajaväkeä, joka äänestää pankinjohtajia ja osallistuu ryöstökapitalismiin ikään kuin henkemme riippuisi sitä. Olemme kylmän sodan veteraaneja. Todella surkeaa väkeä, joka on antanut aikanaan tukensa joko USA:n tai USSR:n sotilasdiktatuurille ja joka ihailee nyt kiinalaisen hirmuvaltion talouslukuja. Kylmän sodan jälkeen joka ikinen meistä on tullut pikkuporvariksi, jonka suurin murhe ovat asuntolainan korot ja naapurin tupakointi. Vuonna 1989 joku yhdysvaltalainen sekopää kirjoitti, että historia loppui meidän kanssamme, ja se on meidän uskontunnustuksemme.

Todellisuudessa voi vain toivoa, että historia alkaa vasta meidän jälkeemme. Sillä meillä on maailmanhistoriassa yhtä synkeä meriitti kuin sillä sukupolvella, joka aiheutti aikanaan Auschwitzin ja Hiroshiman. 1950-luvulla keski-ikäisiin tarttui samaa tauti kuin meihin nyt. Ahneutta ja henkistä ahdistusta. Niin paljon sitä ja sitä haluan ja haluan. Henkinen pysähtyminen kasaantui silloin 1950-luvulla Pohjois-Amerikassa ja Länsi-Euroopassa, ja se aiheutti 1960-luvun nuorten vallankumouksen. Vuonna 1957 Jack Kerouac kirjoitti kirjan "Matkalla", josta tuli näiden 1960-luvun nuorten raamattu. Kirjan vuoden 1972 painoksen takasivulla lukee: "Vieraantuminen, levottomuus ja tyytymättömyys olivat jo odottamassa silloin kun Kerouac tuli antamaan matkalle suuntaa."

Kohta nuoremme valitsevat taas joku ohjaamaan heitä pois ahdistuksesta. Tuo uusi Kerouac tulee heidän omista riveistään. Älkää luulkokaan, että he tarvitsevat siihen meitä...

Valkoinen neekeri

Vuonna 1938 Hitler istui kultaisessa tuolissa. Münchenin sopimus tarkoitti, että länsimaat antoivat hänelle vapaat kädet hyökätä itään. Ja miljoonat juutalaiset pakolaiset jäivät kiinni Saksassa, kun länsimaat sulkivat heiltä rajansa. Sen seurauksena pakolaisvirta suuntautui miltei kummallisiin paikkoihin, mm. Dominikaaniseen tasavaltaan.

Elvis Presleyn kolmattakymmenettä kuoleman muistopäivää vietettiin äskettäin. Eräs lehti kysyi, missä olimme juuri sinä päivänä vuonna 1977. Muistan itse kyllä missä olin ja miten kuulin Elviksen kuolemasta, mutta en valitettavasti surrut kaveria enkä ollut hänen faninsakaan. Omat suosikkini olivat (ja ovat) John Lennon, Mick Jagger ja Lou Reed. Nämä taiteilijat ovat toki maistaneet "kaikkia maailman pillereitä ja trinkkejä". Mutta heille huumeet ja alkoholi toivat vain jossain vaiheessa virtaa taiteilijanelämään, jotta he jaksoivat. Heidän päämääränsä oli tehdä taidetta eikä päästä lööppeihin. Päinvastoin Memphiksen humppatukkapojan ura päätyi sinne, missä se alkoi: amerikkalaiseen painajaiseen, jossa raha ja alamaailma määräävät pelisäännöt. Ja ihonväri.

Länsimaista Yhdysvallat on rasistisin. Lähes puolet maan surmien uhreista on tummaihoisia, vaikka mustat muodostavat vain 20 % väestöstä. Maan vankilat ovat tupatäynnä tummaihoisia ja kuolemantuomioita saavat mustat usalaiset kolme kertaa enemmän kuin valkoiset. Elvis Presleyn menestys perustui tähän samaan rasismiin. Presleyn musiikki oli alkuperäistä mustaa musiikkia. Rock-musiikin ja -tanssin katsottiin kuuluvan maan tummaihoisten kulttuuriin. Vasta Presleyn tulkinta tästä kulttuurista hyväksyttiin valkoisissa piireissä. Rockin Kuningas oli valkoinen neekeri. Hänen kuolemansa muistopäivä toi mieleen Rafael Trujillon.

Trujillo oli 1930-luvulla keskiamerikkalaisen Dominikaanisen tasavallan diktaattori. Vuonna 1937 hän surmautti 20 000 Haitista tullutta maahanmuuttajaa. Syy verilöylyyn oli Hispaniolan saaren toiselta puolelta tulleiden naapurien tumma iho. Kun USA:n presidentti Roosevelt kutsui vuosi myöhemmin muut länsimaat Ranskaan Évianiin, hän toi mukanaan kummallisen tarjouksen Dominikaanisesta tasavallasta. Évianin konferenssin olisi pitänyt pelastaa miljoonien juutalaisten henki. Silloin heidän tulevaisuutensa Saksassa oli jo toivoton, mutta natsit päästivät heitä sentään vielä ulos! Muut maat olivat kuitenkin sokeita ja kuuroja ja lähettivät pakolaiset takaisin. Mutta juuri Trujillo tarjosi Évianin konferenssin osallistujille ajatusta, että hänen maansa ottaisi vastaan jopa 100 000 Euroopan juutalaista. Konferenssi näki, että diktaattori halusi nosta imagoaan, joka oli kärsinyt kansainvälisesti paljon huomiota saaneesta haitilaisten surmasta. Mutta juutalaisten pakolaisyhdistyksen edustaja lähti Évianista raivossaan. Ja hyvästä syystä.

Sillä Trujillon ainoa "inhimillinen" tarkoitus oli saada maahansa valkoisia maahanmuuttajia...

Rohkea rehtori

Suomi kansainvälistyy. Vai kansainvälistyykö? TV-dokumentti Porin japanilaisesta sushibaarista todisti kaksi tosiasiaa. Maastamme löytyy rohkeita maahanmuuttajia. Ja maastamme löytyy myös rohkeita suomalaisia kuten ohjelman tekijä, jotka osaavat osoittaa missä Suomen kansainvälistyminen menee hukkaan. Valitettavasti kumpikin ryhmä on kuitenkin harvinainen helmi.

On kulunut 15 vuotta rautaesiripun romahtamisesta sekä ensimmäisen suuren maahanmuuttajaporukan saapumisesta. Suomi on liittynyt EU:hun ja käytännössä myös Natoon, mutta maa ei ole vieläkään kansainvälistynyt. Tilanne on täysin seis. Maahanmuuttajapolitiikkaa ei ole olemassa. Tilastojen mukaan ulkomaalaisia saapuu yhä enemmän, mutta itse olen nähnyt yhä enemmän heitä myös muuttavan takaisin kotiin tai eteenpäin jonnekin muualle. Tarkoitan sellaisia ihmisiä kuten tämä sushibaarin omistaja. Ihmisiä, jotka haluavat vaikuttaa, olla mukana Suomen työ- ja muussa elämässä, yhteiskunnassa. Valtaosa ulkomaalaisista elää omassa piirissään, puhuu äidinkieltään ympäri vuorokauden ja katsoo oman kotimaansa telkkaria. Myös kantaväestöstä löytyy ihmisiä, jotka haluavat Suomen kansainvälistyvän. Mutta tosiaan niin harvoja, että minun täytyy hakea esimerkki 10 vuoden takaa.

Elokuussa 1997 aloitin opettajana Porin kokoisen kaupungin lukiossa. Hakijani työhön oli koulun rehtori. Tyylikäs nainen, joka istui kaupunginvaltuustossa ja josta syntyi samana kesänä kohua, kun hän ainoana demarina äänesti kaupunginjohtajan vaalissa SDP:n ehdokasta vastaan. Palkkani tuli suoraan Brysselistä eli taloudellisesti rehtori ei riskeerannut mitään. Mutta muuten rehtorin kansainvälistämisprojektin lähtökohdat olivat erittäin heikot. Olin asunut silloin tuskin täyttä kolmea vuotta maassa eli suomen taitoni oli lähes olematon ja suomalainen koulusysteemi oli minulle täysin vieras. Heti ensimmäinen tunti päättyi täydellisessä kaaoksessa. Opetin saksaa 3-luokkalaisille ja oletin, että ylioppilaaksi kirjoittaville tarkoitetun opetuksen painopiste olisi saksalaisessa kaunokirjallisuudessa. Puhuin 10 minuuttia Schilleristä, Goethesta ja Kafkasta kunnes tajusin, että oppilailla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä kieltä puhuin eikä siitä asiasta mistä puhuin.

Säikähdyksessäni etsin tukea ja etenkin ohjeita opettajanhuoneessa, mutta turhaa. Pikku hiljaa kävi ilmi, että olin poliittisen pelin keskipiste. Rehtori oli edellisenä vuonna valittu rehtoriksi muiden suosikkien sijaan. Hän ei ollut siis pelkästään kaupunkipolitiikassa yksinkävelijä vaan myös koulussaan. Opetin saksaa, historiaa ja latinaa koska hän halusi sitä. Koulun muut aikuiset olivat taas sitä vastaan. Opettajat sen takia, että he halusivat päästä eroon rehtorista, vanhempainyhdistys taas siitä syystä, kuten puheenjohtaja huusi minulle päin naamaa: "Lapsemme eivät tarvitse sinua eivätkä koko tätä sinun kansainvälisyyttäsi". Sekasorto huipentui juuri ennen joulua. Opettajienhuoneen seinällä kerrottiin tulevasta kokouksesta. Lapusta en osannut saada selvä mitään muu kuin sen, että siinä luki myös oman nimeni. Kun kysyin lapusta eräältä työtovereistani, hän vastasi:

"Kokous on ongelmasta, jota sinä aiheutat meille. Ei sinun tarvitse olla itse paikalla"...

Harhalento

Lokakuun 4. päivänä 1992 rahtikone Jumbo-747 syöksyi kerrostaloon Amsterdamin Bijlmermeerissa. Asuin itse vajaan kilometrin päässä onnettomuuspaikalta. Katastrofin 15-vuotispäivän lähestyessä olen yhä enemmän huolissani terveydestäni.

Vuonna 1996 viranomaiset kertoivat, että maailman suurimman lentokoneen kapteeni ilmoitti miltei heti nousun jälkeen kahden moottorin olevan vailla voimaa ja palavaansa Schipholin kentälle. Koska kone oli liian raskas, sen piti lentää toisen kerran Amsterdamin yli. Yhdeksän minuuttia nousun jälkeen kapteeni ilmoitti, ettei hän enää pysty kontrolloida konetta. Kolmetoista minuutia lähdön jälkeen kone putosi kerrostalon päälle.

Itse huomasin kymmenen minuuttia ennen katastrofia lentokoneen, josta oli pudonnut kaksi moottoria. Savun lisäksi kone kylvi valtavan määrän polttoainetta ilmaan. Kaksi minuuttia ennen onnettomuutta näin saman koneen lähestyvän. Taloni yllä se käänsi jyrkästi oikealle. Samalla pystyin seuraamaan kapteenin ja Schipholin lento-ohjaajien keskustelua, sillä Bijlmermeerissä kaikki lentokoneet aloittavat laskunsa ja häiritsevät asukkaiden radionkuuntelua.

Vuonna 1998 luin kirjan, jossa muut silminnäkijät kertoivat versionsa. He olivat nähneet ja kuulleet sen mitä itse näin ja kuulin. Useat ihmiset olivat soittaneet viranomaisille, kun he näkivät kahden moottorin putoavan mereen. Bijlmermeerin asukkaat olivat nähneet koneen kääntyvän ja tekevän vielä yhden kierroksen asuinalueen yli ennen kuin se lensi päin kerrostaloa.

Kirjassa kysyttiin, miksi Schipholissa luultiin moottorien yhä olevan koneessa kiinni. Ja miksi viranomaiset valehtelivat katastrofilennon kahdesta viime minuutista? Kone oli silloin silti yhä kontrollissa ja rauhallinen kapteeni ilmoitti, että hän valmistuu hätälaskuun Schipholissa. Oltiin ihmessään, miksi Jumbo-747 ei tehnyt hätälaskua lähellä oleva merelle. Bijlmermeerin asukkaat halusivat tietää, minkälainen oli koneen rahti.

Saapuessani onnettomuuspaikalle pelastusjoukot ja media eivät vielä olleet siellä. Paikalle tulleista poliisesta suurin osa oli mellakkapoliiseja. Tuli myös ryhmä "avaruuspukuihin" pukeutuneita ihmisiä, joka alkoivat tutkia raunioita. He puhuivat englantia. Heidän tullessaan minut ja muu yleisö poistettiin kokonaan alueelta.

Vuonna 2002 Hollannin eduskunta tutki vuonna 1996 tehdyn viranomaisten tutkimuksen. Lento oli israelilaisen El Al´in. Kävi ilmi, että turvallisuussyistä El Al -koneet eivät lennä reittejä, joita muut lentävät. Kävi myös ilmi, että lentokentän takana on tullin kansainvälinen alue, jossa maan viranomaisten valtuudet ovat lähes olemattomat. Lennon piti päättyä ehdottomasti Schipholiin, koska rahdin piti jäädä epäselväksi.

Kone salakuljetti aseita sun muuta New Yorkista Amsterdamin kautta Tel Aviviin. Rahti oli sellainen, että se tuottaa vakavia terveysongelmia, mikäli se sulaa tulipalossa tai mikäli ihmiset koskevat siihen suojautumatta. Vuonna 2004 Hollannin terveysviranomaiset tekivät listan niistä myrkyistä, joita on todennäköisesti ollut koneessa.

He arvioivat, että oireet tulevat esiin noin viisitoista vuotta onnettomuuden jälkeen...

Nimilista

Kunnon tutkimusta Suomen 1960- ja 1970-lukujen historiasta ei voi aloittaa heittämällä joku nimilista mediaan, vaan vasta silloin kun tässä maassa on syntynyt sukupolvi tutkijoita, jotka ovat oppineet kysymään oikeita kysymyksiä. Valitettavasti sellainen kriittinen massa yhä puuttuu maamme yliopistoista.

Viime viikon Satakunnan Työssä joensuulainen historian opiskelija Tuomo Komulainen haastatteli Sakari Haikalaa. Haikala taisteli Etelä-Venäjällä 1941-1943 Waffen-SS:n Wiking-divisioonassa. Heti alussa haastattelija menee hukkaan. "Kokouksessa laitettiin kiertämään mustakantinen kirja, joka oli suomalaisten vapaamuurarien jäsenrekisteri," Haikala kertoo, ja jatkaa: "Oli se kova paukku, kun tappolistalla oli myös omien vanhempieni nimet!" Anteeksi, mutta mikä oli kova paukku? Se, että Haikalat olivat vapaamuurareja eikä poika tiennyt sitä? Onhan fakta, että vapaamuurari ei paljasta jäsenyyttään edes perheelleen. Se kova paukku tässä on tietysti se, että vapaamuurareilla ei ole jäsenrekisteriä! Että nimilista oli siis väärennös.

Jospa Komulainen olisi tajunnut tämän. Tämä väärennetty nimilista ei ole ainoa väärennös, joka liittyy SS-joukkoihin. "Suomalaisilla ei ollut osuutta natsien hirmutekoihin tai juutalaisvainoihin", lukee Komulaisen tekstissä. Täysin ajattelematta asiaa tuleva historioitsija jauhaa liittyen asiaan, joka on jokaisessa suomalaisessa koulukirjassa ja varma kirjoitettuna myös tämän maan peruslaissa. Missä ovat perusteet? Pystyikö sotilas silloin paikan päällä päättelemään, oliko jonkun ukrainalaiskylän tuho joko natsien tai vaikkapa hollantilaisten wikingien työtä? Tai mistä sotilas olisi tiennyt, että toinen hänen uhrinsa oli juutalainen ja toinen homofiili ja heidät molemmat hänen itse asiassa piti säästää? Sukunimenkö perusteella? Tai tukan värinkö?

Haastattelussa jää kokonaan epäselväksi, mitä sotilaat silloin tekivät Ukrainassa. Siitä meille kertoo pataljoonan nimi. Se oli "panttipataljoona". Ei se sano vielä mitään natsien uhreille. Siihen tarvitaan pataljoonan saksankielinen nimi: "Einsatzgruppe". Einsatzgruppet työskentelivät heti rintaman takana. Sotilaat hakivat siellä ihmisiä kotoaan ja pakottivat heitä joko junaan johonkin keskitysleiriin tai joukkohaudan reunalle. Menetelmän syyt olivat yhtä paljon arveluttavat kuin uhrien valinta. Ihmisen epäiltiin olevan juutalainen, mustalainen, homofiili, vastarintaliikkeen jäsen, kehitysvammainen, taitelija, työkykyinen, työkyvytön jne.

Sotilaat tekivät työnsä nimilistoja kädessään. Listat oli väärennetty tai suoraan keksitty. Puolassa ja Ukrainassa ihmiset pääsivät listoille juutalaisina, vaikka he eivät olleet juutalaisia lainkaan. Useissa maissa vastarintaliikkeen mittavin saavutus oli heti sodan alussa väestörekisterin tuhoaminen, jotta ihmisten oikea henkilöllisyys ei paljastuisi natseille. "Kotiutuksen jälkeen SS-veteraanit taistelivat sodan loppuun Suomen armeijassa", Komulainen toteaa. Puhutaan miehistä, joilla oli muka vain yksi arvo yli muiden: isänmaallisuus. Kansalaisuuden menettäminen olisi ollut heille suurin rangaistus.

Näin kävi muuten "wikingeille" muualla Euroopassa...

Ranskan ympäri

Heinäkuussa minulle ei kelpaa mökki, ei uimaranta tai jatsit. Istun telkkarin ääressä. Istunto alkaa jo heti puolenpäivän jälkeen ja kestää illalla kuuteen saakka. Vaikka katson yksin, en ole yksinäinen. Tiedän, että maailmassa on satoja miljoona ihmisiä jotka tekevät samaa. Soitan sukulaisille ja kavereille Hollannissa, Ranskassa ja Italiassa ja heidän kaikkien, jopa 85-vuotiaan äitini kanssa voin puhua siitä mitä ruudussa näkyy.

Soiton jälkeen harmittelen, etten voi matkustaa Ranskaan ja olla itse paikalla. Toisaalta penkkiurheilijana minulla on helppoa verrattuna heihin, jotka tuossa "Mariannenmaassa" seuraavat ns. päivän etappia tien reunalla. Heitä on päivittäin miljoona tai kaksi. Ihmismassa, joka etsii paikkaansa jo varhain aamulla. Joko kolmenkymmenen asteen helteen paahteessa tai rankkasateessa läpeensä kastuneina. Odotetaan iltapäivän tapahtumaa!

Ranskan ympäriajon karavaani ei koostu pelkästään kahdestasadasta pyöräilijästä. Päinvastoin. Urheilijat eivät ole kuin mikro-osa sitä valtavasta käärmeestä, joka kiemurtelee Euroopan kauneimman alueen läpi. Joskus jopa 50 kilometriä pitkä jono kuljetusajoneuvoja kantaa mainoksia. Ja näin hyvästä syystäkin, sillä "Tour de France" on maailman suurin yleisötapahtuma.

Ja telkkarissa ainoa urheilulaji, joka ei ole siirtynyt maksukanaville. Koska heinäkuu on eurooppalaisten lomakautta, matkailijat pystyvät parhaiten seuraamaan Touria satelliitin avulla saksalaisilta kanavilta. ARD ja ZDF hoitivat hommaa umpisaksalaisen tylsällä mutta luotettavalla tavalla. Kunnes doping saapui paikalle saksalaisten pyöräilijöiden riveissä.

"Vain kaksi ihmistä joutuu tässä maailmassa DNA-tutkimukseen: törkeästä rikoksesta epäilty sekä ammattipyöräilijä", totesi Erik Breukink, tämän vuoden Tourin dominoivan Rabobank-tallin johtaja. No, mies ei näköjään lue suomalaisia sanomalehtiä, mutta hän puhuu totta. Wimbledonissa pelataan päivästä toiseen neljän tunnin kestävän otteluita. Formulassa kuski istuu kaksi tuntia kuoleman pelossaan. Ammattijalkapalloilija astuu kentälle joka toinen päivä eikä saa hävitä peliäkään. Huippu-urheilijakaan ei jaksa ilman dopingia, mutta vain ammattipyöräilijää jahdataan.

Ilmiö liittyy tapahtuman historiaan. 1980-luvulla Tour laajeni. Mukaan tulivat saksalaiset ja amerikkalaiset. Lance Armstrong toi amerikkalaista sankaruutta eli ihmeparanemista syövästä sun muuta. Saksasta, jossa sitä ennen eivät koiratkaan olleet kiinnostuneita kilpapyöräilystä, eivät tulleet osallistujat vaan voittajat. Entiseen DDR:n dopingteollisuuteen satsattiin. Didi Thurau, Jan Ullrich ja Andreas Klöden vallitsivat Ranskaa...

Keväällä lähes koko saksalainen pyöräväki myönsi dopingin käytön. Alkukesänä saksalaismediassa ei jauhettu mistään muusta ja viime viikolla ARD ja ZDF lopettivat Tourin lähetyksensä. Televisioyhtiöiden tekopyhä päätös ei johdu dopingin käytöstä, vaan katsojien määrän romahtamisesta. Eurooppalaiset katsojat siirtyivät Eurosportiin. He eivät ole kyllästyneet pyöräilyyn, vaan dopingkeskusteluun.

Minulle tämän ympäriajon pahin uutinen ei ollut uusi dopingtapaus vaan se, että Eurosport siirtyy syksyllä maksukanaville...

Jumala ja jalkapallo

Mikä yhdistää Porissa katolilaisen messun ja ammattijalkapallon? Se, että molemmat ovat syrjässä. Niin syrjässä, että molemmat ovat lähellä hävitä kaupungista.

Olen katolilainen ja jalkapallofani. Suomessa ja Porissa tämä yhdistelmä vaatii teatterihenkeä. Pari kerta kuukaudessa Käppärän pienessä ns. hautauskappelissa järjestetään anglikaaninen messu. Englanninkielinen jumalanpalvelus vetää harvoin enempää kuin neljä ihmisiä. Puoli tuntia ennen alkua umpiluterilainen kappeli saa väriä ja valoa. Kynttilöitä sytytetään, pappi pukee kirkkokauteen sopivaa päälleen ja gregorianinen musiikki soi. Heti kun messu on päättynyt, kaikki rekvisiitta laitetaan takaisin papin autoon ja puolen tunnin henkisen tapahtuman jälkeen kappeli loistaa taas entistä karuuttaan.

Kesällä sama touhu toistuu Porin stadionilla. Pari tuntia ennen PoPan kotiottelua Isomäki muistuttaa aluetta jolle on pudonnut ydinpommin. Euroopassa jalkapallostadion on silloin jo tupaten täynnä laulavia faneja. Mutta Porissa kuten muuallakin Suomessa katsomossa kuuluu vain variksen raakunta. Puoli tuntia ennen ottelua yleisötilat ovat kunnossa ja myyntipisteet rakennettu. Heti päätösvihellyksen jälkeen kaikki rekvisiitta siivotaan pois eikä tunti pelin jälkeen mikään enää muistuta siitä, että stadionilla joskus olisi pelattu.

Teatterin teoria sanoo, että yleisö tekee sopimuksen näyttelijöiden kanssa ja homma toimii niin kauan kun molemmat osapuolueet uskovat siihen. Käppärän pikkukappelin katolilaisessa messussa sopimus onnistuu. Lähes olematonta seurakuntaa muistetaan, että heillä on yhteys niihin satoihin miljooniin ihmisiin, jotka kuuntelevat samat sanat ja käyvät läpi samat rituaalit samaan aikaan muualla maailmassa. Mutta suomalainen futisfani on petturi.

PoPan esitys kuuluu urheilumaailman ehdottomiin ykköslajeihin. Lehtereiltä tämä tieto kuitenkin puuttuu. Oikealla istuva mies näyttää naapurinsa Ässien uutta kausikorttia, vasemmalla istuva nainen jauhaa tauomatta pesäpallosta. Kuka päästää ihmiset futiskatsomoon nauttimaan auringosta ja/tai kyläjuoruista? He ovat Suomen ikiomat jalkapallohuligaanit! Porin futiksesta puuttuu sitoutumista. Ammattilaisuutta.

Kun vuosi sitten PoPan tavoitteet jäivät saavuttamatta, seurassa ovet paukkuivat. Mutta nyt kun Antti Sumiala ja Rami Nieminen rahoittavat omasta lompakosta uuden yrityksen, viime kesän taustaryhmä puuttuu lähes kokonaan. Näille futis-ikoneille nauretaan ja puukotetaan selkään, koska he vaativat toisilta sitä, mitä he edustavat itse: sitoutumista. Veikkausliigassa ei enää pelata 200.000 euron budjetilla. Mikäli kaupunki ei tule mukaan tukemaan Sumialan ja Niemisen projektia, heidän yrityksensä palauttaa Porin futis vanhalle tasolle jää viimeiseksi.

Sama pätee Porin katolilaisten tulevaisuuteen. Porin luterilainen seurakunta on sitä mieltä, että katolilainen messu ei sovi Käppärän hautauskirkolle ja se haluaa messun muuttavan seurakuntataloon, josta löytyisi enemmän porukkaa. Minulle keskieuroopalaisena seurakuntatalo ei vaikutta kirkolta eikä anglikaaninen messu ole ilmainen kielikurssi luterilaisille vaan henkinen tilaisuus.

Kutsun siinä tapauksessa mielummiin papin kotiini...

Liikkuva DNA-laboratorio

Koko alkuvuoden ajan on Ulvilan surmaa käsitelty mediassa säännöllisesti. Kesäkuu kuitenkin vaihtui heinäkuuhun ilman että tutkijat pyysivät meidän huomiotamme. Eikö jutusta tai tutkimuksista voi enää sanoa mitään? Mielestäni kyllä voi. Itseäni pohdituttaa Porin poliisin käyttämät keinot.

Poliisin viimeisessä lehdistötilaisuudessa kerrottiin, että surmaaja vastaa psykopaatin kuvaa ja että DNA-testejä tehdään yhä. Surmaaja olisi siis mielipuoli, joka on toiminut äkillisesti ja epämääräisesti. No, kun tiedetään, että suuri osa suomalaisista muuttuu psykopaatiksi kahden oluen juomisen seurauksena, poliisin havainto on hyvin turha. Ja sitä paitsi, johtopäätös on täsmälleen vastakkainen tutkinnan alkuperäisen linjan kanssa. Tammi-helmikuun vaihteessahan meille paljastettiin, että Ulvilan verityö oli tarkasti suunniteltu homma! Lausunto sanoo siis vain sen, että Porin poliisin tutkimukset on heidän puolestaan suoritettu loppuun. Tuloksetta.

Ihmisten DNA-testaus jatkuu. Kuten voin itse todistaa. Helmikuussa kieltäydyin menemästä poliisiasemalle luovuttamaan DNA:tani. En halunnut poliisin tunkeutuvan yksityiselämääni sillä hämärällä perustelulla, että olisin todistaja jossakin. Vaadin silloin, että mikäli joku haluaa DNA:tani, minua tulee käsitellä murhasta epäiltynä ja minulle tulee antaa murhasta epäillyn oikeudet, mm. asianajaja ja tulkauspalvelu. En joutunut odottamaan kuin pari viikkoa, kun ovikello soi ja poliisipartio plus siviiliasuinen ylikonstaapeli astuivat keittiööni. Olin valmis lähtemään mukaan. Eli murhasta epäiltynä.

Porukan visiitin tarkoitus oli kuitenkin toinen.

Ylikonstaapeli näytti minulle muovikassin. Sellaisen muovikassin, jota , kuten olen Suomessa oppinut, ei kannata käyttää kadulla, koska silloin sinun epäillään olevan juoppo. Hämmästyttävän hetken ajan luulin, että kaveri tarjoaa minulle kossuaan. Sen sijaan poliisimies kaivoi eteeni vehkeen, joka hänen mukaansa "helpottaa sitä sinun ja meidän yhteistä ongelmaa". Muovikassi sisälsi liikkuvan DNA-laboratorion! "Ei sinun tartte lähteä mihinkään," mies sanoi ylpeänä, "Tämä ei vaadi kuin pari minuuttia. Olen tehnyt näitä jo parikymmentä tällä viikolla!" Tietysti kieltäydyin uudestaan testistä ja vaadin, että hän pidättäisi minut sääntöjen mukaisesti. "Sitä en voi tehdä", hän vastasi."Mutta jos haluat hankaluuksia, ne tulevat hakemaan sinut". hän jatkoi. Pidätystä odotan edelleenkin.

Hiljattain kuitenkin säikähdin, kun luin DNA-testauksesta Satakunnan Kansasta. Jutulla ei ollut mitään tekemistä Ulvilan surman kanssa, vaan se koski viatonta harrastusta, sukututkimusta. Jutun mukaan DNA-testaus on suoritettava lääkärin tai terveydenhoitajan valvonassa. Porin poliisiasemalla testaus on ehkä suoritettu sääntöjen mukaisesti. Mutta silloin kotikeittiössäni ei ollut terveysviromainen läsnä eikä ollut tulossakaan.

Eikö Ulvilan surman tutkinnassa tarvitse noudattaa DNA-testauksen perussääntöä?

Elämä sairautena

Suomalaisen elämä alkaa ja päätyy sairaalassa. Hän, joka poikkeaa tästä säännöksestä, saa juorulehdet niskaansa.

Olen syntynyt vanhempien makuuhuoneessa, kuten myös kuusi sisartani. Ja kuten yli seitsemänkymmentä prosenttia hollantilaisista. Kaikki perheemme lapset syntyivät tutun tavan mukaan. Kotilääkärimme parkkeerasi hassunäköisen Heinckel-skootterinsa tavallista useimmin talon edessä. Ja Sisar Schinkel muuttui taas meille. Kätilö tuli joka aamu mopoillaan ennen kouluun lähdömme ja laittoi illalla lähtiessään aamiaispöytämme valmiiksi. Tiukka mutta lämmin hahmo kävi meillä kaiken kaikkiaan kahden tai kolmen viikon ajan joka toinen vuosi. Ainoa, joka viidessätoisessa vuodessa muuttui, oli se, että kotilääkäri ja Sisar Schinkel vaihtoivat kuljetusvehkeensä.

Helsinkiläiset kaksoset menehtyivät synnytyksessään. Normaalisti sellainen katastrofi ei tuo murtuneita vanhempia julkisuuteen. Nämä kaksoset kuitenkin kuolivat kotonaan. Iltapäivälehdet kertoivat, että kätilö oli löydetty internetistä, ja että poliisi tutkii asiaa. Otsikko ja paskajuttu väittivät, että kyse oli kotisynnytyksestä. Miten niin kotisynnytyksestä? Missä oli hassulla autolla saapuva kotilääkäri? Ja missä äidin tuuraja Sisar Schinkel? Minun lapsuuteni kätilöä ei löydetty kadulta. Eikä se johtunut siitä, että internettiä ei silloin vielä ollut. Ranskassa asuva ystäväni sai kolme lastaan Hollannissa. Synnytykset tapahtuivat toisen ystävän luona. Läsnä oli joka kerta tämä ystävä sekä samaa kätilöä.

Kun lehdessä saa lukea, että valtio ei suosi kotisynnytystä, se tarkoittaa suomeksi, että valtio ei tue rahallisesti niitä toimenpiteitä, jotka kotisynnytys edellyttää. Helsinkiläisten kaksosten kuolema ei siis johdu vanhempien vaan Suomen terveysviranomaisten välinpitämättömyydestä. Lasteni syntyminen Suomessa oli minulle kauhea kokemus, vaikka itse lapset olivat suuri ilon aihe. Synnytysosastolta puuttui yksityisyys ja synnytyshuone vaikutti suorastaan lihakaupalta. Äidin, vastasyntyneen ja isän ympärillä pyöri jatkuvasti eri ihmiset. Henkilökunta vaihtui raskauden aikana niin neuvolassa kuin synnytyssairaalassakin.

Kaaos ja kylmä, konemainen meininki toivat minulle käsityksen, että uusi elämä aiheutti muille vain vaivaa ja päänsärkyä. Miksi raskautta ja synnytystä katsotaan Suomessa sairautena? Ja miksi tämä elämän alussa otettu synkeä näkökulma jatkuu suomalaisten koko elämänkaaressa aivan kuolemansa saakka? Samasta lehdestä, jossa kerrottiin kaksosten kohtalosta, luin kuinka moni vanha suomalainen viettää vuosikausia sairaalan vuodeosastolla ennen kuolemaansa. Mitä kärsimystä! Vai onko se mukava tietää, että kuolet siellä missä syntyitkin.

Sairaalan eri kerroksessa…

Kesä ja teatteri

Jokaiselle suomalaiselle, joka ei ole koskaan käynyt kesäteatterissa, voin kertoa, että se on hurja kokemus.

Esko on ikinuori mies, vaalea tukka ja viikset ruskean naaman päällä, yhtä hymyä. Asuu eräässä syvälle Hämeeseen haudatussa peräkylässä avopuolisonsa Hilkan ja heidän tyttärensä Hannan kanssa. Esko on ollut -muun muassa- merimies, palomies Helsinki-Vantaan lentokentällä ja puuseppä Vladivostokissa, mutta kutsuu itseään yrittäjäksi. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että Hilkka vetää kauppaa, jossa myydään mitä tahansa, aina traktorinpyöristä halpakahviin saakka. Liikkeessänsä Esko keskittyy harrastukseensa. Maalaa maisematauluja, musisoi, puhuu taukoamatta. Ja kirjoittaa.

Talvella 1998, mies kirjoitti kesäteatterinäytelmän käsikirjoituksen. Tai oikeastaan kesäteatterinäytelmän käsikirjoituksen väärennöksen. Lumi peitti vielä Hämettä kun syntyi kiivas ristiriita Eskon ja teoksen alkuperäisen tekijän välillä. Koska olin silloin vielä lähes vailla suomenkielen taitoa, tapahtuma jäi minulle hämäräksi, mutta jälkikäteen olen tajunnut, että Esko joutui lainaamaan rahaa pankista maksaakseen käyttöoikeudet.

Puuttuvasta kielitaidostani huolimatta Esko pyysi minua osallistumaan näytelmän valmistamiseen. Rooli lavalla oli tietysti mahdotonta, mutta omistajalla oli vielä parempi ajatus: minusta tulisi ohjaaja! Harjoitukset alkoivat Eskon sekatavarakaupassa, kaasupullojen ja joulukoristeiden parissa. Mutta huhtikuun lopussa mies oli rakentanut Hämeen ja ehkä koko Suomen kauneimman pikkuteatterin. Vanhalle karjatilalle keskelle metsää oli noussut sadan hengen katsomo ja lava.

Valitettavasti näyttelijät muodostivat aivan liian yhteensopimattoman sakin. Pääroolin oli saanut ukki, joka osasi kyllä puhua mutta joka ei liikkunut metriäkään. Tämän patsaan ympärillä hyppi, huusi ja kiljui joukko lapsia. Ainoa aito taiteilija oli 15-vuotias Hanna. Yritin saada muut hiljaiseksi kuin tyttö esiintyi, siinä minun tehtäväni. Hannan takia jäin hoitamaan hommani toivottomaan loppuun saakka. Näytelmän tarinaan en silloin ollut vielä perehtynyt paljoakaan. Karjalaiset lähtevät ja palaavat Karjalaan. Dialogi on täynnä ryssittymistä, rajulta revanssilta haisevaa poliittista viestiä. Jälkikäteen hävettää, että olen ollut sellaisessa mukana.

Koko projekti kaatui viimein Eskon markkinointitaitoihin. Ensi-iltaa mies suunnitteli MM-jääkiekon Suomi-Ruotsi-pelin ajankohdaksi. Idylliseen teatteriin saapui neljä maksavaa katsojaa. Ennen toisen esityksen alkua hän oli kutsunut romaaniperheen pitämään torikauppaa teatterin pihalle. Parikymmentä autoa kääntyi teatterin ovelta karkuun. Kolmas esitys jäi viimeiseksi. Se pidettiin Hauholla. Suven kauniina päivänä Esko tarjosi teatteriväelle veneretken esitykseen. Mieli nousi huippuunsa ja pettymys oli mitä syvin kun kävi ilmi, että esiintymispaikalla ei meitä odotettu. Isäntä oli unohtanut ilmoittaa meidän tulosta. Yöttömän yön kotimatkalla Esko hymyili sitkeää hymyään. "Suomalainen ei taida enää tulla kesäteatteriin", hän totesi.

"Ensi kesänä lähdetään Viroon…"

TVO ja turva

Sydämellisesti tervetuloa kielenkääntäjän keitiöön. Aloitetaan kokin ammatin myönteisemmällä puolella: kakun kermavaahdon valmistamisella.

Jokainen kääntäjä unelmoi kaunokirjallisuuden kääntämisestä. Sillä siinä ammatti muuttuu taidoksi. Kääntämällä Dostojevskia, Shakespearea ja Goethea muuttuu itsekin kirjailijaksi. Toki Suomen Satakunnassa ei voi haaveilla kääntävänsä maailmankirjallisuutta. Kuitenkin epäilemättä arvokkain tehtävä kymmenvuotisella urallani on ollut porilaisen romaanikirjailijan (ja sokeashakin harrastajan) Seppo Teleniuksen tekstien kääntäminen englanniksi. Kiitos Seppo siitä onnesta!

Juhla päättyy siihen. Kermakakun alta löytyy vain väritöntä ja yleensä mautontakin puuroa. Olen joutunut kääntämään matkaesitteitä ja käyttöohjeita. Matkailu-bisneksestä ei puutu rahaa vaan mielikuvitusta. Runsaan EU-tuen avulla synnytetty turismi-tarjonta on paljolti sitä samaa. Niin paljon, että se esitetään joka vuosi uutena! Mikä on sinänsä tietysti hyvä asia kääntäjille, mutta pistää kyllä miettimään mihin tämän alan resurssit käytetään.

Kaikki tietävät, että insinööri ei osaa kirjoittaa. Koska hänen keksimänsä käyttöohje ei ole kirjoitettu ymmärrettävästi, eikä kuviakaan yleensä ole, kääntäjä on mahdottoman tehtävän edessä. Olen nähnyt käyttöohjeita, joista en tänä päivänäkään tiedä mihin ihmevehkeeseen ne olivat tarkoitettu. Näin kävi myös viime viikolla.

Sama vanha tarina. Eksyin miltei heti. Oliko kysymys kahvinkeittimestä vai polkupyörästä? Varsinkin yksi sana aiheutti päänsärkyä. Etsin sen merkityksen kolmen eri kielen sanakirjasta. Tä??? En uskonut silmiäni, mutta en voinut erehtyä.

Olematon teksti selitti miten saisin ydinvoimareaktorin sammumaan... Siis luin TVO:n hätäsuunnitelman, joka mahtui yhdelle A-neloselle!

Käännösalan pikkupelaajana myös asiakkaani kuuluvat yleensä markkinoiden pieniin toimijoihin. Konepojat Punkalaitumelta ja luonnonhillontuottajat Pohjanmaalta, siihen suuntaan. TVO teki Olkiluodon kolmosen rakentamisen alkaessa jättimäisen 150.000 euron sopimuksen erään käännöstoimiston kanssa.

Voin vain toivoa, että tätä lappua, jonka yhtiö jätti minulle käännättäväksi, ei oltu tarkoitettu porukalle, joka vartioi ydinvoimalan turvallisuutta, vaan Olkiluodon ns. virtuaalikeskukseen. Eli leikkipuistoon, jossa yleisö saa kokeilla miltä tuntuu olla ydinvoimalan komentohuoneessa.

Miksi TVO haluaa viestittää, että ydinvoimareaktorin pysäyttäminen ei ole monimutkainen, tiukka, vuorokausia kestävä operaatio vaan helppo nakki? Meitä vedetään nenästä.

Ja halvalla...

STT eksyi Belgiassa

Belgia on käsittämätön maa. Silti siellä tuskin voi eksyä yhtä pahasti kuin STT:n kirjeenvaihtaja. Hän selitti viime viikonlopun Belgian eduskunnanvaalit mm. Satakunnan Kansassa väittämällä, että flaamilaiset puhuvat hollantia. Ja että belgialaisten enemmistön muodostavat flaamilaiset haluaisivat liittyä Hollantiin.

Belgian ongelma alkaa juuri EU:n ja maan pääkaupungissa Brysselissä. Eli siellä, missä STT-kaveri asuu. Muistan hyvin vuoden 1995, kun suomalaisvirkamiesten aalto saapui Brysseliin. Eräs heistä piti lehtipalstaa otsikolla "Baabelin torni". Hän harmitteli sitä, että hän oli käynyt turhaan kansalaisopiston ranskan kurssin. Sillä valtaosa brysseliläisistä ei osaa eikä haluakaan puhua ranskaa. He ovat flaaminkielisiä.

Flaamilaiset eivät puhu hollantia. Hollantilainen pystyy ymmärtämään flaamia. Siis hollantilainen, joka puhuu hollantia äidinkielenään. Suomalainen, joka osaa sujuvasti hollantia, ei osaa flaamia. Ilmiötä voi ehkä verrata siihen, miten syntyperäinen suomalainen voi ymmärtää viroa. Minä maahanmuuttajana Suomessa en saa viron kielestä mitään selvää.

Flaamilainen voi voittaa kaunokirjallisuuspalkinnon Hollannissa. Monet ovatkin voittaneet. Flaamilaisena. Flaamin kieli on vanhempi kuin hollannin kieli. Tai jopa saksan kieli. Ei tarvitse sitten korostaa, että flaamilaiset ovat äärimmäisen ylpeitä heidän kielestään.

Belgia syntyi vuonna 1830. Eivät flaamilaiset eivätkä hollantilaiset ole sen jälkeen kertakaan miettineet siitä, että flaamilaiset yhdistyisivät uudelleen pohjoisnaapureiden kanssa. Puhetta siitä, että flaamilaiset perustaisivat oman valtion, on ollut jatkuvasti. Mutta itsenäisyys ei ole flaamilaisten yhteinen haave.

Kuten sanottu, yksi kysymys koskee Belgian pääkaupunkia. Miten kävisi Brysselin, jos Belgia valtiona lakkautettaisiin?

1960- ja 1970-luvuilla maassa hallitsi niin sanottu kielitaistelu, joka sai useasti sisällissodan piirteitä. Kieliraja muodostui pikku hiljaa kautta maan flaamilaisten ja ranskankielisten vallonialaisten välille. Tänään vain Brysselissä tämä raja on yhä kiistan aihe. Reilusta 6 miljoonasta flaamilaisesta 1,5 miljoonaa asuu Brysselin seudulla. Tämän vuoksi Brysseli tuskin voi jäädä itsenäisen flaamilaisen valtion ulkopuolelle.

Kaikki flaamilaiset eivät halua seisoa itsenäisyyden takana, koska flaamilaisten kansanliikenne on äärinationalistien panttivanki. Vlaams Belang, joka kasvatti kannatustaan viime sunnuntaina 20 prosenttia, on rasistinen ja epädemokraattinen puolue. Vlaams Belang mm. kehottaa flaamilaisia vihanpitoon ranskankielisiä belgialaisia vastaan.

Pitää paikkaansa, kuten STT uutisoi, että ranskankielinen Vallonia pärjää vain flaamilaisten (ja EU:n) veromaksajien avulla. Mutta tämä fakta ei kokonaan selitä sitä, miksi flaamilaiset eivät siedä ranskankielisiä kansalaisia. Se johtuu maan historiasta, mikä puuttuu kokonaan STT:n selityksestä.

Vielä 1960-luvulla Vallonia oli maksumies. Maan eteläosan teräs- ja hiiliteollisuus eli kulta-aikaansa ja flaamilaiset olivat rutiköyhiä. Flaamin kielen käyttö oli silloin kiellettyä kouluissa ja viranomaiselle. Suuri osa flaamilaisten ja vallonialaisten välisestä konfliktista on siis puhdasta kostoa.

Flaamilaisten kannalta piinallinen kysymys kuuluu, onko kosto terveellinen pohja ajaa maa itsenäisyyteen?

Vuokralaiskulttuuri

Eräs porilainen kiinteistönvälittäjä ei toivottanut sinua vuokra-asunnon hakijana tervetulleeksi, vaan kilpi ohjasi sinut kellariin, josta et löytänyt ketään. Kun olet noussut taas rapuset ylös, henkilökunta vastaa kysymykseesi: “Se lähti lounaalle.”

Suomessa omakotitalo-ja-mökkiunelma elää vahvasti ja vuokralainen on B-ihminen. Vaikka lama on moninkertaistunut vuokralaisten määrän ja seuraava velkaantumisriski on oven edessä, kukaan ei pidä vuokra-asuntoalaa lupaavana markkinana. Ikävä kyllä näyttää siltä, että tarvitaan Matti Kakkosen ykköskenttä -Yepyep Sauli, kultapoika Jyrki ja Anni Niinku Sinnemäki hyökkäystriona- pari vuotta jäällä, jotta tilanne muuttuisi. Kiinteistönvälittäjät katsovat vuokraamisen sivutouhuksi, omistajat halitsevat alaa mielin määrin.

Toki myös Porissa on muutamia firmoja, jotka kutsuvat itseään vuokra-välittäjäksi, mutta heidän bisnesideansa on pahasti hukassa. Asiakkaalta tarkistetaan luottotiedot. Oletko sinä parantumatton ostomaani, joka jättää kuukausittain kymmenkunta laskua maksamatta vai isä, joka ei pysty maksamaan elatusmaksua – ei sillä ole väliä. Miksei Suomessa muu Euroopan tavalla katsota hiukan tarkemmin ihmisten maksu-uraa?

Asiakasrekisteri on tuttu tapa leimata vuokralainen rikolliseksi. Suhteellisen uusi on sopimussakko. Joudut maksamaan ylimääräisen kuukausivuokran, mikäli irtisanot sopimuksen vuoden sisällä. Sakko ei koske vuokranantajaa. Kuvittele, minkälainen ajatusmaailma on tässä takana! Juuri vuokralainenhan ei halua sitoutua, vaan katsoo tilanteensa mahdollisesti muuttavan. Vuodessa ihmissuhde voi hajoa tai lapsi voi syntyä. Vuodessa työpaikka voi pudota pois tai muuttua. Vuoden aikana voidaan sentään todistaa sinun kärsivän kuolemantaudista!

Ala, joka kutsuu tätä rahanryöstöä sakoksi eikä kiinnitä minkään näköistä huomiota asiakkaiden toivomuksiin on kuollut ala...

Salaperäinen porukka

Maailma on kurja paikka. Ei sen takia, että sitä pyörittää joku monimutkainen suunnitelma vaan juuri sitä syystä, että meitä hallitsee pohjaton typeryys. En pidä siis salaliittoteoriasta. Kuitenkin niin sanottu Bilderberg-konferenssi näyttää muodostuvan salaiseksi maailmanhallitukseksi.

Tänään alkaa Istanbulissa neljä päivää kestävä Bilderberg-konferenssi 2007. Poliitikot, toimittajat, pankkiirit ja yrittäjät Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta käsittelevät tänä vuonna sellaisia aiheita kuten EU:n suhde Turkkiin, ilmastomuutos ja toimenpiteet Irania vastaan. Bilderberg-konferenssi on pidetty joka vuosi vuodesta 1954 lähtien. Tapahtuma sai nimen hollantilaisesta Bilderberg hotellista, jossa porukka kokoontui ensimmäisen kerran. Konferensin isänä pidetään edesmenneen hollannin kuningattaren Julianan puolisoa prinssi Bernhardia. Vaikka median edustajat ovat siis läsnä konferenssissa, tapahtuma ei pääse lööppeihin. Juuri tästä syystä tapahtumalla on äärimmäisen salaperäinen leima.

Bilderberg-konferenssin katsotaan olevan tärkeämpi kuin G8, maailman kahdeksan taloudellisesti vaikuttavimman maan palaveri, joka kokoontuu ensi kesäkuussa Saksassa. G8:ssa pöydän ääreen istuvat maailman tärkeimmät demokraattisesti valitut valtiomiehet. Mutta Istanbuliin saapuvat tänään paitsi valtiomiehet myös pankkiirit ja suuryrittäjät. Voi sanoa, että Bilderberg-konferenssiin kokoontuvat maailman johtajat, sitä huolimatta ovatko he demokraattisen tarkastelun alla vai ei. Entäs päätösvalta? Onko Bilderberg-porukalla sitä enemmän kuin G8-kokouksella? Kautta historiansa Bilderberg-konferenssia on kutsuttu Naton ja EU:n äidiksi. Ja se tosiasia, että ryhmä kokoontuu tänään Turkissa, tulkitaan selkeäna varoituksena EU:lle, että Bilderbergilaiset eivät ole tyytyväisiä siitä, että esimerkiksi Ranskan uusi presidentti Sarkozy vastustaa ahkerasti Turkin EU-jäsenyyttä.

Ulospäin Bilderbergilaiset haluavat kyllä antaa kuvan, että heidän kokouksensa ei ole mitään muuta kuin löysä sauna-ilta. Mutta silloin harvoin kun joku konferenssissa vieraillut toimittaja ei pidä suutansa kiinni, viestintä on suorastaan hämmästyttävää. Kuten vuonna 1991, Baden-Badenissa, Saksassa. Puheenvuoro on edesmenneen David Rockefellerin: “Kiitämme Washington Postin, New York Timesin ja Time Magazinin johtavia toimittajia, koska he ovat pitäneet jo melkein 40 vuotta salassapitovelvoitteansa. Olisi ollut mahdotonta kehittää meidän suunnitelma maailmalle julkisuuden keskipisteessä. Mutta maailma on tällä hetkellä paremmin valmistautunut ottamaan vastaan maailmanhallituksen. Ylikansallinen hallitus, joka muodostuu äly-eliitistä ja maailmanpankkiireista, on ilman muuta parempi kuin itsenäiset kansallisvaltiot, jotka ovat hallineet maailmanhistorian viimeisillä vuosisadoilla.”

Alan kyllä ymmärtää miksi itsenäiset valtiot kuten Jugoslavia ja Irak ovat vuoden 1991 jälkeen hajonneet...

Kavereita me ollaan

Hyi hyi niille tyypeille, jotka nuori valtiovarainministerimme haluaa kutsua synttärijuhlaansa. Nicolas Sarkozy, George W. Bush, Frederik Rheinfeldt - siinä Jyrkin kaverisuosikit. Kokoomuksen ihmelapsi saa tietysti seurustella kenen tahansa kanssa haluaa niin kauan, kun itse maksaa karkit sun muut. Mutta siihen Katainen ei tyydy. Hän haluaa, että hänen kaverinsa tulevat ystäviksi meille kaikille.

Se, mitä Rheinfeldt jätti kysymättä ja sanomatta tavatessaan Bushin, ei ole järkyttänyt ihmisiä pelkästään Koti-Ruotsissa vaan myös muualla Euroopassa. Ruotsin pääministeri tuo mieleen Tony Blairin. Myös tämä entinen Britannian pääministeri eksyi Valkoisessa Talossa, koska hän ei tajunnut kenen kanssa oli tekemisissä. Toimittaja James Naughtie kertoo Blairin kerran myöntäneen, että hän ei ymmärtänyt mitä tarkoittaa "tuo neocon-juttu, josta kaikki puhuvat". "Tunnetteko The Project for the New American Centuryn?", Naughtie kysyi häneltä. "En. Mitä siinä kirjassa lukee?", tuli vastauksena. Kyseinen "projekti" ei kuitenkaan ole kirjan, vaan USA:n uuskonservatiivien ideologian virallinen nimi.

Yhteistä Ruotsin porvarilla ja "blairismilla" on se, että molemmilta puuttuu ideologinen pohja. Kymmenessä vuodessa ikuisen ärsyttävä hymy on vain kerran lähtenyt Blairin kasvoilta. Se tapahtui, kun hänen puoluetoverinsa Tony McWalter pyysi Blairia selvittämään hänelle poliittista filosofiaansa. Verrattuna Rheinfeldtiin ja Blairiin Ranskan uusi presidentti Sarkozy on eri luokkaa. Mies haluaa muuttaa asioita sekä kotimaassa että maailmalla. Silloin kun Suomessa katseet kääntyivät Viron patsaskiistaan ja revanshistit saivat miehittää median, muu Eurooppa ja Tarja Halonen seurasivat hämmästyneenä Sarkozyn nousua valtion johtoon.

Voittaakseen vaalit "Sarko", kuten häntä kutsutaan Ranskassa, varasti äärioikeuspopulisti Le Penin äänestäjät, ohjelman ja pahimman iskulauseen: "Ranska, rakastakaa sitä tai jättäkää se". Jotta pysyisi Élyséé-palatsissa kaveri haluaa viiden vuoden kuluttua fuusioida UMP-puolueensa Le Penin Kansallinen Rintaman kanssa. Yksi syy eurooppalaisten huoleen Sarkozya kohtaan onkin hänen puhdas muukalaisvihansa. Mutta paljon enemmän Sarko vihaa vasemmistoa. Vihaa, jota osoittaa varsinkin suhtautuminen toukokuun 1968 tapahtumiin.

Ranska on kahden vallankumouksen maa. Vuosiluvut 1792 ja 1968 muodostuvat ranskalaisten itsetunnon ja maailmankuvan. Toukokuun 1968 vallankumouksessa vapautuivat Ranskassa (ja Länsi-Euroopassa) seksuaaliset vähemmistöt ja naiset. Mutta toukokuussa 1968 oli myös 11 miljoonan ranskalaisen työläisen lakko. Työtaistelu paransi ay-liikkeen oikeuksia, palkkatasoa ja hyvinvointijärjestelmää. Pari päivää ennen presidentinvaalien ratkaisevaa kierrosta Sarkozy ilmoitti, että hän alkaa "eliminoida" toukokuun 1968 saavutuksia. Hän sanoi maansa sairastavaan "laxismea" eli laiskuutta.

Vasemmisto- ja xenofobilainen Sarko, siinäkö meidän paras ystävämme? Ei kiitos. Jyrki, pidä synttärisi jossakin muualla. Vaikkapa Ranskassa...

Viisut ja Leijonat

Jo maanantaina jouduin paniikkiin. Eikö tasavallan presidentti voisi puuttua tähän? Tai joku suurvalta? Jumala itse? Herra, armahda tätä kansaa, kun perinteinen MM-tappio Ruotsia vastaan ei enää noussut iltapäivälehtien etusivulle!

Yhteinen piirre sekä lätkässä että euroviisuissa on se, ettei valtaosa eurooppalaisista välitä niistä tuon taivaallista. Viisuja katsoi lauantaina sata miljoonaa ihmistä. Maanosassamme yhtä suuren määrän tv-yleisöä vetää heinäkuun-elokuun vaihteessa pelattava jalkapallon mestareidenliigan kolmas karsintakierros. Eli vielä ennen varsinaisen liigan alkua.

Ei ole vaikeaa ennustaa, missä vaiheessa euroviisujen taival loppuu. Sadasta miljoonasta viisufanista suurin osa muodostuu itä- ja kaakkoiseurooppalaisista. Nykyisessä monikulttuurisessa Euroopassa itä- ja kaakkoiseurooppalaiset eivät enää asu pelkästään Itä- ja Kaakkois-Euroopassa vaan myös Länsi- ja Etelä-Euroopassa.

Monissa asioissa heidän lojaliteettinsa on kuitenkin heidän kotimaissaan. Esimerkiksi viisu-äänestyksessä. Saksassa, Ranskassa tai Espanjassa he äänestävät itä- ja kaakkoisviisujen puolesta. Ei huono juttu sinänsä. Mutta Ranska ja Saksa ovat viisujen suurimmat rahoittajat. Ne eivät halua enää maksaa kisaa, jota he eivät itse voi voittaa.

Menetämmekö jotain jos viisuja ei järjestettäisi? Viisut myydään "viihdespektaakkeliksi". Vai "viihde"? Mikä "viihde" raiskaa musiikkia? Harva viisulaulaja osaa edes laulaa ja tekstitykset ovat kammottavia. Mitä viihdettä on mauton ja väritön esiintymisen?

Spektaakkeli koostuu miltei kokonaan päivätarhatasoisesta tanssimisesta ja turhista valoefekteistä. Entä kuka järkevä ihminen nauttii tosissaan "Moldovan seksikkäimmästä naisesta"? Ainakin minulta jäivät sipsit syömättä.

Jos puhutaan spektaakkelista ja viihteestä, puhutaan mieluummin sitten MM-lätkästä. Siinä riittää vauhtia, yllätyksiä ja jännitystä aivan loppuun saakka. On todellakin ainutlaatuista, että tämä tapahtuma tarjotaan meille joka vuosi kisapaikasta riippumatta. Jääkiekkoa voi verrata pikaluisteluun. Myös tätä jäälajia harrastetaan vain muutamissa maissa ja myös se lyö pelkästään positiivista tunnelmaa halliin ja kotikatsomoon.

Viisuissa ulkomaille tarjottu Suomi-kuva koostui kliseistä ja harhakuvista. Lunta, kännyköitä ja saunoja löytyy mistä tahansa. Missä olivat viime viikolla Helsingistä ne arvot, jotka tekivät meistä samaan aikaan Moskovassa hopeamitalisteja? Rauhallisuus, rehellisyys ja vaatimattomuus. Miksei Areenalla näytetty suomalaisten kiekkohuumaa? Miksi sinne kutsuttiin joulupukki eikä Erkka Westerlundia aidon positiivisen suomalaisuuden symbolina?

Keskellä viisujen mediamyllytystä Mikael Jungner lähetti minulle tv-lupamaksun. Kaveri voi kiittää luojansa, ettei Pakarisen Hanna voittanut. En olisi maksanut, sillä en olisi kestänyt taas samaa soppaa ensi keväänä. Maksoin kuitenkin heti Venäjän kaatumisen jälkeen.

Leijonien kunniaksi…

Kuningatar vai sauna?

Ala-asteeni on muuttunut moskeijaksi. Umpikristillisessä koulussani luetaan nyt koraania. Tuskinpa tällaista tapahtuu yhden yön aikana. Miksi en huomannut sitä vuosi sitten, kun kävin viimeksi kotimaassani? Olenko tällä kertaa herkempi muutoksille? Tämän vuoden matka-ohjelma sisältää hollantilaisten suuren kansanjuhlan: kuningatarpäivän. En ole viettänyt sitä kolmeentoista vuoteen. Mitä siitä on jäljellä? Onko se myös muuttunut ja mihin suuntaan?

Vietän päivän vaimoni ja Hollannissa asuvan tyttäreni kanssa Den Bosschissa. Kesäisenä huhtikuun 30. päivänä tämän Porin kokoisen kaupungin asukasmäärä tuplaantuu, koska kuninkaallinen perhe vierailee siellä. Odotamme päivänsankareita neljä tuntia. Aurinko paahtaa, ihmisjoukko vain kasvaa. 18-vuotias tytär kuuluu "kaikki mulle ja heti" -sukupolveen ja kyllästyy. Häntä ottaa päähän, että joukosta kuuluu saksan kieltä. "Mitä vikaa siinä on," kysyn häneltä. "Sitä paitsi kuningashuoneessamme on runsaasti saksalaisverta."

"Etkö tiedä, että myös ensi viikon sodan muistopäivään kutsutaan nykyään saksalaisia mukaan," minä jatkan vielä. Hollannissa 5. toukokuuta ei ole enää toisen maailmansodan päättymispäivä, vaan kaikkien sotien uhrien muistopäivä riippumatta siitä olivatko he voittajia vai häviäjiä. Nationalismi on kotimaassani tabu ja se näkyy myös kuningatarpäivänä. Kansallislaulua ei enää kuule kuten aikanaan. Mitä sitten on jäänyt jäljelle? Mikä on monarkian nykyinen vetovoima? Onko sitä vielä?

On.

Kuningatar, prinssit ja prinsessat näkyvät vihdoinkin ja maailma räjähtää. Vaimoni seuraa tapahtumaa ikään kuin hän olisi hypnotisoitu. Skeptinen tyttäreni kiljuu "Voi Luoja, voi Luoja, voi Luoja!" Entä minä? En näe kunnolla... Mistä se kyynel tuli? Eikä puhuminenkaan enää suju... Tämä koskee jossain niin helvetin syvällä...

Kuningattaren vierailun jälkeen juhlajoukko täyttää kaupungin ravintolat, terassit ja puistot. Vappumeininkiä. Vai onko? Sadastaviidestäkymmenestätuhannesta ihmisestä ei kukaan juo itseään humalaan, ei kukaan kuole tai loukkaannu tapaturmassa tai pahoinpitelyssä. Ulkoalueita ei käytetä vessoina, poliisit eivät ole näkyvissä.

Helsingissä tai Porissa sellainen juhla on mahdoton. Suomalainen ei viihdy joukossa. Suomalaisen sielu hehkuu yksin tai korkeintaan jonkun toisen seurassa. Tämä totuus selvisi minulle taas kerran kun vaimoni kommentoi kuningatarpäivää näin:

"Jotkut viettää kuningatarpäivää, toiset menee saunaan..."

Työn perään

Punkalaitumen vastaanottokeskus suljettiin ja paikalle muuttavat inkerinsuomalaiset. Työperäisinä maahanmuuttajina. Suomalainen maahanmuutto- ja vähemmistö-politiikka on pahasti hukassa.

Suomen pakolaiskiintiö on unionin alhaisin ja turvapaikan hakijoista lähes 80 prosenttia potkitaan heti tullessaan mahdollisimman nopeasti maasta pois. YK ja EU ovat jatkuvasti vaatineet meitä ottamaan vastaan enemmän pakolaisia, mutta Suomi pysyy kuurona ja sokeana. Maailmassa, jossa ilmastomuutoksen seurauksena noin miljardin ihmisen odotetaan jättävän kotinsa, lyhytnäköinen asenne vie meitä katastrofiin. Vai oletammeko ihan tosissaan, että nälkää ja janoa pakeneva ihmisjoukko pyytää myös tulevaisuudessa nätisti lupaa tulla tänne? Olisi jo aika sopeutua globalisaatioon ja avata rajat, ennen kuin tuo valtava porukka vailla toivoa tunkee väkisin tänne.

Turvapaikan hakija käännytetään pois eikä hän saa toista mahdollisuutta. Inkerinsuomalainen sen sijaan saa kokeilla onneaan uudestaan. Muistamme heidän kohtalonsa. Heitä, perheenjäsenineen, tuli kymmenentuhatta tänne 1990-luvun alussa. He pysyivät silloin vailla työtä ja koulutusta, yhteiskunnan ulkopuolella. Vuosituhannen vaihteessa heidän mahdollisuuttaan tulla Suomeen rajoitettiin. Nyt heitä “rekrytoidaan” kotimaassaan työperäisenä maahanmuuttajina. Operaation hoitavat suomalaiset yritykset, Punkalaitumella inkerinsuomalaiset asuvat laitoksessa ja käyvät kieli- ja työvoimakurssin. Vielä sata vuotta sitten tätä touhua kutsuttiin -ja arvosteltiin- orjuudeksi mutta onneksi 1960- ja 1970-luvuilla sille on keksitty termi “vierastyöläinen”.

Länsi-Euroopassa ja USA:ssa vierastyöläinen on siis tuttu hahmo. Hän joutui tekemään työtä, jota kantaväki ei halunut enää tehdä -eli paskahommaa- ja hän joutui 1980-luvun laman seurauksena ensimmäisenä työttömäksi. Vierastyöläinen muuttui silloin vierastyöttömäksi, sillä ilman työtä hän ei kotoutunut uuteen ympäristöönsä. Eikä vuosikymmeniä kotimaansa ulkopuolella viettänyt vierastyöläinen tietenkään koskaan palannut kotiinsa, vaan päinvastoin haki sieltä perheen. Hänen jälkikasvunsa on nyt paitsi toisen sukupolven maahanmuuttaja myös toinen sukupolven pitkäaikaistyötön. Tämä sukupolvi polttaa autoja Pariisissa ja ihailee Osama Bin-Ladenia.

Vierastyöläisen kohtalo muualla olisi pitänyt opettaa meitä Suomessa, että maahanmuuttajaa kannattaa pitä enemmän jonakin muuna kuin vain työvoimana. Paljon enemmän. Hän on ensisijaisesti ihminen. Minkälaista työtä tarjotaan Punkalaitumen inkerinsuomalaiselle? Pätkätöihin tai pitkäaikaistyöttömyyteen tuomittu ihminen turhautuu, on hän sitten suomalainen tai ulkomaalainen. Entäs inkerinsuomalaisen oma tausta? Minkälaisen vähemmistön he tulevat muodostamaan? Saavatko he omat koulut ja kiintiöpaikan maan hallituksessa, kuten suomenruotsalaiset? Vai odottaako heitä ravintolakielto kuten romaneita ja jäävätkö heidän lapsensa vaille koulutusta?

Vielä vuosi sitten meille luvattiin valtakunnallista keskustelua näistä asioista. Kysymykset eivät kuitenkaan herättäneet huomiota. Ja vastaukset hoitaa yritysmaailma...

Tori ja remontti

Digitaalinen lämpömittari palaa takaisin Porin torille. Sää on siellä yleinen puheenaine. Paikan täysremonttia varten on tärkeää tietää, mistä torilla puhutaan sään lisäksi. Listalle mahtuvat verot, autot, naiset, ässät, romanit ja joulu.

Manner-Euroopassa torin äärellä seisoo mahtava rakennus, kirkko tai kunnantalo. Koska Porissa uskonnosta ei puhuta ja kunnantalo sijaitsee muualla, torille olisi siirrettävä verotoimisto. Kunnon korkea harmaanvärinen raha-katedraali siihen, missä nyt ovat kebabit ja tyhjät näyteikkunat.

Autoista tulee mieleen punainen kuplavolkkari, joka oli aikoinaan nostettu kotikaupungissani huoltamon katolle. Porin torilla voidaan kunnioittaa suomalaisten Volkswagenia eli kansanautoa Ladaa. Nostetaan vuosimalli 1970 kerrostalon päälle ja rakennetaan torille terassi, jonka mukavissa rantatuoleissa toriukot voivat maata ja katsella keskusteluaihettaan.

Samalla voidaan tietysti kieltää autolla ajaminen ja parkkeeraus alueella. Koska se aiheuttaisi suurtyöttömyyttä lappuliisojen joukossa, heille voidaan keksiä uusi tehtävä. Toriukon sanavarastossa nainen ei ole nainen vaan muija. Joka kertaa, kun naisvartijat kuulevat tämän ruman sanan, sanankäyttäjä saa sakon. Mikäli muijatermillä nimitellään naisvartijaa, sitä pyydetään julkisesti eli muiden ukkojen parissa anteeksi.

Hämeenlinnassa kiekkokuume nousi joskus niin korkealle, että HPK-fanit tahtoivat lätkähallin torille. En halua uhrata koko Porin toria siihen tarkoitukseen, mutta Ässät ei sieltä saa puuttuakaan. Annetaan niille, jotka viime keväänä turhaan järjestivät ison screenin torille, lupa tehdä se. Myös keskellä talvella.

Yleisö voi silloin käydä lämmittelemässä romanitalossa, joka vihdoinkin avataan ensimmäisenä suomalaisen kaupungin ydinkeskustassa. Kaupungin romanityöntekijän Tamara Saarisen ei tarvitsisi enää tehdä työtään keittiön pöydällään, talo tarjoisi nuorisolle kerhotilan ja romaneille ja kantaväelle kohtaamispaikan.

Keskelle toria nousee pysyvä jättijoulukuusi, joka on valaistu jopa jatsien aikana. Siinä lukee, kuinka monta vuorokautta vielä kestää, ennen kuin "Joulu on taas". Megakuusi vetäisi Poriin varmasti lisää ulkomaalaisia matkailijoita. Heille rakennetaan myös video- ja valokuvanäyttely.

Se näyttää Porin torin sellaisena kuin se oli, vaikkapa keväällä 2007. Sillä uskokaa tai älkää mutta kansainväliset vieraat arvostavat tämän päivän suomalaista toria. Porin tori on ehdottomasti ruma paikka. Kuten myös Hämeenlinnan tai Joensuun tai vaikkapa Tampereen tori. Mutta ruma voi olla kaunis. Keski-Euroopassa ja Englannissa turistit kiertävät kuolleita hiilikaivosalueita ja yhtä kuolleita satamakaupunkeja.

Torin historian näyttely ei vetoaisi pelkästään turisteihin vaan myös moniin porilaisiin. Sillä lukuun ottamatta veroja, autoja, naisia, ässiä, romaaneja ja joulua, kunnon torikeskustelu jankkaa siitä, mitä ei enää ole...

Mr. Beanin seikkailut

Ei voi erehtyä. Sama kävely, sama tukka, samat märät huulet, samat pyöreät silmät samassa pyöreässä päässä. Meillä Suomessa on ikioma Mr. Bean: Herra Harkimo. Valitettavasti vertailu päättyy tähän. Sillä Harri Harkimo ei naurata.

Oikeasta Mr. Beanista eli Richard Atkinsonista voi odottaa, että heti kun kamera pysähtyy hän muuttuu veronmaksajaksi, aviomieheksi, isäksi eli tavalliseksi ihmiseksi. Mutta Harri Harkimon vino hymy ei häivy koskaan. Harri Harkimolle ei mene mitään jakeluun, vaikka kamera ei pyöri eikä mikrofoni ole auki. Mr. Bean on viaton, iso lapsi. Herra Harkimo on ruma kääpiö, joka käyttää muita hyväkseen. Ei kukaan terve ihminen halua kuvitella Mr.Beanin harrastavan väkivaltaa tai seksiä. Samaa pätee entiseen purjehtijaan. Hän käyttää rahaa aseenaan. Ja ainoa, mikä on seksikästä Harkimossa on hänen lompakkonsa.

Esimerkiksi Jan Everse ei unohda koskaan suomalaista Mr. Beania. Hollantilainen ex-jalkapalloilija sai valmentajapestin FC Jokereilta. Rajattomassa fiksuudessaan Harkimo loi futisjoukkueen lätkäfaneille, "jotta niillä on jotain tekemistä myös kesäkaudella". Everse toteaa hollantilaisessa futislehdessä: "Piti paikkansa... Kaveri rakensi 10 000 paikan stadionin, jossa ei ollut koskaan enempää kuin kaksituhatta ihmistä. Koleilla lehtereillä hyppivät ja kiljuivat cheerleader-mimmit, tauolla joku jääkiekkotyyppi antoi haastattelun ja muut katsojat olivat niin hiljaa. Epäilen, että he odottivat koko ajan kolmannen erän alkavan!"

Ison rahan, jonka avulla Harkimo saa naiskansanedustajan toisensa jälkeen sänkyynsä, mies tekee myymällä monitoimihalleja. Hartwall-Areena on kloonattu sekä kotimaassa että Suomen ulkopuolella. Manner-Euroopassa myyntipuhe on samalla tasolla kuin FC Jokerien perustamistarina. Esimerkiksi Hampurissa Harkimo kertoi kymmenen vuotta sitten jääkiekkokulttuurin nousevan Euroopassa pian futiskulttuurin ohi. Pohjois-Saksassa rakennus toteutui, mutta menestystarina ei. Lopullisen uskottavuutensa hampurilaisten silmissä Harkimo menetti kun hän ehdotti, että uudesta areenasta tulisi lyypekkiläisen kakkosdivisioonassa pelaavan käsipallojoukkueen kotihalli!

Todennäköisesti Hampurin tyhjä halli jää ensimmäiseksi ja viimeiseksi Harkimon muistomerkiksi Euroopassa. Sekä Amsterdamissa että Antwerpenissa Harrin keksinnöt jo hylättiin, eikä etelämpänäkään lätkästa eikä käsipallosta ole kasvanut suosikkiurheilua. Se, että Harkimon elatusmaksukiista etenee käräjille on merkki siitä, että kaverin rahatilanne tiukkeni. Saattaa jopa olla niin, että Jokereiden huono menestys SM-finaalissa vie Harkimon konkurssiin.

Hyvä, Kärpät...!

Seppo, valtiomies

Viime viikolla kirjoitettiin tässä lehdessä otsikolla "Paavo, valtiomies", ettei Paavo Väyrysen temppu olekaan niin kummallista kun katsoo miehen ansioluetteloa Suomen politiikassa. Olen samaa mieltä. Sen sijaan paljon hämmästyttävämpää on Seppo Tiitisen rooli Arkadianmäellä.

Kansainvälisesti katsottuna Väyrysen dilemma on jo vuosikymmenien takaa tuttu, tosin eri mittakaavassa. Siinä missä Paavolta menisi eduskunnan jäsenenä Brysselin korkeampi palkka, Keski-Euroopassa parlamentaarikolle tarjotaan paljon isompi porkkana. Saksassa tai Benelux-maissa tuore kansanedustaja saattaa lähteä heti vaalien jälkeen yritysmaailmaan. Tai palata sinne.

Suoraan yritysmaailmasta tulevat muualla Euroopassa myös usein ministerit. Esimerkiksi Hollannissa on selkeä ero ns. "ammattiministereiden" ja "ammattipoliitikkojen" välillä. Toisen ei tarvitse olla edes puolueen jäsen saadakseen kutsun hallitukseen, toinen tekee uransa eduskunnassa. On tietysti olemassa hyviä tai huonoja ammattiministereitä. Toisaalta kaveri voi olla teknokraatti, jolta puuttuu poliittinen visio. Toisaalta hänestä voi olla paljon hyötyä meidän kulttuurissamme, joka on kehittynyt mediakulttuuriksi.

Suomalaisessa poliittisessa järjestelmässä vaalit ovat nyt lähes idols-kisat. Kotikatulaiset, uutisvuotolaiset ja suksityypit valtaavat eduskunnan, ministeritasolla ex-missi Saarela, "Digi"-Susanna Huovinen ja Kari "Rambo" Rajamäki olivat selkeät alisuorittajat. Heidän sijastaan ammattiministerit, alan asiantuntijat, olisivat pelastaneet tilannetta.

Mediakulttuurin kauhuskenaario toteutui Hollannissa vuonna 2002, kuin oikeistopopulisti Pim Fortuyn murhattiin. Hänen puolueensa valtasi yön yli 20% eduskuntapaikoista ja tönkesi itseään hallitukseen. Uudet eduskunnan jäsenet ja ministerit olivat poikkeuksetta huijareita ja älykääpiöitä, entiset kansanedustajat ja ministerit jättivät tappouhkauksien seurauksena politiikan ja hallitukset kaatuivat neljästi viidessä vuodessa. Jokainen maa voi siis joskus kaivata omaa Paavo Väyrystään, joka osaa asiansa ja muistaa 35 vuotta taaksepäin.

Hämmästyttävää Väyrysen jupakassa ei siis ole hänen temppunsa vaan sitä seurannut hiljaisuus. Viimeinen, mitä asiaa koskien on tullut julki, on peräisin viime keskiviikolta 28.3. Silloin Seppo Tiitinen sanoi: "Paavo Väyrynen saa harkita rauhassa ottaako hän vastaan kansanedustajan tehtävänsä."

Siis kuka sen sanoi?

Seppo Tiitinen, eduskunnan pääsihteeri, on entinen suojelupoliisin johtaja. "Supon Seppo" tietää siis mitä Väyrysen Paavo tietää. Tiitinen tietää, että Väyrynen tietää tosi paljon. Suoraan sanoen kaveri tietää, että vuosikymmeniä suomalaisessa ja kansainvälisessä politiikassa uurastunnut Paavo Väyrynen tietää liian paljon, esimerkiksi Seppo Tiitisestä. Ja esimerkiksi niistä muista suomalaisista, jotka olivat aikanaan KGB:n ja Stasin palkkalistoilla. Viesti on harvinainen selkeä: Paavoa ei kannata hermostuttaa.

Ei Paavo Väyrynen vaan Seppo Tiitinen antaa kummallisen piirteen tämän maan politiikkaan. Minä tunnen vain yhden toisen maan, jossa entinen salapoliisi valvoo eduskuntaa.

Se on Pohjois-Korea...

Palataan töihin!

Eduskuntavaalien kiistaton voittaja oli silti Aki Nummelin.

Olipa synkeä vaalisunnuntai-ilta myös minun osaltani. Jouduin iltapäivällä laittamaan veroilmoitukseni ja toteamaan, että vailla äänestysoikeutta minulla ei ole mitään sanottavaa siitä, mihin veroeuroni menevät. Onneksi jo seuraavana päivänä oloni parani. Lehdet ilmestyivät vielä kerran täynnä mainoksia, joissa oli voittajien ja häviäjien naamoja. Tällä kertaa yleinen viesti oli suoraan sanottu törkeä. Satakuntalaisille äänestäjille jätettiin hyvästelyt. Maakunnan unelmavävy ja Sherlock Holmes sun muut lähtivät Helsinkiin ja se siitä. Kiitos äänistä ja hyvää kevään jatkoa... Ainoa poikkeus oli Nummelinin mainos. Siinä luki kiitoksen lisäksi "Pidetään yhteyttä". Kansanedustamisen ydin kahdella sanalla!

Torstai-aamuna krapulani väistyi sitten kokonaan. Pekka Välimäki kehotti meitä tässä lehdessä ryhdistäytymään ja katsomaan eteenpäin. Aikaa seuraaviin kunnallisvaaleihin ei ole kuin reilu, vuosi ja Porissa vasemmistolla on todella paljon puolustettavaa. Viesti, jossa ei ole sanaakaan turhaa, kuten kävi ilmi jo viime sunnuntaisessa Satakunnan Kansassa. Mielipideosastolla Antti Pekola ilmoitti olevansa valmiina haastamaan vasemmiston ja muuttamaan Porin "valkoiseksi". Minkälainen on Pekolan iloinen ja positiivinen viesti porilaisille?

"(Valkoinen Pori) on kaupunki, joka ottaa menetetyn maakuntakeskuksen aseman. Kaupunki, jossa yritteliäisyys ja innovaatiot kukoistavat. Kaupunki, jossa tehdään työtä eikä vaikerreta. Kaupunki, johon tulee nuoria, terveitä, aktiivisia ihmisiä rakentamaan. Kaupunki, jossa hallinnon pöhöttyneisyys puretaan ja yli 7 000 virkamiehen armeijaa vähennetään radikaalisti. Kaupunki, jossa sairaat poliittiset virkanimitykset jäävät historiaan. Tällaista kaupunkia minä olen rakentamassa."

Aivan...

Muotitermi "innovaatio" ei tarkoita mitään, ja epäilen itseään nerona pitävän Pekolan käyttävän sitä koska hänellä ei ole itse asiassa paljon sanottavaa. Suomalaisessa yhteiskunnassa tsarismi on niin syvä piirre, että tuskin uskon Pekolan toimivan ilman omaa "hyvä veli" -verkostoaan. Turhaa byrokratiaa on toki vältettävä, mutta armeijatermiä pidän loukkaavana niille porilaisille, jotka hoitavat tämän kaupungin hyvinvointia. Termin haluaisin liittää pelkästään Pekolan entiseen työnantajaan. Kuten moni muu nykyvasemmistolainen olen itse yrittäjä ja teen työtä yötä päivää mutta en halua, että kaupungissani työttömiä nimitellään laiskureiksi ja etteikö terveysongelmasta kärsivälle ihmiselle olisi enää tilaa.

Tällaisen kaupungin minä haluan säilyttää...

Maa, missä sika syntyy munasta

Neljän vuoden miehityksen jälkeen Irakia ei voi enää pelastaa jakautumasta. Ei edes Irakin Kurdistan, länsimaisessa propagandassa rauhalliseksi ja hyvinvoivaksi esitetty ja itsenäiseksi kutsuttu maan pohjoisosa, näytä säilyneen yhtenäisenä.

Suleymania oli kesällä vuonna 1992 lumettomien korkeiden vuorten ympäröimä Tampereen-kokoinen kaupunki. Nukkuessamme talon katolla meille tarjottiin hämmästyttävä näkymä. Tuhansia valoja, jotka aina välillä sammuivat sähkökatkon seurauksena. Talon alakertaan rakennettiin Kurdistanin TV:n studiota. Televisio-aseman lähetin oli tuotu ja rakennettu meidän, amsterdamilaisen toimittajaryhmän avulla. Aseman näkyvyys ei ylettynyt silloin kauemmaksi kun laaksoon, jossa Suleymania sijaitsee. Nykyisin Kurdistanin TV:tä katsotaan satelliitin avulla ympäri maailmaa. Jopa Amsterdamissa.

TV-asema antoi Irakin kurdeille Saddam Husseinin aikana tärkeän vaikutuskanavan. Myös paikallinen viikkolehti Hawlati vastusti silloin sitkeästi Husseinin Baath-puoluetta. Suleymaniassa lehti oli kielletty, mutta silti laajasti luettu. Amsterdamiin saimme jollain konsteilla sen englanninkielisen version. Nykyään Hawlati ilmestyy internetissä. Mutta lehti ei ole pelkästään muuttanut muotoaan vaan myös sisältönsä. Tänään Hawlati johtaa oppositiota Irakin Kurdistanin hallitusta vastaan.

Tässä helmikuun 20. päivänä Hawlatissa kirjoitettu kolumni:

"Tämä kohtalon maa. Tämä kaaoksen, anarkian ja julmuuden maa. Tässä ristiriitojen maassa ei tapahdu mitä pitäisi tapahtua vaan tapahtuu mitä ei saisi tapahtua. Tässä maassa se mikä olisi tehtävä jää tekemättä ja siihen mikä on mahdotonta, pakotetaan. Tässä ihmemaassa kannattaa uskoa kaikkeen mitä sinulle kerrotaan. Jos sinulle kerrotaan, että sika syntyy munasta, älä usko! Jos sinulle kerrotaan, että vesimelonit kasvavat puussa, älä usko! Jos sinulle kerrotaan, että maailman rikkain mies on kurdiviranomainen, älä usko! Jos sinulle kerrotaan, että maailman turhin, olemattomin ja ongelmattomin parlamentti on kurdiparlamentti, älä usko!"(...)

"Bagdadin parlamentissa kurdikansanedustajat haluavat Irakin hallituksen selvittävän maan talousbudjetin ja sen kurdeille kuuluvan osan. Mutta täällä kotona Irakin Kurdistanissa kurdipuolueet salaavat jo kuusitoista vuotta, kuinka paljon rahaa meillä on ja mihin se menee. Täällä kotona puolueet keksivät meille olemattomia ongelmia. Nostetaanko Irakin lippu kurdilipun viereen? Muutetaanko maamme kansanlaulua? Mutta korruptiosta, jokapäiväisestä polttoaine-taistelusta, viranomaisten tekemistä öljyvarkauksista vaietaan. Ihmiset elävät vailla perusoikeuksia ja palveluita kuten sähköä, asuntoa ja öljyä, mutta Irakin Kurdistanin hallitus heittää miljoonia dollareita käyttämättömiin tunneleihin ja uimahalleihin, joissa ei ole vettä."(...)

"Mikäli kokonainen kaupunki kuolee nälkään ja janoon ja ihmiset itkevät hätäänsä, Irakin Kurdistanin hallitus sanoo: tämän takana on joku hämärä ulkomaa..."

Maa, missä sika syntyy munasta

Neljän vuoden miehityksen jälkeen Irakia ei voi enää pelastaa jakautumasta. Ei edes Irakin Kurdistan, länsimaisessa propagandassa rauhalliseksi ja hyvinvoivaksi esitetty ja itsenäiseksi kutsuttu maan pohjoisosa, näytä säilyneen yhtenäisenä.

Suleymania oli kesällä vuonna 1992 lumettomien korkeiden vuorten ympäröimä Tampereen-kokoinen kaupunki. Nukkuessamme talon katolla meille tarjottiin hämmästyttävä näkymä. Tuhansia valoja, jotka aina välillä sammuivat sähkökatkon seurauksena. Talon alakertaan rakennettiin Kurdistanin TV:n studiota. Televisio-aseman lähetin oli tuotu ja rakennettu meidän, amsterdamilaisen toimittajaryhmän avulla. Aseman näkyvyys ei ylettynyt silloin kauemmaksi kun laaksoon, jossa Suleymania sijaitsee. Nykyisin Kurdistanin TV:tä katsotaan satelliitin avulla ympäri maailmaa. Jopa Amsterdamissa.

TV-asema antoi Irakin kurdeille Saddam Husseinin aikana tärkeän vaikutuskanavan. Myös paikallinen viikkolehti Hawlati vastusti silloin sitkeästi Husseinin Baath-puoluetta. Suleymaniassa lehti oli kielletty, mutta silti laajasti luettu. Amsterdamiin saimme jollain konsteilla sen englanninkielisen version. Nykyään Hawlati ilmestyy internetissä. Mutta lehti ei ole pelkästään muuttanut muotoaan vaan myös sisältönsä. Tänään Hawlati johtaa oppositiota Irakin Kurdistanin hallitusta vastaan.

Tässä helmikuun 20. päivänä Hawlatissa kirjoitettu kolumni:

"Tämä kohtalon maa. Tämä kaaoksen, anarkian ja julmuuden maa. Tässä ristiriitojen maassa ei tapahdu mitä pitäisi tapahtua vaan tapahtuu mitä ei saisi tapahtua. Tässä maassa se mikä olisi tehtävä jää tekemättä ja siihen mikä on mahdotonta, pakotetaan. Tässä ihmemaassa kannattaa uskoa kaikkeen mitä sinulle kerrotaan. Jos sinulle kerrotaan, että sika syntyy munasta, älä usko! Jos sinulle kerrotaan, että vesimelonit kasvavat puussa, älä usko! Jos sinulle kerrotaan, että maailman rikkain mies on kurdiviranomainen, älä usko! Jos sinulle kerrotaan, että maailman turhin, olemattomin ja ongelmattomin parlamentti on kurdiparlamentti, älä usko!"(...)

"Bagdadin parlamentissa kurdikansanedustajat haluavat Irakin hallituksen selvittävän maan talousbudjetin ja sen kurdeille kuuluvan osan. Mutta täällä kotona Irakin Kurdistanissa kurdipuolueet salaavat jo kuusitoista vuotta, kuinka paljon rahaa meillä on ja mihin se menee. Täällä kotona puolueet keksivät meille olemattomia ongelmia. Nostetaanko Irakin lippu kurdilipun viereen? Muutetaanko maamme kansanlaulua? Mutta korruptiosta, jokapäiväisestä polttoaine-taistelusta, viranomaisten tekemistä öljyvarkauksista vaietaan. Ihmiset elävät vailla perusoikeuksia ja palveluita kuten sähköä, asuntoa ja öljyä, mutta Irakin Kurdistanin hallitus heittää miljoonia dollareita käyttämättömiin tunneleihin ja uimahalleihin, joissa ei ole vettä."(...)

"Mikäli kokonainen kaupunki kuolee nälkään ja janoon ja ihmiset itkevät hätäänsä, Irakin Kurdistanin hallitus sanoo: tämän takana on joku hämärä ulkomaa..."

Etsi viisi virhettä

"Kyllä, maan talous kasvaa taivaaseen. Ja kyllä, tämä on digi-maa, Skype-maa ja me äänestämme internetissä. Mutta tämän tietoyhteiskunnan varjopuoli on pimeä kuin hauta."

"Tässä maassa kaikki haluavat olla nuoria ja menestyviä, stressi kasvaa suurimmaksi kansantaudiksi. Pääministerimme kehuu olevansa maan historian terveellisin ja urheilullisin johtaja. Hänen mottonsa on, että sosiaalinen kehitys vaatii talouskasvua. Ja se on myös niin sanottujen vasemmistopuolueiden motto. Vasemmisto on tässä maassa oikeisto-liberaalinen. Taloudellisesta menestyksestä huolimatta suunta on kohta itsetuhoon. Heikoin lenkki on tämän tietoyhteiskunnan uusi keskiluokka, joka on pahasti ylivelkaantunut. Seuraava lama tuo heille ja heidän kauttaan meille kaikille täyskatastrofin. Nykyinen hallitus puolustaa itseään numeroiden avulla. Nouseva kasvuprosentti, laskeva työttömyysprosentti, ministerit toimivat ikään kuin kirjanpitäjinä. Mutta sosiaalisesti elämme EU:n takarivissä. Meillä on korkein määrä hiv-tapauksia, korkein määrä vangittuja ja mies kuolee tässä maassa jo 66-vuotiaana. "

Näin totesi pari viikkoa sitten, ennen oman maansa vaaleja, Raivo Vetik, virolainen politiikan tutkija. Onneksi olkoon! Meillä Suomessa tilanne on hyvin erilainen ja paljon parempi kuin Virossa, eikö niin? Meidän Mattia ei kuvata kuntosalilla vaan makuuhuoneessa. Suomalainen mies ei kuole aidsiin vaan viinaan. Meidän vankilamme eivät ole tupaten täynnä kauppa- tai autoryöstäjiä, vaan siellä on Euroopan suhteellisesti korkein määrä murhaajia. Ja kyllä meilläkin äänestys tapahtuu varmaan joskus internetissä, mutta emme sentään silloin tyydy niin surkeaan tulokseen kuin Virossa, jossa vain neljä prosenttia väestöstä kävi vaalipäivänä netissä. Ei. Suomalaiset pakotetaan lähivuosina vaaliuurnille ns. digiäänen avulla.

Raivo Vetik muuten keksi Viron vaalien alla oivallisen keinon saada maansa kansalaiset osallistumaan politiikkaan. Hän ehdotti, että äänestäjältä pyydetään kaksi ääntä. Toinen ääni menisi tutulla tavalla suosikkipuolueelle. Mutta toinen menisi puolueelle, jota äänestäjä ei halua kannattaa. "Kansanedustajien täytyy saada enemmän palautetta", Vetik selitti. "Äänestäjä tarvitsee mahdollisuuden sanoa, mitä hän ei halua. Pyydetään häneltä esimerkiksi yksi ääni puolesta ja 0,3 ääntä jotain puoluetta vastaan."

Ehdotus kelpaisi virolaisille loistavaksi vientituotteeksi...

Hänen päivänsä

Jokainen kansa rakentaa myyttejä vahvistaakseen omaa identiteettiään. Suomalaiset ovat keksineet esimerkiksi, että heidän saunansa on terveellinen, että heidän viime sodan tappionsa oli "torjunta-voitto" ja että heidän yhteiskuntansa on tasa-arvoinen.

Karussa todellisuudessa Suomi ei ole sen tasa-arvoisempi tai epätasa-arvoisempi kuin moni muu länsimaa. Nainen pakotettiin täällä töihin sodan aikana, koska miestä tarvittiin muualla. Lotan ja Martan tehtävä löytyi poikkeuksetta palvelu- ja erityisesti hoito-alalta, eikä se kuva ole muuttunut pätkääkään sodan jälkeen. "Naisenergia" eli "pehmeät arvot" seisovat edelleen sairaan vuoteen vieressä ja istuvat tiskin takana. Euroopassa pankissa, postitoimistossa tai kaupan kassalla sinua palvelee maahanmuuttaja, Suomessa maahanmuuttajien puutteessa nainen. Riippumatta siitä, onko henkilö joka hymyilee sinulle ja kysyy kuinka voi auttaa, nainen vai maahanmuuttaja, hän saa joka tapauksessa huomattavasti huonompaa palkkaa - sekä aikaisemmin potkut - kuin kantaväestöön kuuluva mies. Suomesta ei siis löydy yhtään asiaa, joka oikeuttaa meitä kutsumaan itseämme maailman tasa-arvoisimmaksi kansaksi.

Vai löytyykö?

Törmäsin ilmiöön englannin opettajana. Suomalainen, joka osaa sujuvasti englantia sekoilee auttamatta "he" ja "she" sanojen käytössä. Tietojeni mukaan suomi on harvoja kieliä Euroopassa, josta puuttuu sukupuoli. "Hän" on "hän", ei sen enempää. Kuulin joskus, että suomeksi olisi kirjoitettu kirja, jossa jää kokonaan epäselväksi onko kirjan "hän" nainen vai mies. No niin! Kulttuuri, jonka kommunikaatiossa ei ole eroa sukupuolten välillä - sellainen kulttuuri voi sanoa jotain tasa-arvosta. Emme tarvitse tänään tuota halpaa, lapsellista ruusua osoittaaksemme kunnioitusta naisellemme! Emme myöskään tarvitse enää Tarja Halosta tai Jorma Ollilaa! Naista josta tulee tasavallan presidentti koska hän on nainen tai pörssikuningasta, joka myy kännyköitä ja öljyä höpöttämässä naisten arvostuksesta. He eivät osaa tuoda esiin tämän maan ainutlaatuista tasa-arvoisuutta. Kuvitelkaa, minkä viestin voisimme juuri tänään lähettää maailmaan. Etsitään maan kuuluisin kielentutkija ja annetaan hänen selittää kaikki aasta ööhön hän-sanasta. Haastattelija olisi Matti Klinge. Professorillamme olisi siniristilippu kädessään ja haastattelun taustalla soisi Sibeliuksen Finlandia. Olisipa harvinaista herkkua! Nyt olisi syytä olla ylpeitä itsestämme!

Vai eikö olekaan?

Mitä jos suomen kielen sukupuolettomuus ei olekaan tasa-arvon merkki, vaan naista loukkaava ilmiö? Mitä jos kielemme juuri tarvitsee sukupuolen? Eikö olisi siinä tapauksessa hyvä ryhtyä juuri tänään miettimään sitä? Onko "hän" mies vai nainen, ja mikäli hän on jompikumpi, minkä sanan keksimme toiselle sukupuolelle? Kelpaako "hin", "hon" tai "hön"?

Sanaleikki on suomalaisten yksi lempiharrastuksista eli odotan paljon oivallisia ehdotuksia...

Hymy

Pahemmin en voinut pettää aviopuolisoani. Maailman parhaan aamuhalauksen jälkeen hän kysyi: "Mitä sä nyt mietit?" Kun olin miettimässä mistä kirjoitan seuraavaksi suustani lipsahti: "Päivi Räsästä..."

Keskieurooppalaisena en voi katsoa kristillisdemokraattien kuuluvan samaan kastiin kuin saksalainen CDU/CSU tai italialainen Democrazia Christiana. Helmut Kohl, Franz-Joseph Strauss, Guilio Andreotti, Päivi Räsänen - lista tekee kipeää korviin ja silmiin. Syy ei ole siinä, että Suomi on pieni maa tai että meidän Päivi on nainen. Hollantilainen Ruud Lubbers ja belgialainen Wilfried Martens kuuluivat 1980-luvulla EU:n tunnetuimpiin valtamiehiin, eikä myöskään Räsäsen edeltäjä Bjarne Kallis ole mahtunut tähän porukkaan. On vain fakta, että Euroopassa kristillisdemokraatit ajavat politiikkaa, jota Suomessa ajaa Kokoomus. "Reaalipolitiikkaa". Kohl, Andreotti ja Lubbers muuttivat aikanaan EU:n kivenkovaksi kapitalistiseksi markkinataloudeksi sekä Naton tukikohdaksi. Sana "kristillinen" ei tarkoittanut näille kaverille mitään.

Myös suomalaisen suhde kirkkoon ja uskontoon on hyvin epämääräinen. Niin kuin nuori eduskuntaehdokas Eerik Heijari totesi: "Kuulun kirkkoon koska haluan romanttiset häät ja kunnon hautauksen." Siis kirkko hautakivipajana ja pappi bestmanina! Sitä valtiokirkosta saat, mitä tilasit. Eihän voi rankaisematta supistaa joulua kaupan juhlaksi ja paastoviikkoa lumileikiksi sekä karsia toista helluntaipäivää kokonaan pois. Evankelis-luterilainen kirkko vaikuttaa 16-vuotiaan kämpältä. Sotkusta löytyy kaikenlaista aina saatananpalvelumusiikista Che Guevara -teepaitoihin, mutta suunta puuttuu. Suomen valtiokirkon jumalanpalvelus on kirpputori. Symboleissa ja liturgiassa on kierrätetty kahdentuhannen vuoden länsimaiden historia ikään kuin protestantit, katoliset ja ortodoksit eivät olisi eronneet toisistaan. Kynttilät, virret, kuorolaulu, piispa, naispapit, jopa kunnon hakaristillä varustettu sotilaan päiväkäsky - kaikkea löytyy kaikille. Mutta tätä kaikkea peittää voimakas homeen haju.

Ja suru. Sillä kamat ovat loppujen lopuksi hylättyjä kamoja.

Kokoomuksen kopiona KD korostaa suhdettaan evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Puolue on tosiaan yhtä kaoottinen kuin valtiokirkko. Kummankin viesti on, että kaikki mahtuvat mukaan. Suomen valtakirkossa ja kristillisdemokraattisessa puolueessa voi pitää darwinismia harhaluulona, harrastaa homofobiaa ja vastustaa aborttia niin kauan kuin vain maksat kirkollisveroa ja äänestät Päivi Räsästä. Ettekö usko lainkaan? Ei sillä ole väliä, meillä on varmasti kuitenkin mukavaa. Kakarakämpässähän ollaan. Sekasorron keskipiste on puolueen johtaja. Yhtä hymyä. Räsäseltä voi kysyä mitä tahansa, hänelle voi jopa suuttua. Hymy pysyy.

Kunnes siivoja törmää sisään. Sitten hän alkaa itkeä

Ei kohtaa ne toisiaan

"Kundur", Martin Scorsesen elokuva Dalai Lamasta, antaa pelkästään positiivisen kuvan "jumala-kuninkaasta". Mutta minkä takia myös natsit matkustivat aikanaan Tiibettiin?

Buddismi, hinduismi ja muu itämaiden mystiikka muodostaa lännen henkisen maailman vastakohdan. Lyhyesti sanoen, siinä missä länsi pyrkii rajattomaan kehitykseen, itä korostaa, että kaikki toistuu. Idän symboli on pyörä, lännen nouseva linja. Lännessä itämaiden touhua nimitetään "passiivisuudeksi". Buddistit sun muut eivät tee lähetystyötä. Kaksi itämaista gurua, jotka peittivät juurensa ja lähtivät markkinoimaan henkistä tuotettaan lännessä, ovat puhtaita huijareita.

Toinen, Bhagwan Shree Rajneesh, iski mm. Hollantiin ja Saksaan 1980-luvulla. Suuri yleisö muistaa Bhagwan-liikkeen siitä, että jäsen ("sanyassin") pukeutui oranssiin ja kommuunissa harrastettiin "vapaata seksiä". Rajneeshiä itseään minä pidin huumoritajuisena ukkina, mutta hänen lähipiirinsä muodostui saksalaisista ja amerikkalaisista jupeista. Alussa hyvin vaatimaton lahkon kommuuni Intiassa muuttui turistikohteeksi, Amsterdamin kommuuni perustettiin entiseen vankilaan, mutta se muutti kaupungin kalleimpaan osaan. Rajneeshin asuinpaikan muuttuessa Intiasta Yhdysvaltoihin sitä vartioi konekivääreillä varastettu pikkuarmeija. Itse en tullut hyväksytyksi sanyassiniksi, koska kysyin minkä takia porukkaa dominoivat 30-60-vuotiaat valkoiset miehet. Lahko romahti, kun se sai useissa maissa tuomion laittomasta aseiden hallussapidosta sekä veropetoksesta.

Toinen itämainen henkinen johtaja, joka pyörii lännessä myymässä uskontoaan, on Dalai Lama. Mies pakotettiin pois Tiibetistä epäonnistuneen kansannousun jälkeen. Eikä Mao Ze Dongkaan tuonut paratiisia, mutta harva tiibetiläinen on halunnut palata feodaaliseen yhteiskuntaan, jollainen maa oli Dalai Laman johdossa. Intiassa mutta myös Euroopassa asuu satoja tuhansia ns. Shugden-kannattajia. He pitävät "jumalakuningastaan" diktaattorina, joka kieltää mm. uskonnonvapauden. Shugdenit poistetaan säännöllisesti tilaisuuksista, joissa Dalai Lama tapaa ihailijoitaan. Useissa maissa Dalai Laman kirjojen julkaisijat ovat äärioikeistolaisia. Tiibet oli jo 1930-luvulla natsien suosikkikohde, koska he uskoivat, että Tiibet oli arjalaisrodun syntymaa. Heinrich Harrerista, SA:n, SS:n ja NSDAP:n jäsenestä, tuli 1940- ja 1950-luvuilla Dalai Laman propaganda-asiantuntija.

"Itä on itä ja länsi on länsi - ei kohtaa ne toisiaan", runoili Rudyard Kipling "Balladi idästä ja lännestä"-teoksessaan. Lännen ja idän yhteentörmäyksestä vielä yksi esimerkki: eurooppalainen vierailee intialaisen "pyhä naisen" luona. Nainen on asunut jo vuosikymmeniä samassa huoneessa, jossa ei ole edes ikkunaa. Hämmästyneenä eurooppalainen kysyy, mikä tämän homman nimi on, ja nainen vastaa:

"Olen matkalla..."

Yle ja vastuu

Katselen Suomen Kansan Sinivalkoisten Olavi Mäenpään esitystä Yle:n pienpuolueiden vaalitentissä. Tapahtuma tuo mieleeni Maxin. Tai tarkemmin sanoen: Maxin ja minun äitini.

Max on juutalainen, joka toisen maailmansodan aikana selvisi kuudesta eri keskitysleiristä. Hollannin telkkari haastatteli Maxia 1990-luvun alussa. Katsoin dokumentin kotikaupungissani vanhempieni luona. Isäni istuu hiljaisena vieressäni olohuoneessa, äitini touhuaa keittiössä. Ohjelman loppuvaiheessa äiti tulee olohuoneeseen ja kysyy puolisoltaan, kuka Max on. Isäni vastaa: “Juutalainen, joka selviytyi kuudesta eri keskitysleiristä.” Äitini sanoo: “Sehän on selvä, kun se on juutalainen!”

Äitini ei pidä juutalaisista. Eikä katolilaisista, eikä maahanmuuttajistakaan. Hän kategorisoi niitä ilkeästi. Juutalainen on “pitkä nenä”, tumma-ihonen “neekeri”, katolilainen “homo”. Indonesiasta syntyisin olevaa miniään äitini kutsuu “siniseksi”. Nimitys juontaa juurensa entisen siirtomaan Indonesian itsenäisyyssodasta Hollantia vastaan. Jos äidin ympäristöön sattuu ryöstö tai raiskaus, hän poikeuksetta epäilee että tekijä on “joku muukalainen”. Äidin muukalaisvihamielisyys ei perustuu mihinkään. Hän ei ole koskaan elämässään käynyt katolilaismessussa, hän ei tiedä kuin paljon maahanmuuttajia asuu Hollannissa eikä hän tiedä, että turvapaikanhakijat asuvat vastaanottokeskuksissa, jossa työnteko on kielletty.

Mutta äitini ei ole rasisti. Sillä hän ei tarkoita kenellekään pahaa. Äidin olohuoneessa istuu aina joku toinen vanhus, joka kaipaa seuraa ja myös hänen keittiössään on aina tilaa. Olen sataprosenttisen varma, että mikäli hänen ovensa edessä istuisi joskus laiton pakolainen, äitini avasi ovensa hänelle. Eikä äitini ole julkkiskaan. Hänen kuvaansa eikä nimeänsäkään ole koskaan ollut mediassa. Se mitä äitini päästää suustaan pakolaisista tai indonesialaisista, ei kulkeudu kauas. Ei kenenkään ole pakko kuunnella häntä. Jopa torikauppias, jolta hän hakee joka torstai tuoretta kalaa, voi teeskennellä, että hän ei ole kuullut mitään tai kääntää selkänsä hänelle ja palvelee muita.

Olavi Mäenpää ei hänkään pidä maahanmuuttajista. Niin kuin monen muun ihmisen muukalaisvihamielisyys ei myöskään Mäenpään perustu mihinkään faktoihin. Yle:n vaalipaneelin perusteella en voi sanoa, onko Mäenpää rasisti, sillä en saanut miehestä kunnon kuvaa. Kai kaverilla on äitini tavalla raaka kuori, jossa on pehmeä ydin. Mikäli Mäenpää olisi ollut taksikuski olisin teeskennellyt, että en tajua mistä hän puhuu. Ja torilla olisin kääntynyt hänelle selkäni...

Mutta valitettavasti Mäenpää ei ole taksikuski tai toriukko, vaan hänen paskapuhetta joutuu kuuntelemaan valtakunnallisella tv-kanavalla. Vastuu ei ole tässä tapauksessa sellaiseen älykääpiöön kuten Mäenpään vaan Yle:n. Olisi ollut helppo nakki saada kaverin suu kiinni. Eikö Suomen laki sano, että julkisuudessa ei saa lietsoa väkivaltaa...?

Poikkeustila

Olisi jo aika, että Suomesta turvapaikkaa hakeva kirjoittaisi kirjan kokemuksistaan. Sillä suomalaisille sitä ei voi antaa tehtäväksi. Ylen 12-osainen sarja "Poikkeustila" on vasta puolivälissä, mutta taidan jättää loput osat katsomatta.

Sarja haluaa antaa kuvan turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksesta. Kun ohjelman ohjaaja Mauri Ahola on työskennellyt sellaisessa paikassa, voisi odottaa realistista kuvaa. Ja kun sarjan idea tulee Leena Landerilta - tämän maan kaunokirjallisuuden Aki Kaurismäeltä (bestseller-listan kärjessä Saksassa, mutta kotimaassaan miltei tuntematon ja jotenkin syrjitty kirjailija) - voisi odottaa, että suomalaiset joutuisivat katsomaan tämän sarjan avulla peiliin. "Poikkeustila" ei kuitenkaan anna kuvaa vastaanottokeskuksen asukkaista, vaan sen suomalaisista työntekijöistä.

Kotimaassani vastaanottokeskuksen entinen asukas kirjoitti siitä kirjan ja vertaili hollantilaisen keskuksen oloja mielisairaalaan. Ei ole mitään syytä epäillä, etteikö tällainen vertaus olisi totta myös Suomessa.

"Poikkeustila"-sarjassa lähes kaikki asukkaat puhuvat suomea. Tässä ohjaaja on antanut pahasti periksi. Todellisuudessahan kaikki kommunikaatio tuoreen maahanmuuttajan ja suomalaisen välillä tapahtuu joko tulkin tai usein hyvin puutteellisen englannin tai venäjän avulla. Tämän takia vastaanottokeskus on paikka, jossa ihmiset odottavat tuntikausia vastauksia mihin tahansa kysymykseen. Kysymys voi koskea jopa vessan sijaintia. Tuntikausien odottamisen aikana asukkaalla ei ole yhtään mitään tekemistä. Vastaanottokeskus on odottamisen, turhautumisen ja kyllästymisen paikka, jossa uhkaa koko ajan suunnaton väkivalta.

Ohjaaja ei halunnut tarjota katsojalle tätä karua totuutta ja on päättänyt, että ohjelman keskipisteessä ovat suomalaiset. Sarjassa ihminen ei kärsi turvattomuudesta eikä toivottomuudesta, joka syntyy siitä turvattomuudesta. Ei suinkaan. Sen sijaan hän on rakastunut sinkku tai perheenisä, sinkku jolla on ongelma hänen isänsä kanssa tai sinkku jota kiusataan työpaikalla, joka sattuu olemaan vastaanottokeskus, mutta olisi voinut olla yhtä lailla Sokoksen alusvaateosasto. Sarjan ihminen on valkoinen, länsimainen ihminen. Sarjan ihminen on suomalainen. Ja koko hänen arkipäivänsä pyörii loputtomasti sen ympärillä, kenen kanssa hän voisi nössiä illalla.

Kaksitoista osaa on pitkä matka. Osasta toiseen sarja siirtyy jopa fyysisesti. Emme ole enää keskuksessa kymmenien eri kansallisuuksien parissa, vaan yhä enemmän suomalaisen pääkaupunkiseudun kaduilla, kaupoissa, omakotitaloissa ja - tietenkin - makuuhuoneissa. Katsojasta tämä vaikuttaa matkalta jonnekin eksoottiseen kohteeseen, jonne hän ei kuitenkaan koskaan saavu.

Poikkeustila? Ei vaan olemme sentään taas kerran juuttuneet tukevasti kotiin...!

Murhatutkimus syö resurssit ja hermot

Juha Joutsenlahti toimii Ulvilan surmatyön tutkimuksessa samalla tavoin kuin George W. Bush Irakissa. Tuloksetonta strategiaa ei hylätä, vaan siihen panostetaan yhä enemmän resursseja sekä tuhotaan poliisin uskottavuus.

Juttu vei jo toisen kerran perheeltäni viikonlopun rauhan. Kuvasin joulukuussa tässä lehdessä, miten surmayön jälkeisenä päivänä kuusipäinen poliisivoima tunkeutui kotipihallemme. Viime torstaina minut kutsuttiin poliisiasemalle "todistajaksi". Suostuin tulemaan maanantaina, mutta soitin perjantaina asianajajalleni Helsinkiin ja tämä neuvoi minua peruuttamaan tapaamisen. Pääkaupunkiseudun lakimiespiireissä oli silloin jo levinnyt tieto, että "todistajien" oikeusasema on tässä tapauksessa hyvin kyseenalainen. Päätin peruuttaa maanantaiaamuksi sovitun käyntini.

Lauantaiaamuna minulle kuitenkin soitettiin taas Satakunnankadulta, eikä kysytty että soitetaanko pahaan aikaan. Eri henkilö kun torstaina kutsui minut todistajaksi poliisiasemalle... Anteeksipyyntöä en saanut. Sen sijaan sunnuntaiaamuna puhelin soi uudestaan ja taas eri henkilö lähetti terveisiä Porin poliisiasemalta! Peruutin saman tien sovitun tapaamisen ja pyysin miestä kirjaamaan ylös, minkä takia en enää suostunut yhteistyöhön.

Toinen tiesi joulukuun 1. päivän pihatapahtumasta kaikki yksityiskohdat mutta väitti, että silloin oli ollut kyse "puhuttelusta" eikä kuulustelusta. Ja että ei tällä kertaakaan olisi kyse kuulustelusta vaan "kansalaisvelvollisuudesta" antaa tietoja. Kun vastasin hänelle, että en tule Porin poliisiasemalle ilman tulkkia enkä tietämättä minkä takia minua epäillään, viranomainen kommentoi: "No, jos sä Joopi haluat taas olla meille suomalaisille hankala... Me noudetaan sut milloin ja mistä tahansa vaikka lentokentältä ja hommataan sulle joku tulkki..."

Saamattomuutta, laiskuutta, kykenemättömyyttä. Farssiksi koko tämä tutkimus pikku hiljaa muuttuu. Se on siis näistä jompikumpi: joko kahden kuukauden jälkeen Joutsenlahti myöntää, että hänellä ei ole hajuakaan murhaajasta eikä edes motiivista tai sitten että minä kuulun edelleenkin epäiltyjen joukkoon, vaikka minulla on alibi enkä edes sovi surmaajasta annettuun kuvaukseen enkä tuntenut uhria enkä ole ollut koskaan Tähtisentiellä enkä rikosrekisterissä.

Ensimmäisen vaihtoehdon tapauksessa Joutsenlahden ei kannattaisi kutsua koko Satakuntaa luokseen antamaan DNA-näytettä, vaan pyytää anteeksi heiltä, joilta hänen touhunsa on vienyt yöunet ja maineen ja välittömästi luovuttaa tutkinta KRP:lle. Toisessa tapauksessa taas minä haluan päästä kuulusteltavaksi henkirikosepäiltynä asianajajan sekä tulkin läsnä ollessa eli minä haluan saada mahdollisuuden vapauttaa itseni epäilyistä. Sen jälkeen on minun vuoroni haastaa Juha Joutsenlahti ja hänen porukkansa oikeuteen ja vaatia kunnon korvausta.

Sillä rahalta ja etenkin isolta rahalta koko tämä sirkus haisee. Suomessa surmataan muutamia ihmisiä viikoittain ja suomalaisten lempiase on puukko. Minkä takia Ulvilan tapaus saa niin paljon huomiota muihin verrattuna? Mikäli tämä rikos liittyy uhrin työpaikkaan, entiset kollegat pelkäävät, että surmaaja voisi toistaa tekonsa. Isoille herroille paska tuli housuun ja he haluavat tämän murhaajan kiinni keinoja kaihtamatta.

Porin Sampolan verityötapauksessa sen ratkaisemisessa ei roiku kymmenientuhansien eurojen hintalappua. Eikä koko Porin poliisi ole sen takia viikonloppuja työssä...

Luottamuksen kansallisuus

Kansa on ihmeissään, kun neekerinpusun jälkeen Fazerin lakupekka poistuu historiaan. Myös tässä lehdessä kysyttiin, eikö maailmassa on tärkeämpiä asioita, esimerkiksi naisten syrjintä mainoksissa. Keskustelu antaa varsin selkeän kuvan suomalaisten maailmankatsomuksesta.

Voiko joku loukkaantua neekeri-sanasta tai mustanpekan kuvasta? Valkoihoinen ei voi, eikä siis suomalainenkaan. Piste. Suomalainen tyytyy täysin tähän vastaukseen. Koska tummaihoista väkeä on tässä maassa niin vähän. Lähes olemattoman vähän. Ei niitä edes tarvitse laskea. Suomessahan romaneja sanotaan mustalaisiksi juuri siitä syystä, että varsinaisia tummaihoisia ihmisiä tuskin löytyy. Asia olisi eri, mikäli tummaihoiset muodostaisivat vaikkapa 50 % väestöstä. Kuten naiset muodostavat. Mutta sellainen tilanne on pelkästään ulkomailla, jossain kaukana.

Keskustelu tuo mieleen holocaustin ja varsinkin sen kieltämisen. Koska myös se tapahtuu lukujen ja prosenttien avulla. Ei kukaan kiellä, että toisen maailmansodan aikana juutalaisia kaasutettiin kuoliaaksi. Erimielisyyttä syntyy luvuista: kuusi miljoonaa uhria pidetään liioitteluna ja juutalaisten propagandana. Ydinkysymyksenä pysyy silti: oliko Auschwitz tuhoamisleiri, koska siellä kuoli vain yksi ihminen vai oliko Auschwitz tuhoamisleiri, koska siellä kuoli miljoona ihmistä?

Kysymys, löytyykö Suomesta rasismia on siis turha, koska valtaosa suomalaisista ei koskaan tapaa toisen rodun edustajia omalla pihallaan. Sen sijaan suomalainen pelkää ja valitettavasti useissa tapauksissa myös syrjii kaikkea, mikä edustaa erilaisuutta. Ja se on pienistä kiinni. Suomihan on myös edelleen 2000-luvulla erittäin homogeeninen yhteiskunta, jossa "kaikki" kuuluvat samaan kirkkoon, jossa "kaikki" äänestävät joko demareita tai porvareita ja jossa "kaikki" pukeutuvat tummiin sekä häissä että hautajaisissa. Omissa silmissään suomalainen edustaa ensisijaisesti suomalaisuutta ja erilaiset ihmiset edustavat ensisijaisesti ei-suomalaisuutta.

Termi suomalaisuus muistuttaa "Deutschtumia" eli sitä saksalaisuutta, joka aiheuttaa keskieurooppalaisille edelleenkin kananlihaa iholle. "Deutschtum" pitää arvoja ja moraalia (kuten mikä on huonoa tai hyvää) saksalaisen kansanluonteen ominaisuuksina. Samalla tavalla myös suomalainen katsoo hyvin yleisiä arvoja ja inhimillisiä touhuja osaksi omaa suomalaisuuttaan. Tähän suomalaisuuteen törmäsin taas kerran pari viikkoa sitten. TV-ohjelma A-Talk oli kutsunut Poikkeustilanne-sarjan ohjaajan Mauri Aholan keskustelemaan muun muassa sisäministeriön korkean viranomaisen kanssa.

Poikkeustilanne antaa kuvaa turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksesta. Sarjassa on tullut esiin, että turvapaikanhakijat eivät luota suomalaisiin viranomaisiin. Eivät tietenkään sen takia, että he ovat suomalaisia vaan sen vuoksi, että he ovat viranomaisia. Sisäministeriön edustaja kuitenkin vastasi: "Me suomalaiset luotamme toisiimme."

Suomen itsenäisyyden 90-juhlavuoden logossa lukee "me" ja "vi". Toivottavasti logoa ei ole keksitty sisäministeriössä...

Monitoimihalli

Ässät-perhe haluaa joukkueensa pelaavan uudessa jäähallissa. Hyvä idea, mutta olen huolissani tämän projektin rahoittamisesta, nimestä ja sijainnista.

Urheilusponsorointi on tuhonnut 1970-luvulta lähtien kokonaisia lajeja ja seuroja ja nostanut pääsylippujen hinnat tasolle, jota tavallinen kansalainen ei voi maksaa. Urheilun televisioinnin siirtäminen kaupallisille kanaville sulkee tämän synkeän pyörän kehäksi. Kotimaassani Hollannissa lääke sponsoroimista vastaan on niin sanottu "viihdearvo". Tämän termin perusteella kaupunginvaltuustot päättävät, myönnetäänkö paikalliselle ammattiurheiluseuralle tukea vai ei. Lyhyesti sanoen veronmaksaja kannattaa sitä seuraa, jonka osalta on selvää, että se tarjoaa kaupunkilaisille viihdettä.

Kahdentoista vuoden Suomessa asumisesta huolimatta en ymmärrä vielä paljon mitään jääkiekosta. Siis teknillisesti. Mutta olen kyllä ymmärtänyt sen, että lätkäkulttuuri on tämän maan pyhä asia. Eli mystistä touhua, jolta puuttuu selitystä. Sarja, jossa samat seurat samalla kaudella törmäävät yhteen 40-50 kertaa on jo ihme. Mutta sarja, jossa 4000-5000 ihmistä käy katsomassa joka ottelua samaan vastustajaa vastaan ja tekee sen vielä joka toinen viikko, on suorastaan ainutlaatuista! On siis kiistämättä niin, että Ässät ansaitsisi veromaksajien tukea, jotta seura ei joudu olemaan sponsoreiden armoilla ja jotta kaikki fanit pystyvät ostamaan lippunsa.

Sponsorirahojen avulla rakennettu uusi kiekkohalli saisi varmaa aivan älyttömän nimen ja sijainnin. Tähän saakka Delta Areenaksi kutsuttu pelto on tuonut Poriin vain tappiota ja häpeätä, mutta nyt voimme olla iloisia, että ilmiön nimi on Areena. Koska se poistaa mahdollisuuden, että uusi kiekkohalli saisi saman nimen. Mutta vaara ei ole ohi. Yleensä sponsoroiden mielikuvitus päättyy omaan nimeen, kuten Raumalla. Maksajana Porin valtuuston kannattaa kysyä porilaisilta, mikä nimi olisi sopiva. Hyvä vaihtoehto siihen on hallin sijainti.

Olen sataprosenttisesti varma, että sponsorit pistäisivät uuden hallin täyteen siideribaareja ja vippitiloja ja rakentaisivat sellaisen painajaisen jollekin teollisuusalueelle. Malli siihen löytyy muualta maailmasta. On kuitenkin otettava huomioon, että juuri muualla tämä kehitys kohtaa yhä enemmän vastatuulta. Englannissa, Saksassa ja Hollannissa jalkapallofanit vaativat seisomokatsomoaan takaisin, ja siellä stadionit siirtyvät takaisin kaupunkien keskustaan. Pori voisi olla kerrankin eturivissä ja suunnitella uuden hallin aivan Keski-Porin kirkon nurkalle, Aittaluotoon tai Herralahteen.

Jalkapalloseura PoPan kotikenttä tarjoaa loistavan tontin monitoimihallille. Porilaiset voisivat siellä uida ympäri vuoden, katsoa lätkää talvella ja jalkapalloa kesällä. Ässien edelleenkin tunnelmallinen kaukalo sijaitsisi hallin kellarissa, PoPan tekonurmikko sen päällä ja uimahalli tämän systeemin vieressä. Halli ei siis jäisi käyttäjiä vaille. Ja parkkipaikanongelmatkin väistettäisiin. Fanit saisivat ottelupäivinä ilmaisen kyydin linja-autolla torille saakka, kävelymatka Herranlahden temppeliin on lyhyt ja tehdään yhdessä...

Yksinäinen professori

Matti Vanhanen haluaa karsia Suomen yliopistoista ne yksiöt, jossa on vain yksi professori ja muutamia opiskelijoita. Mutta miten tähän liittyy minun entinen professorini Jan Best?

"Valtaosa teistä ei enää muista kolmenkymmenen vuoden kuluttua, missä te olitte tänään. Teistä ei tule historioitsijoita vaan virkamiehiä, pankkiireja tai pahimmassa tapauksessa poliitikkoja. Tämän talon kellarista löytyy pukua ja kravattia kantavaa porukkaa, joka juo itsensä paskaksi isien rahoilla ja kutsuu itseään ekonomeiksi ja juristeiksi. He löpertelevät nyt vielä ainoassa oikeassa paikassa eli heti vessan vieressä, mutta valitettavasti he päättävät kolmenkymmenen vuoden kuluttua mitä tässä maailmassa tapahtuu. Minä haluan silloin jo asua Kreetalla ja sikailla auringon alla jonkun paikallisen jumalattaren kanssa!"

Näin Jan Best osoitti meille kaapin paikan vuonna 1977. Mies oli saanut kunnian pitää avajaispuheen Amsterdamin yliopiston viidellesadalle tuoreelle historian opiskelijalle, koska hän oli talon näkyvin tutkija. Jan Best pääsi telkkarin pääuutislähetykseen sen jälkeen, kun hän oli tehnyt läpimurron Kreetan muinaishistorian kielen tutkimuksessa. Hän oli historioitsija, arkeologi ja kielentutkija ja opetti samaa pakettia loistavalla nimellä "Välimeren alueen muinais- ja protohistoria" minulle sekä täsmälleen kolme muulle. Alussa opiskelimme muinaishistorian museossa, josta löytyi meidän lisäksemme vielä sellaisia erikoisalan hahmoja kuten papyrologeja, hetitilogeja, mycenologeja sun muita.

Mutta valitettavasti professorini oli liian optimistinen. Sanat "lama" ja "säästöohjelma" nousivat Hollannissa esiin 1980-luvun alussa ja vuonna 1982 poliitikot ja ekonomit pistivät näppinsä yliopistoihin. He supistivat opiskeluaikaa neljään vuoteen ja karsivat akateemisesta tutkimuksesta pois sen, mitä he itse eivät pystyneet tajuamaan. Amsterdamin yliopiston (ja Länsi-Euroopan) ainoa hetitilogi teki itsemurhan ja me seurasimme Jan Bestia pieneen koppiin yliopiston teatterin rakennuksessa. Me saimme silloin myös deadlinen eli kuolemantuomion: heinäkuun 1989 jälkeen meidän alaamme ei olisi enää olemassa.

Vaikka veitsi oli kurkulla, seuraavat vuodet antoivat minulle parasta mitä voi saada. Opiskeluympäristö oli taivaallinen. Saimme puhdasta ns. "privatissimusta" eli tavallaan henkilökohtaista opetusta samaan aikaan kun ekonomit ja juristit valmistuivat suurjoukkueissa. Opiskelin klassista kreikan ja latinan kieltä ja vietin kaksi kesää arkeologina Bulgariassa, jossa Jan Best oli kunniakansalainen ja meidät haettiin Sofian lentokentältä Volga-limousiinissa. Järjestimme traakialaisten kulta-aarteesta näyttelyn ympäri Eurooppaa, mm Helsinkiin. Osallistuin Janin kanssa yliopiston teatteriesityksiin ja olimme yhdessä mukana vasemmistopolitiikassa.

Alamäki oli silti välttämätön. Loppupäivämäärän lähestyessä Jan alkoi ryypätä. Pikku hiljaa meidän opiskelumme siirtyi kadunkulman kapakkaan. Aamupäivänä mies piti siellä opetusta kuten ennenkin, mutta keskipäivän ja ensimmäinen viskipaukun jälkeen professorini piti loppumattoman yksinpuhelun vaimostaan, joka oli muuttunut lesboksi. Poliittiset muutokset Bulgariassa pahensivat tilannetta. Kesänä 1988 Jan muuttui sinne, mutta tuli jo kolmen viikon jälkeen takaisin Amsterdamiin, koska Sofiassa hänen taksiaan oli ammuttu. Valmistuspäiväni 20. heinäkuuta 1989 Jan Best siirtyi eläkeputkeen, enkä kuullut enää paljon hänestä sen jälkeen.

Toivottavasti hän elää Kreetalla. Jonkun jumalattaren kanssa...

Pelottava tulevaisuus

"Eikö sinua pelota tulevaisuus?", vaimoni kysyi uudenvuodenaattona. "Kun poikani ei tiedä vielä, mitä hän aikoo tehdä lukion jälkeen. Ja kun ei voi tietää, miten äitini ja isäni pärjäävät, kun tulee ikää. Kun äidin sisaruksillakaan ei ole ikuista elämää eikä äiti jaksa mennä niihin hautajaisiin. Entäs isän sisko, kun hän asuu siellä yksin eikä kauppa ole siellä niin lähellä, no joo onhan se aika lähellä, mutta kuitenkin..."

"Sinun on huolestuttava monista ihmisistä. Kuvittele, että sinulla ei olisi tuollaista lista huolen aiheista. Vasta silloin sinulla olisi syytä pelkoon. Olisit yksinäinen," minä vastasin hänelle.

1980-luvulla lama iski Hollantiin ja kuulun sukupolveen, joka joutui kotimaassani pitkäaikaistyöttömäksi. Tuskaisessa tilanteessa en onneksi hukannut aikaani. Aloitin auttamalla isääni kirjoittamaan hänen muistikirjaansa. Vaatimattomana ihmisenä isäni ei halunnut jakaa elämänkertomustaan perheen ulkopuolella eli kaksitoista vuotta kestänyt projektimme ei tuonut yhtään taloudellista hyötyä. Mutta henkinen lopputulos on korvamaton. Olen joka päivä kiitollinen siitä, että nuoresta iästäni huolimatta tajusin silloin, että mahdollisuus olla niin lähellä isääni ei enää koskaan toistuisi.

Olen iäkkään isän poika - isäni täytti syntyessäni jo 56 vuotta - ja suhteellisen vanha isä omille pojilleni.

Vuonna 1997 jouduin uudestaan pariksi vuodeksi työttömäksi, tällä kertaa Suomessa. Tilanne ei näyttänyt hyvältä. Saapuessani maahan 1994 olin löytänyt miltei heti työtä kielenopettajana. Suomi kansainvälistyi kiireesti ja minuakin tarvittiin. Parin vuoden kuluttua kuitenkin suomalaiset kielenopettajat valmistuivat ja hakivat virat pois minun nenäni edestä. 99,9 prosentissa tapauksista maahanmuuttaja kärsii täydellisestä urakatkosta eli minun tapauksessa siitä, että mahdollisuus tienata leipäni entisellä tavalla oli olematon.

Onneksi en tässäkään tapauksessa jäänyt odottamaan jotain lahjaa taivaasta. En hakenut pätkätyötä tai koulutusta sun muuta, vaan aloin olla vanhimman poikani kanssa. Lapsi täytti vuoden kun jäin kotiin, ja olen ollut hänen kanssaan siihen saakka kun hän meni eskariin. Neljäkymmentävuotiaana isänä haistoin, että en saisi toista mahdollisuutta olla hänen paras kaverinsa.

Tulevaisuutemme alkaa nyt ja tässä...