2012

28.12.2012

Kauppilan kilpailukyky

Kuvittele, että olet kotoisin Italiasta tai Espanjasta. Ikkunastasi näkyy 2500 vuotta vanha kaupunki. Jalkoijesi alta löytyy 5000 vuotta vanhoja sivilisaation jälkiä. Lämmin tuuli tuo nenääsi kukkivien ruusujen tuoksun. Pidät eksoottisuudesta ja olet oppinut lukemaan suomea. Eli tajuat, mitä eräs Jouko Kauppila kirjoittaa sinusta. Ja tiedät, että tämä Kauppila istuu Porin hengettömän torin laidalla pelkästään ikiroudan päällä ja haistaa vain hometta.

Kuitenkin Kauppila pistää kolumnissaan ”Teutoburgista euron kriisiin” (SK 14.12) silmiensä räpsymättä Euroopan historiaa väärinperin ”Eurokriisissä on kyse pitkälti siitä, että Etelä-Euroopan yhteiskunnat eivät järjestelminä kykene kilpailemaan Pohjois-Euroopan kanssa.” ”Reinin pohjoispuolella kehitettiin merkittävät keksinnöt, nykyaikainen terveydenhoito ja massatuotantoon perustuva kulutusyhteiskunta,” hän selittää. ”Ylpeyttä ja kukkoilua eteläeurooppalaisilla riittää, mutta suorituskyvyn kanssa ollaan pahenevassa liemessä.”

Mitäs teet? Etsitkö sivistyssanakirjasta mikä ihme tuo ”kilpailukykyinen yhteiskunta” mahtaa tarkoittaa? Vai googlatko Kauppila-nimellä? Googlaminen kannattaa, koska siitä selviää, että Kauppila kuuluu siihen porukaan, joka on itse keksinyt orwellilaisen termin ”kilpailukyky”.

Jouko Kauppila pelaa rahalla. Ei pienellä rahalla tavaratalon hedelmäkoneella kuten eläkeläiset ja muut köyhät tekevät hänen kotimaassaan. Kauppila on suursijoittaja. Hänellä ei ole vain jonkin verran enemmän rahaa vaan kaveri myös liikkuu rahansa kanssa nopeammin kuin muut. Toisessa kolumnissa ”Sijoittajakirje Thaimaasta” (SK 1.12) hän neuvoi kollega-sijoittajiaan vetämään rahansa pois Thaimaasta ja siirtämään ne Vietnamiin, koska ”Vietnamin pankki- ja kiinteistösektori ajautuu ongelmiin, jolloin on sopiva aika iskeä.”

Etsitkö Kauppilan kolumnista finanssikriisin syytä? Älä etsi kirjoittajaa itseään kauempaa. ”(Sijoittajan) ei tarvitse myydä kypsynyttä hedelmää kovalla verolla”, Kauppila lupaa, ”koska maisemanvaihto tapahtuu rahaston sisällä.” Tällä kyynisyydellä tämän maailman kauppilat ovat imeneet myös Suomea tyhjäksi...

20.12.2012

Tuvalussa maailma sittenkin loppuu

Mitään termiä ei ole devalvoitu yhtä pahasti kuin mitä on tapahtunut "maailmanloppulle". Aikanaan Johanneksen ilmes-tyskirjan tekijälle ja lukijoille maailmanloppu tarkoitti ihan oikea loppua, jossa itku ja hampaiden kiristys oli vain kärsi-myksen lievempi muoto. Mutta he, jotka odottavat huomisen päivän olevan pallon viimeinen, istuvat varmasti koko päivän telkkarin ääressä twitterivehje sylissään. Heille maailma loppuu suorassa lähetyksessä. Joku Sanna Negus seisoo jossain kerrostalon päällä ja kertoo mitä katsoja itsekin näkee. Katsojat saavat lähettää kommenttejaan. Niistä parhaat näkyvät ruudussa. Tasavallan presidentti puolisoineen on jo lähettänyt omansa: ”Kyllä Suomi nousee vielä tästä!”

Todellisuus on aina mielikuvitusta pahempi. Maailma tulee loppumaan pikku hiljaa ja siitä kärsimme yksitellen. Esimerkiksi tuvalulaisille maailma loppuu jo lähivuosina. Mikä ihmeen tuvalu? Tuvalu on saariryhmä Tyynimerellä. Meren pinta nousee ja Tuvalu hukkuu. Saarelaiset ovat jo ostaneet maata Fiji saarelta (1072 km matkaa) ja Itä-Timoresta (lähes 6000 km matkaa), joten he voivat muuttaa sinne. He eivät ole siis evakuoituneet kuten karjalaiset, jotka voivat piipattaa entisessä kotimaassa milloin haluavat. Tuvalusta ei jää mitään jäljellä. Ei edes saarelaisten esivanhempien hautoja. Tuvalulaisten maailma pysyy vain ja pelkästään heidän muistissaan.

Olen joskus nähnyt unta maailmanlopusta. Unessa asuintoni sijaitsi korkean talon ylimmässä kerroksessa. Aurinko paisti ikkunoista sisään. Oliko se nouseva aurinko? Sänkyni vieressä oli patteriradio, joka lähetti uutiset. Uutisia ei ollut kovin paljon. Yhtäkkiä radio sammui, samoin jääkaappi. Ehdin hermostua ennen kuin heräsin unesta. Kuolema on herääminen, Lev Tolstoi opettaa meille. Näin loppu tulee väistämättä koskemaan meitä kaikkia kunkin omaan aikaan ja paikkaan. Se on elämän yksityisin tapahtuma...

13.12.2012

Kuolema paras syöpälääke

Onneksi marraskuu on ohi. Blondimiehet eivät näytä meille enää blondiviiksiä. Minun makuni mukaan viikset täytyy olla tummat tai suorastaan mustat. Eikä häiritsee ollenkaan jos ne ovat miehen naamataulun harkittu ja pysyvä lisäys eikä terveysmafian temppu. En siis tykännyt Movemberista. Onneksi joulukuussa kaikki käyttäytyvät taas normaalisti. Syödään ja juodaan kunnes taju lähtee ja jauhetaan mediassa juhlan terveysriskeistä, mutta tekopyhyyttä harrastetaan kirkkopenkillä eikä miesnaamassa.

Syöpä missä vain kropassa on ensisijaiseksi ikääntymissairaus ja toissijaisesti länsimaalaisten sairaus. Syöpää lisää etenkin se, että tällä pallonpuoliskolla eletään yhä pitempää. Syöpäkuolemalukuja kannattaa lukea tarkasti . Joka kolmas ihminen sairastuu syöpään. Tunnemme kaikki jonkun 50- tai 40-vuotiaan, jolla todetaan syöpä. On kauheaa kun lapsi sairastuu syöpään. Mutta, ja siinä on se iso mutta. Vuonna 2010 uusista syöpapotilaista lähes puolet oli 60-75-vuoden ikäisiä, ja 30 prosentti oli yli 75-vuotiaita.

Syöpä on muutos geenissämme ja se tarkoittaa sitä, että syöpää ei voida poistaa. Terveysmafia, joka myy movemberit ja muut hyväntekeväisyystouhut, huijaa siis meitä. Raha, joka kerätään, menee lääketeollisuuden ja hyväntekeväisyys-järjestöjen taskuun. Syöpää ei voida poistaa vaan siitä tehdään lääkkeiden avulla krooninen sairaus. Et kuole siihen ainakaan ihan vielä vaan syöt pillereitä ja käyt säännöllisesti tarkastuksissa. Niin sanottu terveelliinen elämäntapa lisää mahdollisuuksiasi siihen, että elämäsi loppupäivät vietät kärsimällä kroonisesta sairaudesta.

Mikäli lopetat tupakoinnin ja alkoholikäytön ja istut vähemmän auringossa, syöpä saattaa iskea myöhemmin, mutta mikä on hinta, jos koet tupakoinnin, viinan ja etelänmatkat elämäsi kermaksi? Me kaikki kuolemme, mutta on oma valinta tehdä se unessa vaikka 60 vuotta kestäneen täyden elämän päätteeksi tai sitten 30 vuotta myöhemmin sokeana, kuurona ja yksinäisenä vuodeosastolla. Ylimääräiset rahat lähetän mieluummiin kehitysmaihin. Siellä moni lapsi kuolee aivan liian nuorena...

5.12.2012

Ajatusmalli

Toimittaja Juhani Liuhala pitää jääkiekkokaukalossa nyrkkitappelua taklaukseen verrattavana siistinä ja ”rauhoittavana” peli-ilmiönä (ST 22.11). Myös lapseen kohdistuva väkivalta yritetään mediassa erotella samalla tavalla: ”kuritus” kotona tai koulussa olisi aivan eri asia kuin pahoinpitely.

Olin jo täyttämässä 20 vuotta, kun yhä vielä ajattelin, että perheväkivalta kuului normaaleihin asioihin maailmassa ja että vanhempani olivat maailman parhaita. Vakaa uskomus näihin kahteen seikkaan hajosi, kun huomasin, että tarinani säikäytti opiskelukaverini.

Lojaliteetti vanhempiani kohtaan sokeutti minut. Kaverit näkivät kuka oikein olin. Rakenteellinen pelko oli tehnyt minusta ujon ja epävarman ihmisen, jonka oli yhä vaikeampi määritellä, mikä oli totta ja mikä mielikuvitusta.

Lasten pahoinpitely ei liity millään tavalla kuritukseen. Meillä kotona lapsen ei tarvinnut tehdä mitään väärin tullakseen lyödyksi ja potkituksi kunnes taju lähti. Siihen riitti, että olimme äidin ja/tai isän tiellä. Vanhempani olivat puhtaita sadisteja.

Muuttaessani pois kotoa ja kasvettuani itse aikuiseksi olen oppinut tajuamaan, mitä sai heidät pois tolalta. Suurperheen paine, köyhyys, molempien sotatraumat – niitä syitä oli ylin kyllin. Olen oppinut ymmärtämään vanhempiani, joten itse väistäisin heidän virheensä.

Juhani Liuhala kirjoittaa, että ”suomalaiseen jääkiekkoon on hiipimässä ajatusmalli, jossa loukkaantumiseen johtavat taklaukset ja muut sikailut ovat sama asia kuin nyrkkitappelu, johon molemmat osapuolet yhteistuumin ryhtyvät.”

Liuhalan ajatusmallissa nyrkkitappelu on aina kuulunut osana peliin. ”Mikäli tilanne vaatii joukkueen tai yleisön herättämistä, on pieni nokkapokka perinteisesti siihen oiva lääke. Taklaus päätä kohti ei tätä ole. Asioiden välillä on valtava ero.”

Toimittaja korostaa pelaajien valinnanvapautta nyrkkitappelussa. ”Pelaajat, jotka eivät sellaiseen halua osallistua, voivat pysyä niistä kaukana, eikä kukaan tule heitä tuomitsemaan.” Sepä hienoa, mutta miksi ei anneta yleisölle samaa oikeutta?

Ehdotan, että katsoja, joka paheksuu joukkotappelua, saa rahansa takaisin...

29.11.2012

Maahanmuutto ja kritiikki

Luettuaan Sirpa Puhakan ”Perinsuomalainen jytky” (ST 15.11) Aimo Ruusunen oudoksuu kirjoittajan halua väistää käsite ”maahanmuuttokriittisyys”. ”Asiahan ei muutu tai väisty sillä, että emme hyväksy sille jotakin nimeä”.

Maahanmuuttokriittisyys on onneton termi. Mikä on kritiikin kohde? Onko se maahanmuutto sinänsä? Vai hallituksen maahanmuuttopolitiikka? Vai onko kritiikin kohde yksitäinen ja/tai johonkin ryhmään kuuluva maahanmuuttaja?

Maahanmuuttoa sinänsä on hankala kritisoida, sillä siinä missä on maahanmuuttoa, on myös maastamuuttoa. Niin kauan kuin suomalaiset ovat tervetulleita muualle, tuntuu epäloogiselta että muualta ei saisi tulla Suomeen.

Suomi voisi pyörittää maahanmuuttopolitiikkaa. Aktiivinen maahanmuuttopolitiikka tarkoittaa sitä, että rajat avataan ja maahanmuuttajat saavat kantaväen kansalaisoikeudet. Yleensä tamä hoidetaan helposti saattavalla kansalaisuudella.

Yksitäisen ja/tai johonkin ryhmään kuuluvan maahanmuuttajan kriitisoimista siitä syystä, että hän on maahanmuuttaja, on rasismia, ja se on laissa kielletty.

Suomessa ei ole johtomukaista maahanmuuttopolitiikkaa, jota voisi kritisoida tai kannattaa. Mikään hallitus ei ole tehty päätöstä rajojemme avaamisesta tai sulkemisesta. Eikä kukaan päättäjä ole tosissaan miettinyt, miten maahanmuutto vaikuttaa tähän yhteiskuntaan sekä itse maahanmuuttajiin.

Varsinainen ”jytky” ei ole tapahtunut eduskunta- tai kunnallisvaaleissa vaan ministerikokouksessa. Soinilaisten nousu on johtanut maahanmuuttoministerin viran lakkautamiseen ja maahanmuuttoasioiden siirtämiseen turvallisuusministeriöön. Tavallaan maan päättäjät ovat antautuneet rasisteille, kun maahanmuuttoa eli käytännössä maahanmuuttajaa katsotaan ja käsitellään turvallisuusriskinä.

Huolta siitä, miten tämä vaikuttaa yksilöön, ei ole. Ossi Qvist antaa siitä surkean esimerkin (niin ikään ST 15.11). Harjavallan kaupunginjohtaja on laskenut, että ”suhteutettuna Poriin, Harjavalta voisi ottaa noin 5-8 pakolaista.” Samalla logiikalla Harjavaltaa pienemmässä kunnassa päädytään varmaan ottamaan vain yhden pakolaisen...

22.11.2012

Puuvillilänsi

Toimittaja Anne Nikka ei voi maltaa ennen kuin ”hieno ostosparatiisi” Pohjois-Porissa avaa ovensa (SK 14.11). Heidät, jotka ovat ”ehtineet jo luulla, että kauppakeskus on haudattu hiljaisuudessa”, hän leimaa skeptikoksi.

Onko ”Talvivaaran” jälkeen enää varaa haukkua mediassa pystyyn heitä, jotka haluavat nukkua yön tai kahdenkin yli ennen kuin rakennetaan joku megalomaaninen projekti? Puuvillan kauppahelvetissä on kaikki suurfiaskon ainekset.

Projektin rahoittajat toimivat kiinteistö- ja vakuutusalalla. Vanha Erkkikin tietää, että näissä bisneksessä ei mene kovin hyvin. Ei nyt eikä varsinkaan lähitulevaisuudessa. Kiinteistömaailmassa puhkeaa kohta iso kupla, finanssiala irtisanoo ja supistaa itseään hengiltä.

Mikäli Puuvilla ei jää jo rakennusvaiheessa tyhjäksi kuopaksi, koska rahat loppuvat kesken, niin sitten tyhjyys ja hiljaisuus uhkaa laskeutua sen yllä heti avajaisten jälkeen. Ei ole yhtään syytä, minkä takia tämä kauppakeskus onnistuisi siinä, missä edeltäjät eivät menestyneet.

Uuden megaprojektin juju näet olisi, että kauppoja ei avataan ”jossain pellolla kaukana keskusta”, vaan aivan keskustan tuntumassa. Nikka siteeraa kuitenkin kaupan edustaja, joka toteaa, että ”emme lähde kilpailemaan Porin keskustan asiakkaista”.

Keskukseen tulisivat 80 yrityksiä. Mutta mistä? Nämä kampaajat, vaatekaupat, ravintolat eivät ole jo menestyneet muualla ja tulevat siirtymään Puuvillaan, vaan heitä ei ole vielä lainkaan. Puuvillassa tulee näkymään se, mikä näkyy muissakin kauppakeskuksissa: muutaman tutun ketjukaupan lisäksi starttirahoilla toisensa hengiltä kilpailevia mikroyrittäjiä sekä yhä enemmän tyhjiä tiloja.

Kävijöitä tulisi joka vuosi Porin Pohjoisrannalle koko tämän valtakunnan asukasmäärän verran: 5,5 miljoona. Kuitenkin lama näyttää vain kestävän ja syventävän. Saattaa olla, että jouluna 2014 Puuvillan avaamisvaiheessa väki kyllä tulee siellä käymaan. Mutta porukka ei tule ostamaan mitään, vaan lämmitelemään ...

15.11.2012

Huorakeskustelu

”Alan ammattilainen” osallistuu paneeliin naamioituna, poliisin edustaja univormun päällään, ”asiakkaasta” näkyy vain selkä ja hänen ääntänsä on muokattu ja kaikki, jopa vasemmistolainen alan tutkija, ovat yhtä mieltä siitä, että ”kukaan ei tee tätä työtä omasta tahdostaan”. A-Talk 8.11. ei jättänyt epäselväksi, että Suomessa prostituutio on ja pysyy siellä, minne luterilaisuus on sen haudannut: maan alla.

Kauko-idässä maksettu seksi on normaalia arkea ja seksiammatti on arvostettu ammatti. Euroopassa Pohjoismaita lukuun ottamatta alan maine on kohonnut valtavasti kun kristillisyys on väistymässä hallitsevan arvojärjestelmän asemasta. Hollan-nissa seksiammattilaisilla on oma ammattiliitto Kotimaassani asuvan tyttäreni paras kaveri on alalla työssä.

Miksi A-Talkista puuttui juuri se ay-henkinen ihminen, jonka nimi ja puhelinnumero olisi näkynyt ruudussa niin että alan työntekijät olisivat voineet soittaa hänelle? Poliisin sijaan ruudussa olisi voinut olla rento ja hymyilevä sosiaalityöntekijä, joka olisi selittänyt katsojille täsmälleen alan puutteet? Ministeri, joka myöntää että seksi kuuluu maailman kivoimpiin puuhiin eikä ollenkaan parkkitalon likaiselle lattialle?

Miksi itseään vasemmistolaiseksi kutsuva tutkija ei kysynyt näiden asioiden perään? Miksi hän on suostunut häpeälliseen asetelmaan, jossa ohjelma insertteineen viestitti vain yhtä näkemystä eli että Suomessa seksi tapahtuu peiton alla valot sammutettuna. Miksi ei hänkään korostanut, että seksi on miljoona kertaa parempi tuote kuin vaikkapa tarhaminkki tai uraanikaivos?

Ja mikseivät alan miestyöntekijät tai homot tai lesbot päässeet lainkaan keskusteluun mukaan?

Se joka katsoo tarkemmin alaa käsittelevää katukielen sanasto, törmää mielenkiintoiseen seikkaan. Loppujen lopuksi maksu ei olekaan se syy, minkä takia läntisessä maailmassa ammattiseksi katsotaan moraalittomaksi touhuksi. Sana ”huora” on peräisin muinaisnorjan kielestä. Se tarkoitti ”nainen, joka tekee aviorikoksen”. Tärkeintä tässä on tuo ”nainen”. On siis olemassa myös miesprostituutti. Mutta häntä ei kutsuta huoraksi. Miespuolinen seksiammattilainen on gigolo. Se ei ole vanhaa norjaa vaan vanhaa italiaa. Se tarkoitti aikoinaan ”katutyön elättämä mies”.

Meidän patriarkaatissa yhteiskunnassa vain naisten syrjähyppy on kuolemansynti...

8.11.2012

Turha tarha

Tanskalainen pitää päiväkotia ”jatkuvan talouskasvun” moottorina (ST 25.10). Mitä eteläisemmäksi matkustat, sitä kielteisimmäksi ilmiöksi tarha katsotaan. Hollantilaisille vanhemmille se on viimeinen vaihtoehto lapsilleen. Se jota kannattaa välttää.

Lapset, jopa vastasyntyneet, työnnetään tarhaan koska molempien vanhempien on pakko tehdä 24/7 työtä, jotta he voivat maksaa asuntolainan pois. Tämä tuo kyllä tasa-arvoa sukupuolien välillä, mutta jos raaputetaan ideologinen pinta pois, käteen jää vain ryöstökapitalismin ääri-ilmiö.

Ideologian mukaan myös lapsi hyötyy tarhahelvetistä. Hän näet oppii elämään sovussa ikätovereiden kanssa. Mutta miksi ikätovereita ei voi kutsua kotiin, miksi kaverien kanssa ei voi olla omassa tutussa ympäristössä? Miksi kaveruus on Suomessa kuin jokin oppiaine, matematiikan ja äidinkielen rinnalla?

Kaveruus on maailman yksityisin asiaa, kuten masturbaatio. Tätä ristiriittäistä kuvaa vahvistaa psykoterapeutti Pirkko Niemi (niin ikään ST 25.10). Hän käsittelee nykyperheen kotielämä ja korostaa yhdessä olon tärkeyttä.

Sattuu kuitenkin silmiin, että Niemen malliperheessä vain syöminen on yhteinen juttu. Kaikki muu kotona tapahtuvu on ikään kuin järjestelmän ylläpitoa, johon kaikki perheenjäsenet osallistuvat, mutta toisestaan erillään.

”Aamulla noustaan, syödään aamupala, lähdetään töihin, kouluun, päiväkotiin”, Niemi kuvailee täydellistä päivää. ”Sieltä tullessa on ruoan laittoa, kotiaskareita, yhdessä oloa, harrastuksiin menoa. Illalla iltapalan jälkeen nukkumaan.”

Missä ovat ne kaverit? Eivätkö he voi tulla mukaan koulusta ja tarhasta? Ja missä on ihan oikea yhdessäolo, yhdessä tekeminen? Niemen listalla yhdessäolo on kotiaskare muiden joukossa. Samalla tasolla kuin vaikkapa roskien vieminen.

Itse olen ollut lasteni kanssa kotona ja vetänyt heitä mukaan kaikkiin askareisiin. Lapsi tykkää tiskaamisesta ja ruoanlai-tosta. Lasta hurmaa pölynimuri tai pesukone. Kakka- ja pissaiässä oleva lapsi odottaa innoissaan vessapöntön siivousta. Usko tai älä, kannattaa kokeilla!

Miksi vanhemmilla ja lapsilla on eri harrastukset? Olen ollut lasteni kanssa talkoissa jalkapalloseurassa. Kokonainen päivä yhdessä, työntekoa, josta palkkana futismatsi sekä ilmainen karkkipussi. Päivä, joka kuuluu heidän ja minun lämpimiin yhteisiin muistoihin...

1.11.2012

Apua espanjaksi?

Mikäli suomi olisi minun äidinkieleni, en haluaisi espanjalaisen tai muunkaan ulkomaisen sairaanhoitajan hoitavan minua. En itsekään halua hoidettavaksi Suomessa.

Siitä on jo muutamia vuosia, kun katsoin telkkarista jonkun leffan, joka on jäänyt mieleeni. Elokuvan laatu ei ollut se syy, minkä takia se vaikutti minulle niin paljon, vaan sen juonti. Merimies joutuu haaksirikkoon jonkun saaren rannalla. Saarelaiset huolehtivat hänestä ja ajan myötä mies sulautuu paikallisten elämään. Hän rakastuu naiseen ja muistaakseni pariskunta saa lapsiakin. Kaikki siis näyttää sujuvan, kunnes mies sairastuu vakavasti. Kova kuume iskee ja hän menettää tajuansa. Mies huutaa vaimolleen, että hän tarvitsee juotavaa. "Vettä, anna minulle vettä", kuolinsairas mies huutaa. Mutta koska hän puhuu kieltä, jota hänen vaimonsa ei ymmärrä, vesi jää tulematta ja hän kuolee janoon.

Vakavasti sairas ihminen on maailman haavoittavin ihminen. Jokainen, joka joutuu arjessa puhuman äidinkielensä sijaan jotakin muuta kieltä tietää, että silloin kuin hätä on suurin, hän turvautuu äidinkieleensä. Ihminen pystyy rakastelemaan toisella kielellä tai vaikkapa leikkimään vauvan kanssa. Mutta kaksi asiaa hän hoitaa aivan viimeiseen asti äidinkielellä. Hän laskee omalla kielellä. Ja hän huutaa "apua!" äidinkielellä. On kummallinen juttu, että samaan aikaan kuin suomalaiset palkkaavat ulkomaisia sairaanhoitajiksi, minun ikäiset maahanmuuttajat pohtivat keskenään, miten he pääsisivät sitten kuin aika koittaa, sellaiseen vanhushoitoon, jossa puhutaan heidän äidinkieltään...

25.10.2012

Oikeus ikuiseen elämään?

Jos mikä, niin suuri ikäluokka kykenee vetämään asiat kotiin. Esimerkkinä kunnallisvaalikampanja. Vanhusten kohtalo on vaaliteema numero yksi ja kaksi, kaikki muu -varsinkin kansainväliset suhteet ja ympäristö- peitellään. ”Vauvabuumi” -sukupolvi haluaa pöytänsä katetuksi, nyt kuin se tulee siirtämään eläkkeelle.

Runsaasti katettu pöytä perustuisi kunnioitukseen. Mutta mikä nykynuoren pitää oikeastaan kunnioittaa vanhemmissa sukupolvissa? Onko tämän päivän 30-vuotias saanut 60-vuotialta malli siitä, miten elätään sillä tavalla, että kaikki nauttivat elämästä ja että myös tulevalle sukupolvelle jää jotain nautittavaksi?

Tuskin on. Maapallo on viittä vailla tuhottu. Ihmiskunnan toinen puoli on niin köyhä, että se jättää oman kotinsa ja tulee tänne päin. Mitä kunnioitettavaa on sukupolvessa, joka jättää lapselleen konkurssipesän? Edes eläin ei tee niin...

Suuren ikäluokan itsekkyyden huippu on oikeus ikuiseen elämään. Tässä touhussa taivas on raja. Vielä 40 vuotta sitten 80 pidettiin hienona ikänä kuolla, tänä päivänä on yhä enemmän 100-vuotiaita, tulevaisuudessa varmaankin tavoitteeksi tulee ikuinen elämä.

Ja tämä tavoite haetaan keinoista tinkimättä. Äitini istui hänen 86-syntymäpäivänä vanhustalossa ja puhui enää vain kuolemasta. ”Tässä on kaikki mitä tarvitaan, mutta minä en tarvitse sitä enää”, hän totesi. ”Ja mitä tämä kaikki maksaa...”, hän lisäsi ja kertoi lapsenlapselleen, kuinka hän oli joutunut toisen maailman sodan aikana syömään kukkasipuleita.

Näin siis täällä meillä, missä resurssit riittävät...

Kehitysmaissa ihmisten keskimääräinen kuolinikä on noin 60 vuotta. Mihin moraaliin tämä ero perustuu? Resurssit, joilla me täällä tavoittelemme ikuista elämää, ovat toisilta pois.

Sinänsä kuusikymmentä on hieno ikä kuolla. Siis mikäli elämä ei ollut yhtä kurjuutta, kuten nyt on kehitysmaissa. Täysillä eletty 60 vuotta kestänyt elämä, mihin mahtuu lapsen saamista ja työuraa ja joka ei pääty sairauteen ja yksinäisyyteen. Se sopisi meillekin täällä. Eli toivotaan sitä kaikille. Kutsutaan sitä kansainväliseksi solidaarisuudeksi. Vanha hieno periaate...

18.10.2012

Ulos tai kuolema!

Oppositiopuolueet keskusta ja perussuomalaiset tulevat voittamaan kunnallisvaalit. Itse heidän tarvitse tehdä sitä varten paljon mitään, hallituspuolueet tarjoavat heille äänet kultaisella tarjottimella. Keskusta hyötyy siitä, että Kokoomus ja SDP ovat keksineet kuntaremontin. Kunta-uudistus on tarpeeton ja kallis touhu, jolla ei ole muuta tarkoitusta kuin että se on poliittinen pommi keskustan alla. Perussuomalaiset jatkavat samaa menoa kuin eduskuntavaaleissa. Välillä näytti siltä, että soinilaisilta loppui bensa, mutta parhaillaan valtakunnallinen 20 prosentin osuus äänistä ei ole enää utopiaa heille.

Menestyvän oppositiopuolueen rooli on yksinkertainen. Se ei itse hyökkää vaan antaa vastustajan hyökätä. Fiksu oppositiopuolue ei kerää kritiikkiä vaan myötätuntoa. Taistelu on epärehellinen ja vastustaja muuttuu pahoinpitelijäksi. Oppositiopuolue kerää huomiota. Paljon enemmän huomiota kuin pieni hallituspuolue. Oppositio sopisi Vasemmistoliitolle. Nykyhallituksessa puolue on aseeton ja harmaa. Kokoomuksen kielteinen pankkiverotuslinja olisi pitänyt olla viimeinen pisara.

Ulos tai kuolema! Keskustelu hallitusvastuusta olisi pitänyt edeltä kunnallisvaalikampanjan. Mutta toisen kävi. Keskellä kampanjaa ilmoitettiin, että perussuomalaiset eivät sittenkaan ole päävastustaja vaan hallituskumppani kokoomus!

Kuvittele hetkeksi, miltä tuntuisi olla oppositiossa. Ei tarvitse enää kieltä, että Euroopan tulevaisuudella on -totta Mooses- tekemistä meidän tulevaisuutemme kanssa. Että myös oman kyläkoulun kohtalo päätetään Berliinissä ja Pariisissa. Oppo-sitiossa kaikki tuntuu erilaiselta. Olisi kuin mannaa sataisi taivasta, jos joku pistäisi internetissä pyörimään vasemmistoliiton ehdokkaiden naamoja otsikolla darwinistinen painajainen. Ilmaista mainostilaa! Ei tarvitsisi kuin ihmetellä kuinka vastustaja voi olla niin tyhmä...

11.10.2012

Vihaiset nuoret

Mikä yhdistää Saloa, saksalaista Bochumia ja rumanialaista Clujta? Ne ovat paikkakuntia, joihin namisetä Jorma Ollila jätti pahat jäljet. Nokia huijasi kansaa ja viranomaisia ympäri Eurooppaa ja sen tehtyään jätti hommat. Nokian äärimmäisen lyhyt taival suuryrityksenä on ennennäkymätön. Ja pelottava. Miljardi-investoinneilla ja tuhansien ihmisten puurtamisella syntyi vain kaksikymmentä vuotta kestänyt ura. Siksi on huolestuttavaa, että Suomessa haaveillaan jo uudesta Nokiasta.

Kännykkä on turha. Se on lelu. Ikään kuin Lego tai nukke aikuisille. Vaan ei niin harmiton. Kännykkäbisnestä odottaa nyt kuolemanisku: raportti, joka kiistämättä todistaa, että kännykän rajaton käyttö sittenkin aiheuttaa terveysriskin. Siksi on ällistyttävää, että Suomessa aletaan satsata peliteollisuuteen. Viihdepeli, jos mikä, on täyttä myrkkyä ihmisen aivoille.

Minua askarruttaa eniten tässä peliteollisuushuumassa nuoret. Eikö nykynuori näe, että ihmiskuntaa ja maapallo tarvitsee nyt jotain aivan muuta kuin lelut? Että Nokian fiasko syntyi siitä, että kännykkä ei tuonut ratkaisua maailman ongelmiin? Ei todellakaan voi olla niin, että ilmastotäyskatastrofi tulee päivästä toiseen lähemmäksi emmekä pysty keksimään mitään parempaa kuin viihdepelit.

Teille nykynuorille maailma on kylä. Te matkustatte, te puhutte vieraita kieliä. Silti vaikuttaa, että olette sokeita. Itse en ole matkustellut Euroopan ulkopuolella. Silti olen aina uskonnut, että maailmassa kärsitään nälästä ja sodista, koska olen kotinurkassa tavannut nälän ja sodan uhrit, jotka pakenevat meille.

Tällaisessa maailmassa ja tällaisessa historian vaiheessa nuorten paikka ei ole pörssissä vaan barrikadeilla. Teidän nuorten historiallinen rooli on korjata vanhempienne tekemiä virheitä. Teidän pitäisi vihata vanhempaa sukupolvea, joka jättää teille konkurssipesän. Nyt maailma ei tarvitse vihaiset linnut-konsolia vaan vihaisia nuoria...

4.10.2012

Oletko syrjäytynyt? Onneksi olkoon!

Tämä viesti on tarkoitettu 15-25 vuotiaalle. Olette kasvanneet todella omituisessa maailmassa. Ei ole kulunut kuin neljä vuotta siitä, kun kapitalistisessa maailmantaloudessa puhkesi kriisi, jota voi verrata vain 1930-luvun suurlamaan. Kaikki talousgurut, olivatko he porvareita tai marxilaisia, olivat siitä mieltä, että vapaamarkkinointiin perustuvalle järjestelmälle oli tullut seinä vastaan.

Poliitikot ympäri maailmaa tarttuivat tilanteeseen ja ilmoittivat uusliberalismin, kapitalismin kantavan ideologian, kuolleeksi. Uudet tuulet puhalsivat. Ja joskus vanhatkin. Marxismi heräsi haudasta, ”downshifting” muistutti 1960-luvun hippi-ideo-logiasta. Yhteinen käsitys oli, että yhdistelmä työ ja raha väistyisi elämän keskeisenä tavoitteena ja tilalle tulisi yhteisöllisyys ja kestävyys.

Mutta mitä tapahtui?

Nyt teitä kutsutaan syrjäytyneeksi, mikäli työ ja raha puuttuvat arjestanne. Tai oikeastaan siinä tapauksessa, jos ette halua työn ja rahan määrittävän arkeanne, olette pudonneet järjestelmästä. Tai oikeastaan te olette hylänneet järjestelmän. Olette siis täsmälleen tehneet sitä, mitä poliitikot halusivat teidän ja koko kansaa tekevän neljä vuotta sitten, mutta nyt asenteenne ei enää kelpää.

Teitä kriminalisoidaan. Te elätte yhteiskunnan kustannuksella. Te elätte moraalitonta elämää. Teitä jopa etsitään. Etsivä nuorisotyö on teidän jäljellä! Keskellä asiantuntijoiden ja muiden aikuisten meteliä teidän ääni ei kuulu. Tutkimuksen mukaan raha ja työ eivät merkitse teille yhtä paljon kuin vaikkapa ystävät. On häpeällistä että tähän johtopäätökseen tarvitaan tutkimus. Eikö jokainen aikuinen ole ollut joskus nuori?

Eikö oikeastaan ole niin, että silloin kuin teidän vanhempanne olivat itse nuoria, ”drop out” eli syrjäytetty oli heille malli? Oletko muiden mielestä syrjäytynyt? Onneksi olkoon! Tämän maailman historia on aina hyödyttänyt heitä, jotka kyseenalaistivat hallitsevan meiningin...

27.9.2012

Rosa Luxemburgin jäljellä

Viime viikon ST:ssa kysyttiin, miksi naiset katoavat politiikasta pois. ”Myöskään Vasemmistoliitto ei pysty enää houkut-telemaan naisia. Mikä lienee syy?”. Kysymys on väärä. Ei vain naisia vaan myös esimerkiksi maahanmuuttajia, työttömiä ja yli 100-vuotiaita esiintyy yhä harvemmin politiikassa. Oikea ongelma on siis se, että kunnallisvaaliehdokkaita on vähemmän kuin aikanaan. Ja oikea kysymys on siis se, minkä takia ihmiset katsovat yhteiset asiat kummalliseksi 1900-luvun reliiksi?

Meidän kannattaisi unohtaa jo tämä jako eriin ryhmiin. Sillä juurihan tämä jaottelu johtaa kääntämiseen pois yhteisten asiasioiden hoitamisesta! Miksi joku lähtee politiikkaan mukaan vain ajamaan omaa yksityistä asiaansa, vain edustamaan jonkun ”oma porukkaa”? Siksi, kun politiikka on porvarillistunut. Seuratkaa SK:n kunnallisvaalikirjoittelua: kokoomus-lainen maakunnan päälehti käsittelee vaaliehdokkuutta ikään kuin se olisi yksilön harrastus. Ajanvietoa, baari-illan tai ompelukerhon rinnalla. Mutta ainakaan minulle politiikka ei ole marttatouhua.

Tämä naisten ja miesten poliitisen osallistumisen arviointi on minusta vääränlaista vastakkainasettelua. En viitsi enää kuunnella selityksiä miesten kovuudesta ja naisten pehmeydestä. Vain ja pelkästään kapitalismi on se taho, joka koventaa ihmisten sielua, riippumatta siitä onko tuo ihminen nainen vai mies, ay-aktiivinen vai yksinhuoltaja. Minulle vasemmisto-laisena olennainen kysymys ei ole se, saako mies vai nainen, espanjalainen vai robotti hoitaa minut vanhuksena, vaan se, miksi kapitalismi saa aiheuttaa hoidon tarvetta.

Minun vihjeeni naispoliitikoille: pehmofeminismi on palanut loppuun, naisliikkeen on palauttava juurillensa. Ei sukupuoli saa muodosta ihmisten identiteettiä. Ennen feminismiä oli Rosa Luxemburg. Hänelle sukupuoli ei ollut se juttu vaan taistelu kapitalismin vastaan. ”Kapitalismi ei tunne naisia ja miehiä”, hän totesi. ”Kapitalismi tuntuu vain ja pelkästään heitä, jotka omistavat kaiken ja heitä, jotka kärsivät siitä!”

20.9.2012

Hullu isä

Istun Helsinki-Tampere-junassa pikkupojan vieressä. Kutsun valkotukkaista poikaa Jereksi perinteisen suomalaisesti. Jere on hiljattain täyttänyt 12 ja käy nyt yläasteellä. Ennen hän matkusti Tampereelle joka toinen viikonloppu mielellään. Nyt se tuntuu rasittavalta. Kotona odottaa huomenna kassa koululäksyä. Ja aika isän tykönä on niin lyhyt. Vuorokausi on kuin pitkittynyt hyvästely. Isä kysyy liika Jeren pikkuveljestä ja isä puhuu liika Helsingistä ja siitä ajasta kun kaikki asuivat vielä yhdessä.

Kun Jeren isä muutti pois, perhe alkoi käydä neuvolan terapiassa. Kolme viikkoa sitten Jeren isä katsoi neuvolan kotisivut. Vain yksi nimi kuulosti enää tutulta. Jeren isä kirjoitti hänelle lyhyen sähköpostin. Viesti loppui lauseen ”tämä on apuhuuto”. Viikon kuluttua neuvolasta soitettiin. Sähköpostin saaja selitti, että hänen osasto on liitetty toiseen. ”Annan sinulle toisen osaston työntekijöiden puhelinnumeroita.”

”En halua niitä”, Jeren isä vastaa. ”Kirjoitin sinulle, koska perheeni on sinulle jonkin verran tuttu. Haluaisin vain, että me istuttaisin taas kerran kaikki pöydän ääressä ja että joku puhuisi järkeä lapsen äidille.” ”Mikä sinun tilanteesi parhaillaan on?” neuvolamies kysyy. ”Parhaillaan tilanne on se, että Jere ei voi enää tulla joka toinen viikonloppuna ja että en ole saanut tavata toista poikaani Tarmoa tänä vuonna kuin kerran tai kaksi. Ja silloinkin hotelissa, koska Tarmo ei halua tavata nykyvaimoani...”, Jeren ja Tarmon isä huokaa.

”Ostin pojille kännykän, jotta he pystyisivät ottamaan yhteyttä minuun, mutta äiti takavarikoi sen iltaisin kuuden jälkeen ja viikonloppuina kaapiin. En nuku enkä pysty syömään silloin kun en ole kuullut pojista mitään vuorokauteen.” ”Otamme sinuun pikaisesti taas yhteyttä”, neuvolamies lupaa. Siitä on nyt kaksi viikkoa.

Tampereella joudun kauppakeskuksen aukiolle, jossa tanssikoulu järjestää mainostempun. Tango kaikuu betoniseinälle ja parit tanssivat muovipuiden keskellä. Aukion yläpuolella, neljännen kerroksen aidan päällä seisoo mies. Juuri ennen kuin hän hyppää, tiedän, että hän on Jeren ja Tarmon isä...

13.9.2012

Koti, uskonta ja isänmaa

Kävikö ministeri Paavo Arhinmäki Sofi Oksasen bileissä? Tv-kuvan perusteella Suomen kulttuurikerma miehitti hetkeksi pikkuvelikansan pääkaupunkia. Ainakin kuuluisan kirjailijan eläkeläisversio, goottilaiseksi noidaksi pukeutunut Lenita Airisto oli läsnä. Samoin muut kokoomuslaiset, jotka oman muistikuvansa mukana eivät vaienneet silloin, kun Breznev järjesti juhlat Virossa.

Suomessa kulttuuri merkitsee suomalaista kulttuuria. Vaikka termi kulttuuri tarkoittaa kohtaamista, umpikonservatiivinen suomalainen ei tutustu mihinkään eikä keneenkään, vaan kutsuu sitä, mikä hänelle on tuttua, kulttuuriksi. Kulttuuriministeriön voi siis lakkauttaa. Samoin peruspalvelu-, terveys-, opetus- ym. ministeriöt, koska niiden rahat loppuivat. Valtion tulee enää järjestää vain koti, uskonto ja isänmaa.

Koti, uskonto ja isänmaa, mutta suurin niistä on isänmaa. Kolmella ministeröllä pärjätään. Rakennusministeri hoitaa asunnot ja infrastruktuurin. Uskontoa harrastetaan propagandaministeriössä. Isänmaan puolella toimii puolustus- ja ulkoministeriö. Neljäs hallituksen jäsen on maan presidentti. Häntä ei enää äänestä kansa vaan hän on entinen puolustus- ja ulkoministeri.

Hallitusohjelman peruskivi on ”turvallisuus”, eli ministerin naaman täytyy edustaa pysyvyyttä. Naisministeri ei saa käydä kauneusleikauksessa, mieskollega ei saa kasvattaa partaa. Ministeriöiden tukan harmaantuminen hoidetaan niin sanottuna pekkarisilla, eli peruukilla.

Rakennusministerina toimii Seppo Kääriäinen, jolla on lippalaki päässä ja rautakaupan logo rinnassa. Propagandaministeri on Päivi Räsänen. Hänet kutsutaan valinnan jälkeen Äiti Teresaksi ja kansan tulee matkia hänen hymyään niin kauppakas-saruuhkassa kuin Kelassakin. Suomeen tulee burkakielto ja naiset pakotetaan mekkoihin.

Kaikki paitsi Maria Guzenina-Richardson. Hänestä tulee puolustus- ja ulkoministeri. Perustuslaissa kirjoitetaan, että tämä ministeri, joka siirtyy siis jossain vaiheessa presidentinpalatsiin ja nai porilaismiehen, ei saa olla suomenruotsalainen, eikä mies, eikä liian fiksu. Svenssoneille tai tuomiojille ei ole enää tilaa. Guzenina-Richardson saa varmasti Tanja Karpelan kopiona USA:n presidentinkin meille saunomaan säännöllisesti...

6.9.2012

V-mäinen mellakointi

Kävin 1970-luvulla lukiossa, missä esimerkiksi uskontoluokka oli kiehtova sekamelska. Oppilaita oli mistä tahansa hengellisestä suunnasta protestanteista buddhalaisiin. Opettaja Frans oli pieni, harmaatukkainen ja -partainen mies, joka aina hymyili. Frans oli juutalainen, ja innokas Israel-lomailija. Isoveljeni oli Palestiina-komitean jäsen, joka kantoi vastuuta pommi-iskuista israelilaiskohteita vastaan. Komitealla oli aikakausilehti ja minulla 16-vuotiaalla oli tapa tarjota lehteä Fransille. Nykyään minut olisi erotettu koulusta tai pakotettu siivoamaan, mutta Frans otti lehden hymyilen vastaan ja jopa kyseli joskus sen perään kun unohdin tarjota lehteä hänelle.

Tasa-arvoisuus ja avoimuus hallitsivat myös silloin, kun oppitunnilla käännettiin katse rautaverkon taakse. Kylmä sota oli huippussaan ja isoveljeni joutui totaalikieltäjänä vankilaan, mutta Frans opetti meille, että neuvostoliittolaiset olivat aivan tavallisia ihmisiä, joilla oli taidetta ja kulttuuria. Hän luki meille Gogolia ja näytti Anna Karenina-elokuvan. Keskusteltiin myös Neuvostoliiton toisinajattelijoista. ”Haluatteko lukea Aleksandr Solzhenitsyn?” Frans kysyi. ”En todellakaan halua”, kiirehdin vastamaan. ”Hänhän on puhdas uusliberaali! Hollannissa hän olisi oikeistoliberaalin puolueen kunniajäsen.” En joutunut tällä kertakaan rehtorin puhutteluun tai psykoterapiaan vaan Frans otti mielipiteeni vastaan mahdollisuutena syventää keskustelua.

Solzhenitsyn ei halunnut reformoida Neuvostoliittoa vaan toivoi sille loppua. Hän palaa mieleeni kun seuraan Pussy Riots -kohua. Taas Kremlin vastainen teko saa aikaan joukkohysteriaa Venäjän ulkopuolella, mutta epäilen, että vain harvan Pussy-tyttöjen ihailijan rakkaus säilyisi, mikäli ryhmä toteuttaisi ideansa meidän keskuudessamme. Solzhenitsyn halusi isänmaansa haalavan kivikovaa kapitalismia eikä nähnyt mitään hyvää reaalisosialismissa. Eikä Pussy Riotsin kaltainen liike haluaa säilyttää nyky-Venäjän. Ainoa ero näiden toisinajattelijoiden välissä on päämäärä. Pussy-tytöt ovat anarkisteja. He haluavat tuhota nykyjärjestyksen itärajamme toisella puolella. Kirjaimellisesti ja lopullisesti. Nimensä mukana porukka haluaa saada aikaan V-mäista mellakointia. Eikä heidän missio tulee päättymään itärajallemme. Jos mikä niin heidän ajatusmaailmansa on globaali.

Ei ole todellakaan ihme, että Venäjällä muiden toisinajattelijoiden joukossa on heitä, jotka suhtautuvat kielteisesti Pussy-tyttöihin. Katsotaan, että Pussy Riotsin nihillistiset temput (porukan esiintymishistoriaan kuuluu muun muassa raskaana olevan naisen kidutusta) vain kiiristävät ilmapiiriä. Jotkut tahot ovat jopa siitä mieltä, että Pussy Riots on itse Kremlinin provokaatio, keino saada maan opposition rivit revitettyä. Entä Venäjän ulkopuolella? Mikä saa valtaosan eurooppalaisista ja usalaisista seuraamaan Pussy Riots-kohua niin innokkaasti? Ilmiössä on jotain samaa kuin arabikeväässä. Innokkuus on yhtä suuri kuin tietämättämyys. Media unohtaa kertoa Pussy-tytöjen taustasta ja Umfeltistä eli tukikentästä kuten se unohtaa tarkistaa kunnolla Syyrian tai aikanaan Libyan opposition.

Demokratia ja sanavapaus katsotaan vientituoteeksi, mutta kotimaassa koulu muuttuu pakkotyöleiriksi ja Fransin sijaisena toimiii leipäopettaja. Pussy Riots eli v-mäiset melakat myös meille, niinkö? Mellakointi vaatii ennen kaikea rohkeutta. Se on valitettavasti vain äärimmäisen pienen vähemmistön ominaisuus...

30.8.2012

Nummelin käveli omaan puukkoon

Keväällä 2006 Vasemmistoliiton Satakunnan piirijärjestö erotti varapuheenjohtajansa Niina Siitosen. Lupaavan nais-poliitikon ura sai äkkipäätöksen, koska hän asui talossa, mistä poliisiraportin mukaan oli löytynyt ”yhteensä yhdeksän kasvia kannabista”. Siitonen odotti turhaan tukia paikallisvasemmistolaisten keuluhahmoista, joukossa myös Aki Nummelin. Parhaillaan Nummelin siis kävelee omaan puukkoon, kun hän jää sakkorangaistuksen vuoksi poliittiselle sivuradalle. Miksi puolue ei ole oppinut mitään?

Vika on siinä, että erittäin homogeenisessa suomalaisessa yhteiskunnassa ihmisten käsitys siitä, mikä on hyvä ja mikä huono käytäntö, on kirjoitettu lakiin. Kuten saksalaissyntyinen kollegani Roman Schatz totesi kerran kolumnissaan: ”Suomessa hallitsee ainoastaan yksi elämäntapa ja se on kirjattu perustuslakiin”. Ehdokaslomake, jossa on pykälä että et hyväksy muun muassa rasismia ja väkivaltaa, ei toimi eikä se ole vasemmiston historiallisen roolin mukainen.

Lomake ei toimi, koska väkivallan, seksismin, rasismin, huumeiden käytön ym. kieltäminen tai hyväksymistä kuuluu loppumattomaan kassaan moraalikysymyksiä, joiden joukosta luonnollisesti aina muutamia puuttuu. Missä on esimerkiksi rattijuopomus. Tai ydinvoimamyönteinen asenne? Tai turkistarhamyönteinen asenne? Eikö porvarihallitukseen osallistu-minen loppujen lopuksi ole myös moraalikysymys?

Vasemmiston historia, myös Suomessa, on täynnä tapahtumia ja henkilöitä, jotka ovat rikkoneet hallitsevaa moraalia ja lainsäädöntöä. Yhteiskuntaa, jossa parhaillaan elämme, ei pidä puolustaa. Poliittinen leiri, joka hyväksyy hallitsevan lainsäädännön, ei ole vasemmisto vaan sosiaalidemokratia. Joka haluaa huoritella porvarien ja demarien kanssa, olkaa hyvä vaan, mutta toivon edelleenkin, että Vasemmistoliitolta ei ole hävinnyt halu ja rohkeus rakentaa aivan erilainen yhteiskunta raunioiden päälle. Ja rauniot syntyvät valitettavasti usein väkivallasta.

Nummelinin tapauksessa on muistuttava, että perheväkivallassa on kaksi uhria. Nummelin ei ole taparikollinen eikä hän ole hetkeäkään kieltänyt toimineensä väärin. Hän on käsitellyt tekonsa julkisuudessa ja hän on hakenut apua. Hän on myös hakenut tukea heistä, joita kutsutaan vasemmistopuheenvuorossa tovereiksi. Hän on toiminnut ajan hengen mukaan eli pyrkinyt avoimesti puhumaan myös perheväkivallasta. Vasemmistoliiton pomot eivät kuitenkaan harrasta ehkäisyä vaan mieluummin porvarien tavalla ulkoistavat ihmisten hädän.

Turha kuin kivi, tämä pykälätouhu. Ei lomakkeen perusteella voidaan päätellä onko ihminen rasisti tai homovihailija vaan teot puhuvat hänen puolestaan tai häntä vastaan. Vasemmistoliiton pitäsi olla avoin järjestö, missä ovi on aina auki. Tuntuu että kyllä joku ovi on auki, mutta että se on takaovi...

23.8.2012

Apartheid ja Israel

Kesällä 1990 Nelson Mandela vieraili Amsterdamissa. Vaikka oli sunnuntai-aamu, 200.000 ihmistä osoitti tuoreelle entiselle poliitiselle vangille kunnioitustaan ja oli hiiren hiljaa, kun Mandela piti lyhyen puheen. ”On ilo nähdä, että niin moni teistä näkee vaivan käydä tervehtimässä vanhaa, yksinkertaista miestä. Erityisesti ilostuttaa, että te olette melkein kaikki tulleet polkupyörällä. (…) Tiedän, että asun ikuisesti teidän sydämissänne!”

Lausunnon toinen osa viittasi kiisteenalaiseen pikavisiittiin, joka Apartheidin viimeinen presidentti Frederik De Klerk oli hiljattain tehnyt hollantilaiskylään, josta hänen sukunsa oli aikoinaan lähtenyt Etelä-Afrikaan. Puheen ensimmäinen osa käsitteli huumorisesti sitä taistelua, jota oli käyty Etelä-Afrikan vallankumouksen eteen ja joka osittain oli käynnössä edelleenkin Euroopassa ja USA:ssa. Apartheid Etelä-Afrikassa loppui vasta silloin, kun Shell joutui maailmanlaajuiseen boikottiin.

Öljy-yhtiön tuotteet jäivät myymätta eri puolilla maailmaa ja tuhansia bensa-asemia Suomea myöten tuhopoltettiin 1980-luvun toisella puoliskolla iskulauseella ”Break Apartheid, break the Shell!”. Tuhopoltto-kampanja oli looginen seuraus vuosikymmeniä kestäneelle kuluttajaboikotille. Kun omena- ja appelsiini-ostoskielto ei saanut Etelä-Afrikassa aikaan muutosta, oli pakko iskeä suoraan ja armottomasti diktatuurin suurin rahoittajan lompakkoon.

Se, mikä pätee Etelä-Afrikassa, pätee myös Israelissa. Israel kärsii samasta taudista mistä Etelä-Afrikka on kärsinyt. Israel on rakenteellinen rasismi. Pieni valtio, joka oli aikanaan Etelä-Afrikan valkoisen hirmuvallan uskollisin tukija, on tahallaan keskellä arabimaailmaa suunniteltu poikkeus. Israel on länsimaailman taloudellinen, poliittinen ja sotilaallinen tukijalka länsimaailman ulkopuolella, historian viimeinen siirtomaa, missä alkuperäinen väki elää muurin takana ja tekee orjatyötä.

Jotta Israel muuttuisi monikansalliseksi ja rauhanpyrkiväksi pienvaltioksi esimerkiksi pohjoisnaapurinsa Libanonin mallin mukaan, on käytettävä samaa lääkettä, jota käytettiin Etelä-Afrikassa. On hyvää, että israelilaisappelsiinit ja omenat jäävät syömättä ja israelilaisviinit juomatta ja on ehdottomasti tärkeää, että kuluttaja tietää, että kyse on israelilaistuotteista. Mutta se ei enää riitä. Nyt on tärkeää, että rahavirta Tel Aviviin kuihtuu. Että muurin rakentajat ja asekauppiaat kärsivät. Tämä taistelu on taisteltava täällä länsimaailmassa, etenkin USA:ssa.

USA:sta löytyy israelilaisapartheidin vankkoja kannatajia. Rikas, juutalaistaustainen vähemmistö on saanut yhden jos toisenkin USA:n hallituksen satsaamaan Israelin talouteen ja armeijaan. Mutta juuri USA:ssa meininki on muuttumassa. Pro-Israel -politiikkaa ei enää vastusta Washingtonissa ja New Yorkissa vain ns. ”Israelinvihaajat” vaan myös maltilliset vaikuttajat kuten New York Timesin kolumnisti Thomas Friedman.

Ilman USA:n ”järkevän enemmistön” tukia Israelin ympärille syntyy kaikuva hiljaisuus. EU on jo paljolti palestiinalaisten puolella, samoin Arabiliitto...

16.8.2012

Lepopäiviä

Olen asunut pari vuosikymmentä Suomessa ja monissa merkeissä aika hyvin suomalaistunut. Rakastelen suomen kielellä, syön mämmiä, asun maaseudulla. Yhtä suomalaisuuden tukipillareista en kuitenkaan saa omakseni ja se on luterilaisuus.

Vaikka olen vasemmistolainen, uskonto on tärkeä osa elämästäni. Itse asiassa toinen johtaa toiseen. Olen syntynyt kirkossa, joka muodostaa Hollannissa pieni, mutta vaikuttava vähemmistö. Alankomaiden Gereformeerde Kerk on protestantinen kirkon siipi. Koska kotimaassani protestanttilaisuus tarkoitaa kalvinismia, syntymäkirkoni on äärikalvinistinen. Tämä äärikalvinismi pyrkii Jumalaan ilman mitään ulkopuolista puuhaa. Jumalanpalveluksessa ei sytytettään kyntilöitä eikä soitetaan musiikkia. Uskonto on aivojen asia ja uskontoa on puolustettava kaikissa oloissa. Porukka ylläpitää oma yliopistoa ja se taisteli toisessa maailmansodassa rinnakkain kommunistien kanssa natseja vastaan. Ympäröivään kapitalistiseen yhteiskuntaan suhdaudutaan kielteisesti, siinä vasemmistolaisuuteni juuret.

Sitkeys ja aivojen käyttö vetivät minua. Kunnes puberteetini vei minut enemmän aistien puolelle ja aloin vierailla katolisessa messussa. Eikä tämäkään siirto riittänyt minulle. Olin 25-vuotias kun tutustuin intialaisen gurun lahkoon. Kokemus oli rankka eikä kestänyt kuin vuoden (lahkon johto jäi kiinni mm. rahapesusta ja seksuaalirikoksesta), mutta kokemus oli tärkeää. Olen opinnut, että ihminen on joko löytäjä, tai sitten etsijä, ja että itse kuulun mieluummiin viimeiseen ryhmään. Löytäjä tyytyy henkisessä asioissa johonkin dogmiin. Etsijä ei luovu vaan pyrkii Jumalaan. Uskon myös, että etsivä ihminen ei voi eksyä. Että armo tarkoittaa sitä, että ihmisellä on lupaa olla pahaa niin kauan kuin hän pyrkii eteenpäin, eikä lässähdä.

Minun kulkemani matkani hyvin erilaisessa uskontosysteemissä on Suomessa mahdoton. Luterilaisuudessa voi vain totella, tai sitten siitä joudutaan kokonaan luopumaan. Katolilaisuus sekä islamislaisuus ovat Suomessa olematonta, ortodoksinen kirkko koostuu homo- ja naisvihaisesta porukasta. Luterilainen jumalanpalvelus maistuu minulle ikään kuin laiha kompromissi protestantismin ja katolisuuden välillä. Pappi, joka laulaa ja pukee messupaidan päälleen, kyntilöitä on joka paikassa, vain Neitsyt Marian palvelus puuttuu. Myös suomalainen tapa käydä kirkossa vain jouluna ja hääpäivässään viittaa siihen, että luterilainen kuuluu löytäjien kategoriaan.

Viime sunnuntaina luin Satakunnan Kansasta artikkelin, jossa väitettiin, että pienen notkahduksen jälkeen luterilaisuus taas elää ihmisten sydämissä. Valitettavasti juuri tämä lehtijuttu todisti se, että asia on pitkälti päin vastoin. Toimittajan mukaan ”sunnuntai on kristityille ensimmäinen päivä, ylösnousemuksen päivä ja Herran päivä, joka muistuttaa Jeesuksen ylösnousemuksesta. (…) Aamu muistutttaa siitä, että opetuslapset tulivat Jeesuksen tyhjälle haudalle aamuvarhain.” Voi, voi ja vielä kerran voi.

Perustuuko tämän sorttinen journalismi uusavuttamuuteen vai onko kyse puhtaasta välinpitämättömyydestä? Epäilen jälkimmäistä. Toimittajalle ja luterilaisille tiedoksi, että muualla kristityissä maailmassa viikko aloitetaan maanantaina. Koska sunnuntailla ei ole mitään tekemistä ylösnousemuksen tai opetuslasten kanssa vaan Jumala loi maailmankaikkeuden kuudessa päivässä ja määritteli sunnuntai lepopäiväksi.

Toivotaan vain, että Jumala ei lue Satakunnan Kansaa...

9.8.2012

Juna meni jo

Keskellä helteistä suvipäivää kuva iskee minuun kuin salama siniseltä taivaalta. Kolme tummaihoista miestä on muuttamassa omakotitaloalueellemme. Heillä on pahvilaatikot kädessä ja he kävelevät peräkkäin pihalle. Pientä jonoa johtaa pieni keski-ikäinen suomalainen nainen. Kuvittelen, kuinka kolmikko tulee viettämään ensimäistä iltaa uudessa kodissa. Heillä ei ole telkkari auki, koska he eivät osa suomea. He juttelevat. Kovalla äänellä, koska yksi heistä seisoo keittiössä ja toinen pelaa radion kanssa. He pitävät ikkunat ja ulko-oven auki, koska on kesä.

Viikon kuluttua nainen, joka on kuskanut heitä ja näyttänyt heille talon, tulee kysymään heiltä onko kaikki kunnossa. Hän tarkoittaa, onko talo vielä kunnossa. Viikon tai parin kuluttua kolmikosta tulee ensimmäinen valitus paikallislehden tekstiviestipalstalle. He pitävät liian kovaa meteliä, heidän ruoka haisee oudolta tai sitten he eivät ole ajaneet talon nurmikkoa.

Miksi ennakoin heille sellaisen kohtalon? Mistä syystä korkeintaan parikymmentä sekuntia kestänyt näkymä herättää minussa niin paljon ajatuksia? Miten ihmeessä on tultu siihen, että havaitsen heti katukuvassa erirotuisen ihminen? Enhän koskaan kotimaassani osannut sanoa jälkikäteen, oliko vastaantulija tummaihoinen tai kiinalainen. Siellähän kaveripiirini on aina ollut värikäs. Omasta suvustakin löytyy erirotuiset ihmiset. Täällä Suomessa kuitenkin katukuva on niin valkoinen, että havaitsen välittömästi kun joku poikkeaa joukosta. Ja olen oppinut säälimään tämän jonkun kohtaloa.

Sillä mihin se on hävinnyt, se kansainvälistäminen, josta ministerit ja mediat ja esimerkiksi alakoululaisten oppikirjat puhuvat? Missä piilee se monikulttuurinen yhteiskunta, josta on ollut puhe niin kauan kuin olen ollut tässä maassa eli kohta 20 vuotta? Pääkaupunkiseudulla väki on värikkäämpää kuin muualla Suomessa, ja Helsingissä kantasuomalaiset osaavat puhu englantia jonkin verran silloin kun on ihan pakko. Mutta värikäs katukuva eikä pakkoenglantiakaan ole sama kuin monikulttuurisuus.

Katselen parhaillaan olympialaisia enkä voi kuin ihmetellä minkä mahdollisuuden Suomi on jättänyt käyttämättä. Ensimmäinen suht iso määrä ulkomaalaisia muutti Suomeen vuonna 1990 eli 22 vuotta sitten. Lontoossa 22-vuotiaat afrikka- tai aasialaistaustaiset miehet ja naiset tuovat Iso-Brittanialle, Saksalle ja Ruotsillekin arvomitallin toisten jälkeen. Suomen Elovena-neitsyet ja tukkijätkät uivat ja juoksevat kaukana heidän perässään.

Urheilua vakavampi asia on, että kansainvälistämisen epäonnistuminen johtaa myös Suomen talouden romahdukseen. Ajamme itsemme ulos EU:sta, koska me tunnemme olevamme ”det bättre folk” kreikkalaisiin ja espanjalaisiin verrattuna. Ja idänkauppa, tuo varsinainen kultakaivos talouteemme, on jämähtynyt siihen, missä se oli 20 vuotta sitten. Silloin medialla, ministereillä ja oppikirjoilla ei tahtonut riittää sanoja korostamaan sitä, miten valtava mahdollisuus meille tarjottiin itärajan takana. Nämä huudot eivät ole laantuneet, mikä tarkoittaa vain, että ei ole tapahtunut mitään. Tai on tapahtunut pitkälti väärään suuntaan. Venäläisvähemmistö on kasvanut suurimmaksi vahemmistöksi, mutta valitettavasti myös ryssittelly on tullut yleisemmäksi rasismiteoksi.

Maailmassa ei ole paljon maita, joissa edes naapurimaan kansalaiset eivät viihdy...

26.7.2012

Camembert juustohöylällä

Tällä samalla otsikolla olen joskus kirjoittanut Satakunnan Kansan yleisöosastolla. Tapio Vallin oli kolumnissaan eksynyt ei-kotimaisten herkkujen pariin ja tapellut eksoottisen juuston kanssa. Kyseinen kirjeenvaihto tapahtui vuonna 2003, mutta palasi kuitenkin heti mieleen lukiessani Aki Nummelinin ”Kesäkeskustelut” (ST 12.7). Vallin käsitteli silloin camembert- ja brie-juustoja ja Nummelin mietoja huumeita ja vankeja. Mutta kumpikaan kirjoittaja ilmiselvästi ei tiennyt, mistä puhuu. Nummelinin tapauksessa tämä on sääli, koska arvostan häntä terävänä nykypolitiikan analyytikkona ja väsymättömänä ruohontason vasemmistolaisena. Kysynkin Nummelinilta: sattuiko koleassa kesäsäässä kuitenkin lämpöhalvaus?

Nummelin haluaa mietojen huumeiden käyttäjän hoitoon. Elämme aikaa, jolloin vaaditaan hoitoa pedofiileille, homoille, uusnatseille sun muille. Mutta kuitenkin kannattaa mielestäni aina kysyä, minkälainen on se tauti, jota hoidetaan. Onko kannabiksen käyttäjä sairas? Nummelin väittää, että ”huumeiden käyttäjille syntyy hyvänolon tunne, jota tavoitellaan elämän tylsyyden sijasta.” Mikäli tämä väite pitäisi paikkansa, olisin kotoisin maailman tylsimmästä kulttuurista. Kotimaassanihan miedot huumeet ovat yleisessä käytössä. Kuitenkaan ei minulle eikä ystäväpiirilleni elämä on erityisen tylsää. Emmekä käyttäneet kannabista tai hasista sitä varten. Nämä aineet piristävät käyttäjän aisteja, eivät sen enempää. On kivaa kuunnella musiikkia näiden vaikutuksen alla, tai katsella auringonlaskua, tai kävellä kukkapellossa.

Jos Nummelinin käsitys miedoista huumeista paljastaa jotain, niin se on, että hänellä itse ei ole kokemusta niistä. Sama pätee hänen käsitykseensä vangeistä ja vankilaelämästä. Kirjoittaja ratsastaa vielä jonkin verran ”tylsä”-teemalla. ”Huumeiden käyttö tylsässä vankilaympäristössä auttaa pääsemään eroon ympäröivästä todellisuudesta.” Vangeista ja vankilasta kirjoittelemalla Nummelin vetää jo melkein niin sanottua anttipekolalaista. Vankilassa istuu porukkaa, jonka parissa ”huumeiden käyttöä jopa ihannoidaan.” Ja kun tämän kaltainen huumehörhö pääsee lomalle, hän ei tee mitään muuta kuin hankkii ”huumeita ja salakuljettaa niitä sisälle vankilaan.”

Mikäli Nummelin olisi itse joskus joutunut vankilaan, hän ei missään tapauksessa olisi mustamaalannut tällä halveksivalla tavalla kohtalotovereitaan. Itse olen istunut vankilassa silloin, kun Hollannissa oli vielä asevelvollisuus, koska en halunnut puolustaa kapitalismia. Sen jälkeenkään en ole kiertänyt vankeja enkä vankilaoloja, vaan päin vastoin tämä kokemus on maistunut minulle sen verran, että olen toiminnut ns. vankivierailijana eli ihmisenä, joka vierailee niiden vankien luona, joille ei ole jäänyt paljon sosiaalista elämää. Voin tämän kokemuksen perusteella vain kunnioittaa valtaosa vangeista fiksuna ja sitkeänä porukkana.

Olet, Aki Nummelin, ehkä perehtynyt Michel Foucaultin teokseen ”Tarkkailla ja rangaista”, jossa tämä ranskalainen filosofi selittää, kuinka nykyinen vankilajärjestelmä liittyy kapitalismiin. Mikäli et ole, lue sen kirja heti. Se tekisi sinusta vielä uskottavamman vasemmistolaisen...

19.7.2012

Meanwhile in Finland...

Olen syntynyt suurperheessä. Porukasta löytyy merimiehiä, ilotyttöjä, viikonloppuvanhempia, punatukkaisia, pk-yrittäjiä, seitsemän veljestä, lesboja, perunasyöjiä, viiksimiehiä, penkkiurheilijoita, maksumiehiä, teini-ikäisiä, japanilaisia ym. Perheenjäsenillä on useita näistä ominaisuuksista samaan aikaan, esimerkiksi merimies syö perunoita ja näin pois päin.

Perheessä on myös kuuromykkä.

Olen aina tykännyt tästä yhdistelmästä. Kuuro ja mykkä. Haluaisin elää joskus edes viisi minuuttia täydellisessä hiljaisuu-dessa. Melu oli viime vuosisadan pahin keksintö. Näin vastasi isäni, jonka elämä kesti koko 1900-luvun, kysymykseeni mikä muutos oli ollut hänen arjessaan suurin. Viittomakieli taas on varsinainen salakieli ja kaunis katsella. Näiden ominai-suuksien perusteella kuuromykkä taitaa olla tosi fiksu ihminen.

Sitä paitsi kuuromykkä on normaali ihminen: hänellä voi olla nälkä ja jano.

Valtaosa suomalaisista viettää kesälomaa vuokrakasarmissaan, tuijottelemalla uusintoja telkkarista. Pieni yläluokka omistaa maan järvenrantoja ja rakentaa huvikseen kesäpaikkaa vailla sähköä, vettä tai suojaa hyttysiltä. Kerrostalon ovikelloa soittaa vain Jehovan todistaja, mutta mökkilaiset valittavat mediassa, että heitä uhkaavat kuuromykät. Keskellä metsää kuuromykkä vetää mökkilaisen huomion ja tarjoaa jotain.

Tarjonta voi olla mitä tahansa. Tuoretta kala, nuori tyttö, veneen rakentaminen, tupakkaa, auto, suojaa hyttisiltä, telkkari, lämmin hernekeitto, talvirenkaita, eläkevakuutus, Raamatun kiinankielinen käännös ja mikä omituisempaa hanttihommaa mökillä tai sen ympärillä. Vastapalvelus, jota pyydetään mökkilaiselta, ei ole sen kummempi asia kuin maksu. Tai sitten lasi vettä. Koska kuuromykkä ei tykkää puhumisesta, tämä pyyntö on kirjoitettu paperille: ”Mulla on jano!”

Mökkilaiset pelkäävät, että kuuromykkä käyttää janoaan tekosyynä päästääkseen mökiin sisään. Mökillä kuuromykkä sitten tulisi raiskamaan naiset ja lapset ja/tai ryöstämään rahat ja korot. Mökiläisten mukaan kuuromykkä saattaa olla myös niin fiksu, että tämä vain katsoisi mökissä tarkkaan ympärilleen ja tulisi uudelleen silloin, kun mökkiläinen on ansaitun loman jälkeen palannut kaupunkiin tekemään työtä, ja ryöstää mökin kaikissa rauhassa tyhjäksi.

Tämä kaikki ei ole uusi ilmiö. Kutsumaton vieras mökillä on uutinen, joka kuuluu Suomen kesään kuin suvivirsi ja kukka-hattu. Nämä vieraat ovat ulkomaalaisia, venäläisiä, neekereitä, manneporukka, hevosmiehiä, lakritsiveikkoja, mustalaisia, irlantilaisia matkavaunuilijoita, vinosilmiä, virolaisia, tummaihosia ja niin edelleen. Kaikki nämä omituiset ihmiset kirjoittavat haluttavansa mieluummiin paperilapulla, koska kaikki nämä tietävät, että Suomessa jäät vaille yhtään mahdollisuutta, mikäli avaat suusi auki niin, että sieltä tulee ulos jotakin muuta kuin täydellistä suomea.

Minulla on parturikammo. Se on kamalampi kuin hammaslääkäripelko. Pelkonani ei ole, että parturi leikkaisi raivokoh-tauksen kynsissä tukkani kokonaan pois tai kävisi saksiensa kanssa kimppuuni vaan se, että hän haluaa minun puhuvan hänen kanssaan. Pakkokeskustelu parturissa on minulle ikään kuin kidutusta. Oi, antaisin mitä tahansa, mikäli parturini olisi kuuromykka...

12.7.2012

EU:sta PU:hun

Sävy on muuttunut ja rajusti. Vielä vain vuosi sitten Timo Soini nousi ensimmäisenä suomalaispoliitikkona sitten Urho Kekkosen hollantilaismedian pääotsikoihin paksuna, mutta pitkälti vaarattomana ilmiönä. Onhan myös Manner-Euroopasta löytynyt jo vuosikymmeniä sitten rumannäköisiä miehiä, jotka puhuvat ”kansan kieltä”. Mutta Jutta Urpilainen on aivan eri luokkaa. Hän ei edusta populistista rasistisakkia, vaan sosialidemokratiaa. Hän ei edusta Pohjoismaiden maaseudun juntti-kulttuuria, vaan Pohjoismaiden parasta vientituotetta: hän on naispoliitikko. Ja lisää painoa: hän on EU-jäsenmaan valtiovarainministeri. Urpilaisen odotetaan puhuvan asiaa. Hänen ”suunnitelma-B:nsä” otetaan vastaan tosiasiana.

Muualla EU:ssa mitta täyttyy. Oudoksutaan suomalaisten harrastamaa pohjois-etelä-vastakkainasettelua. Euroopan vasemmiston huoli koskee sen sijaan Ranskan ja Saksan suhdetta. Ranskalaisen vasemmiston vaalivoitto on otettu innoissaan vastaan, ja nyt odotetaan samaa Saksassa. ”Merkelismiin” on saatava loppu ja EU on muutettavaksi hyvinvointivaltioksi, joka vastaa kansainvälisellä solidarisuudella tulevaisuuden isoihin haasteisiin, kuten ilmastomuutokseen ja pakolaisvirtaan.

On kyllä ihme juttu, että Suomessa ei vain mene jakeluun, että verokulttuuri on muualla erilainen ja että mistä se johtuu. Sehän ei liity toisten ihmisten laiskuuteen, epärehellisyyteen tai ihoväriin. Löysää veromoraalia löytyy jo Hollannista. Kotimaassani joulun kirjakaupan bestselleri ei ole sikäläisten Päätalo tai toisen maailmansodan sankaritarina, vaan ”Belastinggids” eli veroneuvontaopas. Tämä verolippujen täyttämisohje ei ole valtion kustantama, vaan kirja antaa vihjeet, kuinka vältetään verojen maksua.

Suomeen ja muihin Pohjoismaihin verrattuna erilainen asenne verojen maksuun johtuu erilaisesta käsityksestä siitä, mikä on valtio. Suomesta etelään (mutta ei siis vasta Kreikassa tai Espanjassa, vaan jo heti Puolassa ja Saksassa) valtio ja sen koneisto (eli poliisit sun muut) ei edusta turvaa ja muuta hyvinvointia, vaan asia on pitkälti päinvastoin: kansalaisen kannattaa olla mahdollisimman vähän tekemisissä valtion kanssa. Etenkin Itä-Euroopassa valtio oli vielä 25 vuotta sitten terrorikoneisto. Mutta myös Iberian niemimaalla sekä Kreikassa diktatuuri elää vielä ihmisten muistissa. Myös korruptio liittyy tähän ilmiöön. Heikko valtio on surkea palkanmaksaja eikä se ole siis mikään ihme, että valtion työntekijät hakevat rahaa ja muita etuja suoraan kansalaisilta.

On turha jakaa Eurooppa kahteen osaan sillä perusteella, että tiukan työmoraalin kannattava protestantismi eläisi Alppien pohjoispuolella ja löysämpi katolilainen väki Välimeren ympärillä. Todellisuudessahan raja kulkee linjalla Rotterdam – Frankfurt – Pohjois-Puola. Eli kahden hyvin yhdistyneen kansallisvaltion halki. Tämä kertoo siitä, että erot, kuten uskonnot, eivät estä ihmisiä elämästä sovussa ja solidaarisuudessa. Ja juuri siitä onkin kyse EU:ssa. Globalisoituneessa maailmassa kansainvälinen solidaarisuus ei järjesty enää kansanvaltion kautta, vaan siihen tarvitaan ns supranationaaliset raamit. Sen takia hollantilaiset ja saksalaiset, olivatpa he sitten katolilaisia tai protestantteja, olivat mukana perustumaan Euroopan Unionia.

Suomen kannattaa kääntää katseensa paremmin muihin Pohjoismaihin päin ja ryhtyä elvyttämään yhteistyötä niiden kanssa . Yhteinen historia, yhteinen kielikin, homogeeninen väestöpohja... Mikäli nämä ovat asioita, joita suomalaiset tosiaan kaipaavat, niitä löytyisi PU:sta eli Pohjoisesta Unionista. Muu Eurooppa tulee varmasti katsomaan tätä yhteistyötä myönteisesti. Mutta myös hivenen helpottuneena....

5.7.2012

Oikeusvaltio kyllästyy

Oikeusvaltiota vastaan potkitaan ja lujaa. Perussuomalaiset kutsuvat oikeuden päätöstä ”jonkun mielipiteeksi”. Ja Satakunnan Kansa latasi 30.6 pääkirjoituksessaan, että ”Ulvilan surma ja sen saama julkisuus ovat paisuneet ennen kokemattomiin mittoihin. Ihme ei ole, että monet sanovat koko jutun jo tympivän ja se pitäisi saada lopullisesti päätökseen. Tähän mielipiteeseen on helppo yhtyä. (…) Korkeimman oikeuden päätös pitäisi saada nopeasti, olipa se sitten mikä tahansa.”

Oikeusvaltiomme peruspilari on, että rikoksesta epäilty ei ole syyllinen kunnes oikeus päättää, että hän on. Epäillyllä on siis oikeuksia, mm oikeus saada itsensä kuulluksi myös korkeimman oikeusistuimen edessä. Ei ole keneltäkään pois, että rankan vankilatuomion saanut käyttää tätä oikeuttaan. Kiire on oikeudenkäynneissä tabu. Tutkinta ja tuomio rikoksesta on tehtävä olosuhteista riippumatta, eli riippumatta siitä, onko sota tai talouslama tai onko tuomari sairastunut kuolemantautiin, nämä seikat eivät saa vaikuta tuomioon eikä epäillyn oikeusturvaan. Mikäli tuomari sairastuu, ei hänen päätöksentekoaan nopeuteta, vaan juttu siirretään toiselle tuomarille.

Tuomio rikoksesta tehdään siis mahdollisimman objektiivisesti. Objektiivisuus on oikeusvaltion pyhä ydin. Tuomioon ei saa vaikuttaa tuomarin tai epäillyn taloudellinen, poliittinen tai sosiaalinen asema. Kun SK kirjoittaa, että ”tuskin on olemassa niin objektiivista tuomaria, etteikö hän asiaa miettiessään ainakin alitajuisesti muistaisi, millaisista rikoksista Auer tuomittiin”, on oikeusvaltion nimessä vain toivottava, että juuri sellainen objektiivinen tuomari löytyy. Tuomitun saama rangaistukseen vaikuttaa hänen rikosrekisterinsa, mutta ei koskaan saa käydä näin, että hänet tuomitaan, koska hän on saanut aiemmin tuomion aivan toisesta rikoksesta.

SK ikään kuin varoittaa, että ”kansalaisten olisi vaikea ymmärtää, että moninkertainen seksuaalirikollinen vapautetaan (murhasyytteestä) ja hänelle jopa maksettaisiin korvauksia murhasyytteeseen liittyvästä pidätysajasta, vaikka hän istuu samaan aikaan vankilassa.” Eikö oikeusvaltiossa juuri sanomalehden tehtävä ole puolustaa ja selittää yleisölle tuomarien päätöksiä? Tässä tapauksessa lehti syyllistää ja jo melkein kiihdyttää kansaa oikeusvaltiota vastaan.

”Anneli Auerin oikeudenkäynnissä kaikkine käänteineen ja sivujuonteineen asiaa on tutkittu ja tuomittu”, SK kirjoittaa. ”Tutkimukset ovat maksaneet yhteiskunnalle suuren summan rahaa ja kuluttaneet poliisin resursseja.” Tässä vaiheessa maakunnan päälehden analyysi alkaa jo naurattaa. Kuka muu kuin juuri media, SK eturiveissä, on ”paisuttanut” Ulvilan surmaa sekä Anneli Auerin roolia julkisuudessa? Murhapäivästä eli 1. joulukuuta 2006 lähtien aina heinäkuu 2007 asti jutun tutkinnanjohtaja on kutsunut ainakin kerran viikossa lehdistö koolle. Näissä lukuisissä lehdistötilaisuuksissa ei ole yleensä ollut mitään ihmeellistä kerrottavaa. Media ei kuitenkaan jättänyt ottamatta tutkinnnanjohtajan kutsua vastaan, vaan on orjallisesti seuraavana päivänä kertonut, että ei ole paljon kerrotavaa...

26.6.2012

Formaatti

”Ei koskaan tule onnistumaan. Pistetään viisi suomalaista yhteen huoneeseen ja lopputulos on absoluuttinen hiljaisuus”. Näin vastasin 1990-luvun loppupuolella hollantilaisella radiokanavalla kysymykseen, sytyttäisikö Big Brother suomalaisyleisöä. Tämä tv-formaatti oli silloin juuri kotimaassani keksitty ja oli suurmenestys vientituotteena. Suomalaisten puhumattomuus ei ole myytti, vaan päinvastoin karu totuus. Täällä Pohjantähden alla puhutaan, mutta mieluummin vieraalla kielellä ja ventovieraille.

Vedän jo muutaman vuoden ajan kansalaisopistossa englannin keskustelukerhoa. Kurssille osallistuu pelkästään naisia, ainoa mies on käynyt vain kerran ja hän totesi silloin, että ”täällä puhutaan liian härskeistä asioista”. Keskustelu on todella rajatonta. Mutta kysymällä keskustelukumppaneiltani mikä saa heidät puhumaan, petyn pahasti. Yksi sanoo: ”Vieras kieli vapauttaa. Tuntuu siltä, että englannin kielestä löydät sanoja, jotka jäävät äidinkielessä löytämättä.” Ja toinen toteaa: ”Me emme tässä ryhmässä tunne toisiamme. Tuntuu hyvältä puhua, kun tietää, että toinen ei ole sukulainen tai tuttu.”

Minua tätä palaute loukkaa syvästi. Kulttuurissa, mistä olen kotoisin, se yksi olisi sanonut, että ”me olemme tulleet tämän keskustelun kautta hyviksi ystäviksi”. Se olisi tarkoittanut: ”Sinä kuulut nyt ystävyyspiirini”. Ja minä puolestani olisin odottanut tämän toisen sanovan näin. Itse asiassa minä aloitin koko keskustelun, koska halusin tutustua ja solmia jopa ystävyyden tämän toisen kanssa. Tätähän varten ihmiset ylipäänsä puhuvat keskenään! Eihän voi olla totta, että minä puhun sieluni ja sydämeni puhtaaksi siinä tarkoituksessa, että keskustelukumppanini ei lähesty minua, vaan pysyy minulle vieraana.

Vai voiko se olla totta? Lieekö tämä suomalaisten puhumattomuuden syy?

Totta kai Big Brother menestyy myös Suomessa. Olin siis väärässä. Tai ainakin osittain. Viisi suomalaista kokoontuu kyllä yhteen huoneeseen ja lähes miljoona suomalaista katsoo heitä. Mutta mitä tämä viisikko tekee kameran edessä? Puhuvatko nämä ihmiset keskenään? Solmiavatko he keskenään ystävyyttä ja/ tai rakkaussuhteita? Eivät. Huoneessa yrjötään, ki-roillaan ja nussitaan. Tapahtumat tv-ruudussa muistuttavat nakkijonoa. Jos jossain niin juuri Suomessa reality eli todellisuus-tv on toteutunut. Kamera yksinkertaisesti nappaa talteen viiden suomalaisen arkea. Aki Kaurismäki on elokuvassaan tehnyt tästä taidetta. En pysty samaan. Kaurismäki katsoo maanmiestensä arkea rakkaudella, minä sen sijaan surullisena.

En tiennyt, että formaatti eli sellainen viihdeohjelma, missä tavallinen ihminen viihdyttää toista, on jo vanha ilmiö. Katsoin hiljattain tyrmistyneenä elokuvan ”They shoot horses, don't they?” (suomeksi Ammutaanhan hevosiakin). Tämän Sydney Polackin teos perustuu jo vuonna 1935 ilmestyneeseen kirjaan! Hotelissa Hollywoodissa järjestetään jopa viikoja kestävä tanssimaratoni. Pääpalkinto on suht pieni rahasumma tai sivurooli hollywoodilaisessa elokuvateollisuudessa, mutta suur-laman tilanteessa osallistujat ovat valmiina mihin tahansa voittaakseen kilpailun. Ohjelman motto sanoo kaiken: ”People are the ultimate spectacle”, eli ihmiset muodostavat lopullisen näyttelmän...

20.6.2012

Vedenkantajat

Kun Suomi viettää juhannusta, muualla puhutaan jalkapallon EM -kisoista. Kotimaassani keskustelu on saanut synkeän sävyn, koska Hollannin joukkue on kisojen suuri alisuorittaja. Kritiikki pelaajien ja valmennuksen suuntaan on se, että oranssipaidat ovat yksitoista egoa. Sekä kentällä että kentän ulkopuolella hollantilaispelaajat toimivat ikään kuin jalkapallo ei olisi joukkuepeli, vaan idols-kisat. Joukkueeseen kaivataan ns. vedenkantajia, eli pelaajia, jotka puurtavat työtä ilman, että heitä huomataan.

Ilman vedenkantajia urheilujoukkue jää vaille mahdollisuutta. Samaa pätee politiikkaan. Kunnallisvaalien ehdokasasettelu on vaisu, koska politiikka ei ole juuri nyt seksikästä. Lamasta on nähnyt vasta alku, ja vastenmieliset päätökset odottavat toimeenpanoaan. Siihen tarvitaan ihmisiä, jotka laittavat itseään likoon, mutta kun Suomessa vaalit ovat idols-kisat, osallistujista on pulaa. Itse haluan osallistua kunnallispolitiikkaan vedenkantajana, sillä minulle politiikka ei ole samaa kuin uran suunnittelu.

Emme tarvitse enää tilanteen hämärtäjiä tai pimentäjiä. Kirjoitan tätä Nokian joukkoirtisanomisten ollessa vielä tuore uutinen. Media puhuu ”shokista” ja päätöksentekijät ovat ”yllättyneitä”. Voi jumalauta! Seurasin aikanaan Anneli Jäätteenmäkeä ja luulin hänen olevan viimeinen poliitikko, joka valehtelee yllätyksistä. Mutta erehdyin. Tv-ruudussa ja radiokanavilla toinen toisensa perään puhuu siitä, että tämä tuli aivan puskasta ja että nimen omaan tämä ei tule toistumaan.

Kyynisyyden huippu tuli tasavallan presidentin suusta. Hän varoitti, että menestyksen jälkeen täytyy tottua siihen, että tulee turpaan. Se on sitä porvarin logiikkaa, jonka mukaan talouselämä on sama kuin urheilukilpailu tai ei edes siitä, vaan oikea lottorivi tai luonnonkatastrofi. Että siihen ei voi vaikuttaa paljon mitään puhumattakaan siitä, että kapitalismin sijalle olisi vaihtoehtoa. Suomi äänesti pankkiirin presidentiksi, se tuli jo selväksi.

Kyyti on kovaa, juhlat ovat ohi. Tämä ei saa tulla yllätysviestinä, tästä on varoitettu jo vuosikymmeniä. Maailma, jossa viides osa asukaista kuluttaa 80 % luonnonvaroista, on ruutikellari. Sanotaan, että EU- maiden kilpailukyky laskee sen verran, että Euroopasta tulee museokohde, jossa muu maailma käy ihailemassa menneisyyttä. Olisipa hieno! Minä asun nimenomaan paljon mieluummin museossa kuin ruutikellarissa.

Palataan vielä kerran EM -kisoihin vedenkantajiin. Kisojen kaunein ilmiö ovat Irlannin joukkue ja irlantilaisfanit. Irlannin joukkueessa eivät pelaa lainkaan idolsit, vaan pelkästään vedenkantajat. Ja saarelaisten fanien laulu kaikuu kesäillan taivaaseen tavalla, joka saa tv- selostuksen mykäksi ja aiheuttaa minulle itkua. Siinä missä Suomen maajoukkuefanit huutavat ”Kuka voittaa?”, irlantilaiset laulavat protestilaulua ”Fields of Athenry”.

Laulu kertoo nälästä, köyhyydestä ja epäoikeudenmukaisuudesta. Jos joku niin irlantilainen tietää, mitä köyhyys, nälkä ja oikeudenmukaisuuden raiskaus on. Se on Irlannin historiaa. Ja Irlannin nykypäivää. Pelitilanne on toivoton, kentällä Irlanti kärsi rökäletappion. Mutta se on vain sivuasiaa...

14.6.2012

Singaporilaiskontakti

Mikä mättää suomalaisessa jalkapallossa? Vastaus tuli oikeussalista, missä FC Popa ry sai syytteen rahanpesusta.

Suomalainen futiksen heikkous liittyy ammattilaisuuteen. Toisaalta täällä maksetaan pelaajille ja seurajohdolle palkkoja, vaikka seuran tulot riippuvat lähes kokonaan sponsoreista. Toisaalta näiden ammattipelaajien, -valmentajien ja -pomojen taso on niin heikko, että yhteys kansainväliseen kehitykseen katkesi jo kauan sitten.

Suomen ulkopuolella ammattifutis on eri asia kuin amatöörifutis, ja siellä niitä myös pyöritetään huollellisesti eriytyneinä. Jokainen kotimaamme Veikkausliigan seura pelaisi Saksassa, Englannissa tai Italiassa pelitason, yleisömäärän ja mediaseksikkyyden perusteella korkeintaan 4. tai 5. sarjatasolla, amatööriliigassa.

Muualla maailmassa futis on sosiaalinen tapahtuma. Se tarkoittaa siitä, että katsojien sitouttaminen on futiskulttuurin a ja ö. Siellä stadion on myös ottelupäivien ulkopuolella kohtaamispaikka, ja silla rahoitetaan seuratoimintaa. Sen sijaan Suomessa futista rahoittavat lähes poikkeuksetta ulkopuoliset tahot.

Sponsorirahan saaminen vie suomalaiselta seurajohdolta kaiken huomion. Markkinointi suuntautuu ”isoon” rahaan, ei pääsylipunostajan viihtyvyyteen. Kyse on noidankehästä: edes markkinointi ei kehity, koska aito futiskulttuuri ei kehity. Juuri tämä riippuvuus sponsorirahoista houkuttelee rahanpesujöitä.

FC Popa ry on surullinen esimerkki siitä. Seurassa ei ole ollut millään osa-alueella riittävää kykyä pyörittää ammatti-laisfutista. Touhua hoidettiin intohimolla. Seurajohto ei ole syyllistynyt rikokseen, vaan naiivisuuteen. Mutta porilaisseura ei ole poikkeus. Naiivisuus jalkapalloa kohtaan hallitsee niin ikään Palloliittoa kuin myös mediaa.

Jopa oikeussalin tapahtumat naurattivat. Seurajohdon kannalta olisi ollut tärkeää, että syyttäjä, tulkkipalvelu ja media olisivat tienneet, mistä puhutaan. Nyt kävi niin, että syyttäjä ei kysynyt oikeita kysymyksiä oikealta henkilöltä, kävi niin, että ulkomaalaisten todistajien kertomukset jäivät tulkitsematta ja että media syötti yleisölle väärinkäsityksiä.

Syyttäjä ei ilmeisesti koskaan ole käynyt jalkapallo-ottelussa tai lukenut siitä lehdestä. Itse asiassa syyttäjän ja median edustajan välille syntyi härski yhteys. Futiskulttuuri on kansainvälinen ilmiö, ja syyttäjä teki moneen otteeseen selväksi, että hän ei tykkää tätä kansainvälisyydestä lainkaan. Miehen sävy oli mannaa median edustajalle.

Huippu oli se, kun seurajohdon puolella todisti hollantilainen urheilutoimittaja. Miehen sanavalinta ja ruumiin kieli kertoivat, että koko asia ei kiinnostanut häntä, mutta syyttäjä näki tarpeelliseksi muistuttaa häntä siitä, että hänen odotettiin puhuvan totta. Lehdessä luki seuraavana aamuna, että todistajan tarina olisi ollut epäilyttävä.

Ei tämän todistajan kertomuksessa ollut mitään epäilyttävä. Sen sijaan hyvin mielenkiintoinen se oli!

Todistajan mukaan joku oli käynyt Singaporessa tarkistamassa seurajohdon aasialaiskontaktia. Karmean tulkkausvirheen seurauksena median edustaja luuli tämän jonkun oleva nainen, ja syyttäjä veti johtopäätöksen, että se joku oli valokuva-malli.

Todellisuudessa niiden nimien ja yksityiskohtien, jotka todistaja yritti antaa, olisi pitänyt sytyttää erittäin kirkkaan punaisen valon palamaan. Tämä Singaporessa asuva hollantilainen ei ole nainen eikä valokuvamalli, vaan kiinalais-hollantilainen yrityskonsulttifirman omistaja.

Kansainvälisen vilppimafian paljastumisen kannalta tämä todistus voi osoittautua kaikkea muuta kuin ”epäilyttäväksi”...

7.6.2012

Porttiteoria

Kokoomus kerää joukkoonsa yhtä rasististä ja epädemokraatista porukkaa kun Timo Soini. Olen oppinut sen vuosi sitten puolueen eduskuntavaalitilaisuudessa, missä olivat ministeri Anne Holmlund ja Juha Joutsenlahti. Yleisö heitti toinen muukalaisvastaisen väitteen toisen fasistisen harhaluulon perään, eivätkä nämä ehdokkaat nähneet mitään vaivaa korjatakseen niitä. Maahanmuuttaja, joka rikkoo lakia? Hänet voi välittömästi karkoittaa maasta, Holmlund totesi. Kuolemanrangaistus pedofiilille? Joutsenlahti oli aivan samaa mieltä.

Suomessa vaalitilaisuus on tarkoitettu vain ja pelkästään omalle porukalle. Kannatajia kutsutaan paikalle juomaan kahvia ja syömään kakkua, ja kun toisinajattelijoita ei ole, niin kunnon keskustelu ei synny. Kun puhe siirtyi huumepolitiikkaan, Joutsenlahti veti porttiteorian esiin. Sen mukaan kannabiksen käyttäjä päätyy narkomaaniksi. Kysin mieheltä, oliko asiaa kunnolla tutkittu jossain. ”Emme tarvitse täällä Suomessa mitään tutkimusta”, kaveri vastasi. ”Täällä terve maalaisjärki johtaa meitä. Sinunkin Joop kannattaa ottaa se käyttöön joskus!”

Porttiteoria palasi hiljattain mieleeni, kun se piipahti mukaan myös eutanasiakeskusteluun. Sillöin tällöin Suomessa armokuoleman kannattajat nostavat aiheen esiin. Silloin kun maan talous on huonossa kunnossa, myös vastustajat heräävät ja jonkun sortin sanasota todellakin syntyy. Kunnon keskusteluksi ei sitä voi kutsua. Sillä vastustajat arvioivat armokuo-lemaa pelkästään terveydenhoidon kustannusten tasolla ja vetävät heti natsikortin esiin. Heidän ajatusmaailmassaan eutanasia avaa tien joukkomurhaan. Keskustelu kuolee, koska väärät ihmiset ovat äänessä. Suomessa eutanasiapuhetta sekoittavat poliitikot, talousgurut, tutkijat, taitelijat, maan presidentti puolisonsa, Jumala ja Päivi Räsänen.

Käytännössä (eli maissa, missä se on lailla järjestetty) eutanasia on kaukana tästä. Toivottavasti asiasta kiinnostuneet ovat katsoneet tv-dokumentin, joka Yle osti Hollannista. Ohjelma otsikolla ”Eutanasia, kyyneleitä vai helpotus”, seurasi kolmea potilasta ja heidän lääkäreitään. Dokumentissä ei esiintynyt yhtään poliitikkoa tai väestönsuunnitelijaa eikä Jumalakaan. Ohjelman henkilöitä olivat potilaat, heidän omaisensa ja lääkärit. Olen varma, että suomalainen on katsonut tyrmistyneenä näitä lääkäreitä, sillä Hollannissa lääkäri ei ole valkoisessa takissa ja hygieniahanskoissa tietokoneen ääressä steriilissä huoneessa istuva auktoriteetti, vaan hän on ihminen ihmisten joukossa. Hollannissa armokuolema ei ole terveydenhoitoa vaan sosiaalinen tapahtuma. Potilas ei kuole yksinään, siinä sen asian ydin.

Ihmettelen suuresti, että porttiteoria puuttuu kokonaan ampumistapauskeskustelusta. Puukolla tai nyrkillä ei kukaan saa joukkomurhaa aikaan. Silti meille kerrotaan, että ampuma-aselain kiiristäminen olisi turhaa, koska ”jos joku haluaa, hän saa vaikka internetin kautta aseen”. Niinpä. Mutta mistä tämä joku sitten oppii ampuma-aseen käyttöä? En minä ainakaan osaa käyttää ampuma-asetta. En osaa erottaa kaliiberikokoa toisesta. En ole edes koskaan nähnyt kunnon ampuma-asetta läheltä! Sillä en ole käynyt armeijaa. Jokelassa, Kauhajoella, Hyvinkäällä ampujat olivat tarkka-ampujia. Suomessa yleinen asevelvollisuus tuottaa Lauri Törniä liukuhihnalla!

31.5.2012

Taidevauvoja

Mistä tiedämme, että on lama? Onko sen poliitikko, joka ei halua myöntää, että on lama? Kertooko siitä parturiliikeiden ja kampaamojen määrän räjähdysmäinen kasvu? Vai onko siitä viestinä taidenäyttelyiden tsunami?

Veikkaan, että viimeksi mainittu on kirkkain merkki siitä, että työttömyys kasvaa ja samoin epätoivo. Aiemmin väki lähti rakentamaan teitä ja siltoja. Tai sotimaan. Nyt porukka myy itsensä kuvataitelijaksi, kirjailijaksi tai muusikoksi. No, taiteessa työllistämisprojektina on ainakin se hyvä puoli, ettei siinä kuole kukaan. Samalla voi kuitenkin päätellä, ettei ole toista alaa, joka kärsii yhtä paljon lamasta kuin juuri taideala. Yhtäkkiä taitelijoita on yllin kyllin. Valon nopeudella tulee lahjakkuudesta koko kansan yhteistä ominaisuutta. Varsinkin valokuvaamisen digitalisointi syöttää porukalle harha-ajatuksen, että taideteoksen eteen tulee nähdä samanlainen vaiva kuin mitä on tehtävä vaikkapa hengittämisen tai piereskelyn vuoksi. Ja sen, että taitelijaksi voi kouluttautua. Kirjoituskursit, veistokoulutus, elokuvaohjaajaoppilaitos: taide työllistää, mikäli ei taitelijaa niin sitten ainakin hänen opettajaansa.

Koulutus- ja työllistämiskuumeissa enää harvoin kysytään, mikä on taidetta ja mikä ei. Unohdetaan se kylmä fakta, että yksi ainoa taideteos ei sano vielä paljon mitään. Tarvitaan useita taideteoksia. Taidehan on kieli. Kieltä ei voi oppia tai ymmärtää kuuntelemalla tai lukemalla vain yhden sanan siitä. Vasta silloin, kun osaat hänen kielensä, osaat myös tunnistaa ja tuntea tietyn taitelijan. Vasta silloin syntyy se ihmeellinen, mutta kaunis ja koskettava ilmiö, että vaikka näet kyseisen teoksen ensimmäistä kertaa, tiedät kuka on tehnyt sen. Siinä määritellään myös suuren ja ei yhtä suuren taitelijan välinen ero. Mitä tunnistetumpi taitelijan teon on muiden töiden joukossa, sitä suurempi on tämä taitelija. Taitelija, jolla ei ole omaa ainutlaatuista kieltä, ei ole suuri taitelija, vaan ansiokas ammattilainen. Ammattitaito ei ole sama asia kuin taide. Maisemamaalaus, jossa auringonlasku tai sadekeli näyttää kuin valokuvasta otetulta, todistaa ammattitaitoa, mutta taiteen kanssa täll ei ole vielä mitäån tekemistä. Suuri taiteilija kehittää uuden, ainutlaatuisen kielen, muut puhuvat tuttua murretta.

Alan törkein väärinkäsitys on se, että myös lapsi on taitelija. Resursseistä tinkimättä järjestetään jopa vastasyntyneille värikylpyjä sun muita. Muksut eivät aiheuta mitään muuta kuin suunnatonta sotkua, mutta poikkeuksetta joku aikuinen selittää kansalle ja rahoittajille, minkälaisesta ainutlaatuisesta ”prosessista” on kyse. Mikä ihmeen prosessi? Lapsihan ei tarvitse taidetta vielä lainkaan. Taide on meille aikuisille. Se auttaa meitä katsomaan ympärillämme tuorein silmiin. Me aikuiset olemme tulleet sokeiksi. Aikuiset syövät popcornia, kun he katsovat sotaelokuvia. Lapsi ei pysty tällaiseen.

24.5.2012

Belgiassa maan tavalla

Kilometrin matka Maastrichtistä, ja siinä alkaa Etelä-Eurooppa. Maisemaan ilmestyvät kukkulat, rakennukset saavat väriä ja autoilijat unohtavat liikennesäännöt. Myös ihmiset muuttuvat. Belgian Valloniassa ei enää huudeta jollakin saksan murteista, vaan lauletaan jonkin sortin ranskaa. Ihmisten iho tummuu, samoin heidän tukkansa. Naisille kasvavat viikset.

Vielä rajumpi kulttuurishokki koetaan Hollannin ja Flanderin rajalla. Vaikka kieli ja maisemat pysyvät ennallaan, elämän tahti muuttuu silmänräpäyksessä täysin. Matkalla Rotterdamista Brysseliin jopa läänin nimi pysyy samana, mutta Antwerpenissa tai Gentissä katukuva näyttää yhtäkkiä paljon leppoisammalta.

Belgialaisten salaisuus on siinä, että he eivät siivoa. En tarkoita, että he eivät ole siistejä. Päinvastoin, heidän hotellinsa ja ravintolansa ovat paljon hygieenisempiä kuin vielä 20 vuotta sitten. Tarkoitan, että he rakentavat uutta vanhaa viereen. Taloja, teitä, siltoja – niitä rakennetaan taukoamatta, mutta vanhoja ei hävitetä, vaan ne säilyvät ja hemmottelevat matkustajan silmää.

Maa on täynnä erittäin hyvässä kunnossa olevia moottoriteitä. Mutta tarjolla on myös ikivanhoja, joskus vain metrin ja puolen leveitä hevospolkuja, joissa auton jousia koetellaan äärimilleen, mutta joita pitkin sinut viedään maailman idyllisimpiin paikkoihin. Navigointi ei ole belgialaisten vahvuus, eli eksyä voi helposti, mutta kun etäisyydet ovat pienessä maassa lyhyet, niin katastrofeja vältetään.

On suuri ilo pärjätä äidinkielellä vieraassa kulttuurissa. Vai onko kyse jostain muustakin kuin kielestä, kun jutellu Karelin kanssa sujuu niin hyvin? Karel kävelee ohi, kun kysyn häneltä jostain, joka on pistänyt silmääni. Kymmenessä minuutissa puhun pienen pehmeä-äänisen miehen kanssa enemmän kuin minkä tahansa suomalaisen miehen kanssa viime kahden vuoden aikana!

Karel ei kysy, mitä teen työkseni eikä kerro, millä autolla hän ajaa – eli ei mitään niistä aiheistä, joihon keskusteluni suomalaismiehen kanssa yleensä jää. Sama piristävä piirre löytyy lehtihaastattelusta, joka antoi Belgian entinen pääministeri Jean-Luc Dehaene. Peräti kolmesivuinen juttu, missä on vain pari pientä kuvaa (mistä löytyy sellaista suomalaisessa mediassa?), ja kaikki on täyttä asiaa.

Suomalaispoliitikkoille puheesta hyvinvointiyhteiskunnasta, peruspalveluista ja työpaikoista on tullut mantra eli pitkälti tyhjää puhetta. Belgialainen ex-poliitikko sen sijaan sukeltaa syvään historiaan ja sosiologiaan. Sekä Belgian ja Euroopan lähimenneisyyteen ja -tulevaisuuteen. ”Ne liittyvät ehdottomasti yhteen”, Dehaene toteaa. ”Ilman EU:ta Belgia lakkaa olemassaan.”

Belgian sisäpolitiikasta ei tiedetä Suomessa paljon muuta kuin se, että maa on lähes pysyvästi vailla hallitusta. Mutta flaamilaiset ja vallonit hoitavat -maansa tavalla tietenkin täysin riippumatta toisistaan- ainakin yksi asia mallisesti: äärioikeiston uhka. Siitä lähtien kun äärioikeisto kasvatti kannatustaan eli 1980 -luvulta alkaen muut puolueet ovat liittyneet yhteen sitä vastaan ja estäneet sen nousun hallitukseen.

Antwerpenin lähiössä Borgerhoutissa ilmapiiri onkin yllätävän leppoisa. Täällä puolet porukasta kannatti joskus äärioikeistoa, mutta ei enää. Käyn parturissa ja Senegalissa syntynyt mies palvelee asiakkaitaan seitsemällä eri kielillä. Seinissä ei ole hakaristejä eikä muita uusnatsien graffiteja. Eikä poliisiakaan näy missään...

16.5.2012

Vanhassa-Seelannissa

Kun Uuden-Seelannin ministerin Suomeen liittyvä puhe oli ehtinyt suomalaisiin tiedotusvälineisiin, keskustelin asiasta koulussani. ”Kun tässä puhutaan Uudesta-Seelannista”, kysyin oppilailtani, ”niin missä Vanha-Seelanti sijaitsee?”

Olen parhaillaan matkalla Vanhassa-Seelannissa. Zeeland on saaristo Hollannin lounaisosassa. 1600 -luvulla hollantilaiset lähtivät tältä alueelta kilpailemaan brittien ja portugalilaisten kanssa maailman raaka-aineista. Zeelandin nykyhistorian tärkein hetki koetti helmikuussa 1953, kun meri syöksyi saaristoon ja vaati liki 2000 kuolinuhria. Siitä lähtien alueen rannikko on tärkeänä osana koko maata koskevasta ns. merenvastaisesta puolustustaistelusta ollut vahvistettuna padoilla ja muilla keinoilla.

Minua kiinnostaa, miten tämä insinööritouhu vaikuttaa alueen ympäristöön ja maisemaan. Kävin Zeelandissa viimeksi neljäkymmentä vuotta sitten. Jälleennäkemisestä voi tulla aikamoinen shokki minulle. Ilmasto muuttuu ja kotimaatani uhkaa uppoaminen eli sinänsä jo valtava taloudellinen tappio (koko projekti maksaa lähes biljoona euroa). Maisemaa koskeva suunnitelmallinen haaste on väistämätön, mutta toivon silti, että alueelle jää jotain jälkiä minun lapsuudestani.

Zeeland on minulle niin rakas, koska olen viettänyt siellä kansankoulu-iässä kaikki kesäni. Myöhemmin menin itse muihin lomakohteisiin, mutta vanhemmilleni alue pysyi tärkeänä. Jopa niin tärkeänä, että isäni ja äitini on kumpikin haudattu sinne. Kaksikymmentä vuotta sitten isäni tuhka on levitettiin Zeelandin rannikolla mereen. Nyt tämän reissun aikana on tarkoitus levittää viime syksyn kuolleen äitini tuhkaa alueen dyyneille.

Olen siis lähtenyt matkalle jonkin verran haikeassa tunteessa. Siihen vaikuttaa myös se, että toimin reissun aikana viimeistä kertaa Suomen kirjeenvaihtajana Hollannin radiolle. Viisitoista vuotta kestäneen pestin lakkauttaa rahapula. Yleisistä rahoista eli veroista maksetun radion piina on kansainvälinen ilmiö...

Kuten mainittuun Uuteen-Seelantiin hollantilaiset ovat matkustaneet ja kotoutuneet maapallon jokaiselle puoliskolle. Maailmassa ei ole paikkaa, missä ei asu joku hollantilainen. Suht pieni kansa on siinä mielessä aina pysynyt suurten kansojen vauhdissa mukana. Voin todistaa tämän, koska olin radio-ohjelmassani aina yhteydessä jonkun toisen hollantilaisen kirjeenvaihtajan kanssa jostain muualta . Yhteensä 200 keskustelukaveriani asuu esimerkiksi Fär- ja Falkland-saarilla, keskellä Siperiaa ja Brasiliaa, Amazonasissa.

Kaikki kollegani asuvat pysyvästi siellä missä he asuvat. He eivät siis ole valtavirran median kirjeenvaihtajien tapaan siirtyneet paikasta toiseen, vaan ovat juurtuneet kunnolla paikallisen elämään. Lähetyksissä pystyimme kertomaan paikallisuutisia, joita kuuntelija ei saa mistään muualta. Tämä hieno formaatti jää nyt historiaan. Vai jääkö? Epäilen, että joskus tulevaisuudessa joku keksii, että hei, mulla on loistoidea: kutsutaan eri puolella maapalloa asuvia hollantilaisia kertomaan radiossa paikallisuutisia...

10.5.2012

Hyi hyi, Claes Andersson!

Minusta on aina ollut mukava kuunnella ja katsella Claes Anderssonia. Mies on hoitanut paljon ja hyvin erilaisia tehtäviä, mutta hän suhtautuu jokaiseen niistä vakavasti. Poliitikko Andersson ei ole sekoittanut omia henkilökohtaisia intressejään puolue- tai yhteiskuntaintresseihin. Psykiatri Andersson on osannut kertoa avoimesti ja ymmärrättävasti omista mielen-terveysongelmistaan. Taitelija Andersson on ensimmäinen joukossa, joka korostaa oman musiikkinsa ja kirjojensa rajoja. Vanhanaikainen monitoimipoliitikko ja loistava seuramies, tämä Andersson.

Petyin kuitenkin pahasti entiseen vasemmistopuheenjohtajaan, kun hän istui hiljattain Pressiklubissa. Norjalaisen joukko-murhaajan Anders Breivikin oikeudenkäynti oli alkanut ja valtavirtamediassa juttua käsiteltiin kuten kaikkia muitakin uutisia: mahdollisimman pinnallisesti. Odotin fiksun ja paahtuneen yhteiskuntavaikuttaja Claes Anderssonin poikkeavan tästä. Odotin hänen selittävän, minkä takia Norjan valtio haluaa Breivikin näyttävän yksinään toimivalta hullulta eikä kansain-välisessä verkossa operoivaltai uusnatsilta. Mutta Andersson totesi, että oikeudenkäynti oli “murhaajan julkisshow, kuten aikanaan Baader-Meinhof -ryhmän oikeudenkäynti Länsi-Saksassa. Molemmat olisi pitänyt estää.”

Mihin käsite "poliittinen vanki" on hävinnyt?

1970 -luvulla Länsi-Saksan hallitukset käyttivät demarien Wili Brandtin ja Helmut Schmidtin johdolla ilmiötä Punainen armeijakunta hyväkseen. Hallitusohjelmassa otsikolla ”Saksan malli” valtio vainosi toisinajattelua. Muu Länsi-Eurooppa oli kauhuissaan, kun juuri natsimenneisyytensa irtisanonut saksalainen yhteiskunta kehittyi uudestaan poliisivaltioksi. Tämä merkitsi mm. seuraavaa. Ns. “Berufsverbot” eli virkakielto heille, jotka kyseenalaistivat valtion suhtautumisen “terroris-miuhkaan", levisi kun tauti yliopistoissa, mediataloissa ja lakiasiaintoimistoissa. Ja 1930-luvun “Innere Emigration” -mallin mukaan moni taitelija, kuten Nobelin palkinnon voittanut kirjailija Heinrich Böll, otti kantaa valtion vastaan.

Useat Baader-Meinhof -ryhmän jäsenet sen sijaan pakenivat Hollantiin, missä asianajaja Pieter Herman Bakker Schut profiloitui heidän puolustajakseen. Claes Anderssonin tapaan Bakker Schut oli ansiokas jazzmuusikko, runoilija ja erinomainen puhuja. Mies kiersi 1970- luvulla ympäri maata luennoitsijana. Hän vieraili myös minun lukiossani. Kylmä sota oli huipussaan. Me 17-vuotiaat luimme Aleksandr Solzenitsymiä ja Andrei Saharovia eli meille oli silloin mannaa, että Bakker Schut opetti meille, että poliittisia vankeja ei ollut vain Neuvostoliitossa tai DDR:ssä vaan myös ihan kulman takana.

Kokemuksistaan ”terroristiasianajana" Bakker Schut kirjoitti vuonna 1986 kirjan paljon puhuvalla nimellä ”Stammheim, die notwendige Korrektur der herrschenden Meinung, eli ”Välttämättön oikaisu valtavirran mielipiteeseen”. Mies kuoli yllättäen vuonna 2007. Kuolinpäiväänsä asti hän muistutti hollantilaisia siitä, mikä on poliittinen vanki. “Mohammed Bouyeri (islamivastaisen elokuvaajan Theo van Goghin salamurhaaja) kokee olevansa sodassa ja miksei hän uskoisi olevansa sodassa, sillä Hollanti osallistuu sotaan Bouyerin kotimaassa. Meille Hollannin valtio syöttää tämän sodan kaukaisena ja humanistisena tapahtumana. Mutta miltä meitä tuntuisi, jos joutuisimme Bouyerin tapaan seuramaan internetissä, kuinka meidän syntymäkaupunkiamme pommitetaan maan tasalla?”

3.5.2012

Pedofiilipelkoa

Astuessani ostosmarketiin sisään edessäni kävelevät pikkupoika ja hänen äitinsä. Saan katsekontaktin poikaan, kun hänet jätetään leikkikoppiin. Tiedän, että poika on telineiden ja pallomeren parissa yksin. Puolen minuutin verran aikaa on kulunut, kun kuulen pamauksen leikkipaikan suunnalta. Katson ympärilläni. Pojan äiti on jo niin kaukana, että hän on tuskin kuullut ääntä, eikä muita ihmisiä ole lähellä.

Päätän tarkistaa tilanteen. Poika istuu telineiden välissä lattialla. Mitään ääntä ei kuulu paksun lasiseinän läpi, mutta näen, että hän itkee. Hän pitelee ja hieroo käsiään. Minun ja leikkisysteemin välillä olevat metalliaidat ovat tiukasti kiinni. Aidat estävät varkaita ja ensiavun. Kun väännän itseni väkisin aitojen välitse leikkikopin oven luo, minusta alkaa jo tuntua, että teen jotain väärin.

Kysyn oven raosta pojan vointia. ”Sattuuko?” Hän ei pysty vastamaan, vaan itkee ja pitelee käsiään. Näen, että hän istuu niin tiukassa paikassa telineiden välissä, että en saa itseni sinne. Hänen äitinsä on jo pois näkyvistä, kassa on nyt läheisin paikka, mistä saisin apua. Kaksi kassaa on auki, kaksi nuorta tyttöä asiakaspalvelussa.

Huomaan, että punastelen kun seison toisen tytön selän takana ja sanon aivan liian hiljaisella äänellä, että leikkikopissa on joku tilanne. Aavistan yhä selkeämmin, että minun käytökseni on epäilyttävä. Hetkeksi tulee jo mieleen antaa koko jutun olla. Mutta kun lapsi itkee.

Kassatyttö reagoi. Hän kääntyy minun suuntani. Toistan, että leikkikopissa on jotain sattunut. Vaikuttaa siltä, että tilanne kestää ikuisuuden. Tytön isot silmät tarkastelevat minua ylhäältä alaspäin ja takaisin. Hikoilen enkä pysty enää sanomaan mitään. Soittaako hän poliisille vai lähettääkö hän jonkun tarkistamaan itkevää lasta? Minun olisi pitänyt pysyä sokeana ja kuurona pikkupojan hädälle. Sitten tyttö on tehnyt tuomionsa. Hän pyytää kollegaansa hoitamaan hänen asiakkansa ja lähtee leikkikopin luo.

Tämä tilanne päättyi positiivisesti. Ei pikkupojalle eikä minulle sattunut mitään pahaa. Mutta britti Clive Peachylle kävi huonommin, paljon huonommin. Hän oli kadulla työssä, kun havaitsi yksinäisen pikkulapsen. Mies ei puhunut lapselle, koska hän pelkäsi saada pedofiilin leiman. Parin minuutin kuluttua pikkulapsi hukkui lammikkoon.

Brittei saarilla (kuten myös Suomessa) leviää lainsäädäntö, jonka mukaan rikosrekisterissä oleva aikuinen ei saa olla vapaaehtoistyössä lasten kanssa. Joka neljäs britti on jo tarkistettu näissä merkeissä. Yksi pedofiilipelon seuraus on, että brittiläisiä vapaaehtotyöläisiä on yhä vähemmän. Toinen -ja kohtalokkaampi- seuraus on, että maassa on yhä enemmän aikuisia, jotka eivät enää reagoi hätätilanteissa, missä lapsi on osapuoli.

Keikkaopettaja Martin Davis tarjosi 17-vuotiaalle oppilaalle kyytiä, kun poika oli hukannut bussilipunsa. Koulu antoi miehelle potkut, koska tämä oli ”törkeästi” rikkonut sääntöä, että opettaja ja oppilas ”eivät ole kahdestaan suljetussa tilassa”. Davis vei asia oikeuteen ja sai vapauttavan tuomion. Silti mies ei ole enää saanut työtä...

26.4.2012

Kollektiivinen lobotomia

Satakunnan Kansa ei säästänyt sanoja kommentoidessaan Anders Behring Breivikin oikeudenkäyntiä. Norjalaisella joukkomurhaajalla on ”sairaita ideoita”. Lehti ei tarkenna näitä ideoita, mutta jos nyt otetaan esimerkiksi yksi niistä: Breivik on perustellut tekoaan itsepuolustuksena. Kaveri on kirjoittanut ja sanonut oikeussalissa ääneen, että ”Norjan ja Pohjois-maiden kristillistä kulttuuria on puolustettava islamia vastaan”. Ministeri Päivi Räsänen on ehkä käyttänyt eri sanoja, mutta hänen viestinsä on täsmälleen sama. SK:n mukaan Breivik on ”umpihullu”, koska hän ei pidä teini-ikäisiä lapsia viattomia. Epämiellyttävä tämä idea saattaa olla, mutta kannattaa muistaa, että tässä maailmassa useita lapsenmurhaajia ei ole joutunut oikeuden eteen vaan on palkittu Nobelin palkinnolla.

Mikäli Breivikin oikeudenkäynti on paljastanut jotain, se on psykiatrian ammatin täydellinen mahalasku. Toiset psykiatrit pitivät miestä paranoidina skitsofreenikkona, mutta toiset täysin syyntakeisena. Tuskin totuus on edes jossain puolivälissä? On heitä, joille on tärkeää, että ”vain” yksinäinen hullu susi olisi häirinnyt Norjan ikuista konsensusyhteiskuntaa. Mutta sellaisesta kuvasta puuttuu poliittinen totuus, että tämä yhteiskunta synnyttää natsismia. Breivik on natsi ja natsismi ei ole mielisairaus vaan maailmankatsomus siinä missä myös liberalismi, kommunismi tai islam. Natsismia vastaan ei tarvita psykiatreja, vaan poliitisia tekoja.

Suomen tunnetuin psykiatri on Hannu Lauerma. Hän istui Ylen A-Talkissa keskustelemassa perhesurmasta. Lauerman lisäksi studio oli täynnä muita auttajia. Ei jäänyt epäselväksi, että ns. hoitosektori saa esteettä dominoida tätä keskustelua. Auttajat ovat niin innokkaita ja reippaita, että he ovat ihmeissään, että perhesurmaajat eivät löydä heitä. Ovet ja puhelimet ovat auki ympäri vuorokauden. Mutta kun tämäkään ei auta, Lauerma tarjoaa ”ennakolta ehkäisevää keinoa”: lääketystä masennuspotilaille, ”farmokologista ratkaisua”, kuten psykiatri itse kutsuu toimintatapaansa. Mutta miksei mennä suoraan tavoitteeseen? Miksi ei leikata masennuspotilaiden aivoja irti? Lobotomiaksi tätä toimenpidettä kutsutaan. Se tarkoittaa psykiatrikielissä Endlösung eli lopullinen ratkaisu.

Vai onko kollektiivinen lobotomia jo onnistuneesti suoritettu?

Ohjelmassa on jotain outoa. Yleensä keskusteluun koottu paneeli koostuu illan aiheen puolustajista ja vastustajista. Mutta perhesurmaaja ei löydä puolustajia. Tai edes ketään sellaista, joka yrittää katsoa maailmaa perhesurmaajan näkövink-kelistä. Saksalainen ohjaaja Rainer Werner Fassbinder teki vuonna 1970 elokuvan ”Warum läuft Herr R. Amok?” eli "Miksi herra R. riehuu?" Mies joutuu umpikujaan ja surmaa vaimonsa, poikansa ja naapurirouvan ennen kuin hän tekee itsemurhan. Eräs kritikko totesi, että ”elokuvan katsominen tekee kipeää jo ennen väkivaltaista loppua, koska se tekee selväksi, kuinka epänormaalia päähenkilön erittäin normaaliksi kuvattu elämä on. Häneltä puuttuu pieninkin unelma, pieninkin idea. minkä varassa elämä olisi inhimillisempi.”

19.4.2012

Politiikan Nokia

Nokialla ja Keskustalla on paljon yhteistä. Eräs tutkija oli luetelut, montako erilaisia syytä Nokian romahtumiseen on esitetty, ja hän oli laskenut niitä yli neljäsataa. Samaa pätee Keskustaan.

Sekä Keskustan että Nokian nimi on harhaanjohtava. Nokia kuulostaa kansainvälisessä korvissa japanilaiselta tai italialaiselta. Tai sitten sveitsiläiseltä, koska asiakkaat odottavat puhelimensa olevan kestävä ja luotettava. Keskusta tarkoittaa, että puolueen oikealla puolella olisi konservatiivinen puolue. Se ei pidä paikaansa. Keskusta itse muodostaa SDP:n ja Kokoomuksen ohella suomalainen umpikonservatismin. Kokoomuksesta voi sanoa paljon, mutta ei sitä, että se on konservatiivinen. Kokoomushan lappaisi mielellään jo huomenna Suomen hyvinvoinnin sekä maan sotilaallisen puolueettomuuden pois tieltä. Keskusta on Suomen oloissa se taho, joka myy museotavaraa, kunnes tukka lähtee.

Sekä Nokialta että Keskustalta puuttuu glamouria, seksiä. Keskustan keulahahmoja ovat olleet sorttia Väyrynen, Kääriäinen, Pekkarinen, Vanhanen, Korhonen. Nokian naama on Jorma Ollila. Naisia eivät Nokian puolelta olleet koskaan ainakaan tv-ruudussa esillä. Keskustassa heitä joko käytetään vain hyväksi tai sitten heillä on ”emäntä-look”, kuten Paula Lehtomäki ja Sirkka-Liisa Anttila. Nokian mainokset ovat tylsiä, Keskustan kokous umpimasentava ei-tapahtuma jossain yläasteen liikuntasalissa, jossa mikrofoni on rikki ja maakuntien liput ja kansallispuku haisevat homeelta.

Niin Keskustalta kuten myös Nokialta puuttuu ideoita. SDP:n sihteeri Mikael Jungner on politiikassa eksinyt nerdi, mutta hänen ”rakkauspuolue” -kampanjansa sekä hänen englanninkieliset kirouksensa jäävät ihmisten ja varsinkin nuorten mielikuviin. Mitä Keskusta sen sijaan lanseeraa? Jarmo Korhosen perunoita ja Mika Alatalon kotimaista. Keskusta ei heittele pommeja poliittisella taistelukentällä. Puolue vain ja pelkästään vääntää vuosikymmenestä toiseen sitä samaa kaurapuurounelmaa, missä suomalainen elää lintukodossaan ja Venäjä pysyy itärajan takana.

Nokian kilpailijat tuovat esiintymislavalle kaikenlaista porukkaa, joita voi moittia mielipuoliseksi jengiksi, mutta joka osaa myydä ideoitaan niille, joilla se idea on tarkoitettu eli nuorelle sukupolvelle. Applen iso mies Steve Jobs on nykynuorten ikoni, legenda niille, joille kuulento tai Mao kuuluu parhaassa tapauksessa muinaishistoriaan. Jorma Ollila sen sijaan on historiaa. Mies on insinööri ja suomalainen mies, mielikuvabisneksessä pahin yhdistelmä. Ollila ei pysty edes kilpailemaan muiden suomalaisten suuryrittäjien kanssa.

Esimerkiksi Björn Wahlroos astuu melkein viikoittain julkisuuteen yhteiskunnallisella kohulauseella. Pankkiiri ei enää ihaile sotilasdiktatuuria itärajamme takana kuten aikoinaan vasemmistovuosiaan, vaan hän on löytänyt samankaltaisen paratiisin kaukoidästä. Mistä Jorma Ollila unelmoi? Mitä hän ajattelee demokratiasta tai nykyhallituksesta? Epäilen, että kaverilla on poliitisia unelmia, mutta että niitä ei voi luokitella Wahlroosin tapaan kokoomuslaiseksi.

Siinä missä voin kuvitella Wahlroosin istuvan kunnon kirjakaapin vieressä, koska hanellä on pelkästään vapaa-aikaa, näen Ollilan istuvan huoneessaan, jossa ainoa lukemistavaraa on ruokapöydällä. Hänen vaimonsa naistenlehti, tämän vuoden kalastusopas, Kauppalehti. Ollila ei lue, vaan katsoo ikkunasta savolaismaisemaan. Niiden silmälasien takana keksitään Nokian tuorein tuote. Tämän vuosisadan keksintö, yhtiön pelastusrengas, maailman hurjin idea. Yes, se on siinä!

Se on Nokia -muki...

12.4.2012

La Douce France

Kymmenessä vuodessa Ranska on rajusti muuttunut. Kuka muistaa, kuinka maa irtisanoutui George W. Bushin ja Tony Blairin sotaretkeilystä Irakiin ja Afganistaniin ja ranskalaiset puhdistivat huolellisesti sekakieltään angloamerikkalaisista piirteistä?

Nicolas Sarkozyn presidenttikausi on tuonut ylpeät ranskalaiset takaisin Natoon ja sotailemaan Norsuluurannikolle ja Libyaan. Väitteet, jonka mukaan Sarkozylla on tiivit suhteet amerikkalaiseen tiedustelupalveluun CIA:lle sekä hänen nykyisen italaialaisvaimonsa Carla Brunin kautta mafiaan, eivät ole lakanneet.

Euroopassa ja EU:ssa Ranskasta on tullut Saksan sylikoira. Sarkozyn yhteistyössä Angela Merkelin kanssa silmiinpistävintä on se, että Ranska suostuu ja Saksa määräilee. Se, mitä suomalaiset väittävät kreikkalaisista, että he ovat laiskoja ja epäluotettavia - sitä saksalaiset väittävät ranskalaisista.

Saksassa työttömyys laskee, Ranskassa se nousi huhtikuun alussa yli kymmennen prosentin. Ranskassa, missä työnajan lyhennys lääkkeenä pitkäaikaistyöttömyyttä vastaan sai aikoinaan alkunsa, taistellaan nyt eläkeiän ja muiden työläisten oikeuksien puolesta.Ranskalaisetr hyvinvointirakenteet -joista täällä Pohjantähden alla voitaisiin ota mallia- ovat rapakunnossa, koska maan pankkiirit ovat paenneet rajan yli Saksaan.

Ranskassa oppositio kutsuu tätä ilmiötä merkelismiksi. Se on myrkyllinen sekoitus siitä, missä mukana ovat entiset stasi-laiset eli DDR:in salapoliisit sekä CSU:laiset, eli Bayernista kotoisin olevat umpikatolilaiset ja/ tai entiset natsit. Merkelis-millä on tarkoitus pitää Eurooppa valkoisena ja kristillisenä ja duo Merkel-Sarkozy vastustaa muun muassa Turkin EU:jäsenyyttä.

Tulevat vaalit Ranskassa ratkaisevat, kasvaako Ranskan vasemmiston epäily saksalaisia vastaan. Jos näin tapahtuu, Euroopalla on edessä samanlainen kohtalokas ranskalais-saksalainen vastakkainasettelu kuin ennen viime vuosisadan maailmansotia.

Viikkoa ennen presidenttivaalien ensimmäistä kierrosta La Douce France eli pehmeä Ranska on muuttunut lähes poliisi-valtioksi. Sarkozy on vetänyt kampanjaa, jossa kaikkia keinoja käytetään. Kaveri leimasi ensin sosialistinen suosikkieh-dokkaan Dominique Strauss-Kahnin raiskaajaksi ja sitten huorintekijäksi. Koska Strauss-Kahnin seuraajan François Hollanden tausta on puhdas, sama konsti ei ole enää toiminut, ja tästä syystä Sarkozy on vetänyt esiin terrorismikortin.

On uskomatonta, kuinka helposti suuri yleisö ja valtavirran media syö sen, mitä heille syötetään: muslimipelon. Olisi jo ajatellut, että kansalainen on oppinut jotain 9/11.stä, Irakin sodan tekosyystä ja Muammar Khaddafin varoituksesta, että Al-Qaida ja CIA ovat ”arabinkevään” taustalla.

Mutta tarina ”Toulousen sarjamurhaajasta” (nuori syrjitty yksinäinen susi sortuu ääri-ideoloogiaan ja ammuskeluun, tavallaan kuin Anders Breivik...) nielaistiin ja se saattaa nostaa Sarkozyn uudestaan presidentiksi...

4.4.2012

Enää en käänny pois

Otsikko on Alasatakunta-lehdestä (29.3), jossa Markus Paassilta kirjoitti seuraava: ”Tammikuussa isot otsikot kertoivat, että rattijuoppo oli ajanut 11-vuotiaan tytön kuoliaaksi suojatiellä Helsingissä. (…) Uutinen suretti, suututti ja jäi mieleeni. Samalla se kuitenkin antoi toivoa siitä, että rattijuoppoutta ryhdyttäisiin vihdoin kitkemään kovalla kädellä. Hetken siltä näyttikin, mutta sitten lööpeihin löytyi uutta päiviteltävää. Pikkutytöt, humalaiset kuskit ja lakimuutokset väistyivät kansista sisäsivuille ja katosivat lopulta kokonaan näkyvistä.”

Minusta tuntuu samalta koskien suomalaista aselakia Oriveden koulunammuskelu oli surullisen sarjan surullisin, koska nyt näyttää pahasti siltä, että viranomaiset ja päättäjät ovat aivan metsässä. ”Kouluissa on onneksi opeteltu varautumaan myös kaikkein pahimpaan mahdollisuuteen”, sisäministeri Päivi Räsänen hymyili hänen Jeesus-hymynsä ja hän sai esteettä toistaa tätä sammakkoa tiedotusvälineille. Voi kuule, Päivi !Kouluissa voi opetella mitä tahansa, mutta viimeinen asia, jolla koulujen väen pitäisi päätään vaivata, on juuri turvallisuus!

Itse asiassa ministerin ajatus tarkoittaa siitä, että tästä lähtien koulujen väki ei ole enää uhri, vaan tekijä silloin, kun se ei ole satsannut tarpeeksi turvallisuuteen. Maailma on siis käännetty ylös alaisin. En olisi tämän episodin jälkeen yllättynyt, jos seuraavassa koulunammuskelussa koulu joutuisi oikeuteen ja maksamaan korvauksia. Poliisit ja muut viranomaiset, jotka eivät kykyne ottamaan joltakin ilmiselvältä sekopäältä aselupaa pois – he eivät ole laiminlyöneet hommaansa, vaan sen on tehnyt koulu, joka ei ole muuttanut itseään linnakkeeksi!

Minulle käy kuten Markus Paassillalle. Hän kertoo, kuinka läheltä piti -tilanne sai hänet toimimaan. ”Lähimmältä liippasi syyshämärissä Säkylässä, kun vastaantulija kurvasi varoittamatta kaistalleni. Ilmeisesti ehdin väistämään, sillä kun sain silmäni auki, tuijotin taustapeilissä kovaa kyytiä himmeneviä takavaloja. Kiukuissani lähdin ajamaan auton perään kohti Turkua. Seuraamani kuski vaappui kaistalta toiselle ja kiihdytteli holtittomasti, kunnes löi yhtäkkiä jarrut pohjaan ja kaarsi autiolle, säkkipimeälle bussipysäkille. Pysähdyin vähän matkan päähän, nousin penkistä ja lähdin kävelemään kädet nyrkissä autoa kohti.”

Kauhajoen katastrofin jälkeen olen kerännyt muutaman maakunnan asekauppojen osoitteita ja tietoja. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että pitää ratkaista ongelmaa siinä kohtaa, mistä se lähtee liikkeelle ja se on asekaupassa. Jollakin konstilla asekauppias on saatava lopettamaan touhunsa. Oriveden tapahtumien uutisoinnin aikana minulla oli takki jo päällä ja Markus Paassillan tapaan kädet nyrkissä. Silti jäin kotiin. Mitä jarrutti minua? Mitä teen seuraavalla kerrala?

Paassilta jatkaa: ”Pääsin takaluukun kohdalle, kun pelko tai järki käski vetämään henkeä ja miettimään, mitä kaikkea tummien lasien takana voi olla vastassa. Käännyin pois. Kaahaaja käynnisti moottorin, ampaisi liikkeelle ja liukeni lopulta metsätien varjoihin. Tapahtuma palasi mieleeni, kun luin uutisen pienen helsinkiläistytön kuolemasta. Silloin lupasin, että kävi mitä kävi, niin ensi kerralla yritän enemmän. Yritän puhua järkeä, yritän napata avaimet ja kiipeän piru vie vaikka puuhun piiloon, mutta enää en käänny pois.”

29.3.2012

Pori Photoshopissa

Entisen oluttehtaan tontti halutaan rakennusmaaksi. Taas kerran arkkitehdit ja insinöörit saavat märän unen siitä, mitä kaikkia voi puuhata Porin ydinkeskustassa. Suomalainen kaupunkihan ei ole tuhansien vuosien historiakertymä, vaan suunnittelukohde, missä keskustakin voidaan siirtää mihin suuntaan vain. Vasta sen jälkeen sitä ”elävöitetään”, eli paikalle hälytetään asukkaat ja tapahtumat.

Minua huvittavat joka kerta ne havainnekuvat, joita esitellään mediassa. Photoshopin avulla lukijalle tarjotaan poikkeuk-setta kesäinen katu, missä aurinko paistaa siniseltä taivaalta vihreiden puiden ja autottomien käytävien yli. Katu on täynnä -poikkeuksetta sekin- nuoria, hyvin pukeutuneita ihmisiä. Jos katsot tarkkaa, näillä nuorella on tumma tukka.

Mistä kuva on oikeastaan kotoisin? Mihin arkkitehti vie meidät hetkeksi? Etelä-Ranskaan? Sveitsiin? Toscanaan? Tällaisen kesäpäivän tunnelman voisi kuvitella joskus olleen Porin kokoisessa kaupungissa Saksassa tai Belgiassa. Mutta Suomessa ja Porissa? Täällähän aurinko lämmittää -mikäli Jumala suo- vain kaksi kuukautta ja -suurelta osalta ikääntyneet- ihmiset pysyvät kymmentä kuukautta sisällä. Tai mikäli ulosmeno on välttämätöntä he pukeutuvat loskan ja räntäsateen varalta.

Outo piirre kuvassa on myös se, että tunnelma on niin leppoinen. Nuoret seisovat tai kävelevät ilmeisesti ilman päämäärää, nuori nainen pelaa pallojen kanssa. Missä on kiire? Missä on kaaos ja melu, minkä takia maaseudun ihmiset vihaavat kaupunkia?

Keski- ja Etelä-Euroopassa, esimerkiksi minun kotikaupungissä Hollannissa, katu on täynnä ihmisiä, jotka esimerkiksi käyvät etsimässä aamiaistaan. Oikeassa kaupungissa sitä ei haeta supermarketista, vaan tunnin kestävällä retkellä leipomoon, juustokauppaan, maitokauppaan, lihakauppaan ja sitten vielä kioskille sanomalehden ja tupakan vuoksi. Kaikissa näissä paikoissa on sen verran jonoa, että ostosretkelijä ehtii juoda kahvin jonkun tutun kanssa.

Oluttehtaan alueen suunnittelijat tekevät kaksi isoa virhettä. He luulevat, että alueelle syntyy pienliikkeitä, mikäli taloudellinen pohja on kunnossa. Ja he haluavat kaikki autot ”maan alle”. Pienliikkeiden taloudellinen pohja ei tule Suomessa kuntoon niin kauan kun supermarketeja sallitaan asuinalueilla. Ja on kyllä ihme juttu, että tämän maan sähköverkkoa ei voida rakentaa maan alle, mutta parkkitaloja voi!

Vihje päättäjille: 1980- luvun talouslaman aikana moni eurooppalainen kaupunkikeskusta olisi jäänyt asumattomaksi ja parkkipaikaksi, mikäli talonvaltaajaliike ei olisi rakentanut niihin halpoja asuntoja sekä työ- että kulttuuripaikoja. Jätetään siis oluttehtaan alue suunnittelematta ja annetaan ihmiselle vapaat kädet tehdä siellä, mitä heille tulee mieleen.

Syntyy mielenkiintoinen kaaos. Sitä sanotaan eurooppalaisittain kaupungiksi...

22.3.2012

Wikinuori journalistina

Kotimaassani "remontoidaan" kaikki neljä journalismioppilaitosta. Jää arvattavaksi, auttaako koulujen väliaikainen sulkeminen ja henkilöstön vaihtaminen, mutta kova ratkaisu tekee ainakin selväksi, että ongelma on suuri. Nykyjournalismi on kriisissä. Nuori toimittaja on kasvanut kuvamaailmassa ja kasinokapitalismissa, jossa vauhti kyllä riittää, mutta syvyys puuttuu. Google on korvannut hänen muistinsa ja Wikipedia on sammuttanut hänen uteliaisuutensa.

Viime torstain A-talk teki selväksi, mistä on kyse. Keskusteluohjelma on todellisuudessa myyntitilaisuus. Keskustelijat, viisi henkilöä, ovat myyjiä ja puheaineena on myyntitavara. Katsoja pakotetaan ostamaan sellainen tarina, että lentoyhtiön pystyssä pitäminen vaatii miljoonapalkkoja. Että sellainen lentoyhtiönjohtoduuni on aivan eri luokan tekemistä kuin esimerkiksi biologian opettaminen yläasteella tai kahdenkymmenen alzheimer-potilaan hoitaminen.

Keskustelijat olivat ihan poikkeuksetta myyjiä. Torikauppiaita. Kaksi heistä -Mauri Pekkarinen ja Heidi Hautala- myyvät politiikka yleensä ja eduskunnan touhua erityisesti. Toinen kehottaa toista eikä toinen unohda hymyillä toiselle – täällähän myydään konsensusta. Hautala ja Pekkarinen istuvat vielä jonakin päivänä yhdessä hallituksessa – täällä pidetään kanavat auki.

Lentoemäntä myy lentoemännän asiaa. Nainen on ammattilainen. Hänen tukkansa pysyy muodossa niin katastrofissa kymmenen kilometrin korkeudessa kuin myös suorassa tv-lähetyksessä. Lentoyhtiöasiantuntija myy itseään. Nykypäivänä konsulttiahan tarvitaan jopa kananmunan keittämistä varten. Jopa toimittaja myy. Jan Andersson mainitsee kolmekin kertaa, että hänen kollegansa sai edellisenä iltana lentoyhtiön edustajan sanomaan sitä ja tätä.

Mikäli Jan Andersson unohtaa mainita siitä, hänen korvaansa asiasta muistuttaa "Ylen myyntipäällikkö", ohjaaja. Jan on talon wikinuori. Hän on vauhdikas ja hän on hauska. Journalismiin Jannella ei ole aika. Keskellä lähetyksessä tämä Hi-Ha-Heikki tekee karmean vian.

Mauri Pekkarinen ei yleensä tajua paljon mitään, ei sitäkään, että suomalainen versio korruptiosta on hyvät veljet -systeemi. Suomessa et jää pysyvästi syrjään silloinkaan, kun vaikkapa poikasi rikkoo lakia, vaan saat myös jatkossa esteettä huoritella itsesi keskeiselle paikalle ammattiliitossa. Riippuu vain ja pelkästään siitä, kenen kanssa olet istunut rippikoulussa ja/ tai kokoomuksen tai demarien nuorisokerhossa.

Pekkarinen pitää tätä korruptiota loistavana menetelmänä. ”Kyllä me tulemme Suomessa tarvitsemaan näitä ihmisiä, jotka nyt eivät onnistuneet maamme lentoyhtiössä”, kaveri lataa. ”Ei heille mikään ovi mennyt kiinni.” Hetken näyttää jo siltä, että Hautala haluaa reagoida tähän puheeseen. Ministerihän on korostanut aiemmin, että ongelman ydin on juuri hyvät veljet -systeemi. Mutta Hi-Ha-Heikki Andersson hyppää jo toiseen aiheeseen.

Puuttuu enää vain se, että hän ilmoittaisi: ”Nyt palataan asiaan!”...

15.3.2012

Matti Vanhanen yrittäjänä

Minkälaisen CV:n entinen pääministeri Matti Vanhanen on heittänyt pöydälle, kun hän haki Perheyritysten liiton johtajaksi? Kumpi kaveri hän on vähemmän: perhemies vai yrittäjä? Vanhanen ei ole edes syntynyt perheyrityksessä. Tuskin isä Vanhasen rotuteoriat syntyivät yritysmuodossa?

Vanhanen seniorin tavalla myös oma isäni touhusi myrkyn parissa, mutta ei yhteiskunnalisen myrkyn. 1970-luvulla ym-päristösuojelu oli varsin tuntematon käsite. Isäni piti 30.000 asukkaan kaupungin ydinkeskustassa kemiatehdasta asunnon kellarissa. Jopa tupakointivaroitus puuttui kellarin portailta. Kellarissa isä opetti meille lapsille eri kemiallisen aiheiden välisiä eroja. Haistamalla niitä. Isän opetus huipentui siihen, kun hän näytti meille miten fosforin voi tunnustaa. Hän maisteli sitä myrkkyä kielellään.

Kokemukseni pimeässä ja ahdistavassa kellarissa on jättänyt kahdenlaisia jälkiä. Toisaalta vihasin touhua. Muistan, kun koetin 16-vuotiana piileskellä jokaisena lauantaina, koska isäni pakotti minut töihin. Mutta toisaalta olen oppinut, että on lapselle iso etuoikeus tietää, mitä vanhemmat puuhaavat ja mistä rahat tehdään. Vanhempani olivat aina läsnä ja perhe-yrityksen taloudellinen kurssi oli meille kaikille aina tiedossa.

Töihin osallistuminen ja työajan ja -kuvan joustavuus oli minulle ja kuudelle sisarukselleni joskus hyvin epämiellyttävä, mutta todellinen asia. Muistan, kun meidät herätettiin myöhään illalla, kun oli pakko saada seuraavan aamun toimitus valmiiksi, ja me työskentelimme kirjaimellisesti kaikilla voimillamme. Ja heti kun koulussa ensimmäiset laskemistaidot kehittyivät, meistä tehtiin kirjanpitäjiä. Sekin tapahtui yleensä työnpäivän jälkeen, pimeässä ja hiljaisessa olohuoneessa.

Nämä kokemuksia Vanhasen Perheyritysten liitto toivoo kymppiluokkalaisille. Tai siitä ainakin mainostetaan valuyhtiö Componentan lehdistötiedotteessa. Teemalla ”Työ luo työtä” liitto haluaa antaa nuorille mahdollisuuden tutustua työelämään ja yrittäjyyteen. Componenta tarjoaa 10-15 kymppiluokkalaisille kesätöitä.

Lehdistötiedotteessa törmäsin seuraavaan lauseeseen: ”Kymppiluokkalaisten lisäksi Componenta tarjoaa kesän aikana töitä noin 25 yliopisto-opiskelijalle kansainvälisen harjoitteluohjelman kautta myynnin, tuotekehityksen, henkilöstö- ja taloushallinnon sekä toimitusketjun hallinnan tehtävissä.”

Siis hetkinen. Ovatko nämä yrittäjyyteen liittyvät tehtävät myös tarjolla kymppiluokkalaisille vai onko kyse kahden tason tarjonnasta? Kymppiläisille varastotöitä, yliopisto- opiskelijoille logistiikkatehtäviä? Ei muuta kun soitellaan Componentan tiedostusihmmisille Minna Merolle.

”Harjoitteluohjelma ja kymppiluokkalaisten kesätyöt eivät liity toisiinsa”, hän toteaa. ”Componentan kansainvälinen harjoitteluohjelma on joka toinen vuosi järjestettävä kahden vuoden mittainen ohjelma noin opintojensa puolessa välissä oleville yliopisto-opiskelijoille Componentan toimintamaissa Suomessa, Turkissa, Hollannissa, Ruotsissa, Italiassa ja Saksassa.”

Eli suomeksi sanottuna ymppiluokkalaiset eivät saa pätkäkään kosketusta yrittämiseen? ”Componentan toiminnan perustan luovat yhtiön vahvat arvot Avoimuus, Rehelliisyys ja Kunnioitus. Arvot luovat pohjan kaikille tekemiselle niin yhtiön sisällä kuin ulkoisten sidosryhmienkin kanssa.”

Miksei isäni koskaan puhunut sillä tavalla...?

8.3.2012

Perussanomalehti

Jo toistaa kertaa tämän vuoden puolella löytyi postilaatikostani PerusSuomalainen-lehti. Yllätysposti askarruttaa minua monessa suhteessa.

Tuskin tämä lehti voi kuulua ilmaisjakeluun. Sehän tarkoittaisi, että lehdestä olisi miljoonapainos. Lehden toimitus kuitenkin kertoo, että painos on korkeintaan puoli miljoona. En siis saa selvää, minkä takia juuri minä saan lehden.

Hassua on myös se, että lehti myy ilmoituspalstoja, mutta lehdessä ei näe yhtään kauppallista ilmoitusta. Rahoitetaanko lehti sitten kokonaan puoluerahasta eli tavallaan veroista? Vai eikö ilmoituspalstoja vain saadaan myyntiin?

Tosiaan, lehti ilman ilmoituksia vaikuttaa aika mukavalta. Muutenkin PerusSuomalaisen ulkonäkö on rauhallinen ja asiallinen. Ja suhteellinen siistiä on myös lehden sisältö.

Tarkoitan siitä, että jos olet toteutunut perussujomalaisten ajatusmaailmaan, tämän lehden punainen lanka ei yllätä. Perus-suomalaisille tärkeät sanat ovat ”turvallisuus” ja ”perine”. Koska ne sanat eivät merkitse minulle niin paljon, en ole lukenut tarkkaan yksittäisiä juttuja, vaan pitkälti tarkastellut lehden "äärioikeistolaisuuspitoisuutta".

Missä perussuomalaisten porukassa oikein piileksivät aidot fasistit ja rasistit? Nyt kun tämä puolue osoittaa hajoamisen merkkejä, niin keiden nimet kannattaa muistaa? Mihin suuntaan puolueen äärihahmot pyrkivät? Sillä silmillä luen vasemmistolaisena tätä lehteä.

Tulee selväksi, että muukalainen ei enää sytytä keskivertoista perussuomalaista. 32 -sivuisessa lehdessä maahanmuutto-kamoaa ei harrasteta kuin kaksi kertaa.

Tamperelainen Terhi Kiemunki kirjoittaa, että ”(maahanmuuttajien) työllistymisen tehostamiseksi voidaan porkkanoiden lisäksi käyttää keppiäkin: ei sosiaalietuuksia jos ei työnteko kiinnosta.”

Päätoimittäjä Harri Lindell puolestaan kirjoittaa varuskuntien lakkautumisen merkeissä seuraava: ”Kertoisin nyt työttömiksi jääville, miten hallituksemme mielestä maahanmuuttajat ovat ainoa ratkaisu yhä pahenevaan tövoimapulaan maassamme.”

Maahanmuuttokammon laantumista ei kuitenkaan ole syytä juhlia. Päinvastoin, tämä muutos on masentava. Se merkitsee siitä, että keskustelu monikulttuurisuudesta on kuollut ennen kuin se lähti kunnolla liikkeelle.

Monikulttuurisuudesta, jossa maahanmuutto on vain sivuseikka, on tullut luovuttu tavoite nimen omaan vasemmiston puolelta. Tämä tietää siitä, että äärioikeisto hoittaa tästä lähtien "maahanmuuttokritiikin” ja se tapahtuu härskeimällä tavalla, natsien sanavarastolla ja -keinoilla.

Missäpäin perussuomalaisissa he piileskelevät, nämä natsit? Mielenkiintoisin artikkeli lehdessä kertoo perussuomalaisten Nuorten matkasta Israeliin. Tulevaisuuden toivot saivat kutsun Israelin ulkoministeriöltä sekä kansalaisjärjestö B'nai B'rith”:iltä.

B'nai B'rithin suhteet mm. Klu Klux Klaniin USA:ssa ovat laajusti tiedossa. Lyhyesti sanottuna tätä järjestöä voidaan verrata niihin 1930 -luvun sionisteihin, jotka Saksassa rahoittivat Hitlerin nousua saadakseen juutalaisia muuttamaan Israeliin.

1.3.2012

Kotimainen pizza

Kesällä 2010 Vasemmistoliitossa perustuttiin kymmenkunta työryhmää. Ryhmissä piti pohdittaa puolueen strategiaa koskien mm. maahanmuuttopolitiikkaa. Syksyllä 2010 noin kaksikymmentä ihmistä aloitti sähköpostikeskustelun, ja marraskuussa pidettiin fyysinen kokous Helsingissä. Kokoukseen ilmeistyi alle puolet työryhmän jäsenistä ja itse olin ainoa maahanmuuttaja. Puheaineet olivat mahdollinen vierailu maahanmuuttovirastoon sekä joku raportti ihmiskaupasta. Ryhmä oli sitä mieltä, että tulevaisuudessa fyysiset kokoukset joko pidettäisiin myös maaseudulla tai sitten vältettäisiin niitä kokonaan. Kokouksen jälkeen ryhmä kuoli. Syksyllä 2011 sähköpostikeskustelu viritettiin, mutta ei yhtä tiiviisti kuin edellisenä syksynä. Kun joku ehdotti taas fyysistä kokousta, korostettiin, että keskustelun pitäisi tapahtua internetissä. Kuitenkin tällä viikolla joku porukka taas kokoontuu Helsingissä. Palaverin tarkoitus on ”pohtia tämän maahanmuuttotyöryhmän tarkoitusta”.

Mistä tässä on kysymys? Työryhmä on suomalainen maahanmuuttokeskustelu pähkinäkuoressa. Turhaa touhua, joka työllistää muutamia, lähes poikkeuksetta suomalaisia, Punaisen Ristin työntekijää sekä sosiologia. Kolme vuosikymmentä suomalaiseen maahanmuuttokeskusteluun vaikuttanut Umayya Abu-Hanna totesi muuttuessaan Hollantiin: ”En paenut persuja, vaan olen pettynyt älymystöön, joka ei halua huomata, mikä valtava ongelma Suomessa on edessä. Maa on jakautumassa kahtia: maaseudulla asuvat iäkkäät suomalaiset ja kaupungeissa muualta tulleet nuoret." Katson myös itse Umayyan silmällä tätä yhteiskuntaa. Näen, että Helsingissä kaikki on ihan yees. Mutta se ei ole Suomi. Helsingissä mamuja koulutetaan bussikuskeiksi. Hieno juttu! Maaseudulla tätä ei kuitenkaan tapahdu, koska täällä eivät bussit enää kulje. Helsingin pankissa voin törmätä ulkomaalaistaustaiseen työntekijään. Loistavaa! Mutta maaseudulla pankit ovat kiinni.

Maaseudulle kerääntyy vain ongelmia, sopeutumisongelmia. Minkä ihmeen takia suomalaiset jauhavat, mieluummiin keskenään, kokouksesta toiseen sadantuhannen mamun sopeuttamista, kun lähes miljoona ihmistä tässä maassa kärsii vakavistä mielenterveysongelmista? Mihin nämä ihmiset sopeutetaan? Mihin heitä kotiutetaan? Hoitoon he eivät ainakaan pääse. Kotimaassani juopojen ja mielenterveyspotilaiden pahin synti on, että he kiertelevät kaduilla. Mutta Suomessa nämä ihmiset ajavat autoa ja kantavat asetta. Miksi kourullisnen ryhmän mamuja pitää Suomessa elää jonkun standardin ("kulttuuri", "laki") mukaan, kun paljon suurempi osa perusväestöstä on täysin hukassa?

Kutsun tämän Vasemmistoliiton työryhmän maahanmuuttoviraston sijaan Euraan. Vireässä satakuntalaiskunnassa työttömyysaste on maakunnan alhaisin, ja mamuja asuu Eurassa vielä harvemmin. Mennään syömään pizzaa. Paikkoja on muutamia, mutta yhdessä niistä on niin raikas ulkomainos, että se sopii meille. Mainoksen mukaan tämän paikan pizza ei ole "maailman paras" tai "maailman edullisin", vaan kotimainen...

23.2.2012

Afrikan euro

Hormuzinsalmi näyttää parhaillaan olevan ikään kuin Porin kävelykatu lauantaisin. Persianlahden ja Omaninlahden välissä sijaitsevassa salmessa kaikki, jolla on siihen varaa, ovat pukeneet parhaat päälleen ja purskuvat itseluottamusta. Siis kyse on nyt sotilaallisesta varustautumisesta ja itsevarmuudesta. USA:n mahtipontiset lentotukialukset vastaan pienet, nopeat Iranin ohjusveneet. Kuitenkaan tositoimeen kumpikaan maa ei ole vielä ryhtynyt.

Toistaiseksi Iran turvautuu vanhaan tuttuun keinoon saadakseen kansainvälisellä tasolla sitä, mitä se haluaa. Teheran uhkaa laittaa öljyhanat kiinni. Jos Hormuzinsalmi suljetaan, maailma jää vailla viidennettä osaa öljyntuotannosta. Öljyvienti on Iranin kaltaisen maan vahva, mutta ainoa ase. Näin oli jo silloin, kun öljysuurkuluttajat eli länsimaat löysivät sieltä vielä kaverin. Persian shaahi oli ensimmäisessä öljykriisissä vuonna 1973 ainoa arabijohtaja, joka piti länsimaiden puolta.

USA ja EU väittävät kuitenkin, että Iran on kehittämässä ydinpommia. Ei sekään ole kuitenkaan aivan uusi asia. Shaahi pyrki jo siihen, eikä sitä silloin pidetty outona jutuna, kun samalla alueella Israelilla, Pakistanilla ja Intialla on jo sellainen vehje. Islamistinen tasavalta Iran tuntee itsensä uhatuksi ja syystä. Israel on moneen otteeseen ja ilman, että siitä on sanakaan puhuttu YK:n turvallisuusneuvostossa, ilmoittanut että se tulee tuhoamaan Iranin ydinvoimalat, vaikkapa ydinpommilla....

Iranin hallitus itse kieltää, että maan ydinvoiman kehitystä käytetäisiin myös sotilaallisiin tarkoituksiin. On syntynyt varsin tuttu vastakkainasettelu. Kansainvälinen tarkistusporukka tutkii tällä viikolla jo toista kertaa itse paikalla iranilaisten touhua. Sama peli nähtiin täsmälleen kymmenen vuotta sitten Irakissa. Irakin tapauksessa kansainvälistä yleisöä huijattiin. Maahan hyökkättiin, vaikka sillä ei ollut ydin- tai kemiallisia-aseita.

Valitettavasti kaikki merkit viittaavat nyt siihen, että myös Iranissa kohta soditaan riippumatta siitä, mitä iranilaiset tekevät ydinvoimansa kanssa. Sillä myös Iranin tapauksessa ydinpommipuheet ovat vain tekosyy syrjäyttää maan johto. Tapahtumasarja, jota kutsutaan ”arabikevääksi”, johtuu siitä, että useat öljymaat pyrkivät perustamaan öljyn hinnan uudelle pohjalle. Öljykauppaa ei tehtaisi enää USA:n dollareilla vaan omilla rahayksiköillä, joiden arvo olisi kiinni kullan hinnasta.

Riippumatta toisistaan Saddam Hussein, Muammar Gaddafi, Moshe Ahamadinejad ja Hugo Chavez ovat yrittäneet saada maansa öljyn maksetuksi eri valuutassa kuin dollareilla. Libyan syrjäytetty johtaja oli pyrkimyksissään vakavimman liikkeellä. Hän kutsui koolle afrikkalaiset kollegansa ja halusi perustaa "Afrikan euro" tai "Afrikan dinaarin", joka vastasi tiettyä määrää kultaa, jota kerättäisiin Afrikan ikiomaan keskipankkiin.

Siinä ilmiön "arabikevät" syy pähkinäkuoressa. Vapaus? Demokratia? Naisten asema? Tunisiassa, Egyptissä, Libyassa, Syyriassa vallitsee sisällissota. Hussein ja Gaddafi on jo murhattu, Iranin presidentti Ahamadinejad ja Venezuelan presidentti Hugo Chavez ovat tappolistalla...

16.2.2012

Tupakointi, twitter ja tutkinto

Ajojahti tupakointia vastaan on saanut naurettavia piirteitä. Kaupassa syntyy jono, koska tupakoitsija joutuu kassalla lukemaan listalta haluamansa askin numeron. Tupakan merkkiä eli nimeä ei näet saa päästää lasten korviin ja silmiin. Sääntö pätee myös silloin, kun jonoa ei ole tai kun jonossa ei ole alaikäisiä.

Jouduin itse kantakaupassa sanaharkkaan toisen asiakkaan kanssa, kun sanoin kassatytölle sanat ”Meester Henk”. Koska ostan samaa tupakkaa kerran viikossa, tyttö tiesi heti mistä oli kyse ja kaivoi koneesta lempisikareitani. Vasta kun aski oli jo taskussani ja olin lähdössä ulos, seuraava asiakas huusi tytölle, että ”Ei mun tarvi kuunnella teidän tupakkakeskustelua!” ”Osaatko toistaa minun ostamani tupakan nimen?” kysyin häneltä. Ei hän osannut ja jatkoin: ”On aikamoinen jono syntynyt, kun sinulla oli tuo ongelma. Kysyn nyt kassarouvalta, mitä hän menee tekemään silloin, kun tätä jonoa ei ole?” Kuusitoista-vuotias kaunotar ei epäröinyt, vaan vastasi: ”Lähden tupakalle...”

Samana päivänä kun tupakka lennätettiin kaupoissa piiloon, ravintolat ja kahvilat avattiin lemmikkieläimille. Mikäli omistaja suostuu, asiakas saa tulla koiran tai kissan tai vaikkapa hamsterin seurassa syömään tai kaljalle. Tupakoitsija joutuu suorittamaan syntinsä ravintolan parkkipaikalla, mutta viereisellä pöydällä makaa lemmikki. Tai pitkälti istuu, tai seisoo, tai remuaa. Sillä he jotka loivat tämän luvan eivät ajatelleet lemmikkien etuja. Eläimet eivät tykkää kiireisestä, melukkaasta paikasta millainen ravintola tai baari on.

Liittyykö tämä ravintolaomistajien ihmeellinen uusi veto jollakin tavalla rahaan? Lemmikkibisnes on nykyään iso bisnes. Suomessa rotukissan tai -koiran pito maksaa pienen auton tai veneen verran. Lemmikkiharrastuksessa näkyy siinäkin maan kahteenjako. Onko siis niin, että tupakoitsija ei tuo yhtä paljon rahaa ravintola-alalle kuin koiranomistaja?

Tupakointikeskustelussa on suhteiden taju hukassa. Paitsi tupakka, alkoholi ja huumeet ei Suomessa näyttää oleva muita asioita, joista ihminen voi tulla riippuvaiseksi. Ei kukaan puutu ostarien hedelmäpelikoneihin, joiden edessä jonottavat eläkeläiset ja lapset. Päinvastoin, RAY saa esteettä mainita rahalla pelaamisen isänmaalliseksi teoksi, ja osa firman tulosta menee peliriippuvuuden ehkäisyyn. Kuinka matalalle hyvinvointiyhteiskunta voi mieleltään laskea...?

Itse asiassa tupakkaa ja alkoholia riippuvaisemmaksi ihmisen tekevät twitter ja facebook. Saksalaisessa Würtzburgissa tutkijat kysyivät ihmisiltä, mitä he kaipaavat eniten. Kohderyhmässä pyöri mielissä tuhansia erilaisia kaipauksia, joista vahvimmat olivat uni ja seksi. Kuitenkin siinä tapauksessa, kun ihmisen pitää esimerkiksi työpaikalla välttää nukahtamista tai seksin harrrastamista, vahvimman kaipuu aiheuttaa sosiaalinen media. Unta, seksiä, tupakointia ja alkoholia on helpompi välttää. Tutkijat päättelivät tämän johtuvan siitä, että sosiaalinen media on aina saatavilla eikä vaadi paljon rahaa tai vaivaa.

9.2.2012

Puhutaan itsemurhasta

Timo Partonen on Kansanterveyslaitoksella työskentelevä psykiatri. Kymmenen vuotta sitten hän oli tummatukkainen nuori mies, jota kiinnosti Suomen kaamos. Kävin hänen luonaan Hollannin radion toimittajan seurassa. Olimme tekemässä ohjelmaa itsemurhasta ja erityisesti suomalaisten itsemurhaluvuista, jotka kuuluvat maailman korkeimpiin.

Kollegani ihmetteli haastattelun paikkaa. Jouduimme kävelemään supermarketin läpi rakennuksen toiseen kerrokseen. Tilat olivat hämärät ja sekavat. Huonekaluja, laatikoita ja tietokoneita joka paikassa. ”Kai yhteen Suomen tärkeimpien kansanterveydellisten ongelmien tutkimukseen olisi voinut satsata jonkin verran enemmän?” kollegani huokasi.

Partosella oli kollega, jonka nimeä en muista. Hänen mielestään suomalaisten itsemurhat liittyivät yksiselitteisesti alkoholin käyttöön. ”Juopottelu kuriin, niin Suomessa ratkaistaan paljon ongelmia”, hän totesi. Mies selitti ja perusteli teoriaansa jumalattomalla määrällä lukuja.

Partosta kollegan tutkimus suorastaan nauratti. ”Ei ole olemassa suoraa yhteyttä suomalaisten itsemurhien ja alkoholismin välillä.” Itse hän yhtyi ranskalaisen sosiologian Durkheimin teoriaan. Émile Durkheim huomasi jo sata vuotta sitten, että suomalaiset tekevät eniten itsemurhia silloin, kun kaamos on väistymässä.

”Voisimme olettaa, että suomalaiset eivät kestä talvea” Partonen selitti. ”Mutta itsemurhia tehdään eniten kevättalvella ikään kuin piristävä ympäristö masentaisi meitä. Lyhyt kesä Suomessa vaatii meiltä sosiaalisuutta ja aktiivisuutta. Eivät kaikki ole valmiita siihen.”

Haastattelun loppuvaiheessa Partonen korosti kuinka tärkeää on, että itsemurhailmiöstä voidaan keskustella. ”Teette iso palveluksen hollantilaisyleisölle”, hän totesi. ”Sitä keskustelua kaivataan eniten Suomessa. Täällä itsemurha on edelleenkin tabu. Siitä vaiennetaan sekä niissä piireissä missä itsemurhia sattuu eli perheissä ja koululuokissa, mutta myös mediassa.”

Ihmettelin suuresti, kun Timo Partonen väitti hiljattain Satakunnan Kansassa, että media tekee virheen uutisoidessaan itsemurhista. Tutkija pelkää, että uutisointi aiheuttaa muoti-efektin. Toki muoti -efekti on olemassa, oikeastaan jo viimeistään 1800 -luvulta alkaen, Goethen ”Nuoren Wertherin kärsimykset” -bestselleristä lähtien.

Kuitenkin keskustelusta on ehdottomasti enemmän hyötyä kuin haittaa. Näin on vaikkapa yksin resurssien puolella.

Itse osallistuin viisi vuotta sitten Porissa vertailuryhmään. Pieni ryhmä itsemurhan tehneiden lähiomaisia oli mukana kymmenkunta kertaa, kunnes ryhmäe lopetettiin. Minulle jäi epäselväksi, mikä siihen vaikutti. Oliko se raha tai kokoontumispaikka tai vetohenkilön aika? Joka tapauksessa iloitsin kun luin hiljattain, että samankaltainen ryhmä on taas koossa. Kai rahat ja paikka löytyivät jostain.

Ainakaan osallistujista ei ole pulaa...

2.2.2012

Kokoaan suurempi Suomi

Monelle amerikkalaiselle Barack Obaman presidenttikausi on tuonut pettymystä, mutta hänen vaalikampanjansa muistetaan historiallisena tapahtumana. Sama meininki hallitsee parhaillaan Suomessa. Pekka Haavistosta voi tulla surkea presidentti, mutta se, mitä hän on saanut aikaan viime kuukausina, on ainutlaatuista. Ilmassa on niin paljon virtaa, että jopa allekirjoittanut, joka ei edes saa äänestää, osallistuu Haaviston tukihommaan. Mikä saa minut seisomaan tuntikausia paukkapakkasessa vaaliteltassa euralaisen kaupan pihalla?

Muun muassa Haaviston jumalattomaton kaunis iskulause ”Kokoaan suurempi Suomi”. Siinä lukee täsmälleen sitä, minkä olen aina toivonut tarttuvan suomalaisiin: terve itsetunto. Itse syntyneenä pienessä maassa tiedän, kuinka houkuttelevaa on pitää itseään aina ja joka paikassa uhrina. Mutta nykymaailmassa ei pinta-ala eikä asukasmäärä enää tarkoita mitään. Nykysuomalainen on tekijä maailman lavalla, häneltä vaaditaan vastuuta ja rohkeutta.

Sitten Haaviston ”vastajytky”, joka on oikeastaan "tuplavastajytky". Haavisto -kampanja oli ensimmäisessä vaiheessaan myrkkyä Timo Soinille. Mukava mies sinivalkoisessa huivissaan (joka pukine Suomessa herättää pitkälti vain isänmaallisia tunteita, mutta ulkomailla välittömästi se herättää kysymyksiä, sillä se on uusnatsien hallitseman FC Millwallin huivi) ei siis tule edustamaan Suomea maailmalla.

Toisessa vaalin vaiheessa uhri on Sauli Niinistö ja Kokoomus. Mikäli Haavisto voittaa sunnuntaina, Niinistön poliittinen elämä on ohi. Myös Kokoomuksessa tappio tulee tuntumaan vielä vuosikausia. Niinistö ja hänen puolueensa pelastaisivat naamansa vain siinä tapauksessa, että Suomessa olisi varapresidentti. Saulihan on täydellinen varamies. Kaveri on ammattiltaan varatuomari, on toiminut varapääministerinä kotimaassa ja varapankkiirina Luxemburgissa. Vain Helsingin Arkadianmäellä ja Suomen Palloliitossa mies ei ole seisonut varjossa. Siinä vasta kunnon CV, kun istut vaikkapa Buckingham palatsin illallisilla...

Niinistö on siis luuseri, ja luuserin sijaan saataisiin Pekka Haavistosta maailmankansalainen presidentiksi. Henkilö, jolla on hyvä maine niin Euroopassa kuin myös kauempana. Henkilö, joka on vihreä ja rauhaan pyrkivää, ominaisuudet joita maailmassa tarvitaan nyt enemmän kun koskaan. Henkilö, joka edustaa modernia ja vireä Suomea.

Heille, joille Haaviston homous on ongelma, seuraavaa. Jos me ollaan kerran sovittu, että Ahtisaaren mallin mukaisesti presidentti on ennen kaikkea Suomen käyntikortti maailmalla, niin kumpi on tärkeämpää: sekö, että kansa voi tuijottaa turvallista heteroparia, vai sekö, että maailmalla meitä edustaa henkilö, jonka homoutta joko ei noteerata lainkaan tai sitten se tulkitaan rohkeudeksi? Koko kansan eteen pari astelee vain kerran vuodessa, itsenäisyyspäivän vastaanotolla.

Tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että USA:n suurkaupungeissä nyt esiintyväOccupy -liikehdintä on syntynyt Obaman vaalikampanjasta. Mies ei ole vain kerännyt äänestäjiä, vaan herättänyt kansanliikkeen. Toivon, että Suomessa nähdään sama ilmiö. Tuntuu, että etenkin nuorille kampanja on ikään kuin pysyvä mielitila. Kampanja ei lopu sunnuntaina, vaan jatkuu myös sen jälkeen.

Tulossa on kuuma kesä...

26.1.2012

Äärioikeisto päivävaloon!

Porista löytyy tarroja ja graffiteja, joissa on natsisymboleja ja monikulttuurisuutta halveksivia kommentteja. Satakunnan Kansan Anne Nikka hermostui asiasta sen verran, että hän kirjoitti siitä jopa kaksi artikkelia. Valitettavasti Nikan lyhyt juttusarja ei anna sen enempää tietoa kuin sen, että ”poliisi tutkii asiaa” ja että äärioikeistolainen liike olisi ”rantautunut meille Ruotsista”. Sen sijaan Nikka vie lukijan Monikulttuuri -yhdystykseen, missä pohditaan äärioikeistolaisten motiiveja.

Hyvä Anne Nikka: minulla ei ole mitään tarvetta lukea äärioikeiston motiiveista. Niitähän saan lukuisista historiakirjoista ja nehän pyörivät taukoamatta internetissä lukuisilla keskustelupalstoilla. Minua kiinnostaa, keitä ne äärioikeistolaiset ovat. Eli minua kiinnostavat heidän nimensä, osoitteensa ja puhelinnumeronsa. Tämä sen tutkimiseen ja kartoittamiseen, mihin itseään journalistiksi kutsuvan henkilön on ryhdyttävä. Äärioikeistoa on saatettava turvallisesta pimeydestään kirkkaaseen päivävaloon. Sillä siitä ee ei tykkää.

Äärioikeisto ei ole ”rantautunut” Suomeen muualta ikään kun joku halpa margariini, vaan se on syvästi suomalaisessa yhteiskunnassa piileskelevä syöpa, joka vain odottaa oikeiaa hetkeä tullakseen esiin. Äärioikeisto ei ole partiolippukunta vaan järjestö, joka tekee varainhankintaa ja hankkii aseita. Äärioikeisto ei koostu yksityisistä pienimuotoisista porukoista, jotka tulevat sillöin tällöin julkisuuteen ja sitten taas häviävät jälkiä jättämättä, vaan äärioikeisto on kansainvälinen poliittinen suunta, joka on saanut paikkansa maailman historiassa kuten konservatismi tai sosialismi.

Äärioikeisto elää meidän keskellämme, koska se on kytkenyt itsensä yhteiskuntaamme. Kunnon journalisti tutkii niitä kytköksiä. Minkä yhteys liikkeellä on rahamaailmaan? Mistä se hakee aseita ja saa lupia kantaa niitä? Millä lailla se on kytketty armeijaan ja poliisiin? Mihin mediataloon se solmii suhteita? Näihin kysymyksiin mina odotan vastausta. Ei poliisilta vaan toimittajilta. Poliisihän vain tutkii rikoksia. Pankinjohtajana toimiminen tai aseluvan hakeminen ei ole rikos. Sitä paitsi, poliisi valvoo äärisoikeistoa vain joissakin tilanteissa ja tapauksissa... Historiahan todistaa, että juuri poliisin kanssa äärioikeisto on tehnyt monesti hedelmälistä yhteistyötä.

Äärioikeiston tutkintaa ja kartoitusta on Euroopassa tehty jo vuosikymmeniä. Suomessa siihen tarvitaan uusi sukupolvi, joka uskaltaa katsoa maan historiaa kriittisesti ja nimen omaan siitä, mitä tapahtui 1930 -luvulla sekä vuoden 1944 jälkeen. Missä ja miten ja miksi natsien aseveljet ja hengenheimolaiset jäivät haaveilemaan uudesta noususta? Juuri nyt, kun presidenttivaalit osoittivat, että perussuomalaisten yksi taival on päättymässä, on tärkeää seurata puolueen ääriryhmien touhuja...

19.1.2012

Näpit irti kehitysavusta

Kansainvälinen yhteisö pyrkii siihen, että jokainen rikas maa maksaa 0,7 prosenttia bruttokansatuotteestaan (BKT) kehitysavuksi köyhille maille. Suomi jää reilusti tämän tavoitteen alla. Vuonna 2010 kehitysapuun käytettiin 0,55 prosenttia Suomen BKT:sta ja vuonna 2011 määrä oli 0,56 prosenttia. Koska Suomi kuuluu maailman rikkaihin maihin, YK ja EU ovat toistuvasti moittineet Suomea tästä.

Tämä kylmä fakta pitäisi olla esillä joka ikinen kerta, kun keskustellaan Suomessa kehitysavusta. Mikäli päättäjät eivät puhu siitä, sitten median tehtävä on muistuttaa heitä siitä. Näin ei kuitenkaan käy. Sekä ruohonjuuri- että ministeritasolla kehitysapu katsotaan maksuksi, josta voidaan vielä tinkiä joko "puhtaasti rahamääräisesti" tai asettamalla kaikenlaisia ehtoja rahan saajille.

Ruohonjuuritasolla keskustelua hallitsevat perussuomalaiset. Soinilaisten tavaramerkki on yksinkertaisuus. Se koskee sekä analyysiä, ratkaisua että tavoitetta. On ongelma mikä tahansa, perussuomalaiset tutkivat sitä mahdollisimman pinnallisesti, katsovat ongelman saaneen ratkaisun heti kun enemmistö sitä kannattaa ja lopuksi demonisoivat sen tahon, joka joutuu kärsimään ratkaisusta. Eri kansanryhmien vastakkainasettelu on perussuomalaisten keino saada valtaa.

Satakunnan Kansassa perussuomalainen opettaja ehdotti kehitysavun leikkaamistä, koska ”kotimaamme eläkeläiset tarvitsevat apua”. Kirje sai Satakunnan Vihreiden Maria Väkiparran reagoimaan. Väkiparta ei moittinut opettajan äärimmäisen ilkeää vertailua kahden heikon ryhmän eli suomalaisten eläkeläisten ja kolmannen maailman rutiköyhien välillä eikä kyseenalaistanut tämän pätevyyttä opettaa meidän lapsiamme. Sen sijaan Väkiparta tulkitsi perussuomalaisen kannan "mielipiteeksi" ja näin epämielekäs keskustelu on pyörinyt vielä pitkään lehdessä.

Onko sattumatta tai ei, niin ikään vihreä kehitysapuministeri Heidi Hautala teki selväksi, että hänelle kehitysapuraha ei ole sitä, miksi se katsotaan kansainvälisessä yhteisössä, nimittäin ensiapua. Hautala haluaa sille ehtoja. Avunsaajan täytyy täyttää tietyt vaatimukset. Etukäteen. Mutta lapsikin tajuaa, että kehitysapurahaa tarvitaan nimen omaan jotta saataisiin jotakin kehitystä aikaan. Silti ministeri haluaa rahan saajan kunnioittavan ihmisoikeuksia tai sitten hanat kiinni.

Oli tuskaista seurata presidenttivaalikeskustelua, missä koko ehdokaskuoro Vasemmistoliiton Paavo Arhimäki mukaan lukien lauloi Hautalan virttä. Jo Karl Marx opetti, että ihmisen tärkein ja ensimmäinen oikeus on leipä ja puhdas juomavesi. Kaikki muu kuten vapaa lehdistö ja seta-marssit tulevat vasta tämän jälkeen ja seurauksena.

On todella helppoa ja halpaa haluta tinkiä niin pienestä osasta omasta runsaudesta kuin nolla pilkku seitsemän prosenttia. Mutta on kynnillisyyden huippu määritellä ihmisoikeuksia "omilla ehdoilla" silloin, kun ei ole itsellä nälkä ja jano. Seuraavaan presidenttikisaan tarvitaan ehdokas, joka on perehtynyt Marxiin...

12.1.2012

Otalainaa.fi

”Moi, saanko esitellä itseni: olen Kalle, asun Keski-Suomessa ja täytän 30 ensi kuussa. Törmäsin netissä Otakantaa.fi -sivulle, missä joku ministeri kysyy, olenko joskus ottanut pikavipin ja jos olen, niin onko jokin seikka tullut minulle yllätyksenä.

Helppo nakki vastata tälle ministerille! Mulla on ihan tavallinen suomalainen perhe, emäntä ja kaksi, kohta kolmekin muksua. Emäntä on ollut kokki paikallisessa kansakoulussa ja itse olen ollut työssä metsäkonefirmassa. Koulu ja firma menivät melkein samana päivänä lopullisesti kiinni. Tällä hetkellä emäntä odottaa kotona lasta, kun itse käyn ammattikoulua samalla alalla missä olin työssä. Onhan joku poliitikko hiljattain sanonut, että suomalainen löytyy aina työtä metsästä.

Tulopuolella perhebudjetti ei vaadi pitkää matematiikkaa. Meillä on tuloja vähän vailla 1 400 euroa per kuukausi. Se tulee kasvamaan, koska kotikunta maksaa jälkikasvuksesta bonusta. Uusi muksu on siis hyvä investointi, varsinkin jos ajattelet kansantaloutta. Ja mikseipä ajattelisi, kun kerran ollaan kunnollisia kansalaisia? Sanoihan joku poliitikko hiljattain, että Suomi pysyy suomalaisena vain, jos meille syntyy riittävästi lapsia eli lapsenteko on isänmaalinen teko!

Menopuolella tarinamme on monimutkaisempi. Asunto tuli ostettua 10 vuotta sitten ja se maksaa 900 euroa per kuukausi. Oli aika kallis ostos, tämä Kalle myöntää sen nyt, eikä tekisi tänä päivänä samaa. Mutta kuka 20 -vuotias terve suoma-lainen poika tarjoaisi tuoreelle emännälleen jonkun aravakämpän varsinkin kun joku poliitikko sanoi vielä hiljattain, että asuntolaina on suomalaisten perusoikeus.

Meillä on kolme autoa, sillä olemme molemmat autoharrastajia kuten kaikki suomalaiset. Mulla on bemari plus museoauto ja ostin emännälle kolme vuotta sitten pienen ostoskärryn. Sitä varten otin silloin ensimmäinen pikavipin. Lainasin viitisen tuhatta ja maksan nyt sitä 200 per kuukausi.

Myös muihin harrastuksiin menee pari sataa per kuukausi: laajakaista ja neljä kappaletta puhelinlaskuja, pari urheilu-kanavaa telkarissa, lasten urheilukerhoja, kerran viikossa neljä pakettia tupakkaa plus yksi kossupullo. Joku poliitikko sanoi, että kyllä duunari saa rauhassa juoda kossunsa työn jälkeen. No, eikö siihen hommaan kelpaisi myös työtön duunari, heh heh?

Emäntä hakee kaupasta vain ja pelkästään kotimaista. Se on meidän periaate, siitä ei tingitä. Lidlissä ei meikäläistä nähdä! En ole laskenut mitä säästettäisiin, jos syötäisiin espanjalaista kurkua, ei tule edes mieleen (laskea ja ostaa)! Kotimainen tukee terveyttä sekä kansan- ja kotitaloutta, näin poliitikot sanovat, ja tämä Kalle sanoo aivan samaa heidän perässään.

Ostosreisulla myös pelataan. Emäntä käy hedelmäkoneeseen kiinni ja itse menen veikkauspisteeseen. Sehän on hyvän-tekeväisyyttä! Raha menee sotaveteraaneille ja sokeille lapsille sun muille tarvitsijoille. RAY:n kautta suomalainen voittaa aina!

Otetaan siis reilusti pikavippiä. Onko se häpeällistä? Miksi olisi? Jos joku ministeri haluaa tietää, mikä minua ihmetyttää pikavippitouhussa niin vastaus on, että luotonottajaa katsotaan ikään kuin hän olisi rikollinen! Eihän mene päivääkään ilman, että joku poliitikko sanoo, että kuluttajan pitää kuluttaa, että vain talouskasvu pelastaa meidät. Mulla ei ole varaa kuluttaa niin hirveästi, juuri sen takia otankin lainaa...”