2009
31.12.2009 Avoin kirje pettäjälle "Tiedätkö mihin sinun temppusi jätti pahat jäljet? Sosiaalitaitoihini. Jonkin aikaa sitten täällä Eurassa joku hollantilainen yritti saada minuun yhteyttä. Hän kirjoitti minulle sähköpostin, mutta en uskaltanut vastata siihen. En pysty luottamaan enää kehenkään, joka haluaa jutella minun kanssani äidinkielelläni. Missä tein virheen? Missä vaiheessa minun olisi pitänyt tajuta, että sinun kanssasi kan-nattaa olla varovainen? Kyllä jonkin verran outo kaveri olit, kun jouduin aina vetämään jokaisen sanan väkisin suustasi. Mutta uskoin sinun olevan tavallinen suomalainen mies. Jälkikäteen katsottuna taustasi oli kyllä aika hämärä. Muistan esimerkiksi kun tapasim-me ensi kerran ja kerroit, että äitisi kuolema oli vetänyt sinut umpikujaan. Silloin totesit, että sisaruksesi olivat muodostuneet tärkeäksi tueksi. Mutta viime kesänä kun suun-nittelit muuttoa Helsinkiin ja kysyin, miten sukulaisesi reagoivat siihen vastasit, että "ei ole sukulaisia". Muistan myös, kun siskosi kerran yhtäkkiä ilmestyi kahvipaikkaamme. Olit kuin salama olisi iskenyt sinuun. Eikö hän olisi saanut nähdä sinua minun kanssani? Oliko nainen ylipäänsä sinun siskosi? Oletko oikeastaan muuttanut Helsinkiin vai pyöräiletkö edelleenkin joka päivä Porin torin ympäri kuten oli tapanasi? Mistä voisin tarkistaa sen, kun olen itse muuttanut Porista pois? En kuullut sinusta enää mitään viime kesän jälkeen enkä saanut uutta osoitettasi. Eihän minulla ollut sinun osoitettasi Porissakaan! Oliko sinun naissuhteesi vain tarina? Miten sinun hommasi on muuten sujunut? Tarkoitan teknisesti. Kyllä osaat varmaan luke-a hollantia, vaikka et sujuvasti. Mutta en usko, että olet saanut paljon selvää puhelinkes-kusteluistani. Voi mikä köyhyys, kun poliisi ei ole saanut ketään muuta kääntämään niitä! Mitä he ovat muuten maksaneet? Lounaskuponkeja vai kunnon palkkaa? Eikö sinua hävetä yhtään? Vai teetkö tätä likaista hommaa jo pitemmän aikaa? Mitä me juttelimme keskenämme Ulvilan murhasta? Sinä et varmaan ole sanonut siitä mitään. Itse olen kai heittänyt teoriani, että avainhenkilö on tyttö, mikäli hän todella on ollut todistamassa tapahtumia. Ja olen tietysti puhunut sinulle DNA -näytteestä. Poliisi on pitänyt motiivinani mustasukkaisuutta. Olet käynyt meillä kotona, olet tavannut vaimo-ni parikin kertaa. Olenko vaikuttanut sinusta mustasukkaiselta? Kaunokirjallisuuden ystävänä tiedät, mitä tarkoittaa kafkalainen tarina. Koko tämä juttu on minulle täsmälleen sitä. Juuri kun uskoin, että tässä Ulvilan murhassa ei mikään enää yllättäisi minua, tuli tämä täytenä yllätyksenä. Kannan tämän mukanani uuteen vuoteen, ja sitten seuraavaan vuoteen. Olen saanut elinkautisen. En metsästä sinua. Älä pelkää sitä. Älä pelkää minua. En halua pelottaa toisia ihmisiä. En ole itse edes koskaan soittanut kenellekään poliiseja perään. Säälin sinua. En ole tavannut elämässäni ihmistä, joka on pudonnut niin matalalle kuin sinä. Toivon sinulle ensi vuonna kaikkea hyvää. Esimerkiksi kunnon työpaikan..." |
23.12.2009 Iso hätä Citymarketissa Citymarketin strategiaa voi vain ihmetellä. Porin keskustassa tavaraliikennettä supiste-taan. Samalla ketju ilmoitti laajentavansa tarjontaa seksileluila. Ulkoilu pissahädän kanssa on Suomessa suorastaan rangaistus. Epäilen, että puuta tai seinää vastaan pissaamisesta saisin täällä elinkautisen. Ja julkiset vessat maksavat. Joudut joko ostamaan ravintolapalvelut tai sitten uhraamaan 6-12 vanhaa mummon-markkaa. En tiedä Porin keskustasta kuin kaksi paikkaa, missä voi käydä vessassa juomatta kahvia tai vaihtamatta euroseteleitä. Toinen on pääkirjastossa ja toinen City-marketissa. Eli kilometrin päässä toisistaan. Mikäli jompikumpi niistä on kiinni, ehdit juuri ja juuri toiseen. Sivistysmaissa tätä kutsutaan kidutukseksi. Ilmaiset tilat eivät ole yhtä siistejä kuin muualla, mutta kukaan ei siitä valita, kun hätäsi vain on vihdoinkin ohi. Nyt kun keskustan Citymarket supistetaan ruokakaupaksi pel-kään, että myös vessatila puretaan. Kaupunkireissuni viihdearvo saattaa siis laskea 50 prosentilla. Pettymystäni lisää vielä se, että kauppaketju on ilmoittanut laajentavansa tarjontaansa. Mikäli itse olisin tavaramyyjä, olisin keksinyt muovikassin, johon ihminen voi tyhjentää virtsansa. Eläimillehän niitä on. Citymarketin pomo on kuitenkin päättänyt toisin. Hyllylle tulevat seksilelut. Minua on aina suuresti ihmetyttänyt, että ihminen tarvitsisi seksissä jotain välinettä. Itse olen hyvin iloinen siitä, ettei minun tarvitse enää kantaa kondomeja mukana. Sitä paitsi että sen vehkeen asentaminen häiritsee usein itse seksin nauttimista, kondomin kuljetta-minen aiheuttaa päänsärkyä. Naisilla on aina ja joka paikassa käsilaukut mukana, mutta miehen pitää ensiksi muistaa laittaa kondomi housuntaskunsa ja sitten vielä muistaa h-hetkellä, että mihin hän on laittanut sen. Monille miehille varsinaisen kauhuskenaarion aiheuttaa lomareissun hiekkaranta, kun kondomia ei voi kuljettaa muualla kuin uimahou-suissa. On kaksi kauppaa, missä en ole koskaan käynyt: auto- sekä seksilelukauppa. Niissä paikoissa minulle ei synny mielikuvia, vaan ne tapetaan. Ajorauta, jossa on kaiken maail-man vehkeet mukana joita ei tarvitse päästäkseen paikasta toiseen, on turha rauta. Yhtä turha kun tekofallokset, tekotissit, kaikki tekotavarat jota myydään seksileluiksi. Miksi ihmeessä kaksi ihmistä, jotka haluavat harrastaa seksiä, tarvitsevat enemmän kun mitä heillä on? Neljät kädet, kaksi kieltä, kaksi silmäparia ja yhteinen into - siinä ne keinot, jotka Luoja antoi meille nauttiaksemme parasta, mitä ihmiset voivat antaa toisilleen. Tekopenikset sun muut suomalaisessa kaupassa. Minulta menee jo pelkästä ajatukses-ta kaikki seksihalut. Suomalaisessa kaupassa, jossa maitotölkitkin ovat samanlaisia, ovatpa ne sitten Rovaniemeltä tai Kotkasta. Suomalaisessa kaupassa, jossa armoton tekovalo ei jätä tilaa mielikuvitukselle. Suomalaisessa kaupassa, jossa liha ja hedelmät pakataan muoviin. Suomalaisessa kaupassa, jossa lihaa ja leipää myyvät toisen maail-mansodan ajan lasaretin mieleen tuovat lotat, muovihanskoilla ja tukkasuojilla. Olen varma siitä, että suomalaisesta kaupasta hankittu seksilelu on muovin alle pakattu massatuote, jossa on joutsenmerkki... |
17.12.2009 Keskustelu ja kulttuuri Julkisen Sanan Neuvoston hajoaminen söi kaiken huomion viime viikolla. Varjoon jäi Suomen keskustelukulttuurin todellinen mahanlasku. Kermakakku, kenkä ja nyt Milanon tuomiokirkon pienoismalli. Kyllä ulkomailla osataan osoittaa mieltä epäsuosittua valtionpäätä vastaan. Meillä Suomessa päinvastoin päämi-nisteri itse saa iskeä ja pahasti. Matti Vanhanen heitteli lautakasaansa toimittajakerho JSN:n päällä ja seuraukset olivat kamalanäköisiä. Kaksi medianvahtikoiraa kuoli, muut jäsenet ihmettelevät vielä tänäänkin mistä on kyse. Kyse on siitä, että Suomessa ei pystytä käsittelemään valtaa valtana. Demokratiassa valtaa jaetaan sopimuksen perusteella. Demokratiassa henkilö, joka suostuu ottamaan valtaa vastaan, suostuu myöskin siihen, että valta otetaan häneltä pois heti kun hän pet-tää sopimuksen. Demokratiassa vallan riisumisesta päättää riippumaton oikeustuomio-istunto. JSN:n ei olisi tietenkään missään nimessään pitänyt nostaa itseään kollegatoimittajan ja valtionpään väliin. Lautakasajutussa pääministeriä syytettiin korruptiosta. Demokratiassa jompikumpi asianomistajista olisi vienyt jutun oikeuteen. Näin tehdään Italiassa Silvio Berlusconin kanssa, näin tehtiin aikanaan Yhdysvalloissa Richard Nixonin kanssa. Se, että Suomen pääministeri saa kenenkään kyseenalaistamatta sanoa, että "en halun-nut odottaa kolmea vuotta kunnes tuomari olisi käsitellyt asiaa, vaan halusin jutun tulevan ratkaistuksi", kertoo kaiken tämän maan pääministeristä, mutta samalla myös tämän maan kansan käsityksestä siitä, mitä on demokratia. Turha keskustelu JSN:ssa muuttui mediassa turhaksi keskusteluksi JSN:stä. Se peitti toisen tapauksen, jossa suomalaisen median itsekritiikki oli täysin hukassa. Naapuri-maassa Ruotsissa ilmestyi pari viikkoa sitten videoita, joissa eläinaktivistit olivat kuvan-neet maan sikatilojen kuntoa. Videot näytettiin Ruotsin tv:ssa ja aiheuttivat niin paljon hämmästystä, että maan suurimman lihantuottajan pomo erosi. Uutinen oli suomalaisessa mediassa suht pikkuisena pätkänä sanomalehtien ulkomaan-sivuilla. Uutispätkässä viitattiin samankaltaiseen tapaukseen Suomessa, kaksi vuotta sitten! Olisin odottanut, että suomalaismedia olisi kutsunut suomalaiset eläinsuojelu-viranomaiset, Suomen suurimman lihantuottajan pomon sekä Suomen maatalousminis-terin haastatteluun ja kysyneet, minkäläisiä toimia on saatu aikaan kahdessa vuodessa ja ovatko ne tuottaneet tulosta. Eli puhdas kehittämiskeskustelu asiasta vastuullisille viranomaisille sekä elinkeinoharras-tajille, ei sen enempää. Vastaukset nauhoitetaan ja julkistetaan ja lukija/katsoja/ kuunte-lija saa päättää, onko asiassa toimittu parempaan suuntaan. Siisti journalismi, terveydel-linen keskustelu Ruotsin mallin mukaan. Mutta mitä tapahtui? Suomalaismedia toi täsmälleen samankaltaisia videokuvia esiin kuten kaksi vuotta sitten, haastatteli täsmälleen samoja eläinaktivisteja kuin kaksi vuotta sitten ja sai siis aikaan täsmälleen saman "keskustelun" kuin kaksi vuotta sitten. Kuten silloin, nytkin maan sikaministeri kyseenalaisti videoiden aitouden, kuten silloinkin sika-farmarit tekivät rikosilmoituksia ja kuten silloinkin, ei kukaan saanut potkuja. Ja koko tätä sirkusta pyöritettiin, kuten A-talkissa väitettiin, "suomalaisen yhä avoimmemman keskus-telukulttuurin" merkeissä. Ulkomailla, jossa kengät, kakut ja miniatyyrikirkot lentävät eikä samaa kouhuvideota katsotaan toista kertaa, tätä ei kutsuta keskusteluksi vaan jauhamiseksi... |
10.12.2009 Naapurin tyttö tai poika pressaksi Ei se ole parlamentarismi vaan presidentti, joka antaa kansalle sitä, mitä kansa eniten haluaa. Jopa vallaton presidentti voi vetää kansaa ääniuurnille. Kaiken takana on erotiikka. Parlamentarismin vetovoimaa voi verrata Fazerin suklaaseen ja Mersuun, jotka saivat aikanaan suomalaisten luopumaan perunoistaan ja Ladoistaan. Varsinkin nuorille tämä uusi nami, joka tulee kaukaa, maistuu. Esimerkiksi "nuori ja vihainen" toimittaja Taneli Heikka höpöttää joka toisessa jutussaan, että "Keski-Euroopassa hallitsee parlamen-tarismi". Päinvastoin kuin Taneli minä olen syntynyt Keski-Euroopassa ja asunut siellä 37 vuotta. Ei Keski-Euroopassa hallitse parlamentarismi vaan täsmälleen sama meininki kuin täällä Pohjantähden alla. Päätöksenteko on siirtynyt Washingtoniin ja Brysseliin ja puolet kansasta jättää äänestämättä, koska valinnan varaa ei ole. Mikäli presidentti-instituutiosta luovutaan, Suomi menettää ainoat vaalit, josta kansa on innostunut. Ja jotka tuottavat mm. medialle, eli myös Taneli Heikalle, rahaa. Kukaan ei enää siedä kolmea suurta puoluetta, joista kaksi kutsuu itseään työväenpuolueeksi. Presidentin vaalit sen sijaan muodostaa rautaisen brändin. Voittajia on vain yksi kuten Euroviisuissa ja jännitys säilyy aivan viimeiseen asti, kuten täydellisessä MM-jääkiekko-finaalissa, joka päättyy rangaistuslaukaukseen. Miksei kuten laulu- ja lätkäkilpailut, myös presidentin vaalit voisi järjestää joka vuosi? On väärinkäsitys, ettei vallaton presidentti enää kiinnostaisi vaalikarjaa. Onhan meillä monarkit! Ruotsissa, Iso-Brittanniassa, Hollannissa valtionpää on vailla valtaa, mutta hallitsee silti kansalaistensa arkea. Katsotaanpa brittien tai ruotsalaisten sanomalehtiä. Onpa kyse sitten sunnuntai- tai maanantailehdestä, työväen- tai porvarilehdestä, mo-narkki on etusivulla. Mistä tämä innostus tulee? Monarkiahan on epädemokraattista touhua suoraan keskiajalta. Monarkiahan maksaa valtavasti rahaa. Paljastan nyt Taneli Heikalle ja kaikille muille, jotka näkevät märkää unta jostain ismistä, mikä saa modernin, valistuneen, korkeasti koulutetun kansan pitämään kiinni monarkiasta. Se on erotiikka. Monarkki sytyttää kansalaisensa jo paljon ennen kuin valistus ja koulutus koskettaa heitä. Monarkki on kansalaisten ensimmäinen rakkaus. Tarkoitan nyt aitoa rakkautta eli sellaista rakkautta, joka vaatii uhrin. Siis sellaista rakkautta, joka vaatii luopumista toisesta rakkaudesta. Olin itse 10-vuotias poika, kun rakastuin hollannin nykyiseen kuningattareen Beatrixiin. Rakkaus toi samanaikaisesti sekä iloa että tuskaa eli olin aivan aidosti rakastunut. Minun oli luovuttava Petrasta. Petra oli naapurin ja sitä paitsi papin tytär. Petra kantoi koulumatkallamme laukkuani. Petrasta tulisi vaimoni sitten, kun olisin kasvanut aikuiseksi. Mutta sitten tuli kutsu palatsista. Sain 18 koululaisten joukossa antaa Beatrixin äidille, kuningatar Julianalle, syntymäpäivälahjan. Nousin palatsin rappusille. Unohdin, että koko Hollannin kansa seurasi minua telkkarista, unohdin myös päivänsankarin, katsoin vain hänen tytärtään silmiin. Ja kättelin Beatrixia. Eli kosketin jotakin, mihin miljoonat muut eivät koskaan saa koskea. Siellä ja silloin Beatrixin ja minun välille syntyi ikuinen sidos. Petra jäi vaille mahdollisuutta. Suomessa kuninkaalliset puuttuvat, mutta se ei ole ongelma. Mikä saisi suomalaisen kymmenvuotiaana rakastumaan ikuisesti valtionpäämieheensä? Vaalit, joissa mukana on hänen naapurintyttönsä tai -poikansa... |
03.12.2009 Diagnoosi "Euroopan sairas mies", luki 1970-luvulla lukion historiankirjassani. Mies oli Turkki vuonna 1914 ja diagnoosi oli, että turkkilaiset kärsivät äärikonservatiivisuudesta. Nykypäivän Suomesta tulee mieleen sama diagnoosi. Valmistellessani luentoani sain vaikutteita Rainer Frimanin pari viikkoa sitten julkaistusta kolumnista. Kolumnissaan Friman ei peitellyt henkilökohtaista pettymystään, pelkoa-kaan, kun hän katsoo mitä on saanut aikaan muusikkona, kirjailijana ja romanivaikut-tajana. Friman on rehellinen sekä itseään että lukijaa kohtaan. Kolumnia kirjoittaa ihminen, joka on jäänyt yksin haaveitten ja unelmiensa kanssa. Tein itse luentoni "15 vuotta monikultuurisen Suomen puolesta. Mitä jäi käteen?" Ja päätin tehdä siitä rehel-lisen ja henkilökohtaisen yhteenvedon elämästäni maahanmuuttajana. Luennon valmistelu toi mieleen kaikki projektit, joihin osallistuin 15 vuotta sitten. Olin Hämeenlinnassa perustamassa Hämeenlinnan Monikulttuurista Osuuskuntaa. Olin Tampereella perustamassa monikulttuurista aikakauslehti "Foorumia". Olin Turussa mukana tapahtumassa "Foreigners in the Finnish Media", eli ulkomaalaiset suomalai-sessa mediassa- seminaarissa. Olin Helsingissä mukana "Toinen Eurooppa"- semi-naarissa. Hämeenlinnan Monikulttuurinen Osuuskunta vastasi itse pakolaisten kotouttamisohjel-masta palkkaamalla sen toteutukseen pakolaiset. Foorumi oli maan ensimmäinen suomenkielisen ulkomaalaisvoimiin editoitu lehti. Turun seminaariin osallistuivat suoma-laiset mediakärkihahmot kuten Hesarin Susanna Niinivaara ja Tampereen yliopiston journalistiikan professori Heikki Luostarinen. Helsingissä taas oli mukana manchesteri-lainen Tony Addy, EU:n ja globalisaation kriitikko jo silloin, kun Naomi Klein oli vielä pikkutyttö. Näissä kaikissa projekteissa ilmapiiri oli optimistinen. Säpinää oli ja vain lisää säpinää oli odotettavissa. Käsitteet "monikulttuurisuus" ja "kansainvälisyys" kuuluivat kaikkien poliitikkojen, talousgurujen ja mediahahmojen perussanastoon. Ja meille maahanmuut-tajille oli silloin itsestään selvää, että meille oli tulossa iso rooli tässä oikein vallanku-mouksen koettelemassa Suomessa. Huuma kesti vain pari vuotta. Hämeenlinnan kaupunki päätti työllistää suomalaisia pitkäaikaistyöttömiä pakolaiskoulutukseen, Foorumi ei saanut riittävää lukijamäärää, myös Turun seminaarin järjestänyt lehti Scandi-B meni konkurssiin ja Tony Addin varoitus siitä, mitä EU-jäsenyys tuo mukanaan, oli unohdettu. Sanat "monikulttuurisuus" ja "kansainvälisyys" kuuluvat edelleen suomalaisten sanavarastoon, mutta vuonna 2009 ne muistuttavat vain siitä, että Suomi ei ole monikulttuurinen eikä kansainvälistynyt. Suomalainen ei katso mitä voi löytyä tulevasta, hän pitää vain kiinni siitä mitä on. Äärikonservatiivinen luonne hämmästyttää omassa maakunnassammekin. Ilmastokata-strofi pakottaa jo tänään mieluummin kuin huomenna ennakoimattomiin toimiin, mutta Satakunnassa laajennetaan kaksin kappalein satamaa. Kuten eräs vasemmistopoliitikko totesi "maakunta elää teollisuudesta, jota varten tarvitaan satama". Siis satsataan teollisuuteen, josta on jo tänään mieluummin kuin huomenna luovuttava! Miljoonia voisi vaihtoehtona satsata Porin ja Tampereen väliseen rautatieyhteyteen. Mutta sitä kutsutaan märäksi uneksi... |
26.11.2009 www.teetee.fi Pirkkalan kunta kielsi tupakoinnin tupakoitsijan omistamalla pihalla, koska savu yltää ylänaapurin ikkunaan. Tupakointi siis kriminalisoidaan ja on aika ryhtyä vastatoimiin. Milloin Suomessa muistetaan, että niin Pirkkalan kuten myös kaikki muut tupakointi-hässäkät alkoivat silloin, kun tupakoitsija pakotettiin sisätiloista ulos? Pakon syy on, että nykyisin suomalaisasunnosta löytyy palovaroitin. Ja syy tähän on, että Suomessa kuolee suuri määrä ihmisiä asuntopaloissa. Tyypillinen asuntopalon uhri on keski-ikäinen mies. Mies on tupakoinut sängyssä tai jättänyt kynttilän sammuttamatta. Olennaista kuitenkin on, että mies on juonut itsensä sammuksiin ja näin palonuhriksi. Mediassa tätä peitel-lään, karmeimpana esimerkkinä tämän syksyn Naantalin palo. Siellä kotibileissä viisi ala-ikäistä lasta menehtyi, koska valtaosa joukosta oli niin humalassa, ettei tulipaloon pys-tytty reagoimaan. Mediassa palon syyksi sanottiin tupakointi. Ennen palovaroitinpakkoa tupakkakeskustelu oli siis olohuonekeskustelua. Perheen-jäsenet sopivat keskenään säännöt. Tupakoitsijan parveke- ja pihaanpako toi kokonaan uudet tuulet. Se toi George Orwellin vuoden 1984 eli Big Brother -valvonnan. Naapurit, jotka tarkistavat toisiaan ja valtion, joka katsoo olohuoneen seinän läpi. Katsotaanpa tarkemmin, mitä Pirkalassa tapahtui. Olen ketjupolttaja, tulen joka tunti pihalleni teke-mään syntiä. Eli tupakointini saattaa häiritä naapuriani kymmenen minuuttia per tunti. Voi olla, että silloin hänen on pakko laittaa ikkunansa kiinni. Muuna aikana hän voi pitää sitä auki. Istun pihallani, naapurin ikkunan alla, sytytän sikarini ja mietiskelen. Mikä tässä minun naapuriani oikeastaan vaivaa? Kuka hullu pitää pakkasessa ikkunaansa jatkuvasti auki? Eikö ikkunan auki pitäminen tarkoita itse asiassa, että naapurini levittää yksityis-elämäänsä asuntonsa ulkopuolelle? Että hän pakottaa minut kuuntelemaan, katsomaan ja haistamaan sitä, mitä hänen asunnosaan tapahtuu. Onko se hänen olo- vai makuu-huoneensa ikkuna? Onko hänellä myös talon toisella puolella ikkuna auki? Jos naapurini on pariskunta, pistävätkö he ikkunansa kiinni silloin, kun he rakastelevat? Tuleeko musiikki, jonka kuulen, heidän radiostaan vai tv:stä? Stop! Halt! Lopeta! Suutun itselleni. Sikarini on poltettu loppuun enkä huomannut sitä. En nauttinut het-keäkään tupakoinnistani. Tupakointi tarkoittaa minulle meditointia, kymmentä minuuttia, jolloin olen täysin eristäytynyt maailmasta, jossa savu muodostaa verhon minun ja arjen väliin. Kymmentä minuuttia, jolloin ymmärrän minkä takia kuolemanrangaistukseen tuomittu saa mahdollisuuden viimeiseen röökiin, minkä takia Titanicin ykkösluokassa matkustaneet miehet eivät paenneet vaan vetivät yhdessä sikarin. En halua menettää hetkeäni paratiisissa miettimällä, mitä naapurini tekee tai jättää tekemättä! Hän saa pitää ikkunansa auki milloin lystää, naida vaikka koiraansa ja kuunnella vaikka vuorokauden ympäri parasta kotimaista musiikkia. Se ei kuulu minulle, eikä se saa vaivata minua hetkeäkään. En halua Orwellin vuotta1984! Tupakoitsijan on saatava ihmisoikeutensa takaisin. Tupakoinnin kriminalisointi on lopetettava. Aikuinen ihminen voi toisen aikuisen ihmisen kanssa sopia, milloin toinen meditoi röökinsä kanssa ja toinen Radio Novan seurassa, siihen ei viranomaisia tarvita. Vuoden 2010 alussa avataan nettisivut www.teetee.fi , missä tupakoitsija saa tukea ja kansainvälistä tilannetta seurataan. Mitä teetee tarkoittaa? Tyytyväinen tupakoitsija... |
19.11.2009 DDR:n myytti Berliinin muurin murtumisen muistopuheissa entinen DDR mystifioidaan jonkinlaiseksi haamuvaltioksi tai luonnonkatastrofiksi. Unohdetaan, että maa perustettiin toisen maailmansodan seurauksena. Ja se, että Itä-Saksa oli taloudellinen menestystarina. Päinvastoin kun Seppo Räty isäni piti Saksaa hyvänä maana. "Varsinkin koska niitä on kaksi". Isän vitsailussa heijastui sodanjälkeisen Euroopan laaja yhteisymmärrys. Jopa Länsi-Saksasta löytyi Saksan kahtiajakamisen kannattajia. Myös maan yhdistämisen jälkeen. "Toinen maailmansota syntyi kun pääoma, aseteollisuus ja kansallismielinen agitaattori löivät kättä päälle. DDR perustettiin, jottei tälläinen toistuisi enää koskaan. Yhteinen Saksa ei ole askel eteenpäin, vaan paluu kansallismieliseen Natsi-Saksaan. 1980-luku antoi toivoa. Torjuimme reaganismin ja thatcherismin. Eurooppa ei silloin taipunut amerikkalaisten suunnitelmiin, joiden mukaan amerikkalaisten ydinsota Venäjää vastaan olisi toteutunut juuri Euroopassa. Viimeistään silloin kun Reaganin hallitus oli keksimässä "tähtien sotaa" Eurooppa tajusi olevansa tekemisissä ykkösluokan hulluuden kanssa ja kieltäytyi. Sama tapahtui silloin thatcherismin kanssa, kun se toi uusliberalis-min Eurooppaan. Suurin osa eurooppalaisista hyvinvointivaltioista ei taipunut, vaan päin-vastoin Espanjassa, Italiassa ja Ranskassa syntyi eurokummunismi, joka antoi uutta toivoa siihen, että Länsi- ja Itä-Eurooppa löytäisivät toisensa ilman että pääoma ja kansallismielisyys aiheuttaisivat uutta sotaa. Nyt kaikki toivo on menetetty. Jugoslavias-sa syntyy sisällissota ja yhdistetty Saksa osallistuu ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1945 taas sotaan Persianlahdella." Näin totesi Petra Kelly pari viikkoa ennen kuin hänet ja hänen puolisonsa Gert Bastian löydettiin kuolleina kodistaan lokakuussa vuonna 1992. Petra Kelly oli Saksan vihreän puolueen perustaja. Itsemurhan tarkkana ajankohtana pidetään 3.päivää lokakuuta, jolloin Saksassa vietettiin yhdistymisen toista vuosipäivää. DDR:n taloudellinen tilanne on ollut sitkeä myytti. Huhujen mukaan maa oli 20 vuotta sitten lähes konkurssissa. Velkaa oli kertynyt 20 miljardia D-markkaa. "Pikkurahahan se on! Myöskään 20 vuotta sitten kokonainen valtio ei olisi tuosta summasta kaatunut", sanoo Edgar Most, DDR:n valtionpankin kakkosmies marraskuulta 1989. "Velka per capita eli per nenä oli puolet siitä mitä se oli Länsi-Saksassa. Kunnilla ei ollut velkaa ja työllisyys oli 100 prosenttia. Mikäli yhdistymisen jälkeen maahan olisi saatu ulkomaista rahaa maan tuotantokapasiteetin modernisoimiseen, elintaso olisi nyt parempi kuin Puolassa tai Tsekissä. Nyt tilanne on surkea, koska kunnon investointien sijaan palkat nostettiin heti yhdistymisen jälkeen. Ulkomainen raha jäi tulematta. Länsi-Saksan liike-elämä hyötyi, kun kilpailija putosi pois ja markkinat kasvoivat. Länsi-Saksa toi vain tuotteita eikä työpaikkoja itään. Ja valitti vielä, että Itä vei niin paljon verorahoja!" Most on muuten asiantuntija isolla aalla. Mies kuuluu nykyään yhdistetyn Saksan keskuspankin johtoon. Omituinen siirto ulkopuolisten silmissä, mutta Most itse kuittaa: "Kapitalismissa tai sosialismissa, molemmissa vaaditaan laskutaitoa..." |
12.11.2009 Suomi-pizza Italialaiset moittivat suomalaista ruokaa, suomalaissyntyinen maahanmuuttaja haluaa krusifiksit pois italialaiskaduilta. Italialla ja Suomella on muutenkin paljon yhteistä. Kuten Suomi myös Italia on suht nuori valtio. Rajat ovat epämääräiset. Pohjois-Italiassa asuu ranskan-, saksan- ja kroatian- kieliset vähemmistöt. Helsinkiläisille Suomi päättyy Kehä Kolmoseen. Ilmiö toistuu Alppien alla, jossa moni italialainen haluaisi päästä irti Rooman eteläpuolisesta maanosasta. Giuseppe Garibaldi perusti Italian, mutta häntä tuskin muistetaan. Kaverin kohtalo on sama kuin suomalaisen Mikael Agricolan. Kaikki huomio niin italialaisessa kuten myös suomalaisessa historiankirjoituksessa menee suuruudenhulluuteen. Suur-Italia aiheutti sotkun Abessiniassa eli nykyisessä Etiopiassa ja liittyi natsi-Saksaan. Suur-Suomi haasti sotaa Neuvostoliittoa vastaan ja liittyi natsi-Saksaan. Suur-Italiaa hahmotti Mussolini, kookas pieni nilkki, Suur-Suomea turhautunut venäläinen marsalkka. Kohtalokas valinta Hitlerin puolesta halvaannutti niin Italian kuin Suomenkin. Kahdennen-kymmenennen vuosisadan toinen puolisko meni molemmissa maissa diktatuurin alla. Italiaa hallitsi DC eli Democrazia Cristiana. Suomi liittyi käytännössä itäblokkiin, suomettuminen ei vaatinut Neuvostoliitolta mitään sotatoimintaa. Molemmat yhteiskunnat olivat rutiköyhiä. Italialaiset lähtivät Länsi-Eurooppaan halpatyövoimaksi, suomalaiset Ruotsiin. Toiseen milleniumiin Italia ja Suomi astuivat jälkijunassa. Maailma on muuttunut kyläksi. Globaalisaatio tarkoittaa samaa kuin ihmiskunta, mutta kansainvälistyminen koputti turhaan italialaisten ja suomalaisten ovelle. Vaikka asiakaskunta on poistunut, italialaiset tuottavat edelleenkin autoja. Yhtä turhaan suomalaiset hakkaavat metsiä. Myös maiden kulttuurielämä on rapakunnossa. Elokuva on joskus muodostanut sekä Italian että Suomen parhaan vientituotteen, nyt ala on kummassakin maassa kuollut. Joku italialainen laulaa vielä oopperassa jossain päin maailmaa, kuten myös joku suomalainen johtaa jotain orkesteria. Mutta sävy on muuttunut yhä melankolisemmaksi. Poliittinen elämä on täysin jässähtynyt sekä Italiassa että Suomessa. 1990-luvun alussa Italiassa sekä DC että vasemmisto purettiin alas. Kampanja "Puhdaat kädet" lähti liikkeelle lupaavasti, mutta tänään sitä ei muista enää kukaan. Maata hallitsee viihde-moguli Silvio Berlusconi. Hän käytti hyväkseen maan vanhan politiikan romahduksen, osti lähes kaikki suuret tiedotusvälineet ja teki politiikasta viihdettä. Berlusconin Italia koostuu julkishuorista ja mafiasta, joka ei enää edes kiellä olevansa mafiaa. Suomessa Matti Vanhanen on luonut aivan samaa meininkiä. Kansainvälistymisen lisäksi nykymaailma muodostuu monikulttuurisuudesta. Italian pakolaispolitiikka on yhtä surkea kun Suomen. 1990-luvulla maa kielsi Jugoslavian sodan uhrit, nykyään afrikkalaiset pakolaiset työnnetään takaisin mereen. Kansainvälinen yhteisö on toistuvasti pyytänyt Suomea ottamaan vastaan sen pakolaismäärän, johon se on sitoutunut, mutta turhaan. Kuten suomalainen myös italialainen tuntee itsensä turvalliseksi vain omiensa joukossa. Molempien maiden kulttuurielämässä ulkomaalainen nimi on harvinaisuus. Kielitaito on sekä Italiassa että Suomessa olematonta. Nyt krusifiksit kuuluvat italialaiseen kulttuuriin kuten luterilaisuus suomalaiseen. Kuiten-kin maahanmuuttaja, joka kiistää tämän, ei kuuluu heidän kulttuuriinsa. Hän on edelleen maahanmuuttaja. Vaikka hän on asunut 20 vuotta Italiassa ja hänellä on Italian kansalaisuus... |
05.11.2009 Metallimetsästystä Sota Irakissa ja Afganistanissa on viimeinen, joka pyörii öljyn ympärillä. Maailman öljyvarat ehtyvät hyvässä vauhdissa. Valitettavasti Lähi-Idän öljylähteiden kuivumisesta ei seuraa rauhaa. Uusien raaka-aineiden metsästys on jo alkanut. Älypuhelin, nopea internet, hybridiauto, aurinkopaneeli. Tavallinen kuluttaja tuskin enää ehtii perehtyä hightech-tuotteiden tarkoitukseen puhumattakaan niiden toiminnasta. Kännykkä tai notebook tarvitsee helteenkestäviä mikrokondensaattoreita, uusin internet lasikuitukaapelia. Ne ovat termejä, jotka aiheuttavat päänsärkyä. Mutta mitä sanot seuraavasta sarjasta: gallium, tantal, platina, litium, koboltti, neodym, indium, germa-nium, niob, yttrium? Ne eivät tule apteekin hyllyltä tai uudesta Asterix-sarjakuvasta, vaan ne ovat metallien nimiä. Metalleja, joita tarvitaan uuteen teknologiaan. Esimerkiksi neodym on hybridi- tai sähköauton moottorin välttämätön ainesosa, samoin kuin germanium lasikuitukaapelissa. Näiden metallien kysyntä on jo nyt suurempi kun tarjonta. Galliumia, jota käytetään mikrosiruissa ja LED-lampuissa, tuotetaan tällä hetkellä maailmassa vuosittain 30 tonnia. Mutta jo kahdenkymmenen vuoden kuluttua, vuonna 2030, sitä tarvitaan 600 tonnia. Gallium ei ole kuitenkaan harvinainen metalli. Maapallon kuoresta sitä löytyy lähes yhtä paljon kuin lyijyä. Galliumia voitaisiin kaivaa esiin miljoona tonnia, mikäli kaivaminen tapahtuisi järkevästi. Järjen käyttö tarkoittaa tässä kierrätystä. Esimerkiksi se germanium, jota käytetään lasikuitukaapelissa, olisi hyvin saatavilla kierrätyksestä. Raaka-aineteollisuus elättää itseään puutelähtöisesti. Mekanismi on tullut tutuksi öljyn aikakaudelta. Vaikka huipputekniikkametalleja löytyy useasta maasta, monopolit ovat jo muodostuneet. Indiumia ja neodymia tuotetaan eniten Kiinassa, platinaa Etelä-Afrikassa, litiumia Boliviassa ja Chilessä. Japani ja Yhdysvallat ovat jo rakentaneet niin sanotun strategisen varaston näitä metalleja. Koboltti tuotetaan biopolttoaineen perusosaksi Afrikassa, Kongon tasavallassa, jossa hallitus rahoittaa sen avulla sotatoimia Ugandaa vastaan. Samaa pätee tantaliin, jota käytetään mikrokondensaattoreissa. Jos katsotaan maailmankarttaa niin silmiinpistävää on, että juuri Lähi-Itä, jossa pyörii nykymaailman uhkaavin ydinsota, ei ole uusien raaka-aineiden paratiisi. Sivuun jää myös Eurooppa. Odotettavaa on siis, että tulevaisuuden sota syntyy Kauko-Idässä tai Afrikassa. Ja se, että vaille raaka-ainetta jäävä EU on valmis osallistumaan näihin sotiin... |
29.10.2009 Tiitisen lista on puhelinluettelo Sitten joskus kun se julkistetaan, mystisen Tiitisen listan hämmästyttävin ominaisuus saattaa loppujen lopuksi olla se, että nimilista on niin pitkä. Viime aikojen uutisten perusteella voisi päätellä, että jokaisella suomalaisilla on jotain tekemistä jonkun salapoliisin kanssa. Riipumatta siitä, onko kyse KGB:sta, Stasista tai kotimaisesta Suposta, paljastukset ja väitteet virtaavat mediaan lujassa tahdissa. Mutta koska media ei enää anna itselleen aikaa harkita asiaa, esimerkiksi Supo saa esteettä ilmoittaa haluavansa laajentaa tehtäväänsä Suomen rajojen ulkopuolelle. Anteeksi kuinka? Onko maan salapoliisi sitten vuosikymmeniä petkuttanut veronmaksajia laiminlyömällä kunnon salapoliisin duunin? Kaikki salapoliisit, jotka ansaitsevat sen nimityksen, touhuavat nimen omaan maansa ulkopuolella! Supo on totta kai tehnyt aina työtä missä ulkomaassa tahansa. Asian taustalla on nyt vain Supon aloittama imagopuhdistus. Alpo Rusiin liittyvä munaus ja henkilöstömuutokset antavat salapoliisista suttuisen kuvan, ja se vaikuttaa resurssi-hankkeeseen. Ulkomaiset salapoliisit ovat olleet ja tulevat olemaan aktiivisia Suomessakin. Mutta entinen KGB ja entinen Stasi muodostavat suomalaisen kuvan siitä, mikä salapoliisi on. Minua askarruttaa se, ettei kukaan täällä puhu oikeasta elävästä salapoliisista kuten Yhdysvaltalaisesta CIA:sta ja israelilaisesta Mosadista. Nykyinen Suomihan on kurkkuaan myöten mukana länsimaisessa touhussa Lähi-Idässä. Olisin jo odottanut ensimmäistä paljastusta suomalaisesta, joka valvoo esimerkiksi israelilaisten palveluksessa maamme iranilaispakolaisia. Odotan sitä kuitenkin turhaan. Sen sijaan minut pakotetaan kuuntelemaan kerta toisensa jälkeen poliitikkoa, joka selittää omaa asemaansa kolmekymmentä vuotta sitten. Tällä viikolla oli Paavo Lipposen vuoro. Häntä kosiskeltiin jopa kaksi kertaakin KGB:n palvelukseen. Mies kielsi omien sanojensa mukaan myös toisen kerran. No, kukaan ei pysty tarkistamaan asiaa, mutta Lipposen halu tuoda KGB:n värvääminen esiin on sosiologisesti mielenkiintoinen juttu. Vaikka valtaosa niistä kavereista, jotka johtavat nyky-Suomea, kieltää olleensa aikanaan KGB:n palveluksessa, kertovat kaikki KGB:n olleen halukas saamaan juuri heidät palkkalistoilleen. Salapoliisihan ei lähde värväämään jotain kotirouvaa tai erakkoa. Agentilla on oltava runsaasti tärkeitä kontakteja. Poliitikko, joka ei aikanaan sytyttänyt KGB:n kiinnostusta, tavallaan siis myöntää olleensa silloin Mr Nobody. Tällä mekanismillä Tiitisen lista vetää myös Mikko Elon tapaisia tyyppejä. Olemattoman poliittisen uran jälkeen Elo haluaa millä keinolla tahansa Tiitisen listalle, vaikkapa jälkikäteen! Elo on keksinyt, että joku itäsaksalainen, jonka hän 1980-luvulla vei Porin Jazzeille, ei ollutkaan "aika tavallinen tai aika olematon kaveri" kuten Mikko itse, vaan DDR:n hallituksen mies! Iltapäivälehti on huomannut henkilömiksauksen ja Mikko saa juorulehdissä hurrata, että hän on Tiitisen listalla. Koska iltapäivälehteen voi yleensä luottaa vain silloin, kun se on tarkistanut Vanhasen Matin alushousut, Elon jutun voi klassifioida täydeksi höpön pöpöksi. Minulla on aavistus siitä, miltä Tiitisen lista vaikuttaa: puhelinluettelolta... |
22.10.2009 Sokea Reetta rauhanaktivistina Yle:n kuuluttujan mukaan "Pääministeri" oli odotetuin kotimainen elokuva vuosikym-meniin. Minulle se oli epäonnistunein. Jokaisella suomalaisella on oma muistikuvansa Anneli Jäätteenmäestä. Omani syntyi vuoden 2003 alussa sateisena lauantai-iltana Porin Promenadisalissa. Eduskuntavaali-kampanja oli vauhdissa ja "Suomen tuleva naispääministeri" Jäätteenmäki esiintyi maakunnan keskustaväelle. Lavalla ei tapahtunut mitään. Jäätteenmäki oli hermostunut, jäykkä puhuja enkä muista mitään mitä hän sanoi. Saattoi olla, että hän puhui koko ajan EU:sta, sillä jossain vaiheessa minun teki mieleni testata hänen englanninkielen taiton-sa. Parhaiten muistan, kun illan päähahmo lähti tilaisuuden jälkeen Porista pois. Jäät-teenmäki meni yksin omaan autoonsa ja vaikutti minusta jotenkin yksinäiseltä. Siitä olen varma, ettei keskustan johtaja silloin puhunut sanaakaan Irakista. Anneli Jäätteenmäki veti vuonna 2003 samaa linjaa kuin muut suomalaispoliitikot. Vaalikampan-ja pyöritti kotimaisia aiheita, ulkopolitiikka ei kuulunut siihen. Se on "Pääministeri" :n suurin ja anteeksiantamattomin vika. Elokuvan, joka vie katsojan takaisin lähihistoriaan, täytyy käsitellä sitä sillä tavalla, että katsoja muistaa omat tuntonsa tuon hetken arjestaan. Katselin hiljattain "All the President's Men" ja elokuvan Willy Brandtista. Olin taas 16-vuotias koululainen, joka keskusteli jopa liikuntatunneillaan Watergatesta ja näki Guenther Guillaume -kohussa CIA:n käsialaa. En yksinkertaisesti pysty muistamaan Anneli Jäätteenmäkeä eikä ketään muutakaan suomalaispoliitikkoa rauhanaktivistina. Helsingin mielenosoituksissa, mihin "Pääminis-teri" väittää Jäätteenmäen lähteneen jopa megafoni kädessään, en ole nähnyt muita arkadianmäkeläisiä kuin Osmo Soininvaaran. Mikäli Jäätteenmäki oli Lähi-idän tapahtumista huolestunut, miksi emme kuule häneltä mitään nyt, kun sota on levinnyt Afganistaniin ja suomalaiset sotilaat osallistuvat siihen? "Pääministeri" väärentää historiaa ja on muutenkin hyvin epäonnistunut elokuva. Juoni on sekainen eivätkä näyttelijät sovi rooleihin. Tavalliselle kansalaiselle Anneli Jäätteenmäen kohtalo määriteltiin kahdessa tv-tapah-tumassa. Ensimmäisessä Paavo Lipponen sai esteettä nöyryyttää hänet. Aina silloin kun Suomea kehutaan tasa-arvoiseksi maaksi, muistan Lipposen vetämässä "Sokean Reettan" esiin ja katsomassa opponenttiaan ikään kuin hän olisi havainnut paskaläjän kenkänsä alla. Tämä häpeällinen kohta puuttuu kokonaan elokuvasta. Kuten myös kesäkuinen eduskuntaistunto, jossa Bjarne Kallis fileerasi Jäätteenmäkeä. Elokuvassa puolestaan Jäätteenmäen syrjintä naisena tapahtuu omassa keskustan porukassa. Epäuskottavimman roolin saa Mauri Pekkarinen. Olisin voinut kuvitella, että äijä-meininkiä keskustassa edustaa Seppo Kääriäinen tai joku muu pääkaupunkiseudulle eksynyt sikakauppias, mutta että Mauri Pekkarinen kummisedäksi? Epämääräinen on myös kookas ukkeli, joka asuu Jäätteenmäen kanssa. Aluksi luulin hänen olevan päämi-nisteriehdokkaan isä, mutta sitten kävi ilmi, että aina aamutakissa ja juomapullon kanssa ilmestyvä vanhus olikin Annelin puoliso. Onnistuneempi rooli on elokuvassa Matti Vanhasella. Näyttelijä on hänen näköisensä ja elokuvan päätöskohta on täysosuma. Matti vierailee ex-pääministerin mökillä ja katsoo mattivanhasmaisella tavalla ympäriinsä. Oliko hän miettimässä, mihin laittaisi lauta-kasansa...? |
15.10.2009 Saksalaisia joka suunnassa Joka päivä ja missä tahansa ihmiset ovat turhautuneita historiaansa ja yrittävät hyvittää osaansa. Sitä kutsutaan revansismiksi. On kuitenkin revansismia ja revansismia. Esimerkiksi venäläisten revansismia kritisoidaan laajasti. Mutta on myös miljoonia saksalaisia Itä-Euroopassa ja jopa Uralin takana, jotka haluavat "Heim ins Reich", eli kotiin. Heitä kiitetään ja palkitaan. Nobel-komitea on pahasti hukassa. Jo viime vuoden rauhanpalkinnon voittaja Martti Ahtisaari oli hyvin kyseenalainen, mikäli katsotaan hänen saavutuksiaan Balkanilla. Tämän vuoden ykkönen Barack Obama yllätti kaikki. Vaikuttaa siltä, että Oslossa hyvitettiin Obaman kotikaupungin Chicagon tappio kansainvälisen Olympia-komitean kokouksessa, jossa päätettiin vuoden 2016 Olympialaisten järjestäjästä. Nobel-porukka tekee siis lehmänkauppoja ja tämä ilmiö ei koske vain rauhanpalkinto-kilpailua. Puhdas politiikka ratkaisi myös tämän vuoden kaunokirjallisuuskilpailun. Perinteisesti Nobel-kirjailija on joko vanha tai vankilassa. Palkinto on ollut uran huippuhetki esimerkiksi Doris Lessingille ja Harold Pinterille. Ja se on ollut tuki toisinajattelijoille, kuten kiinalaiselle Gao Xingjianille ja Alexandr Solzjenitsynille. Tänä vuonna palkinnon odotettiin menevän joko konkari Philip Rothille tai jollekulle kiina-laisdissidentille. Voittaja oli kuitenkin 56-vuotias Herta Mueller. Mueller ei siis ole vanha eikä istu vankilassa. Mueller on poikeuksellinen tapaus. Herta Mueller on umpisaksalainen nimi ja Mueller myös asuu Saksassa, mutta hän on syntynyt Saksan ulkopuolella. Siis maantieteellisesti. Nainen on syntynyt Nitzky-dorfissa, joka sijaitsee Romaniassa, siis aika kaukana Nyky-Saksasta, mutta paikassa missä puhutaan kuitenkin saksaa ja missä saksankielinen väki tuntee itsensä saksalaiseksi. Kuten Mueller itse on todennut: "kotini on äidinkieleni". Nicolae Ceaucescun hallituksen aikana Mueller pelkäsi joutuvansa vankilaan ja hän pakeni Länsi-Saksaan vuonna 1987. Nicolae Ceaucescu oli diktaattori, joka kuului kylmän sodan aikana Josip Broz Titon ja Urho Kekkosen tapaan länsimaiden suosikkeihin. Ceaucescun Romania avautui länteen, koska se sai Neuvostoliiton armeijan maasta pois. Puna-armeija lähti sen jälkeen, kun maan saksalaisvähemmistö oli saatu kuriin. Varsin-kin Nitzkydorfin ympärillä Herta Muellerin vanhempien sukupolvi oli vuosina 1940-1945 järjestänyt väkivaltaa, josta muun muassa Nicolae Ceaucescu oli kärsinyt. Toisin kuin Mueller, Ceaucescu ei pystynyt välttämään vankilaa ja kidutusta, vaan joutui siihen ennen sotaa ja toisen maailmansodan aikana parikin kertaa "antisaksalaisena agitaat-torina". Nitzkydorfeja löytyy myös tänä vuonna 2009 ympäri Eurooppaa ja jopa Uralin takaa. Maanosamme on täynnä Herta Muellereitä, jotka asuvat jopa tuhansien kilometrien päässä Nyky-Saksasta, mutta jotka pitävät itseään saksalaisina. Ja he tuntevat itsensä historian uhreiksi. He eivät voi odottaa sitä päivää, joka antaa heille mahdollisuuden palata kotiin eli että heidän asumisalueensa uudestaan liitetään kotimaahan. Kotona eli "Heimatissa" eli Nyky-Saksassa heitä odotetaan. Hämmästyttävän isolle osalle saksalaisia ei riitä, että entinen DDR hävitettiin. Iskulause, joka löytyi aikanaan Länsi-Berliinistä oli: "Deutschland Dreigeteilt Niemals" eli Saksaa ei koskaan (ole) jaettu kolmeen osaan. Silloin maan "kolmas osa" oli Sleesia Puolassa. Nykyään tuo kolmas osa voi hyvin tarkoittaa Herta Muellerin Nitzkydorfia... |
08.10.2009 Pori Pohjoismeren äärellä DNA-tutkinta vei Ulvilan surman myös kansainväliseen mediaan. Hollantilaislehdessä asia julkaistiin kesällä 2007 otsikolla "DNA kauppakassissa: Suomen oikeusvaltion kurja arki." Sotku, joka syntyi Ulvilan surmatutkinnasta, huipentui kun 700 henkilöstä saatiin DNA-ote. Murhatutkinnassa DNA-juttu jäi vailla merkitystä. Vaikuttaa siltä, että Porin poliisi käytti vain tilannetta hyväkseen saadakseen kartoitettua ne porilaiset, jotka eivät sovi poliisin johdon maailmankuvaan. Itse en suostunut tutkintaan. Kuinka monta muuta porilaista oli kanssani samaa mieltä? Kuinka monta muuta maahanmuuttajaa joutui DNA-tutkintoon, kuinka monta romania, kuinka monta nuorta? Siis lyhyt sosiologinen tarkastelu olisi nyt paikallaan, jotta selviäisi, ketkä ovat Porin poliisin "mustalla listalla". Sellainen lista on olemassa. Kuulin siitä Porin poliisilaitoksella vuonna 2004 ja kirjoitin siitä kotimaassani. Sosiologiaa sekin, se lehtijuttu. Käänsin Suomen olosuhteet ja suomalaiset "täkäläisiksi olennoiksi". Jutussani Pori sijaitsee Pohjoismeren rannalla ja muuttuu Beverwijkiksi. Hollantilaiset tuntevat Beverwijkin terästeollisuudesta ja satamasta. "Pori sijaitsee Suomen lounaisrannikolla ja on asukasmäärältään maan kymmeneksi suurin kaupunki. Ei kannata kuvitella "Suomen kaupunkia" liian dynaamiseksi käsitteksi. Porissa on yksi kauppakatu ja yksi elokuvateatteri. Illalla autiolta vaikuttavan torin ympäri kiertelevät taukoamatta vaaleatukkaiset nuoret vanhoilla jenkkiautoilla. Kaupunki on kasvanut raskaan teollisuuden ympärille ja kun teollisuus siirtyy Kiinaan, kaupungissa asuu nyt etenkin työttömiä. Siis ikään kuin joku Beverwijk, tämä Pori. Äly puuttuu, mutta parkkipaikka löytyy." Sitten se musta lista. "Olin katkaissut naapurin pyykkinarun, koska se oli laitettu ikkunani eteen. Minut käskettiin poliisilaitokselle, missä minua kuulusteli pieni, silmälasipäinen mies, Johan Zwanemeer. Autokaupassa hän olisi ollut elementissään, tämä Zwanemeer. Hänellä oli pienet silmät, jotka kurkistivat maailmaa täynnä epäilyä. Olisiko minulla rahaa maksaa sakkoa, hän kysyi. "Firmani tuottaa 500 euroa kuukaudessa", vastasin. "Firma, joka ei tuota mitään? Pidätkö minua pellenä? Onko sinulla sitten tuloja, jotka jäävät verottajaltamme piiloon?" Keskustelu Zwanemeerin kanssa ei sittenkään pyörinyt pyykinarun ympärillä. "Olet väkivaltainen ulkomaalainen ja tarkistan kyllä, oletko myös kotimaassasi listalla." Koska minulla ei ollut Hollannissa eikä Suomessakaan rikosrekisteriä, kysyin häneltä, minkälainen se lista sitten on. "Listalla olet. Sen enempää ei minun tarvitse kertoa sinulle. Sinun on vain tärkeä tajuta, että et ole tervetullut Poriin." Joulukuun 1. päivänä vuonna 2006, eli Ulvilan tapahtumien jälkeen samana iltana olen käymässä postilaatikolla, kun kaksi miestä ilmeistyy viereeni. He morjestivat minua, mutta kun suomalainen mies on yleensä humalassa silloin kun hän uskaltaa morjenstaa minua, en kiinnitänyt siihen huomiota. Sitten he kysyivät nimeäni ja vastaan jo kyllästyneenä: "Olen teille Matti Meikäläinen." Yhtäkkiä kuitenkin duo tähtää isolla taskulampulla silmiini ja pienempi mies sanoo: "Et ole Matti Meikäläinen, vaan JoopFinland!" Nyt muistan tämän miehen, hän on Johan Zwanemeer! "Missä olit tänä yönä, JoopFinland, se meitä kiinnostaa erittäin paljon." Talon nurkan takaa lähestyy poliisipartion auto. Puoli vuotta kestävä piina on alkanut..." |
01.10.2009 Olen konservatiivi Olen konservatiivi. Sain henkilökohtaisesti kuulla, että olen jässähtänyt 1980-luvulle ja myös puoluettani syytetään siitä, että se ei ole tajunnut ajan henkeä. Teen yhteistyötä hollantilaisen kanssa, joka asuu Helsingissä. On mukava puhua ja varsinkin vitsailla äidinkielessäni. Koska kaverini on ruoppaajana nähnyt koko maailman, meillä on paljon juteltavaa. Hän ei vain ymmärrä elämäntyyliäni. Hänellä on kaikki nykymaailman lelut, minä taas en ole edes tutustunut niihin. Vaikka hän on asunut Suomessa jo liki kymmenen vuotta, hän ei puhu sanaakaan suomea, vaan omien sanojensa mukaan tarvittaessa "kääntää suomeksi Googlessa". Jos hän tarvitsee taustatietoja jostakin, hän katsoo Wikipediasta. Ja hän on pistänyt osoitteemme TomTomiinsa, jotta hän voi vaivattomasti tulla käymään. Varoitan häntä, että internetissä ei voi kääntä kieliä eikä saada objektiivista tietoa. "Se on ikään kuin lunttaaminen oli aikanaan ala-asteella. Katsoit naapurin virheet ja kopioit ne itsellesi." Kysyn, minkä takia hän ei voi käyttää suutaan ja kysyä ihmisiltä missä joku osoite on, mutta turhaan kysyn. "Ei ne ymmärrä minua. Sita paitsi, helppohan se on, se TomTom. Minkä takia sinä näet kaikessa niin paljon vaivaa? Olet konservatiivi!" Vanha ystäväni asuu Amsterdamissa edelleenkin samalla kadulla, missä asuimme 1980-luvulla naapureina. Hän on ylpeä siitä, miltä tuo katu nyt näyttää: "Kadustamme on tullut kaupungin suosituin asumiskohde. Turistit käyvät täällä, lapset viihtyvät täällä." Minulla taas on ikävä sitä, miltä tuo katu näytti 25 vuotta sitten. Katumme oli silloin hollantilais talonvaltaajien huippukohde. Turistit välttivät siitä, samoin poliisit. Lasten tekemiseen ei meillä silloin ollut vielä aikaa, sillä meidän piti parantaa maailmaa ensiksi. Katu kuului silloin maan köyhimpiin alueisiin, mutta meillä oli yhteiset pihat eikä kenenkään ovi ollut lukossa. Jostain kumman syystä vanha ystäväni tuntuu häpeävän tätä katua missä asuimme yhdessä. "Talonvaltaajana taistelin kaupunkia vastaan, nyt teen työtä kaupunkia varten." En minä talonvaltaajana koskaan ollut kaupunkia vastaan. Päinvastoin, halusin vaan estää sen, että kaupungissa rikas asuu missä lystää ja köyhä asuu vain köyhien getossa. Ja että kaupungin keskustassa ei asu enää ketään muita kuin turisteja. Kotimaassani 1980-luvun äärivasemmistolaisia pidetään nykyisin konservatiivena. He eivät näet rakentaneet mitään, vaan pelkästään jarruttivat välttämätöntä muutosta. Suomessa nähdään nyt samanlainen kehitys. Vasemmistoliittoa 1970-luvun taistolaisten jatkumona pidetään konservatiivisena puolueena. Puoluemme ei näet olisi valmis luopumaan mistään. Listoja siitä, mistä olisi luovuttava tulee joka suunnasta. Demarit haluavat meidän luopuvan kaikesta ja kokonaan. Vasemmistoliittomme sulaisi SDP:hen ja sillä siisti. Porvarit taas haluavat meidän luopuvan Nato-vastaisuudestamme ja työntekijöiden oikeuksista ja soinilaiset haluavat meidän luopuvan yleissivistyksestä. No, minä olen elämässäni luopunut jo monesta: omaisuuden keräämisestä, autoilusta, viinasta. Mutta onkin pari asiaa, joista haluan pitää kiinni. Poikiani ei lähetetä sotaan. Minulle yhteiskunta, joka pitää huolta kaikista jäsenistään on ehjä yhteiskunta, ja rasismi on rasismia. Näitä periaatteita saa Kokoomuksen mainoskampanjassa tai vaikkapa Wikipediassa kutsua konservatiivisiksi, mutta niin kauan kun löydän samat aatteet Vasemmistoliitosta, pysyn vasemmistoliittolaisena... |
24.9.2009 Vanhuus on vankila Syksyllä 1984 törmäsin omituiseen lehti-ailmoitukseen: "Vanha paska etsimässä seuraa. Joku, joka lukee hänelle illalla Baudelaire ja Proustia. Maksan tästä vastenmielisestä hommasta rahaa." Tämä ilmoituksen julkaissut mies asui Amsterdamin ydinkeskustassa, 1700-luvun loistotalon alakerroksessa. Hämärä ja matala tila vaikutti minusta ahdistavalta, mutta mies oli pienikokoinen ja omien sanojensa mukaan "sikasokea"; asunto oli varmaa sopiva hänelle. Isäntä oli Huib Drion, eläkkeellä oleva oikeustieteen professori. Ikäänsä Drion ei koskaan kertonut, mutta minusta hän vaikutti korkeintaan 70-vuotiaalta. Koska oma isäni täytti silloin 82 ja oli vielä hyvässä kunnossa, en pystynyt heti liittämään termiä "vanha paska" tähän mieheen. Myös "sikasokeus" oli kyseenalainen seikka, sillä Drionin tuolin vieressä oli lattialla levitettynä sanomalehti, eikä miehellä ollut edes silmälaseja. En siis oikeastaan tiennyt, mitä pitäisi ajatella Drionista ja hänen tarjoamastaan hommasta. Hän vaikutti tekosairaalta itsensä säälijältä. Epäilin, että hän haluaisi "seuraa" myös ja nimen omaan sängyssä. Myöskään Drionin ammattiura juristina ei lämmittänyt minua. Perheestä tai edes avioerosta hän ei puhunut. Oliko mies vain joku kuihtunut akateeminen olento, joka halusi rahallaan ostaa seksiä? Ensimmäisen keskustelumme kuitenkin venyi pitkäksi. Drion oli ennen kaikkea utelias. Hän halusi tietää kaiken minun arjestani. Koska tämä uteliaisuus tuntui aidolta, ennen pitkää vain minä puhuin ja Drion vain kuunteli. Tapasimme melkein viikottain. Yleensä Drion tilasi taksin ja vei minut johonkin taidenäyttelyyn tai konserttiin. Itse nautin siitä, että pääsin tilaisuuksiin, joihon minulla ei ollut itselläni rahaa. Mutta Drionin ilta huipentui vasta silloin, kun hän sai näyttäytyä muille ihmisille minun seurassani konsertin tauolla tai taidenäyttelyn avajaisissa. Hänen omien sanojensa mukaan "on mannaa näyttää ihmiselle nuoruutta." Illan jälkeen, ennen kun hän nukahti ja minä lähdin, luin hänelle Baudelairea ja Proustia ja muuta ranskalaista kaunokirjallisuutta ranskaksi. Kerran tai kaksi mies kertoi jostain rakkaussuhteistaan, mutta hän ei koskaan koskenut minut. Joulun aikana en kuitenkaan saanut enää yhteyttä Drioniin. Kävin pari kertaa hänen oveaan koputtelemassa, mutta verhot olivat kiinni eikä naapurikaan tiennyt mitään sen enempää. Kesti maaliskuuhun 1985 saakka, ennen kuin hän soitti minulle. Drion oli ollut Sveitsissa, sairaalassa tai oikeastaan mielenterveyssairaalassa tai oikeastaan ihan pöpitalossa. Eikä tämä ollut eka kerta. Hän oli joutunut masennuksen vuoksi joka talvi hoitoon. Tapasimme vielä kerran. "Vanhuus on vankila", Drion sanoi. "Käytän nyt niin paljon lääkkeitä, etten kohta pysty enää katsoa sinua silmiin enkä ymmärrä ranskaakaan. Nauti elämästäsi. Toivottavasti sinun sukupolvesi saa itse päättää, milloin elämä loppuu." Vuonna 1992 Hollannin terveysministeri suhtautui myönteisesti lääkkeeseen, joka mahdollistaa itsemurhan. Lääkettä kutsuttiin "Drionin pilleriksi". Huib Drion oli törmännyt sellaiseen Sveitsissä ja antanut ministerille oikeustieteellisen raamin sellaisen käyttöön. Tänään ei kukaan tiedä, onko "Drionin pilleriä" todella olemassa ja mikäli on, missä sellainen on. Internetti antaa siitä ristiriitaisia tietoja. Internet kertoo minulle tietoja Huib Drionin viimeisestä vuodesta. Hän on kuollut vuonna 2004, eli hän eli vielä kaksikymmentä vuotta meidän tapaamisemme jälkeen. Syksyllä 1984 hän oli 66-vuotias... ... |
17.9.2009 Missä viipyy suurremontti? Lamaan liittyvät puheet ja teot saavat jo naurettavia piirteitä. Vuosi sitten ihmiskuntaa varoitettiin siitä, että paluu entiseen oli mahdotonta, mutta jo tällä hetkellä pörsseillä on taas höyryä alla ja päättäjillä hymyä päällä. On pakko palata Helena Vuontion juttuun, jossa hän murehti taloremonttia. Kylmä suihku ja rikkonainen sähköpistoke ovat kyllä rasittavia asioita, mutta tulkaa Helena tänne Kauttuaan kylään niin näette, mitä oikea eli suurremontti tarkoittaa. Puuha on aloitettu elokuun alussa ja sen valmistuminen vie tämän hetkisen arvion mukaan vielä reilun kuukauden. Tuskin muistan mikä on suihku, ja meillä on täsmälleen yksi toimiva sähköpistoke, joka syöttää energiaa vuorottelen remonttimiehen sirkkelisahaan, kahvikoneeseen ja tietokoneeseeni. Mutta tämän kärsimyksen lopputulos onkin hurmaava. Perinteinen mummunmökki saa ultramodernin yläkerroksen, missä on vaimon ateljee ja JoopFinlandin kirjoitellunurkka. On siis olemasa remonttia ja remonttia. Olen aina ollut sitä mieltä, että kun kerran rupeat uudistamaan jotain, kannattaa purkaa kaikki ja aloittaa aivan alusta lähtien. Myös yhteiskunta on rakennus. Vielä vuosi sitten näytti siltä, että järkyttynyt kansa oli valmiina luopumaan koko kapitalistisen maailman umpimädäntyneestä perusrakennuksesta. Silloin uusliberalismi paljasti epäinhimillisyytensä ja tehottomuutensa ja silloin uusliberaalinen seurakunta kärsi jäsenkatoa, johon verrattuna evl:n kirkon tyhjennys on pikkujuttu. Silloin vuosi sitten näytti siltä, että kansalainen vihdoinkin tajusi, että pyhä talouskasvu myrkyttää elinympäristöämme hämmästyvän kovalla vauhdilla. Entäs nyt? Pörssi taas kiehuu, pankkiirien miljardien velkaa siirrettiin veromaksajille ja kansa nielee sen. Biotooppimme kärsii yhä enemmän, kuivuus ja tulvat saavat kohta miljoonia ihmisiä liikkeelle, mutta ongelmat siirrettiin tulevien sukupolvien ratkottavaksi. Mihin jäi kansalaisten uudistumishalu? Missä viipyy yhteiskunnan suurremontti? Kunnon kuvan meidän jämähtävyydestämme ja saamattomuudestamme saat silloin, kun luet pitkän tauon jälkeen sanomalehteä. Kun kesäni söi muutto, remontti ja työkiirre, en ehtinyt lukea Satakunnan Kansaa. Mistä maakunnan päälehti kertoo tänään tiistaina 15. syyskuutta? Onko jotain aivan uutta vireillä? Etusivun pääotsikko kysyy, mikä hillitsisi nuorten kaahailua. Ehdotukset ovat joko kovemmat rangaistukset tai valistus. Minulla on radikaalimpi vaihtoehto. Kulttuurissa, missä insinööriajoa pidetään tärkeämpänä tapahtumana kun hääpäivää, on turhaa valistaa ja rangaista. Parempi lääke on autoilun rajoittaminen. Kortti vain niille, jotka tarvitsevat sitä ja julkinen liikenne ilmaiseksi. Se säästää ympäristöä, terveyshoidon menoja ja surukynttilöitä. Ensi tiistaina on Autoton Päivä, miksei koululaisia pakoteta osallistumaan siihen? Valistusta parhaimillaan! SK:n etusivun toinen pääjuttu käsittelee Meri-Porin uusimman tuulivoimalan pystytystä. Lehti kirjoittaa, että "Porin Tahkoluodossa on pian taas kolme uutta siipeä tuottamassa sähköä". Loistava juttu sinänsä, että maakunnassa jossa rakennetaan kohta kymmenkunta ydinvoimalaa samaan aikaan ja päällekkäin, myös "vihreä sähkö" saa tilaa. Mutta missä on energiansäästö? Missä on kertomus, että ihan oikeastaan se mitä maailma tarvitsisi nyt ennen muuta on vähemmän sähkötuotantoa? Vielä vuosi sitten sellainen juttu oli kaikissa lehdissä... |
10.9.2009 Vapaan naisen tunnustuksia Mikä nykyfeminismissä mättää? Aikanaan ei vain Audi, vaan kaikki autot olisivat joutuneet boikottiin. Sen sijaan nykyfeministi lentää Intiaan opettelemaan siellä sukupuolitovereillaan mikä on masturbaatio. Aikakauslehti "Anna" haastatteli Audin myyntijohtajaa ja mies näytti olevansa puhdas sovinisti. No, entäs sitten? Kaverin mielipiteet ovat samanlaisia kuin ne, joita voi kuunnella kapakassa tai työpaikalla. Paljon mielenkiintoisempaa kohussa on naistenlehden lukijoiden eli naisten reaktiot haastatteluun. He kauhistelevät internetissä. Ei sen enempää! Olisin ajatellut, että Audi-mies olisi joutunut linnoitautumaan kotiinsa väistäkseen vihaisen naisjoukueen koston. Tai, että Audi ja autoteollisuus ylipäänsä olisivat kärsineet murskatappion kohun aiheuttamasta boikotista. Mutta nyky-yhteiskunnassa on turha odottaa sellaista. En ole koskaan lukenut "Anna"-lehteä, mutta tunnen naisen, jonka nimi on Anna. Tämä Anna valtasi vuonna 1990 muiden naisten kanssa entisen sanomalehden painotalon Groningenissä Pohjois-Hollannissa. Naiset perustuivat isoihin tiloihin asuntoja, työpajoja, ravintolan, teatterin ja kaikki tämä oli pelkästään tarkoitettu naiselle hyödyksi. Talo veti puolessa vuodessa yli kolme sataa asukasta, naisia eri ikäisiä, eri rotuisia ja eri kansalaisuuksista. BBC ehti tehdä sitä tv-dokumentin, ennen kuin kaupungin päätäjät julistivat talon ja sen asukaat lainvastaisiksi. Kesällä 1991 tuhatviisisataa-päinen poliisijoukko -se on viisi mellakkapuvussaan toimivaa miestä per yksi aseton ja muutenkin suojaton nainen- tyhjensivät talon. Sata naista istui vuoden vankilassa, siinä joukossa myös Anna. Poliisikuvassa hän seisoo täysin touhotun talon edessä, valtava moukari kadessään. Ainoassa pysyssä jääneessä seinässä lukee: "Destroy everything you meet!" eli tuhoa kaikki mihin törmäät. "Näin tehtiin. Jätkille ei jäänyt yhtään mitään käteen", Anne hymyili vapautamiseen jälkeen. Anna tuli mieleeni kun katsoin hiljattain telkaria. Aluksi luulin, että katselin jokun mainoskanavien tarjoamaa "sinkku-elämä"-ohjelmaa. Nainen sanoi olevansa rakastunut kahteen mieheen samanaikaisesti, eikä hän pystynyt valitsemaan heidän väliltään, ja sitä rataa. Mutta sitten kävi ilmi, että katselin Yle:n tv kanavaa eli sivistysohjelmaa ja että tämä tunnevammainen naisparka oli tämän hetken maailman huippu-feministi Jennifer Fox! Fox teki dokumentin omasta arjestaan otsikolla "Vapaan naisen tunnustuksia". Vapaa Fox kyllä on. Sitä paitsi, että hän metsästää keski-ikäisenä yhä edelleen "sitä oikeaa miestä", vaikka hänen perässään roikkuu jo kaksikin miestä, Fox:illa on rahaa kuin paskaa. Olen perehtynyt feminismin, joka on tiivisti kiinni köyhyys- ja ympäristö-kysymyksissä. Suorastaan hämmästyi sitä, että rouva Fox lentää minne tahansa milloin tahansa. Fox lensi muun muassa Intiaan. Yhdysvaltalaisen keskiluokan tytön yhteentörmäys kehitysmaan todellisuuteen oli hurja katsojakokemus. Hänen intialainen ystävättärensä oli joutunut oikeasti luopumaan jostain elämässään, joten hän saisi tehdä, minkä hän katsoi tärkeäksi: rakentaa naisten ammattiyhdistys. Naisella ei ollut lasta eikä miessuhdetta eikä hän jankkannut sen peräänkään. Hänen työnsä ei tuonut taloudellistä hyötyä ja oli vaarallinen mutta antoisa. Foxille tämä oli kuitenkin aprakatapra. Häneltä särkyi sydän, koska toinen mieskaveri lähetti tekstiviestin Etelä-Afrikasta eikä toisesta kavaljeerista kuullut yhtään mitään. Ohjelma huipentui, kun Fox tiedusteli intialaisilta naistutuiltaan, kuinka usein he masturboivat. Naiset katsoivat toisiaan, kysyivät Foxilta, mikä tuo masturbaatio tarkoitaa ja purskahtivat valtaavaan nauruun vastauksen saatuaan. Kuten minäkin... |
03.9.2009 Suomalainen voittaa aina, osa 2 Suomalaisurheilijoiden fiasko kansainvälisisissä kilpailuissa johtuu siitä, että maassamme ei tiedetä mikä voitto tai tappio on. Otsikkoa käytin ensimmäistä kertaa neljä vuotta sitten, kun totesin, että "suomalainen voittaa aina, ei pelkästään lotossa vaan myös historiassaan. Suomalaisittain tappio on voitto, vaikkapa "torjuntavoitto". Tuskin löytyy maailmasta toista kansaa, joka saa sodassa turpaansa, häviää neljäsosan maapinta-alastaan, maksaa itsensä kipeäksi sotakorvauksista, joutuu tavallaan naapurimaan poliittiseksi, taloudelliseksi ja sotilaalliseksi orjaksi, mutta silti kutsuu sitä sukupolvea, joka aiheutti tämän sotkun, "sankariksi." Urheilukentillä tämä sama ilmiö toistuu. Jalkapallomaajoukkue ei ole koskaan päässyt arvokisoihin eikä suomalaisseurat ole eurooppacupissa enää mukana silloin kun koulujen lomat päättyvät. Tästä surkeasta todellisuudesta huolimatta hyypiöitä, litmasia ja forselleja kutsutaan Suomessa maailmanluokan pelaajaksi. Nykyinen yleisurheilu on syvästä lamasta kärsivä laji, jossa myös bahrainilainen ja trinidad ja tobagolainen pärjää helposti. Silti evilöitä, karjalaisia ja keskitaloja kutsutaan Suomessa maailmanluokan urheilijoiksi. Suomalaisurheilijaa joka myöntää tappionsa ja oppii siitä jotain - sellaista ei ole vielä syntynyt. Päinvastoin tappioon riittää selityksiä ja mikäli kukaan ei enää jaksa kuunnella niitä, sitten keksitään joku urheilulaji, jossa varmasti pärjätään, koska me ollaan lähes ainoat maapallolla, jotka harrastavat tätä lajia. Tällä tavalla Saku Koivu, Kimi Räikkönen ja Markku Uusipaavalniemi saavat sankaristatuksen ja myös vaikkapa maastohiihdossa, suunnistuksessa tai taideluistelussa syntyy suomalaislegendoja. Hanna-Riikka Kuisma kiinnitti huomiota siihen, että Berliinin MM-kisoissa muilla urheilijoilla oli hymy ja muutenkin rento meininki päällä, mutta suomalainen näytti jo ennen suoristustaan masentuneetta. Suomalaisurheilijat osaavat kuitenkin hymyillä, nimen omaan väärässä paikassa. Makedonialaissyntyinen jalkapallomaajoukkuepelaaja Berat Sadik koki sitä sen jälkeen kun maajoukkue oli kärsinyt suurtappion. "Kun ottelun jälkeen joukkue poseeroi lehtikuvan varten, muut pelaajat hymyilivät. Sitä en ymmärä. Minä olisin voinut itkeä.", totesi nykyään Belgiassa pelaava Sadik. Hän näki torjuntavoiton hymyn... Suomalainen ei kykene erottamaan voittoa tappiosta. Ilmiö johtuu osittain siitä, että hän on koulussa, kirkossa ja kotona kuullut, että Suomi voitti toisen maailmansodan, vaikka se hävisi sen. Joukkuehypnoosi, joka tehoa kuudenkymmenenviiden vuoden jälkeenkin. Osittain tähän asenteeseen on myös vaikuttanut suomalainen hyvinvointivaltio. Suomalainen ei pärjää markkinataloudessa, jossa kilpaillaan. Suomalaisen yrittäjän ensimmäinen teko on hakea eläkevakuutusta. Meidän pankiirimme ja talouden kärkinimemme, he ovat pitkämäkiä, ingbergejä ja kovalaisia, aina valmiita selittämään virheitään ja aina valmiita hakemaan lisää valtiontukea. Kysymys kuuluu, haluammeko pärjätä eli kilpaillua. Vaihtoehto on, että Suomi luopuu huippu-urheilusta ja että suomalainen harrastaa urheilua vain sen vuoksi, että liikuminen on terveellistä. Sellaisesta keskustelusta eli suomalaisurheilun tulevaisuudesta on enemmän hyötyä kuin tappion selittelemisestä... |
27.8.2009 Kadottamisesta Satelliiteista ja piilokameroista huolimatta esineet ja myös ihmiset yhä vielä katoavat. Vai katoavatko? Rahtialuksen "Arctic Sea":n ympärille kehittyi hurja tarina. Uskomatonta, että vilkkaalla Itämerellä laivan voi kaapata ruotsalaisten ja suomalaisten viranomaisten tietämättä. Ja uskomatonta, että vielä vilkkaammassa Englannin Kanaalissa englantilaiset ja rans-kalaiset viranomaiset eivät tiedä kuka siellä seilaa. Loppujen lopuksi kuitenkin kävi ilmi, että kyllä he tiesivät koko ajan. Tarkoitus oli vain, että me lehtien lukijat ja television katsojat emme saaneet tietää, mikä oli totuus. Suomessa katoaa joka vuosi kymmenkunta ihmistä. Siis jäljettömiin. Heitä ei löydetä pari päivää kestävän suuretsinnän tuloksena, eikä heidän ruumiitaan paljasta edes parin kuukauden kuluttua sulava jää tai lumikasa. Osan heistä epäillään joutuneen rikoksen uhriksi. Ja osan heistä epäillään rikoksen tekijöiksi. He ovat todennäköisesti hengissä Suomen rajojen ulkopuolella. Loput kuitenkin katoavat ja heidän katoamisensa syy tun-tuu olevan täysi arvoitus. Suomi on myös sellainen maa, missä voi vielä mennä hukkaan omasta tahdostaan. E-rakko on tuttu hahmo miltei jokaisessa kylässä. Sana "tuttu" on tässä kuitenkin väärä. Erakko saattaa kävellä kerran viikossa paikallisessa supermarketissa. Ja voi olla, että joku kyläläinen on joskus vieraillut erakon vaatimattomassa mökissä keskellä metsää. Mutta kukaan heistä ei oikeastaan tunne erakkoa. Heidän tietonsa erakon arjesta, puhu-mattakaan siitä, mistä syystä hän on mennyt hukkaan, perustuu vain huhuihin. Annan tästä hämmästyttävän esimerkin. Olen asunut keskellä Suomen metsää, paikka-kunnalla, josta lähimpään kauppaan ja pankkiin oli matkaa kymmenen kilometriä. Naa-purini oli melkein 100-vuotias mummo, joka oli kyllä nähnyt tsaari Aleksanterin elämäs-sään mutta ei ollut koskaan käynyt meren rannalla. Kylässä oli kuitenkin räkäläbaari ja sinne ilmestyi kerran tai kaksi viikossa hahmo, jota muut baarivieraat kutsuivat "metsämieheksi". Aina samassa vihreässä takissa ja erittäin likaisiin toppahousuihin pukeutunut mies joi kupin kahvia sekä pullon kaljaa ja lähti sitten taas matkaan. Matka vei hänet asuin-paikkaansa, neljätoista kilometriä kylästämme. Tämän tiedon sain kyläläisiltä. Erakon itse en koskaan kuullut vaihtavan sanaakaan muiden kanssa. Kunnes tänä kesänä pienessä kylässä pidettiin kirjailijaseminaari. Baariterassilla istui kirjallisuuden ystävien lisäksi monta tuttua kasvoa ja myös "met-sämies" oli paikalla. Hänen vihreä takkinsa erottui juhlapukuisesta väestä. Tuttuun tapaan hän joi kahvia ja kaljaa. Epätavallista oli kuitenkin se, ettei hän lähtenyt taas menemään vaan jäi, myös illalla. Seuraavana aamuna hän osallistui sitten seminaariin! Ensimmäisen shokkini oli, että "metsämies" ei ollutkaan mies vaan nainen! Yhtäkkiä hän istui mikrofonin edessä siinä missä ohjelman mukaan esiintyi naisrunoilija. Toinen isku oli, että hän oli kuuluisa kotimainen runoilija. Itse asiassa hän oli seminaarin päävieras! Suu auki seurasin kuinka Suomen kauniskirjallisuuden kerma antoi hänelle seisten aplodit. "Metsämies" ei vieläkään puhunut paljon mitään, mutta nautti suunnat-tomasti kunnianosoituksesta. Aion ostaa hänen runokokoelmansa. Mutta tämän kertomuksen jälkeen olisi mautonta paljastaa "metsämiehen" nimeä… |
20.8.2009 Kyläpolitiikka maksaa Vaalirahasotkun juju ei ole se, että poliitikot ostetaan vaan päin vastoin, että he ostavat ääniä. Lahjoituksien hämmästyttävin piirre on, että rahamääränä ne ovat niin olemattomia. Kaveri kuten Antti Piippo antaa Kokoomukselle 10.000 euroa, so fucking what? Tämän kaltainen herra lottoilee joka viikonloppu suuremmillakin summilla! Lahjaraha muodostaa vain piskuisen osan puolueiden kokonaisbudjeteista. Vaikka puoluerahakohu on ollut koko kesän mediassa jouduin näkemään oikein vaivaa saadakseni selväksi, millä rahamäärällä ne puolueet pyörivät. Se on noin neljä miljoonaa euroa. Valtaosa tästä summasta tulee puolueille valtion tukena, eli veronmaksajan lompakosta. Olennainen kysymys kuuluu, mitä puolueet tekevät tällä rahalla, eli mitä he antavat veronmaksajille takaisin? Ei paljon mitään. Poliitikot puhuvat mielellään nukkuvasta äänestäjästä, eli kansalaisesta, joka ei käy ääniuurnille. Mutta se joka oikeastaan nukkuu on suomalainen poliitikko. Suomen politiikka herää pelkästään vaalien aikana. Vaalien välillä se keskittyy juuri kansalaisten nukkuttamiseen. Vaalikauden aikana Prinsessa Ruususen uni peittää tämän maan ja kansan kuin kuolemantauti. Silloin kun eduskunta- tai valtuustopaikkoja ei ole jaettavana pohjaton apatia tarttuu kaikkiin aisteihin. Joku visio siitä, mihin suuntaan yhdessä mennään puuttuu, puhumattakaan joku käsitys, että Suomikin kuuluu maailmaan. Päätökset ovat ad hoc päätöksiä ja seuraava päätös voi hyvin vesittää edellisen päätöksen pois. Moni suomalainen ei edes tiennyt, missä Afganistan sijaitsee maailmankartalla ennen kuin omat pojat joutuivat siellä kovan paikan eteen. Suomalainen poliitikko on kirjaimellisesti kyläpoliitikko. Ei kotipaikallaan eikä Arkadianmäellä saati sitten Brysselissäkään hän edusta yhtään poliittinen aate, yhtään suurempi visio. Hän edustaa vain omia naapureitaan ja loppujen lopuksi hän edustaa vain itseään. Mikäli Suomessa halutaan oppia jotain vaalirahasotkusta se pitäisi olla se tosiseikka, että järjestelmän iso vika on sen henkilöistäminen. Suomalaiset muodostavat erittäin homogeenisen kansan. Viiden miljoonan henkinen puuro, josta vain sattumalta lähtee erilainen ääni. Minkä ihmeen takia vain viisi miljoona ihmistä, jotka ovat jokaisesta asiasta aina samaa mieltä, tarvitsevat kaksisataa kansanedustajaa? Ja mistä tulee se käsitys, että maassa, mistä löytyy jokaiselta paikalta samanlaiset puut, samanlaiset kauppakeskukset ja vaikkapa samanlaiset kesäfestarit, jokainen maakunta tarvitsee ikioman edustajan valtakunnalliseen politiikkaan? Vaalikampanja, joka perustuu vaalipiireihin muuttuu idolskisaksi. Ja idolskisa on kallis. Mikäli olet naapurisi kanssa aina kaikesta samaa mieltä, mutta silti haluat naapurisi äänestävän sinut Helsinkiin, joudut ostamaan hänen huomionsa. Koska kunnon aatteellinen keskustelu ei ole mahdollista, tarvitset naamasi ja vaikkapa harrastuksesi jokaiseen paikallislehteen ja paikallis-tien varrelle sekä erimakuisen makkaran paikallisvaalitapahtumaan. Siihen menee Suomessa puoluerahat plus monen ehdokkaan oma rahaa. Korruption kanssa tässä ei ole mitään tekemistä. Pieni, homogeeninen kansa ei tarvitse sitä. Suomalainenhan on aina jonkun toisen suomalaisen hyvä veli tai rakas sisko. Sukulaiselle, entiselle koulukaverille, naapurille jaetaan työpaikkoja, rakennustontteja ja muita etuja. Rahaa ei ole tässä systeemissä mukana kuin hyvin pienessä määrässä. Listavaalit Suomeen ja heti! |
13.8.2009 Fleksikoululainen Alkava kouluvuosi saattaa olla viimeinen nykymuodossaan. Koulupäivien rytmi ja määrä, luokka, opettaja, pitkä kesäloma - ne ovat seikkoja, jotka näet estävät fleksi- eli jousta-van koululaisen kehitystä. "Vain mielikuvitus on rajana, kun uuden ajan opetusta ryhdytään visioimaan." Näin totesi jonkun tietokonefirman myyjä Satakunnan Kansan mielipideosastolla. Hän haluaa jokai-sen koululaisen ostavan itselleen läppärin. "Vanhojen kirjojen, siis vanhentuneen tiedon, kierrätystä ei tarvitse jatkaa." Koulukirjojen markkinointi ei näytä olevan kaverin vahvin ala, sillä hän ei tajua, että kallis koulukirja muuttaa joka vuosi vain ulkokuortaan eikä sisältöään. Jossain vaihessa tyyppiä alkaa jo naurattaa, kun hän lupaa koululaisille "pilvipalvelua" ja minulle tulee siitä kyllä mieleen hasiskauppa. Mutta maakunnan pääleh-den lepsuutta hän käyttää taitavasti hyväkseen. Vai kelpaako SK:lle samanlainen ilmai-nen mainonta tulevaisuudessakin? Koulukirjojen poistaminen on vain yksi merkki muutosvirrasta, joka odottaa koululaista. Tuttu kouluviikko katsotaan vanhentuneeksi, maatalousyhteiskunnan reliikiksi. Koulu-ikäisiä ei tarvita enää satotyössä eli opetusta olisi laajennettava lauantaille ja kesäai-kaan. Uusi peruskoulu olisi koko vuoden ja vuorokauden ympäri avoinna ja tarjoaisi jo-kaisille koululaiselle ikiomaa opetusta hänen ikiomassa aikataulussaan. Peruskoulua kutsutaan tulevaisuudessa fleksi- eli joustavaksi kouluksi ja koululaista fleksikoululai-seksi. Fleksikoulu tarjoaa yksilöllisyyttä, itsensä kehitystä ja joustavuutta. Sanasto on tullut tutuksi aikuisten maailmasta, ja se onkin koko asian juju: lasta pidetään tulevai-suuden joustavana työntekijänä. Nykyinen globaalitalous tarvitsee fleksityöntekijän, henkilön, joka tekee hommansa pai-kasta ja ajasta riippumatta. Fleksi-ihminen siis määrittelisi itse aikansa ja paikkansa, mutta onko näin? Eikö se ole juuri "ajan henki", joka määrittelee häntä? Niin sanottu määrittelevä yksilö kärsii kontrollin puutteesta. Stressi, masennus ja päihde-ongelmat ovat maailmanlaajuisia ilmiöitä. Voisi sanoa jo, että myös psykopatologia on globali-soitu. Meillä tuntuu olevan loputon kiire ja ahdistus. Me tunnemme olevamme oravan-pyörässä, aina muuttuvassa kultuurissa, josta jarrutus on hukassa. Sen takia tees-kentelemme, että se on meidän omaa keksintöämme. Fleksi-ihminen on kävelevä paradoksi. Hänen täytyy olla sekä joustava että peräksi antamaton, sekä itsenäinen että tottelevainen. Kuka jaksaa sellaista? Ja tekeekö sellainen meidät onnelliseksi? Neljä vuotta sitten saksalainen sosiologi Hartmut Rosa kirjoitti: "Nykyihmisen masennus muodostuu tämän ajan hulluudesta. Kaiken nopeuden ja muutoksen myllerryksessä ihminen pysähtyy kuin selkä seinää vastaan ja pakenee tulevaisuuttaan". Ihminen pakotetaan ottamaan kohtalonsa omiin käsiinsä ja siitä seu-raa, että "siinä missä onni on valinta, myös epäonni on valinta." Hyper-yksilö jää yksin. Minkä takia vanhat rytmit kuten työ- ja koulupäivä eivät kelpaa? Mitä jää käteen, jos van-hat työ- ja opetusmuodot heitetään menemään? Yksinäinen hyper-yksilö syrjäyttää per-soonan, joka on juurtunut ympäristöön, missä työntekijät tapaavat työnantajansa ja lapset opettajansa. Koululuokka, työporukka, vapaa lauantai, pitkä kesäloma - minkälaiset eväät nämä antavat? Paljonko joustavuutta ihminen kestää? |
06.8.2009 Nato viihdeteollisuuden huippuna Luovalle hulluudelle ei ole rajoja. Pori kelpaa jo viihdemafian paratiisiksi ja sopisi nyt myös Naton tukikohdaksi. En ole käynyt RMJ:ssä, beachfutiksessa, Jazzissa, SuomiAreenassa enkä Soni-spherelläkään. En tykkää katsoa, kuinka toisia viihdytetään. Käytän mieluummin aikani keksiäksäni minkä takia ihmiset haluavat, että heitä viihdytetään. Edes kauan sitten työaikaa ei ollut eikä vapaa-aikaakaan. Ihminen touhuili kotona ja ympäri vuorokauden. Vasta Teollinen Vallankumous pakotti hänet työpaikkoihin ja määritteli milloin ja missä hän sai levätä. Tätä kutsuttiin vapaa-ajaksi. Nykyinen työelämä vaati ihmiseltä niin paljon, että hän ei oikein tiedä miten viettää vapaa-aikansa. Sitä varten on keksitty viihde. Ja myös tämä viihde on saanut teollisuu-den mittakaavat. Nykyihmistä viihdytetään ikään kuin pikkulasta sateisena iltapäivänä. Viihde myydään kulttuurina, mutta se ei ole sitä. Vietin viikonlopun Pentinkulman päi-villä. Kirjallisuustapahtuma ei ole paisunut sirkusohjelmaksi. Urjalassa ei ole musiikkia, koska yleisö haluaa kuunnella kirjallisuutta ja keskustelua siitä. Eikä Pentinkulman päiviin liity kebabkrääsäkään, ei humalaisia tai torimeininkiä. Kirjat myydään ja jokunen t-paita, mutta siihen kaupailisuus loppuu. Silti viikon kestävä tapahtuma vetää jo kolme vuosikymmentä 10.000 vierasta. Viihdettä myydään myös rahasammoksi. Festarit tuovat kyllä rahaa, mutta kysymys kuuluu: kenelle? Porin päättäjien logiikka, jonka mukaan juhlakesä toisi verottajalle jopa 20 miljoonaa olisi naurettava jos se ei olisi niin ylimielinen. Vai luulevatko he ihan tosissaan, ettei tilipäätöksessä tarvitse mainita juhlan aiheuttamia menoja? Koko viihdeteollisuudesta huolimatta Pori kärsii työttömyydestä ja muuttotappiosta. Tuoreimpana lääkkenä on nyt keksitty sota. Se vasta on megatapahtuma! Parempaa viihdettä ei voi kuvitella... Suomi liittyisi Natoon ja Pori hankkiutuisi sotilasliiton tuki-kohdaksi. Tässäkin suunnitelmassa työllistäminen ja verontulo toimivat porkkanana. Ja tässäkin tapauksessa niille, jotka haluavat tietää hankkeen miinukset sanotaan, ettei miinusta ole olemassa. Nato ei toisi sotaa Eurooppaan eli porilainen eläisi Nato-Suomessa rauhassa. Pitää paikkansa, että Nato sotii suurimmalta osalta Euroopan ulkopuolella. Mutta valitettavasti se ei tarkoita sitä, että Naton tukikohdassa elämä olisi yhtä iloa. Olen asunut Naton tukikohdassa. Sen lisäksi, että asukkaat kärsivät vuorokauden ympäri kestävien lentoharjoituksien aiheuttamasta unettomuudesta, se tuo mukaan myös sen, että tositilanteessa eli silloin kun Nato sotailee jossain päin maapalloa (käytännössä siis melkein jatkuvasti) tukikohta julistetaan "erikoisalueeksi", jossa ihmisten liikkumista rajoitetaan -esimerkiksi työpaikka voi olla montakin kuukautta kiinni- ja se tarkistetaan. Mutta vielä rajumpaakin meininkia löytyy. Irakin ja Afganistanin sodan loukkaantuneet amerikkalaissotilaat lennätetään Hampurin lähelle. Sotilassairaalan rakentamisen takia 2000 ihmistä pakotettiin syksyllä 2001 pois kodeistaan! Porin lentokentästä tuli mieleen, että harhakuva Natosta ei ole surullisin siihen liitetty uutinen. Jonkun aikaa sitten lentokentän liepeille oli suunniteltu innovaatioteollisuusalue. Eli paikka, joka ei ole tarkoitettu Sedu Koskiselle tai Riku Räsäselle vaan ihmisille, joilla on joku uusi idea miten tätä maailmaa viedään eteenpäin. Viime syksynä tästä suun-nitelmasta luovuttiin. Syy oli hämmästyttävän yksinkertainen: Siihen puuttui rahaa... |
30.7.2009 Koti ja ikävä Hankalin kysymys, mihin maahanmuuttaja joutuu vastaamaan on, milloin hän muuttaa takaisin kotimaahansa. Kotimaa on siirtolaisille monikasvoinen ilmiö. Olen turisti kotimaassani. Hollanti on muuttunut ja minä olen tullut vanhemmaksi. Yhdis-telmä synnyttää seuraavanlaisia tilanteita. Juna on vienyt minut lentokentältä erääseen Amsterdamin lähiöön, mistä haluan jatkaa matkaani bussilla. Junamatka sujui vielä suhteellisen hyvin, koska moni turisti käyttää junaa kulkuvälineenä eli siinä on kansainväliset opasteet. Päin vastoin kun bussiliikenne, joka on pienessä Hollannissa ajateltu vain paikallisille. Bussin saapuessa pysäkille olen yhtäkkiä täysin hukassa. Bussissa täytyy olla automaatti, mihin on laitettava lentokentällä ostamani lippu. Mutta missä se on? Muistaakseni se oli bussin takaosassa, mutta muistan väärin. Bussi on tupaten täynnä myös seisovia matkustajia, ja aloitan pitkän matkani kuskin luo. Mutta mies on jo huomannut minut ja haluaa, että myös kaikki muut huomaavat minut. "Kundi sinisessä takissa siellä takaosassa, ole hyvä ja tule esittelemään itsesi tänne kapteenille", kaiuttimet huutavat. Hiki leviää kroppassani, pääni on ruusunpunainen kunnes pääsen ikuisuuden jälkeen bussin etuosaan. Ehkä kuskin työpäivä on ollut pitkä ja tapahtumaköyhä, joka tapauksessa mies aikoo saada kaikki irti häpeällisestä tilanteesta. Hän jättää kaiuttimen auki kun kysyy, mihin matkustan ja toistaa vastaukseni, että en oikeastaan vielä tiedä. "Kundi ei tiedä vielä! No, voimme mennä vaikka maailman ympäri, mutta onko tiedemiehellä lompakko mukana?" Olen typerä: alan selittää hänelle tilannettani. Sanon hänelle, että olen ollut pitkän aikaa ulkomailla enkä ole vielä tottunut muutoksiin. Ei mene jakeluun. "Kundi on ollut poissa meidän keskuudestamme! En tiedä enkä halua tietää minkäläistä puuroa sä syöt aamuisin, mutta jätän sinut seuraavalle pysäkille!" Kotimaani tarkoittaa lomareissua, äidinkieleni alkaa ruostua. Olen kohta asunut viisi-toista vuotta Suomessa ja syvin yhteydenotto entiseen elämääni tapahtuu yöunissa. Lähes joka yö näen painajaista. Aina samaa unta, joka liittyy henkilökohtaiseen tragediaan. Olen nähnyt tätä unta jo 25 vuotta eli myös silloin kun asuin vielä kotimaassani. Hollannissa tein aikanaan kaikkeni saadakseni itseni irti painajaisesta. Sillä siellä paha uni häiritsi työntekoa, mielenrauhaa, arkea. Muuttaessani Suomeen sama uni on siis ilmestynyt ja olen saanut neuvon hakea myös täällä apua. Mutta en ole hakenut, koska en koe painajaistani enää häiritsevänä. Päin vastoin siinä on jotain lohduttavaa. Painajai-nen toimii nykyään ikään kuin lääkkeenä koti-ikävää vastaan. Se on se ainoa, joka minulle jäi. Muut ihmiset löytävät mielenrauhan valokuvasta, minulla on painajaiseni.... |
23.7.2009 Hammaslääkäri ja väkivalta Suomen Hammaslääkäriliitto näkee, että ammattiryhmän roolia kotiväkivallan havaitsemisessa ja estämisessä on aliarvioitu. Anteeksi, kuinka? Eikö väkivalta ja hammaslääkäri ole ikivanha yhdistelmä? Minun tapauksessani väkivaltaisin hetki hammaslääkärin vastaanotolla koetaan silloin, kun joudun odottamaan kunnes paikallispuudutus tehoaa. Aikanaan lapsena tämä kesti reilun 10-15 minuuttia. Ylipäänsä hammaslääkärikäynti vaati silloin aikaa, sillä lääkäri toimi yksin, ilman apulaista. Hänen piti itse vaihtaa erilaiset porat ja muut kidutusvehkeet ja hän joutui odottamaan, kunnes huononmakuinen aihe, joka hän pisti hampaaseen kesti puremista. Mutta pelkoni huippu oli silloin, kun hän oli antanut särkypiikin kielen alle ja vain lisää kipua oli luvassa. Hammaslääkärini vaikutti asuvan yksin. Vastaanotto oli omakoti-talossa ja hän vetäytyi välillä kokonaan talon asumispuolelle. Kuolemanpelossani kuuntelin hänen ääniään keittiössä tai vessassa ja rukoilin, että hänelle sattuisi touhuamisen keskellä joku sairauskohtaus. Ikimuistoinen hammaslääkärikäynti sattui 1980-luvun puolivälissä. Amsterdamissa talonvaltaajat pyörittivät silloin omia peruspalveluja. Meillä oli omia kauppoja, päivätarhoja, ravintoloita, elokuvateattereita, työpajoja jne. Ja myös oma terveyskeskuksemme. Keskuksen nimi oli "Valkoinen takki" ja lääkärin nimi oli Wim. Koska Wim oli meidän ainoa lääkärimme, hän toimi myös hammaslääkärinä. Wim tarjosi palveluja ilmaiseksi vailla sairausvakuutusta oleville laittomille pakolaisille sekä köyhille. Olin rutiköyhä ja kivuissani ja pääsin Wimin ovikelloa soittaen heti hoitoon. Wimillä ei ollut mitään, ei assistenttia eikä nukutuslääkettäkään. Istuin tuolissa, joka toimi myös ilmaisessa parturipalvelussamme ja Wim tarjosi minulle kaksi asperiinia ja viskinpaukun. Sitten hän ryhtyi hommiin. Homma kesti kolme ja puoli tuntia! Välillä Wim vaikutti luovuttavan, kun minua uhkasi tajun menetys. Mutta pienen tauon jälkeen hikinen silmälasipäinen mies otti taas hoitovehkeensä käteen ja rauhoitti minua toistamalla, että "hyvältä näyttää, hyvältä näyttää." Minulta meni varmaa parikin litraa verta, mutta loppujen lopuksi operaatio onnistui. Hammaslääkäri tarjosi minulle toisen paukun ja otti itsekin. Wimille lääkärin ammatti oli kutsumus. Talonvaltaajat ottivat silloin lähes päivittäin yhteen poliisin kanssa ja mellakoissa "Valkoinen takki" toimi ensiapu- ja sairaankuljetuspalveluna. Pari viikkoa hammassessiomme jälkeen Wim istui kadulla keskellä kyynelkaasun uhreja, mutta keskeytti kiireisen työnsä ja kysyi minultai: "Miten voit? Pelkäsin kyllä sinut kuolevan jossain vaiheessa!" "Kiitos, voin paremmin kun koskaan", vastasin. "Sinulle jäi varmaa hirveä hammaslääkärituolifobia," Wim jatkoi. "Tarjoan sinulle hyvä lääkettä siihen. Voisin vaikka huomenna leikata sinun tukkasi..." |
16.7.2009 Uutisointi Suomesta Ennen aikaan ei tarvinnut kenellekään kotimaassani selittää termiä"rakennusalan loma". Kaikki tiesivät, että se tarkoitti kesäloman huippua, jolloin noin 1,5 miljoonaa ihmistä ajoi heinäkuisena lauantaiaamuna useasti asuntovaunulla varustetulla autolla maan rajan yli etelään päin. "Rakennusalan loma" tarkoitti satojen kilometrien ruuhkia moottoritiellä, mutta helpotusta kauppajonoissa sekä huomattavasti lisääntyneitä asuntomurtoja, sillä moni lomaansa viettävä perhe jätti oveensa viesti postikuljettajalle, että matkoilla ollaan. Silloin myös media vietti lomaa. Kesää kutsuttiin Hollanissa "kurkkuajaksi". Uutis-köyhässä kesässä lehdistö alkoi kirjoittaa jopa kurkun pituudesta tai paksuudesta. Eli sitä samaa kuin mitä suomalaismedia jauhaa mansikkasadosta. Kurkkuaika on nyt vanhentunut käsite kuten myös rakennusalan loma. Ei Hollanti eikä Suomikaan enää mene kiinni heinäkuussa, ja maailma on globaalistunut paikka, missä aina tapahtuu. Vai onko? Viime viikon ST:n ylänurkassa kysyttiin, miksi perheiden sisäisestä adoptiosta "on tehty ikään kuin maailman suurempi kysymys". Kiroittaja näkee sen yleisenä ilmiönä: "Ihan kansanesustajatasiolla on väkeä, joka suunnattomasti innostuu jostakin 200-500 ihmistä koskevasta ongelmasta, mutta varsin vähän puhuu satojen tuhansien ongelmista." Ju-tussa unohdetaan, että perheiden sisäinen adoptio kuuluu laajempaan keskusteluun, joka on herättänyt huomiota myös kansainvälisesti. Kyse on homokeskustelusta. Kes-kustelu, joka ei koske vain 500 ihmistä, vaan hyvin isoa osaa suomalaisista. Jutussa käsitellään adoptiokysymys asiana, joka on "tietenkin ihmisoikeuskysymys" eli "itsestään selvä". Onneksi olkoon jutun kirjoittajalle, mutta jos jokin on Suomessa epäselvää, se on homojen oikeudet. Suomalainen homo on niin syrjitty, että hänestä kirjoitetaan rajojen ylikin. Suomen maine siivistysmaana on vaakalaudalla. Voimme satsata satoja tuhansia euroja "brändikampanjaan" mutta niin kauan kun perussuomalaisten oivallukset ehtivät Timesin ja Die Zeitiin lehtien asti, raha menee viemariin. Uutisointi Suomesta on muuttunut rajusti verrattuna aikaan kymmenen vuotta sitten. Silloin hain turhaan Hollannin toisen suurin sanomalehden kirjeenvaihtajan hommaa. Lehden ulkomaanosaston johtaja totesi, että "meillä on joku Tukholmassa, joka osaa ruotsia. Se riittää meille". Nykyään moni suomalainen blogikirjoittaja internetissä ylläpitää blogistaan myös englanninkielistä versiota, ja silla tavalla paikallisuutiset tippuvat kielimuurin yli. Myös Suomen maahanmuuttajat alkavat kommentoida uutta ympäristöään. Hyvä esimerkki tästä on Porin ikioman patsaskiista. Kuten Johan Bäckman korosti viime viikon ST:ssa, Ryti-patsas ei vain raivostuta venäläisvähemmistöä sekä monta muuta maahanmuuttajaa Suomessa, vaan asia pääsee myös otsikkoihin ulkomailla. Sama lehti, joka tyytyi aikanaan siihen, että hollantilainen Tukholmassa käänsi Hufvudstadts-bladetia, osti viime lauantaina kokonaisen palstan kokoisen artikkelin, jossa selitän Ryti-kouhuun liittyviä asioita... |
09.7.2009 Muutos numero 22 Olen kirjautunut uuteen osoitteeseen. Muutos on kahdeskymmenestoinen elämässäni. Pöyristyttävään lukuun en ole laskenut mukaan niitä kertoja, kun olen toiminut talon-valtaajana eli postiosoite on tuolloin jäänyt muuttamatta. Minusta on tullut oikea muuttoammattilainen. Silti en pysty välttämään muuttostressiä. Juuri talonvaltaajan homma oli äärimmäisen yksinkertaista. 1980-luvun alussa Hollannin lain mukaan tarvittiin sisääntulolupa, mikäli talossa oli yksi kappale tuoleja ja pöytiä. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että talonvaltaaja odotti kunnes talo oli tyhjä. Poliisi tai talon omistaja taas rikkoivat kotirauhan, mikäli he koettivat tunkeutua sisälle saadak-seen talonvaltajat poistumaan. Pöytä ja tuoli löytyi aina helposti, sillä Amsterdamin talonvaltaajilla oli niitä omissa varastoissaan. Työläämpi tilanne syntyi silloin kun talossa, joka haluttiin vallata, vielä asuttiin. Talon-valtaamista vastaan omistajat olivat keksineet seuraavan keinon. He vuokrasivat yleensä kamalassa kunnossa olevan ja aivan liian kalliin omaisuutensa narkomaaneille. Tällä tavalla he saivat varmasti vuokransa maksettua, koska sosiaalitoimisto maksoi sen narkomaanien puolesta. Narkomaanien poistamiseen tarvittiin jo kymmenkunta talonvaltaajaa plus koira. Sillä narkomaaneilla oli poikkeuksetta pari kolme aliravittua koiraa, jotka kävivät pihalta tai parvekkeelta sisään tunkeutuvan "iskuryhmän" kimppuun. Kaikista kahdestakymmenestäkahdesta osoitteenmuutoksestani on jäänyt muistijälki. Joskus karmeakin jälki. Kuten esimerkiksi silloin, kun asuinkumppanini oli löytänyt "loistavan kämpän", missä on myös oikea "piha". Suostuin muutokseen, koska suur-kaupunkikortelissamme puu, puhumattakaan pihasta, oli todellista herkkua. Koska muutoksesta oli päätettävä yhtäkkiä, se tehtiin vain asuinkumppanin yhden havainnon perusteella. Kaveri oli ollut asunnossa yöllä. Kun heräsimme ensimmäisessä aamuna uudessa kodissamme, meitä odotti sielua riuduttava pettymys. Asunnon takaa löytyi kyllä piha, mutta sen sijaan, että siellä olisi ollut puita sun muita siellä näkyi vain pölyn-imurien, autojen, jääkaappien ja muiden romujen osia. Viiden kerroksen raken-nuksessa yläkerrosten asukit käyttivät pihaamme kaatopaikkana! Yhtä kamalaksi kokemukseksi muodostui myös muuttoni Amsterdamista maaseudulle. Puoli vuotta kestänyt painajainen vei minut äärikristittyyn peräkylään. Ympäristöön, missä väki vältti television katsomista sekä autolla ajelua sunnuntaisin. Äärimmäisen sisäänpäin kääntynyt käärmeenpesä. Kylän lapset olivat hämmästyttävän paljon setiensä tai serkkujensa näköisiä, ja paikan ainoa katolilaisperhe eli täydellisesti eristettynä. Suorastaan oksettavaa oli kyläläisten poliittinen touhu. Elettiin vuotta 1989 ja kylän solidaarisuus eteläafrikkalaista valkoista "veljeskuntaa" kohtaan oli huipussaan. Kaksikymmentäkaksi muuttoa ovat tehneet minusta alan ammattilaisen. Koko omaisuu-teni mahtuu kahteen laukkuun. Mutta valitettavasti se ei pelasta minua muuttostressiltä. Elän tällä hetkellä sanoin kuvaamattomassa kaaoksessa. Viikko muuton jälkeen uudes-sa talossa ei ole vieläkään yhtään istumapaikkaa, keittiötä ei pysty käyttämään, koira ei ole mahtunut vielä taloon ja onkin pihassa nälkälakossa. Vaimoni on näet tavaroiden keräilijä... |
02.7.2009 Ajantajua Kännykkäni soittaa taukoamatta, mutta yhteys katkeaa jatkuvasti enkä saa enää selvää mistä soittaja puhuu. Enkä enää välitäkään. Luvassa on viisi päivää hellesäätä ja mökkiloma Saimaalla 8-vuotiaan poikani kanssa. Olen joskus 10 vuotta sitten viettänyt kokonaisen viikon Päijänteen rannalla, yksin. Minulta hävisi silloin ajantaju. Maalasin mökin kaikki ikkunat. Kymmenkunta ikkunaa olin levittänyt maahan päätalon ympäri ja nukuin rantasaunassa. Nukuin silloin kuin väsytti, söin silloin kuin tuli nälkä. En osaa sanoa oliko se keskellä yötä tai aamukahdekselta, kun heräsin ja kävin uimassa. Keskipäivä ei ainakaan ollut, sillä järveltä nousi maailman upeinta savua. Revontulien jälkeen tämä merisavu on minulle kauniin ilmiö Suomen luonnossa. Olen myös viettänyt mökkiloman kevättalven aikana Muuramessa. Päivällä kävelin auringonpaisteessa jäällä ja riisuin yhä enemmän vaatteitani. Yöllä lämpötila laski miinus 25 asteeseen ja sain itseni uneen vain 3-4 tuntia kestäneen saunomisen jälkeen. Vasta silloin kun kävin kesällä samalla paikalla, tuli selväksi, että olin pitänyt jäätä maana ja lumipeltoa jääkenttänä. Nyt seison poikani kanssa pienen sillan alla, liikkumatta, tuntikausia. Hän on nähnyt elokuvan, jossa intiaani kalastaa harppuunalla ja olen veistellyt hänelle puusta sellaisen. Meidän jalkamme ympärillä kiemurtelevat ahvenat, ilma on täynnä lenteleviä hahmoja. Silloin tällöin poika iskee harppuunansa puoli metriä kalan viereen veteen, tutkii sitten huolellisesti vehjettä ja sanoo ääni täynnä toivoa "Se oli lähellä!" Mikäli kuolen tänään, kuolen onnellisena. Seuraan elämää vedenpinnan alla. Julmaa kiertokulkua se on. Kala syö kärpäsiä ja lintu syö kalaa. Siinä kaikki. Katselen ikuisuutta. Kuinka kaukana ihmismaailman asiat nyt ovatkaan. Onko tänään jo lauantai, 27. päivä? Vasemmistoliitto saa uuden johtajan. Puolueen nuoret haluavat Arhinmäen. Hän edustaisi radikaalimpaa linjaa. Nuorilla on minun siunaukseni. Heidän aikansa on nyt tullut, eikä vasemmistopolitiikka voi koskaan olla liian radikaalia. Kaksikymmentä vuotta sitten Francis Fukuyama ilmoitti, että Suuret Tarinat eli ideologiat ovat kuolleet. Ja maailma on sen tiedon mukaan pyörinyt. Nyt 50 vuotta täyttävä sukupolvi on ryöstänyt elinympäristöämme ja äänestänyt pankkiireja. Nuoret perivät konkurssipesän. Vanhempi sukupolvi ei voi moittia nuorten valintoja, koska vanhempien sukupolvien näytöt ovat olemattomia. Emme ole olleet vanhempia. Toivon nuorille kahta asiaa. Ensiksi, että he oppivat taas analysoimaan. Niin sanotulla Google-sukupolvella ei ole helppoa. Sitä on opetettu etsimään oikean vastauksen netissä. Se ei ole samaa kun oppia analysoimaan eli tunnustelemaan jonkun seikan alkua ja seurauksia. Toivon, että nuoriso ryhtyisi lukemaan taas. Ne Suuret Tarinat ovat englannin, ranskan, saksan, venäjän kielellä. Ne tarinat Fukuyama tuomitsi kuolliaaksi, mutta ne odottavat kirjastossa uusia lukijoita. Toiseksi toivon, että nuorella sukupolvella riittää aikaa olla lastensa kanssa, vaikkapa kalastamiseen. Olkaa meitä viisikymppisiä parempia vanhempia... |
25.6.2009 Belgian perussuomalainen "Perussuomalainen" eurovaaliehdokas Freddy van Wonterghem kehotti äänestämään häntä, koska hän on "syntynyt lähellä Brysseliä ja tuntee kaupungin niin hyvin, että häntä ei siellä eksytetä." Brysselin osalta mies saattaa olla oikeassa. Mutta suomalaisessa politiikassa hän on pahasti hukassa. Minulle maahanmuuttajana Van Wonterghem on mielinkiintoisin "soinilainen". Mitä ihmettä tekee maahanmuuttaja maahanmuuttokielteisessä puolueessa? En saa joka päivä mahdollisuutta puhua äidinkielelläni liittyen Suomen politiikkaan eli siispä soitan Van Wonterghemille. Keskustelumme lähtee äidinkielestä. Van Wonterghem korostaa puhuvansa monta kieltä, myös "hollantia". Mutta Belgiassa ei kukaan puhuu hollantia! Maan kielet ovat flaami, ranska ja saksa. "Flaaminkielinen ei varma sano sulle kiitosta tästä?", kysyn häneltä. "Peruskoulussani hollannin kieltä kutsuttiin hollanniksi eli se on hollantia", Van Wonterghem sanoo. Mies on syntynyt vuonna 1954 Brysselin ranskankielisessä naapurikylässä. Viisikym-mentä vuotta sitten Belgian tilanne oli vielä täysin toisenlainen kun nykyään. Maan ranskankielinen väki hallitsi maata. Se, että mies ei ole perehtynyt syntymämaansa historiaan, ei kuitenkaan tarkoita lainkaan sitä, että Van Wonterghem olisi tyhmä. Keskustelumme on pitkä ja minulle jää Freddystä lämmin mielikuva. Sympatia heräsi kouhusta, jonka mies aiheutti, kun hän myönsi ostavansa bordellipalveluja. "Etkö ymmärtänyt, että prostituution laillistaminen kuulostaa suomalaiselle korvissa ikään kuin maailman lopulta?", kysyn häneltä." "Aivan. Olen huomannut sen", hän myöntää nauraen. Käy ilmi, että jaan Freddyn kanssa samanlaiset kokemukset maahanmuuttajana. "Tulin Suomeen 36 vuotta sitten eikä silloin täällä ollut paljon mitään järjestetty maahan-muuttajille", hän toteaa. "Ei ollut kielikursseja eikä muita maahanmuuttajia eli kohtalontovereita." "Hyvin samanlainen tilanne oli edelleenkin 15 vuotta sitten, kun minä saavuin Suomeen", vastaan hänelle. "Aivan. Eikä tilanne edes tänä päivänä parantunut", Van Wonterghem jatkaa. "Asun Kotkassa ja mikäli kielikursseja on täällä ylipäänsä järjestetty, ne ovat kamalan tasoisia. Kotkan kaupunki saa 530.000 euroa, koska se vastaanottaa turvapaikanhakijoita. Se on se ainoa syy, minkä takia kaupunki suostuu siihen." Van Wonterghem ei kuulu siihen joukkoon, joka kritisoi maahanmuuttopolitiikka tekemättä itse työtä maahanmuuttajien kanssa. "Olet vuonna 2005 eli aika hiljattain ollut Kotkassa mukana perustumassa monikulttuurista toimintakeskusta Myllyä. Eli et ole sellainen, joka pesee kätensä maahanmuuttajan tapaamisen jälkeen," kommentoin. "No, en ole", mies nauraa. "Olenhan itse maahanmuuttaja ja kärsinyt kaikestä siitä, mistä maahanmuuttaja kärsii tässä maassa. Ei minulla ole mitään maahanmuuttajia vastaan. Olen vain sitä mieltä, että heitä houkutellaan tänne väärällä perusteella ja että heille pitää järjestää kielen opetusta ja työtä." Kysyn häneltä, mikä tuo väärä peruste on, ja hän vastaa: "Puhutaan koko ajan sitä, että valtaväestö siirtää eläkkeelle ja että sen takia tarvitaan työvoimaa ulkomailta. Mutta 15 vuotta sitten, kun sinä Joop tulit Suomeen, tänne houkuteltiin myös tuhansia venäläisiä, joille kerrottiin että kohta valtaväestö siirtyy eläkkeelle... Nyt ne samat venäläiset siirtyvät itse eläkkeelle, eikä heille ole 15 vuoden aikana tarjottu työtä!" Minua pyörryttää. Mitä ihme tässä mättää? Mies ajattelee ihan samalla tavalla kun minä itse. Mutta mitä ihmettä hän tekee perussuomalaisissa? Eikö sinusta Freddy tunnu yksinäiseltä soinilaisten joukossa? Olethan tekemisessa täysverisen rasistien kanssa. Junttien kanssa, joiden mantrana on "maassa maan tavalla". Miten sinä bordellissa kävijänä voit olla samaa väkeä? |
17.6.2009 Jauhaminen brändinä Satakunnan Kansassa etsitään kuumeisesti mielikuvaa, millä maakuntaa myytäisiin. Keskustelu on niin jämähtänyt paikalleen, että voi jo kysyä, onko juuri jauhaminen satakuntalaisten brändi. Saapuessaan Satakuntaan SK:n päähahmo Jouko Jokinen lupasi muuttaa maakunnan valtalehden "terävämmäksi ja kansainvälisemmäksi". Muutos ei ole toteutunut. Jokinen ilmoitti lopettavansa nimimerkillä kirjoitetut jutut mielipideosastolla, muttä kävikin päinvastoin. Lehteen ilmestyi tekstiviestipalsta. SK:n kulttuuriosastolta hävitettiin nuori ja intohimoinen Jukka Yli-Lassila ja osasto muuttui naisenergiaksi. Entä kansainvälisyys? Kuten monissa muissa suomalaislehdissä maailman tapahtumat sijoitetaan SK:n takasivuille, urheilun ja seurakuntailmoituksien tapaan. Jouko Jokisen johdolla Satakunnan Kansa on siis pysynyt sellaisena, mitä se oli edellisen päätoimittajan Erkki Teikarin aikana: äärikonservatiivisena ja sisäänpäin kääntyneenä monopolilehtenä. Hämmästyttävää on Jokisen oma pyrkimys maakunnan henkiseksi johtajaksi. Umpipatriarkaalisella tavalla Isä Jouko kehottaa lukijoitaan lähettämään hänelle mielipiteitä maakunnan tulevaisuudesta. Keräyksen tulosta mies kutsuu silmää räpäyttämättä "perusteelliseksi keskusteluksi Satakunnan ongelmista ja mahdollisuuksista." Tämän kaltaisen keskustelun lopputulos ei ole yllätys. Jokisen postilaatikkoon vuoti tunteita ja ennakoluuloja. Uudet näkövinkkelit eivät nouse sopasta ylös. Suurimman paperimäärän syö Porin ja Rauman vastakkainasettelu... Eikö se vastakkainasettelu syntynyt jo keskiajalla? Ja eikö ikuista keskustelua kutsuta suomeksi jauhamiseksi? Keskustelu Satakunnan ja koko Suomen maaseudun tulevaisuudesta on jässähtänyt paikalleen, koska siitä puuttuu kansainvälinen ulottuvuus. Muuttotappio ja harvaanasutus eivät ole pelkästään suomalaisten piina. Suomi ei ole ainoa maa, missä talvi on pimeä ja väki kerääntyy pääkaupunkiseudulle. Onhan meillä naapurimaita ja kohtalontovereita myös muualla. Kun Suomessa asuu sentään vielä reilut viisi miljoonaa, miten sitten neljä miljoonaa norjalaista pärjää? Ja millä lailla ongelma on hoidossa Ruotsissa? Vai eikö ongelma ole lainkaan ongelma siellä? Jauhetaanko Kanadassa tästä asiasta yhtä paljon kuin Suomessa? Mikäli ei, onko sitten loppujen lopuksi kyse suomalaisten korvien välisestä ongelmasta? Lukijana ja satakuntalaisena en suostu enää kuuntelemaan toisten satakuntalaisten mielipiteitä tai jonkun vertailua Porin ja Jyväskylän tai Lappeenrannan kanssa. Minulla ei ole Jouko Jokisen resursseja, joten en voi maksaa Timo Arolle, että hän tekisi kerrankin jonkun järkevän tutkimuksen. Tämän takia pyydän sinua, lukijani, avuksi. Koska itse en osaa ruotsia tai norjaa, pyydän sinua lukemaan (mikäli kielitaitosi riittää) noin kuukauden verran norjalaista ja/tai ruotsalaista laatulehteä ja tutkimaan, kuinka usein ja mitä siinä lukee sikäläisen maaseudun menosta. En siis tarvitse sinun mielipidettäsi, vaan yhteistyötä. Sähköpostiosoitteeni löytyy websivuiltani. HUOM. Päinvastoin kuin Jouko Jokinen en pidä lomaa keskellä puheenvuoroani vaan toivon, että saamme yhdessä aivan uuden käsityksen maakunnan kohtalosta jo kuukauden kuluttua... |
11.6.2009 Dekkari à la Berlusconi Italian pääministerin Silvio Berlusconin lausunnot ovat kansainvälisesti suurennuslasin alla, mutta hänen tekonsa saapasmaan johtajana jäävät huomiotta. Esimerkiksi kaverin vaikutus italialaismediaan on huolestuttavaa. Jo kivikaudelta lähtien Yle on tarjonnut aina samantyyppisiä dekkareita Saksasta ja Englannista. Syy siihen on selvä. "Kettu" ja "Neiti Marple" heijastavat kuvaa, jonka suomalainen katsoja haluaa Saksasta ja Brittein saarilta nähdä. "Kettu" on kotoisin Münchenista eli Baijerista. Baijerin kadut ovat puhtaita ja ihmiset asuvat omakoti-huviloissaan. Baijerissa ihmisillä on valkoinen iho ja puhdas saksalainen nimi. Saksalaiset eivät usein pidä Baijeria edes Saksan osana, mutta suomalaissilmiin maakunta on niin tutun näköinen, että se mielletään saksalaisuuden ytimeksi. "Neiti Marple" taas pyörii Etelä-Englannin hyvinvoivien ja Oxfordissa tai Cambridgessa koulutuksen saaneiden eläkeläisten parissa. Puutarha ja ratsastus ovat näiden yläluokkaisten brittien puheenaiheet. Kun katsoo "Neiti Marplea" eivät Lontoon tai Pohjois-Englannin slummit tule edes mieleen. Tällä hetkellä Yle näyttää eurodekkarisarjaa. Katselin sen italialaisosan. "Komisario Montalbano" oli hyvin tehty dekkari. Siis dekkarina. Monimutkainen juoni, hyvät näyttelijät, kauniita kuvia Sisiliasta. Mutta Ketun ja Neiti Marplen tapaan myös tämä dekkari antaa kuvan kulttuurista, josta se on kotoisin. "Komisario Montalbano" antaa hämmästyttävän kuvan nykyitalialaisten arjesta. Jos on joskus katsonut Italian RAI:ta, tietää mistä on kyse. Siitä lähtien kun Silvio Berlusconi on ostanut itselleen maan pääkanavan, se on muuttunut propagandavälineeksi. Nykyinen RAI on täyttä roskaa. Tyhjänpäiväistä ajan ja rahan haaskausta. Pelit, tosi-tv -tarjonta, talk-showt joissa toinen kotirouva haastattelee toista kotirouvaa, kokkisodat ja taas pelit - siinä vuorokauden ohjelma italialaisen tv:n neljällä kanavalla. Italialaisten äly tyhjennetään. Katsoessani "Komisario Montalbanon" ymmärsin, kuinka syvälle tämä manipulointi jo menee. Kuten sanottu, dekkari oli ehjä suoritus ja vaikuttaa perehtyvän italialaisten elokuvan loistohistorian. Kuvaamisessa näytetään Fellinin, Viscontin ja Pasolinin käsialaa, naisroolien näyttelemisessä Sophia Lorenin ja Gina Lollobrigidan kykyjä. Kaikki sujuu hyvin, kunnes näyttelijät puhuvat ja naiset näyttävät työpaikkansa. Arki, jota "Komisario Montalbano" tarjoaa on juuri sitä RAI-arkea. Komisario Montalbano itse keskustelee terassilla työkaverinsa kanssa naispuolisen ohikulkijan ulkonäöistä. Montalbano on poikamies, mutta työkaveri on perheellinen ja vie meitä katsojia suoraan keittiöönsä, missä hänen vaimoonsa on pakkotyössä. Ruoan tekeminen on muuten olennainen osa elokuvaa. Katsojilta kysymättä (haluavatko he tietää raviolista sen enempää kun sitä, että sitä voi syödä) työtoverin elämänkumppani selittää meille tagliatellin aat ja ööt. Naiset seksiobjekteina ja keittiöorjina. Miehet, joiden elämässä ainoa tosi nainen on heidän äitinsä, puheaineena ovat naiset, seksi ja ruoka. Tämä on se malli, minkä italialaiset saavat mistä tahansa mediastaan. Mikäli "Komisario Montalbano" olisi ollut mustavalkoelokuva, olisin luullut sitä 1950-luvun leffaksi... |
4.6.2009 Laulu Euroopalle "Here as I sit in this small café, thinking of you. All those memories, lost in wonder". Näin Bryan Ferry aloitti 40 vuotta sitten teinihuoneessani laulunsa "A Song for Europe". Muistoni Euroopasta ovat sen jälkeen vain lisääntyneet. Ahkerampia Eurooppa-ihailijoita ovat amerikkalaiset. Heidän iso unelmansa on matka Vanhaan Maailmaan. Täältä he etsivät juuriaan oli siirrosta Amerikkaan kulunut sitten yksi tai 10 sukupolvea. He rakastavat Eurooppaa, vaikka vain harva heistä haluaa pysyvästi muuttaa takaisin. On väärinkäsitys, että he perustivat aikanaan USA:n Euroopan vaihtoehdoksi. He olisivat halunneet rakentaa Euroopan täydelliseksi, he eivät vain silloin löytäneet täältä edellytyksiä siihen. Amerikalaisten Eurooppa-visiiteissä on se hyvä puoli, että he tutustuvat täällä kunnolla tuhoon, jota sota aiheuttaa. Heille sota on aina ollut ilmiö, joka tapahtuu kaukana heidän kotipihoiltaan. Vaikka heillä on sormensa melkein kaikissa maailman konflikteissa, he eivät asu pommitetuissa kaupungeissa eivätkä entisten tuhoamisleirien lähellä. Euroopan matka tarjoaa heille Dresdenin ja Dachaun. Vaikka siis harva amerikkalainen asuu Euroopassa, hänestä, joka kiertää kahden maailmansodan taistelukentät tuntuu, että Ranskan, Benelux-maiden ja Saksan alla makaa puolet USA:sta. Lauantaina 6.6. on taas D-Dayn muistopäivä. Vanhempani kävivät vain kerran elämässään elokuvissa. Siskoni lahjoitti heille 1970-luvun alussa liput "The Longest Day"-elokuvaan. Palattuaan leffasta isäni meni sänkyyn eikä noussut sieltä viikkoon. Äitini suuttui siskolleni. Kaksi maailmansotaa ovat aiheuttaneet harhaluulon, että Eurooppa ei ole koskaan ollut yhtenäinen. Todellisuudessa nationalismi on kuitenkin vain hirveä pieni osa ihmiskunnan historiasta. Ennen vuotta 1914 Euroopan eliitti puhui yhtä kieltä -ranskaa- ja maanosan eri alueet olivat taloudellisesti verkostoituneet tiukasti keskenään. Ennen vuotta 1914 eurooppalaisten konfliktit pyörivät uskonnon ympärillä. Konfliktit venyivät tuhoisiksi sodiksi, koska nälkäiset porukat muodostivat jatkuvasti eri armeijoita. Nykyihmiset liittyvät edelleenkin armeijaan, koska heitä uhkaa työttömyys eli köyhyys, siinä mielessä ei ole muuttunut paljon mitään. Sen sijaan nationalismi sotien motiivina uhkaa uudestaan Euroopan yhtenäisyyttä. En käy äänestämässä sunnuntaina. Vuorokausi D-Dayn muistopäivän jälkeen minusta ei irtoa tukea suomalaiselle eikä hollantilaiselle mepille, joka lähtee "puolustamaan oman maan etua Brysselissä". Keskustelu käy kuumana siitä, pitääkö EU:n hyväksyä uusia jäsenmaita ja mikäli pitää, mikä maa kelpaisi. Tämä on väärä keskustelu. EU:hun ei pitäisi hyväksyä tiettyjä maita vaan tiettyjä ihmisiä. Ihmiset, jotka ovat halukkaita oppimaan toisen kieltä yhteiskielenä, ihmiset, jotka ovat halukkaita luopumaan omista lyhytkestoisista eduista yhteisessä työnjaossa. Mikäli tämän muotoinen EU epäonnistuu, jäljelle jää vain lähtö maanosasta. Eli amerikkalaisten ratkaisu... |
28.5.2009 Peppi Pitkätossut Somaliassa Tilannetta Somaliassa kuvataan valtamediassa ikään kuin lastenkirjassa. Kysymättä jää esimerkiksi, kuka ryöstää maan rannikoilla ja ketä. Minkä ihmeen takia länsimaalaiset pitävät Afrikan sotia erilaisina verrattuna esimerkiksi Lähi-Idän tai Balkanin konflikteihin? Israelilaisten ja palestiinalaisten taistelukentällä on syntynyt Nobelin rauhapalkinnon voittajia. Balkanin sodan osallistujia haastateltiin kaikessa mediassa ja he olivat kiintiövieraita USA:n presidentin lomamökillä Camp Davidissä. Mutta Somalian tuhon takana meille kerrotaan olevan "heimopomot". Salaperäisillä johtajilla ei ole edes nimiä! Mielikuvamme heistä on: verisiä sisällissotia primitiivisillä keinoilla niin kuin aikanaan 100-vuotisessa sodassa Euroopassa. Suorastaan naurattavia piirteitä tämä uutisointi sai viime aikoina, kun merirosvot astuivat lavalle. Peppi Pitkätossu ja kaikki muu Tove Janssonin maailman rekvisiitta vedettiin esiin, jotta me uskoisimme, että kyllä aikamoista keskiaikaista touhua tämä afrikkalainen meno muistuttaa. Pohjoismaissa ruotsalainen Peppi on ainoa hahmo, joka liittyy merirosvoihin ja sitä kautta imperialismiin. Koska nyt muistetaan, että imperialismista oli kyse siinä historiallisessa vaiheessa, jossa merirosvot esiintyivät. Syntymämaassani, joka -päinvastoin kun Pohjoismaat- on aktiivisesti osallistunut imperialismiin, olen lapsena lukenut jonkin verran Peppi Pitkätossua enemmän. Minun lastenkirjoissani merirosvot eivät koskaan hyökänneet menomatkalla oleviin kauppalaivoihin. Isku tapahtui aina paluumatkalla. Nimi kauppalaiva on näet harhaanjohtava. Kaupasta eli kaksisuuntaisesta hyötymisestä ei ole ollut kyse. Hollantilaiset, britit, espanjalaiset, portugalilaiset "löytöristeilijät" eivät lähteneet Aasiaan, Afrikkaan tai Amerikkaan viemään sinne jotakin. He lähtivät löytääkseen sieltä jotakin. Menomatkalla laivalla oli mukana eväät ja kanuunat, ei sen enempää. "Kauppa", oli se Indonesiassa, Etelä-Afrikassa tai Brasiliassa, syntyi joko väkisin eli niiden kanuunien avulla tai myymällä "peilejä ja koruja" eli arvottomia lasituotteita. "Löytö"- tai "kaupparetken" saalis koostui alussa mausteista ja raaka-aineista, mutta ennen pitkään myös ihmisistä. Syntyi ensimmäinen globaali talous, jossa ilmaista työvoimaa kuljetettiin Kauko-Idästä ja Afrikasta Amerikkaan euroopalaisillla laivoilla. Merirosvot iskivät siis rosvoihin. Eivätkä somalialaismerirosvot ole mikään poikkeus tähän. Somalian rannikolla kalastavien ulkomaalaisten saalis vastaa markkinoilla 230 miljoonaa euroa. Tämän lisäksi merta käytetään kansainvälisenä kaatopaikkana. Ydinjäteet ja muut myrkyt heitetään juuri sinne, mistä valvonta puuttuu. Maailmassa on jankutettu jo kaksikymmentä vuotta Somalian ja somalialaisten asioista, mutta maan sekosorto vain pahenee. Koska sitä käytetään hyväksi. Epäkunnossa oleva valtiohan tarjoaa tilaa niille, jotka etsivät tilaa. Kansainvälinen taistelu merirosvoja vastaan on todellisuudessa taistelua pääsystä Punaiselle ja Arabian merelle. Se, joka hallitsee näitä meriä, hallitsee tapahtumia Lähi-Idässä. Itä-Afrikka ei tarvitse muun maailman laivastoa rannikonsa edessä vaan keinoja ja tietoa, miten alue voi itse puolustaa itseään. Puolustusta merirosvoja vastaan tarvitaan kyllä. Mutta niitä tarvitaan myös espanjalaisia, ranskalaisia ja kreikkalaisia kalastajia ja roskien heittäjiä vastaan... |
19.5.2009 Sanateikari ja Nalle Aalto Muutto pois Porista herättää minussa mitä eriskummallisempia tunteita. Esimerkiksi näen nyt kollega-toimittajien Erkki Teikarin ja Harri Aallon inhimillisemmän puolen. Vuokratyöläisenä Amsterdamin lentokentän keittiössä törmäsin elämäni ensimmäiseen ksenofoobikkoon eli henkilöön, joka pelkää kaikkea vierasta tai outoa. Työtoverini olivat kotoisin Turkista ja Surinamista. Yhtäkkiä joku mies univormuun puettuna tuli keittiöön missä olin siivoamassa ja huusi: "Mitä sä teet täällä? Turkkilaiset ja neekerit siivoavat täällä. Anna niille sun vehkeet, sä lähdet mun kanssa pienelle reissulle!" Kaveri ajeli kanssani lentokentän ympäri ja tarjosi sitten kahvit. Reissun päämäärä jäi minulle täysin hämäräksi. Hän toisti vain jatkuvasti, että oli ihmeissään, että minä "terveenä valkoisena miehenä" olin "lakritsinenien" kanssa työssä. Mies oli umpirasistina korkeassa asemassa kansainvälisessä yhtiössä. Kokemus tulee mieleeni lukiessani Erkki Teikarin kynähedelmiä Satakunnan Kansassa. Sillä myös Teikarin tapauksessa minua askarruttaa se, että hänen työnantajansa jättää hänen juttunsa tarkistamatta. Sivistyneessä lehdessä ei maakunnan venäläis-vähemmistöä potkita rankaisematta sielun päälle. Voisin toki jättää Teikarin purkaukset lukematta. Mutta minun on pakko lukea. Ne ovat lempijuttujani! Vaikka miehen viesti on karmea, nautin Teikarin sanailusta. Teikari on varsinainen sanataikuri. Voin hyvin kuvitella, miten mies myös itse nauttii. Näen hänet huoneessaan, pieni peloissaan oleva mies, hänen maailmansa muuttuu yhä mittaamattomammaksi. Silti Erkki hymyilee ja kostuttaa kielellään viiksensä joka kerta, kun joku härskiys on lentänyt ruutuun. Erkki ei kirjoita musteella vaan arsenikilla. "Oletko Suomessa?" Hämmästyttävä kysymys jää päällimmäiseksi mieleeni Harri Aallosta. Kuvitelkaa, mikä ajatusmaailma piilee sen takana. Harrin universumissa maahanmuuttajat lentävät taukoamatta edes takaisin kotimaahansa. Tai kenties SK:n rikostoimittaja jopa olettaa, että elinkeinopakolainen JoopFinland ei asu lainkaan Suomessa vaan tankkaa Hollannissa Suomen Kelaa? Olen edelleen Suomessa, Harri, sinusta huolimatta! Minun on pakko seurata Aallon työtä. Ei siitä syystä, että hän olisi hyvä kirjoittaja vaan vain siksi, että Harri voi yhtäkkiä taas iskeä niskaani vaikka epäilemällä, että olen ollut rahoittamassa kunnallisvaaliehdokkuuttani hasiskuljetuksen avulla... Mutta Harri ei kirjoita vain siitä, mitä hän katsoo rikokseksi vaan myös musiikista. Tosin Harrin maku ei yleensä sovi yksiin oman makuni kanssa. Hevimetalli ja muu rock ei sytytä minua. Siinä missä Harrin unelma Eric Clapton konsertoisi Pori Jazzeilla, näkisin minä mielummin Lou Reedin tai David Byrnen. Harrin rakkaus bluesia kohtaan on jo tutumpaa minulle. Mutta varsinainen tunneyhteys minun ja Harrin välille syntyi kun hän kirjoitti "Astral Weeksistä". Siis Astral Weeks! Van Morrisonin kultainen lahja ihmiskunnalle. Neljäkymmentä vuotta sitten tehty albumi on musiikin a ja ö. Joka pystyy kuuntelemaan ja arvostamaan sitä, tietää aidosta musiikista kaiken. Voin kuvitella Harri Aallon kuuntelemassa "Astral Weeksiä". Nalle Puh -hahmo istuu huoneessaan. Hänellä on Che Guevarra -paita päällään, mutta se ei ole nyt tärkeää. Nyt on tärkeää vain se, että Harrin silmät kostuvat siinä missä minunkin, eivätkä ne pysy kuivana seuraamalla Van Morrisonia taivaaseen. Kuunnellaan yhdessä, Harri... |
14.5.2009 Lautakuntalainen Lautakuntalaisten eli lautakuntien jäsenten rekrytointi ja työskentely aiheuttaa keskustelua. Heiltä puuttuu asiantuntemusta ja heidät on valittu väärällä perusteella. Ohessa omat kokemukseni. Olen toista kertaa lautakunnan varajäsenenä. Koska en ollut ääniharava, minut valittiin todennäköisesti siksi, että kummatkin lautakunnat kiinnostavat minua. Ensimmäisen lautakunnan töihin en osallistunut lainkaan, mutta toisessa olin viime viikolla tositoimissa. Kokous pidettiin torstaina, vakinainen jäsen otti minuun yhteyttä maanantaina ja hän soitti vielä tiistaina. Kokouksen ainoa aihe oli äitiysloman sijaisuus. Kunnan henkilöstön riveistä oli kolme hakijaa, mutta kun ne eivät kelvanneet, haku oli avattu myös ulkopuolisille. Vakinainen jäsen kertoi kannattavansa ainoata ulkopuolista, joka oli hakenut paikkaa tiistaihin mennessä. Kysymyksiä riitti jo ennen kuin lähdin kokoukseen. Kun sisäiset eivät kelvanneet, oliko lautakunta itse jo aikaisemmin harkinnut asiaa? Miten olisin voinut perehtyä enemmän asioihin, kun en saa lautakunnan kokouksien pöytäkirjoja? Minkä takia yksi niistä sisäisistä hakijoista ei kelvannut, vaikka hän on itse työssä organisaatiossa, johon sijaisuutta haetaan? Ja kun olen "vain" tuuraaja, mitä puolueeni odotti minulta? Eli pitäisikö vakinaisten jäsenen kannanotto ottaa neuvoksi, suositukseksi tai suoraan käskyksi? Olin toisaalta utelias ja valmis oppimaan paljon, mutta toisaalta meno kokoukseen oli epämiellytävä. Se oli nimittäin jo toinen kerta, kun kävin tutustumassa tähän porukkaan. Olin esiintynyt täytenä nollana tämän lautakunnan ensimmäisessä kokouksessa. Olin ymmärtänyt, että myös varajäsenet olivat silloin tervetulleita. Sillä toisessa lautakunnassa neljä vuotta sitten asia oli näin. Tuntui tosi ikävältä joutua vastamaan kaikenlaisiin kysymyksiin ja epäilyksiin ja lopuksi jättämään kokoushuone ikään kuin joku väärään paikkaan eksynyt sekopää. Tietysti kokouksen järjestäjät eivät voineet sille mitään. Vastuu kuuluu mielestäni puoluejärjestölle. No, vastaanotto oli tällä kertaa hyvin asiallinen. Itse kokous oli kuitenkin lyhyt ja tulokseton. Kävi ilmi, että ulkopuolinen hakija ei ollutkaan enää ainoa ulkopuolisten joukossa, vaan nyt heitä oli vielä pari lisää. Noin viidessä minuuttissa päätettiin, että asia jäisi pöydälle. Keskustelu kuitenkin jatkui vielä, ja koetin aktiivisesti osallistua siihen. Myönnän heti, ettei ole helppoa selittää asioita ihan alusta pitäen eikä varsinkaan sellaisia asioita, joita suomalaiset oppivat jo koulussa. Mutta kun en ole perehtynyt suomalaiseen poliittiseen päätöskulttuuriin, minun oli kysyttävä ne kysymykset, jotka yllä mainitsin. Asia, joka askarrutti minua eniten oli kokouksen puoluepoliitinen luonne. Miksei osallistuvien nimiä ole ollut koko ajan esillä ja miksei samalla myös heidän puolue-kantaansa? Jouduin jatkuvasti todistamaan, että kaikki muut kutsuivat toisia (ja myös hakijoita!) etunimillä, mutta kun en itse tuntenut ketään olin hyvin eksyksissä. Myös muiden lautakunnan jäsenten poliittinen tausta jäi melko hämäräksi. Kun kyse on mielestäni kuitenkin demokratiasta, ainakin minulle on tärkeää tietää, kenen vieressä istun ja mitä hän edustaa. Myös kysymykseni ulkopuolisten hakijoiden poliittisistä suuntautumisista ei ollut "törkeää spekulointia", kuten yksi kollega tulkitsi, vaan puhdasta tiedustelua. |
7.5.2009 Sikamaista Vallanvaihdosta USA:ssa on jo kulunut neljä kuukautta, mutta sota- ja talousrikoksiin syyllistynyttä George W. Bushia sekä hänen heimotovereitaan ei ole vielä saatu telkien taakse odottamaan Haagin kansainvälinen oikeusistuimen tuomiota. Päinvastoin Bushin entinen puolustusministeri Donald Rumsfeld pakkosyöttää meille lääkkeitä. Ei ole kovinkaan pitkää aikaa siitä, kun sikainfluenssaa hyväksikäytettiin poliitisena taistelukeinona. Vuonna 1971 tauti levisi Kuubassa. Ihmisuhreja se ei silloin vaatinut, mutta viidensadantuhannen (500.000:n!) sian pakkoteloitus aiheutti pahan takaiskun saaren talouteen. Jälkikäteen kävi ilmi, että tauti ei ollutkaan mikään luonnonilmiö, vaan se oli tuotu maahan Panamasta. Siellä toimivan Castro-vastaisen ryhmän touhujen takana oli USA:n tiedotuspalvelu CIA. Meksikossa leviävän epidemian takana saattaa hyvin olla samankaltainen poliittinen peli. Keskiamerikkalainen maa on ollut uutisotsikoissa paljon viime aikoina eikä myönteisessä merkeissä. Vuosi sitten meksikolaiset mellakoivat, koska he eivät enää pystyneet enää maksamaan tacotaikinalaskujaan. Vehnä, josta tacoa valmistetaan, myydään maailmanmarkkinoilla biokaasutuotantoon. Biokaasun avulla me länsimaalaiset voimme ajaa autoa ekologisesti ja halvalla. Viime jouluna USA satsasi Meksikoon kaksisataa miljoona dollaria. Valtavaa raha-summaa ei kuitenkaan käytettykään siihen, että USA:n etelänaapurit pysyisivät taas paistamaan tacoaan, vaan sitä kustannettiin jenkkien "War on Drugs" eli huumeiden vastaisen sotaa. Tällä sodalla ei ole paljon mitään tekemistä Porin huumepoliisin Juha Joutsenlahden teenikäisten kiusaamisen kanssa. Ensimmäinen joka kutsui "taistelua huumeiden vastaan" sodaksi oli presidentti Richard M. Nixon vuonna 1966. Siitä lähtien tämä sota on syönyt hirveän määrän resursseja eikä siitä ole ollut paljonkaan hyötyä.. Siis hyötyä huumeiden väärinkäyttäjille. Sodan ainoat voittajat ovat olleet huumekauppiaat. Keskeistä roolia on pelannut CIA, joka useiden tutkimusten mukaan on itse myynyt huumeita rahoittaakseen asekauppaa. USA:n huumesota on vaatinut Meksikossa vuodessa yli kaksituhatta (2000) kuolonuhria ja lamaannuttanut maan talouselämän. Hiljattain Meksikon parlamentti hyväksyi vapaamielisemmän kannabiksen käytöstä vähentääkseen huumekauppaa. Onko vain sattumaa, että pari päivää tämän jälkeen alkoi uutisointi sikainfluenssasta? Sikainfluenssan alkuperä on yhtä hämärä kuin aikanaan aidsia aiheuttavan hiv-viruksen. Silloin yleisölle kerrottiin, että joku afrikkalainen oli harrastanut seksiä apinan kanssa. Tänään osa asiantuntijoista uskoo, että hiv-virus on ihmisen käsialaa ja että se on pistetty tahallaan pyörimään amerikalaisiin homopiireihin. Olipa sikainfluenssa sitten joko luonnosta levinnyt ja poliittisesti hyväksikäytetty tai jonkun nörtin tekemä palapeli - päivänselvää on, että viruksesta ja sen uutisoinnista hyötyy joku. Ympäri maailmaa viranomaiset ovat ostaneet rokotuslääke Tamiflua. Tamiflun tuottaja on japanilainen firma Chugai Pharmaceutical Co. Ltd. Vuoden 2008-vuosikertomuksessa firman johtaja Osamu Nagayama kirjoitti: "Voidaan ennakoida, että vuonna 2009 Tamiflun myynti nousee 531 prosenttia nykyisestä. Nousu johtuu nimenomaan siitä, että hallitukset varautuvat epidemiaan täydentämällä lääkevarastojaan." Tamiflun oikeudet omistaa Donald Rumsfeld... |
29.4.2009 Ryti-Jugend Sisällis- sekä toinen maailmansota antavat Porin porvareille aiheen pitää kovat bileet. Aimo Ruusunen uhkaa tämän takia muuttaa Porista pois. Myös minä harkitsen vastatoimenpiteitä. Silloin kun venäläiset mielenosoittajat tulivat Helsinkiin esittämään näkökulmaansa Viron historiasta, Satakunnan Kansan toimittaja Taneli Heikka nimitti heidät Putin-Jugendiksi. Putinista voi olla montaa mieltä, mutta rinnastamalla hänet Adolf Hitleriiin raiskataan historiaa ja pahasti. Ihmisuhrien määrä saattaa olla samaa luokkaa sekä Hitlerin että Stalinin tai Maon tai minkä tahansa muun diktatuurin alla. Mutta ratkaiseva ero natsismin ja kaiken muu hirmuvallan välillä on se, että Hitlerin joukkomurha oli perusteellisesti suunniteltu ja yhtä perusteellisesti toteutettu joukkomurha. Stalinin, Maon ja Saddam Husseinin uhrit kuolivat nälkään tai janoon tai heidät kidutettiin kuoliaaksi. Mutta Hitlerin uhrit eivät edes saaneet aikaa nälkään tai janoon eikä heidän haluttu paljastavan mitään tietoa. Heidät haettiin kotoa, pistettiin junan ja kuljetettiin suoraan kaasukammioihin. Ei Stalin eikä Mao eikä kukaan Etelä-Afrikan apartheidvaltion valkoisista presidenteistä ole kirjoittanut missään siitä, mitä hän aikoisi tehdä hänestä epämielyttäviä kansanryhmiä kohtaan. Mutta Hitler ja muut natsit kirjoittivat siitä, jo 1920-luvulla, peittelemättä. Juuri tämä järjestelmällisyys tekee natsien rikoksistä ainutlaatuisia. Ja juuri siitä järjestelmällisyydestä natsit olivat erittäin ylpeitä! Hän joka rinnastaa Taneli Heikan tavalla holokaustin muihin kansanmurhiin kuuluu sarjaan, missä pelaavat entinen Hitler-Jugendin jäsen, nykyinen Paavi Joseph Ratzinger sekä Iranin pääministeri Mahmoud Ahmadinejad. Mitä tehdään nyt, kun Porin Lyseon Ryti-Jugend saa patsaan heidän sankarilleen ja vielä kaupungin tuen siihen? Kävelenkö pari kertaa viikossa patsaan ohi ja pissaanko sen päälle? Tästä seuraisi vain lisälasku veronmaksajille. Eikä isäni olisi sellaista hyväksynyt. Isäni, joka järjesti helmikuussa 1942 neljällekymmenelle junakuskille turvapaikan, jotta heidän ei enää tarvinnut kuljettaa "juutalaisjunia" Hollannista Saksaan. Isäni, joka varoitti minua silloin, kun olin suunnittelemassa muuttoani Suomeen, että "Suomi on vielä täynnä Hitlerin kavereita". Jos isäni, joka ei Risto Rydin ja Adolf Hitlerin sodan jälkeen ole nukkunut yhtään yötä ilman painajaisunta, olisi ollut vielä elossa, hän olisi neuvonut minua muuttamaan pois Suomesta. Mutta sellainen ei tule kysymykseen. Toki muutto Porista muualle, eli se mistä Ruusunen kirjoitti, on jo työn alla. Mutta siihen tämä ei saa jäädä. Kaikkien muiden tämän maan asukkaiden tavoin maksan veroja. Kuitenkaan minulla ei ole vaikutusvaltaa siihen, mihin minun verorahani laitetaan. Jotta voisin vaikuttaa siihen, tarvitsisin äänioikeuden. Minulla on kuitenkin vain hyvin rajallinen äänioikeus, vain kunnallisvaaleissa. Koska kuntabudjetti määritellään eduskunnassa, tarvitsisin oikeuden valita eduskunnan jäsenen vaikuttaakseni Porin kaupungin rahoituspolitiikkaan. Mutta minulla ei ole oikeutta osallistua eduskuntavaaleihin, koska minulla ei ole Suomen kansalaisuutta. Enkä saa Suomen kansalaisuutta tulevaisuudessakaan. Se on minulle kerrottu kaksi vuotta sitten kun olin hakemassa sitä. Minulle riittää. En halua, että Suomen valtio maksaa verorahoistani muistomerkkiä sotarikolliselle. Koska minulla ei jää muuta keinoa vaikuttaa päätöksentekoon, jätän tästä lähtien veroni maksamatta... |
23.4.2009 Rangaistus Oikeusvaltiossa riippumaton tuomari päättää, onko tapahtunut rikos, kuka on rikollinen ja mikä on rangaistus. Se on hyvä ja kunnioitettava järjestelmä. Kuitenkin jokainen meistä haluaisi joskus keksiä itse sopivan rangaistuksen. Kello ei voi olla enempää kun kaksi tai kolme aamuyöllä, mutta olen yhtäkkiä täysin hereillä. Joku yrittää saada ulko-oveani auki. Eli siis avaimella... Tieto, että kyse ei ole murtomiehestä tai murhaajasta saa pelon pois, mutta kyllä ne juopot kerrostalossamme alkavat rasittaa. Viime syksynä porraskäytävän lasiovi meni joka viikonloppuna sirpaleiksi ja hiljattain joku sammui hissiimme. Kyllä, kaveri on sitkeä... Pari minuuttia lukkoa on näprätty avaimella, eikä tyyppi ole vieläkään huomannut että ovi ei ole hänen. Kohta se lukko menee rikki ja kuka sen maksaa? Ei auta muu kuin nousta sängystä hoitamaan tilanne. Miten saada tämä avaintyyppi ikuisesti muistamaan ja ehkä jopa häpeämään tätä? Ei hänen tarvitse ihan heti päivällä käydä ostamassa minulle kukkakimppua, mutta olisihan kiva, ettei häiriö toistuisi tulevaisuudessa. Riisun alushousuni ja pistän eteiseen valot päälle ja mustan piponi päähän. Sitten repäisen vauhdilla ulko-oven auki huutamalla: "Nyt jumalauta häivyt!". Toinen säikähtää ja änkkää: "Anteeksi, väärä kerros!" Heitän oven taas kiinni ja olen tyytyväinen. Täysosuma! Se oli nainen. Voisi ajatella, että hän muistaa kohtauksen loppuikänsä. Parin viikon kuluttua kuitenkin sama rouva mölisee puolilta öin porraskäytävässämme niin kovaa, että naapurin vauva ja talon koirat heräävät. Kun hän näkee minut hän supisee: "Ny tolla on kyllä vaatteet päällä!" Mutta hän ei ole mitään oppinut enkä voinut keksi enää muuta kun soittaa poliisit paikalle. En ole koskaan lähettänyt toisten perään poliiseja eikä se tunnu hyvältä. Venäläinen parturi Olga keksi hankalaan tilanteeseen oivan ratkaisun, jota häiritsijä ei unohda koskaan. Kyse oli toki paljon vakavammasta tilanteesta: ryöstö-yrityksestä. Mies tuli kampaa-moon juuri ennen sulkemisaikaa ja vaati työntekijöiden ja asiakkaiden rahoja. 28-vuotias Olga kuitenkin hallitsee itämäisen taistelulajin ja saa 32-vuotiaan miehen lattialle ja liikuntakyvyttömäksi tukankuivaajan johdon avulla. Sitten hän ilmoittaa muille läsnä oleville, että tilanne on hallussa ja valehtelee, että poliisi on tulossa. Kun kaikki muut ovat lähteneet, hän käskee ryöstäjän riisumaan vaateensa, kiinnittää hänet lämpöpat-teriin, syöttää hänelle Viagrapillerin ja pakottaa hänet seksiin. Tilanne kestää kaksi vuorokautta... Neljäkymmentäkahdeksan tuntia peräkkäin Olga harrastaa kaiken maailman seksileikkejä uhrinsa kanssa. Lopuksi vapautettu mies ilmoittaa poliisille, että hänet on raiskattu. Se ei mene Olgalle jakeluun: "Vai että sellainen nilkki," hän purskahtaa websivulla Life.ru.. "Olen antanut kaverille ruokaa ja juomaa ja olen ostanut hänelle uudet jeansit. Ja silloin kun hän lähti olen antanut hänelle vielä tuhat ruplaa!" Miehen poliisikäynnin seurauksena myös Olga on tehnyt rikosilmoituksen... |
16.4.2009 Surutyö porilaisittain Porilaista hulluutta nähtiin kolme vuotta sitten, kun Ässät ylsi SM-liigan loppuotteluun. Mutta surutyöhön tämä kaupunki ei kykene. Kiirastorstai kello 16.30, kaksi tuntia ennen liigakarsinnan ratkaisevaa ottelua Vaasassa. Istun linja-autossa Meri-Porissa ja mietin, kehtaisinko ostaa lipun seitsämänteen peliin, jos se pelataan lauantaina. Voisinko olla niin julma? En ole vakinainen kiekkofani. Päinvastoin, olen käynyt Isossamäessä peräti kaksi kertaa. Jos saan ostettua lipun, se on sitten varmuudella pois aidolta Ässä-fanilta. Kehtaisinko tavallaan riistää häneltä mahdollisuuden olla läsnä seuransa historian tärkeimmässä pelissä? Kenties Ässät selviää vielä tänä iltana, mutta häviää sitten lauantaina? Ja kenties kaikki seuran johtokunnan puheet siitä, että Mestis ei ole heille taloudellinen Harmageddon, on pelkkää paskapuhetta? Mitä jos patapaidat tekevät tavallaan konkurssin lauantaina? Mitä jos lauantain Ässät-Sport jää Suomen kiekkohistoriaan porilaisten viimeisenä kotiotteluna? Mitä jos minä, suhtkoht ulkopuolisena, joudun saattamaan Ässät hautaan ja iki-fani jää ilman lippua? Hyi olkoon! Parempi, että ratkaisu tulisi jo parin tunnin kuluttua. Klo 17, torilla. Saattotyö on kuitenkin pahasti kesken eikä se ole sitten minun syytäni. Odotin koko kaupungin osoittavan, että Pori joko kuolee tai nousee helvetistä ylös tänä iltana. Odotin väen kokoontuvan torilla ja kaduilla. Odotin kaikkien ihmisten huulilla olevan sanan "Ässät". Mutta kaupassa joko vaietaan kuten yleensä tai sitten puhutaan mistä tahansa muusta paitsi siitä, mitä Vaasassa tulee tapahtumaan. Torilla ei ole jättiruutua. Tiedän, että ottelu ei tule telkkarista, mutta että radiossa siitä on suora lähetys. Olen joskus keskellä kävelykatua seurannut Ässien peli-selotusta Radio Porista, mutta nyt kun on sentään kyse Ässien kenties viimeisestä liigapelistä tällä vuosisadalla, Jussi Ahon ääntä ei kuulu missään julkisessa paikassa. Klo 18, torilla. On liputuspäivä, mutta Ässä-lippua ei näy missään. Miksi edes sini-valkoiset liput eivät ole puolitangossa kuten 30 vuotta sitten brittiliput Manchesterissa, silloin kun ManU putosi Englannin päädivisioonasta? Geeneissäni kannan manner-euroopan jalkapallokulttuuria, jossa monien lojaliteettti omaa seuraa kohtaan ylittää jopa kansakunnan tunteet. Italian tv:n pääkanavat näyttivät pari vuotta sitten vuorokauden ympäri surullisia Juventus-kannattajia, kun seura oli sotkeentunut lahjus-skandaaliin ja se karsittiin pois Serie A:sta. Aiemmin 1980-luvulla Saksassa entisen suurseura Borussia Mönchengladbachin alamäki koettiin valtakunnallisena nöyryytyksenä. Ja silloin Hollannissa FC Utrechtin fanit sortuivat väkivaltaan, kun seuraa uhkasi konkurssi. Viimeisen kotiottelun päättyessä väkijoukko romutti muutamassa tunnissa koko stadionin... Klo 18.15, torilla. Vartti ennen ottelun alkua alkaa sataa vettä. Ei mene kauaakaan, kun vettä alkaa tulla taivaasta oikein kaatamalla. Nyt näyttää tosi pahalta. Kaikki katastrofin ainekset ovat ilmassa. Onko nyt Jumala itse kääntämässä meille porilaisille selkänsä? Viimeisetkin ihmiset pakenevat sisään. Mihin Ässät-fanit juoksevat suojaan? Onko yhtään Ässä-fania enää olemassa? Loppu on tiedossa ja historiaa. Kello kävi jo melkein kymmentä ennen kuin kiekko pomppi Vaasan maaliin ja Ässät sai vielä kerran kotiedun. Mutta rankkasade jatkuu ja minusta tuntuu, että tappio ei olisi pystynyt muuttamaan iltaa enää yhtään synkemmäksi... |
8.4.2009 Politiikan Matti Saari Oikeusvaltion tuhomisaikeet voi menestyksellisesti piilottaa tohtoritittelin taakse. Jussi Halla-aho on siitä valitettava esimerkki. Maahanmuutto tulee yhä negatiivisemmin esiin suomalaismediassa. Mistä se johtuu? Ovatko uussuomalaiset myyneet asunto-, auto- ja pikalainat niille suomalaisille, jotka nyt rämpivät veloissaan? Ovatko he rakentaneet optiojärjestelmät, jotka nyt hajottavat tämän yhteiskunnan oikeustajua? Todellisuudessa ulkomaalaisten vaikutus suomalaisten arkeen on yhtä olematon kuin 20 vuotta sitten. Politiikassa heitä tuskin on, taloudellisesti valtaosa heistä kuuluu heikoimpaan osaan ja mikäli he muuttavat taas pois meidän keskuudestamme, heistä ei jää enää paljon mitään jäljelle. "Muslimit ovat pedofiileja". Väite on perussuomalaisen Jussi Halla-ahon ja mies viittaa siihen, että islamin usko sallii ala-ikäisten avioitumisen. Väite on tyhjä. Totta kai muslimimaailmasta löytyy ala-ikäisten avioitumista, pakko-avioliitoja, pedofiileja ja muuta lasten hyväksikäyttöä. Mutta se ei ole valitettavasti muslimien erikoispiirre. Eikä edes uskovaisten erikoispiirre. Koko ihmiskunnan historiassa ja missä tahansa maapallolla voidaan törmätä näihin asioihin. Väite on siis rasistinen, sillä sen avulla Helsingin valtuustossa istuva Halla-aho haluaa leimata kaikki muslimit epäkelvoksi porukaksi. Sivistysmaassa kuten Suomessa rasismi on rikos, josta saat rangaistuksen. Valitettavasti rasisti pääsee rikoksestaan aika vähällä. Kunnon rangaistus Halla-aholle ja kaikille niille muille, jotka pitävät turvapaikanhakijoita "sossukundeina" (Halla-aho) olisi tietysti pari kuukautta liikkumiskieltoa ja muita perusihmisoikeuden riistoja turvapaikanhakijoiden keskuksessa. Rasisti Halla-aho ylittää tahallaan oikeusvaltion rajoja. Siksi on helppo ennakoida, että rangaistus, jonka kaveri nyt sai, ei jää viimeiseksi. Aina uudelleen mies tulee pyrkimään julkisuuteen. Julkisuuden kautta hän kasvattaa suosiotaan poliitikkona. Joka kertaa kun Halla-ahoa rangaistaan, hän tulee valitsemaan suostuuko rangaistukseen vai ei. Kunnes mies irtisanoo sopimuksen oikeusvaltion kanssa ja ilmoittaa kannatajilleen, että oikeusvaltio ei enää suojaa häntä eikä heitä. Että hänen johdollaan he voivat millä tahansa keinolla iskeä oikeusvaltiota vastaan. Halla-aho on politiikan Matti Saari. Tikittävä aikapommi. Sivistyksen verivihollinen. Mielinkiintoinen keino, jota hän käyttää hyväkseen on hänen tohtoritittelinsä. Halla-aho tutkii kirkkoslaavia Helsingin yliopistossa. Titteli nostaa miehen sanojen arvoa. Yliopiston pitäisi irtisanoa hänet. Tohtoreita potkitaan pois vähäisemmistäkin rikoksista kuin rasismista. Esimerkiksi Chris Knight. Knight oli antropologian professori Itä-Lontoon yliopistossa kunnes hän perusti komitean, joka järjesti viime viikolla suurmielenosoituksen G20-kokousta vastaan. Knight sanoi BBC-radiossa: "Mielenosoituksen aikana monia pankkiireita muistuttavia nalleja roikkuu lyhtypylväistä ja toivottavasti ilmiö rajoittuu vain nalleihin eikä ihmisiin. Koska tosiaan pelkään, että jos talousrikokset paljastuvat vielä pahemmiksi kuin nyt, kansan viha tulee vaatimaan kuolonuhreja." Täyttä asiaa puhuva professori sai potkut, koska hänen katsottiin yllyttäneen ihmisiä väkivaltaan... |
2.4.2009 Irti Joutsenlahdesta ry Poliisi estää 14-vuotiaiden koulunkäynnin, koska lapset ovat maistaneet kannabista. Samalla aikuiset puolustavat oluttehdasta ja kutsuvat sitä kulttuuriteoksi. Kuka pelastaa suomalaisnuoret? Juha Joutsenlahti iski taas. Kaksi vuotta sitten mies ehti samanaikaisesti sotkea Vasemmistoliiton eduskuntavaalikampanjaa sekä muuttaa Ulvilan surmatutkimuksen täydeksi farssiksi. Silloin rikoskommissarion allergia mietojen huumeiden käyttöä kohtaan johti lupaavan nuoren naisen poliittiseen kuolemaan. Nyt sama tauti häiritsee kymmenen alaikäisien koulu-uraa. Silloin tämä julkkispoliisi ylitti monien mielestä oikeusvaltion rajan pakottamalla ihmisiä DNA-tutkimukseen. Nyt kaveri loukkasi 14-vuotiaiden ja heidän vanhempiensa perusoikeuksia. En tiedä, kuka tässä maassa nimittää poliisit, mutta todennäköisesti hän oli juovuk-sissa kun hän lähetti meille Joutsenlahden vaivoiksemme. Sillä juovuksissa täällä Suomenmaassa saa olla, vaikkapa vuorokauden ympäri ja missä tilanteessa tahansa. Päinvastoin kuin kannabiskäyttäjä, juoppo saa vapaasti raahata oluensa paikasta toiseen ja jättää tyhjät pullot puistoon. Päinvastoin kuin kannabiskäyttäjä, joka häiritsemättä ketään kasvattaa aineensa kotona, juopon ei tarvitse odottaa Joutsenlahtea öiseen ratsiaan. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että ihminen nauttii pari lasia olutta. Niin kauan kun hän ei vaaranna omaa tai toisen terveyttä, olen viimeinen joka moittisi tällaista elämäntapaa. Maltti on tässä taikasana. Samoin oppiminen. Liiallinen oluen juonti estää työntekoa ja opiskelua, vaarantaa verenkiertoa ja aiheuttaa ylipainoa. Nuoren ihmisen kannattaa tietää tämä. Terveellisessä juomiskulttuurissa tämä opetetaan. Aivan sama pätee myös mietojen huumeiden käyttöön. Olen itse kasvanut aikuiseksi kulttuurissa, jossa kannabiksen käyttö tosiaan samaistetaan parin olutlasin juomiseen. Kotimaassani nuoret kokeilevat mietoja huumeita ja valtaosa heistä pystyy rajoittamaan niiden käyttöä niin, että kroppa ja järki pysyvät ehjinä. Suomessa tämä ei onnistu. Suomalainen, olkoon hän sitten nuori tai aikuinen, mies tai nainen, juo kunnes hän sammuu. Alkoholi on suomalaismiehen todennäköisin kuolin-syy, rattijuopumus on suomalaisautoilijan yleisin synti. Tämän lisäksi suomalainen juomiskulttuuri liittyy suoraan äärimmäisen väkivaltaiseen äijäkulttuuriin. Huumeongelman ydin Suomessa on puolestaan se, että täyskiellon ja tiedon puutteen seurauksena lapset kokeilevat kaikenlaista roskaa. Suomalaisnuori pistää päähänsä mitä tahansa vain on saatavilla. Poliisin eli Joutsenlahden on jatettävä valistustyö aidolle, mieluummin ulkomaalaiselle asiantuntijalle ja keskityttävä pelkästään huumemarkkinoiden valvontaan. Vihoviimeinen mitä tarvitaan on tämän yhteiskunnan juomiskulttuurin säilyttäminen ja jopa ylistäminen. Vastuuttomampaa vetoa kuin Karhu-oluen perään vinkuvaa kansalaisliikettä voi tuskin keksiä! Voiko kaksoismoraali tulla selvemmin esiin? Mikä järki on jahdata ja rangaista lapsia, jotka ovat vain uteliaita ja samalla kutsua oluen (niin monessa tapauksessa yli-) kulutusta erottamattomaksi osaksi aikuisihmisen identiteettiä? Mitä tullaan viestit-täneeksi tällä tavalla juuri niille samoille lapsille? Mikäli perustetaan kansalaisliikkeitä, minä ehdotan sellaista, josta on hyötyä: Irti Joutsenlahdesta ry... |
26.3.2009 Salaliittohistoria Salaliittoteoria on viehättävä tapa katsoa historiaa. Mutta propagandalla sekoittaa paljon tehokkaammin ihmisten maailmankatsomuksen. Ensi kesänä tulee kuluneeksi neljäkymmentä vuotta ensimmäisestä kuulennosta. Apollo 11-seikkailuun liittyy sitkeä salaliittoteoria. Alusta lähtien on väitetty, että Neil Armstrong ei olisikaan aikanaan hypännyt Kuun pinnalle, vaan elokuvastudion lattialle. Epäluulo kuulentoja kohtaan on kuitenkin vaarallista. Tietty määrä kriittisyyttä virallisia kuvia ja sanomaa kohtaan on terveellistä. Mutta hyvin nopeasti salaliittoteoria vie ajatusmaailmaan, joka ei hyödytä ketään. Sillä se sama porukka, joka pitää kuulentoa humpuukina kieltää myös darwinismin, kondomin käytön ja naispapit. Itse asiassa salaliittoa ei edes tarvita, jotta ihminen saadaan eksymään omassa historiassaan. Propaganda on paljon tehokkaampi keino siihen. Kunnon propaganda ei kyseenalaista jonkin tarinan toista puolta, vaan jättää sen kokonaan kertomatta. Kuulento on loistava esimerkki tästä. Tänä päivänä jokainen kertomus tapahtumasta korostaa, että Apollo-projektin taustalla oli kova kilpailu Neuvostoliiton avaruuspyr-kimyksiä vastaan. Venäläisillä oli silloin 60-luvulla melkoinen etumatka jenkkeihin verrattuna. Sputnik, Yuri Gagarin ja Laika-koira olivat tehneet suurtempauksia, johon USA ei pystynyt vastaamaan. Epäonnistunut Apollo-11:n lento olisi tiennyt Neuvosto-liiton lopullisesti voittaneen avaruuskilpailun. Minulla ei ollut tuolloin aavistustakaan tästä kilpailusta. Olin vuonna 1969 kaksitoistavuotias poika, joka innoissaan seurasi Nasan touhua. Tunsin kaikkien Apollojen avaruusmatkojen kuskit sun muut. Olin rakentanut itselleni metrin korkuisen Saturnus-raketin kartongista. Olin kirjoittanut 25-sivuisen kirjan, missä olin itse lentämässä Kuuhun. Pohdiskelin kavereiden kanssa sitä, milloin ihminen lentäisi Marsiin ja olisiko jokin mahdollisuus päästä itse tuoksi lentäjäksi. Keskuste-limme siitä, miltä tuntuisi asua lähellä Cape Kennedyä, joksi sitä avaruuslentojen pääpaikka silloin vielä kutsuttiin. En silloin tiennyt yhtään mitään Sputnikista, Yuri Gagarinista enkä venäläiskoirasta, joka teki sen, mitä me 12-vuotiaat halusimme tehdä yli kaiken. Ei meillä ollut silloin mitään käsitystä siitä, että Usa joutui kilpailemaan avaruudessa. Oli kylmä sota ja kylmä sota tarkoitti silloin Länsi-Euroopassa meille 12-vuotiaille, että USA oli kiistämätön voittaja sekä maan päällä että taivaissa. Emme tienneet silloin Neuvostoliitosta mitään muuta kuin sen, että se oli kylmän sodan häviäjä. Propaganda oli varsinkin ala-asteikäisiä lapsia koskien voittamaton ase. Annan toisen esimerkin propagandasta. Olen käynyt 60-luvulla protestanttis-kristillistä ala-astetta, jossa meille jätettiin kertomatta ainakin puolet Alankomaiden historiasta. Kotimaani oli tasavalta 1600-luvulla, enkä tiennyt sitä ennen kuin siirryin lukioon! Meille protestanteille maan historia on ollut vain ja yhtä kuin protestanttisen oranialaisen kuningashuoneen historia. Mutta 1600-luku oli Alankomaiden kulta-aikaa. Silloin esi-isäni kilpailivat englantilaisten kanssa maailmanherruudesta. Ja silloin kotimaani rakensi mainetta suvaitsevaisuuden ja demokratian mallimaana. Mutta meille protestanttisille ala-astelaisille ei kerrottu tästä mitään. Meille 1600-luku merkitsi pelkästään aikaa, jolloin kuningashuone oli ollut asioista syrjässä... |
19.3.2009 Pisan torni Yhä useampi suomalainen nuori jattää asevelvollisuutensa suorittamatta. Myös koulun-keskeyttäjien määrä kasvaa. Mistä tämä kertoo? Siitä, että Suomessa kouluelämä muistuttaa liikaa armeijaa. Ennen muinoin italialaiskaupunki Pisa oli tunnettu vain tornistaan. Kummallinen rakennus vetää turisteja, koska se on vinossa. Nyt Pisa on antanut nimensä tutkimukseen, jossa verrataan eri EU-maiden opetusjärjestelmiä. Vertailu tapahtuu suorituksen perusteella. Eli Pisa-lista ei kerro mitään siitä, muodostuuko jonkun maan koulujärjestelmästä paikka, jossa nuori kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi. Siinä mielessä lista on yhtä vino kun tuo kuuluisa torni. Pisan listan kärkimaassa Suomessa kouluelämä ei ole viihtyisää. Paino on suoritta-misessa ja kurissa, oppilaiden yksilöllisyys jää huomaamatta. En koskaan unohda ensimmäistä päivääni, jonka vietin opettajana suomalaisessa lukiossa. Suomen suvi oli parhaimmillaan, mutta minut viettiin ikkunattomaan kellariin. Luulin lounastauon tarjoavan laatuaikaa oppilaiden kanssa. mutta en ehtinyt edes istuutua vielä kunnolla heidän pöytäänsä kun rehtori tuli ja käski minut opettajien pöytään. Siellä keskusteltiin mistä tahansa muusta kuin oppilaista tai kouluasioista. Sama meininki vallitsi opettajanhuoneessa. Kokouksia pidettiin lähes päivittäin, mutta ne vain harvoin koskivat opetusta. Mieluummin puhuttiin siitä, milloin koulurakennus tarvitsisi remonttia ja millä konstilla saataisiin siihen EU-rahaa. Historianopettajana odotin tiivistä yhteistyötä kahden kollegani kanssa, mutta turhaan. Yhteisiä palavereja heidän kanssaan kuten kotimaassani ei ollut. Kontaktini rehtoriin rajoittui siihen, että hän istui minun vieressäni kun olin syöttämässä koetuloksia tietokoneeseen. Hän tarkasti luokan keskiarvosanan ja tarpeen mukaan nosti sitä. Talven tulen minua alkoivat masentaa ne olot, missä oppilaat joutuivat viettämään koulupäivän. Satojen teini-ikäisten lasten roikkuminen talvitakeissaan pipot päässään pimeällä käytävällä oli lohduttoman näköistä. Yhtä kamalaa kuin valokuva, joka olin nähnyt sotasairaalasta ja kasarmista. Omassa koulussani 70-luvulla meillä oppilailla oli ikioma taukotila, missä oli musiikkia ja kahvia. Kulttuurierosta ei tässä ole kyse, sillä meille kerrottiin silloin, että koulujärjestelmämme oli kotoisin pohjoismaista. Erikoista oli oppilaiden päihdeongelma. 16-vuotiaat lapset nuokkuivat krapulaisina koulupenkissä ja eräs tyttö, josta koetin saada selvää miksi hän tuli luokkaan milloin sattui, kutsui minut baariin, jossa hän vietti suurimman osan päivästään. Kaikki tämä tapahtui ilman, että muut aikuiset kiinnittivät siihen huomiota puhumattakaan siitä, että olisivat yrittäneet siihen vaikuttaa. Hollannissa opettajanhuoneessa on lappu, jossa kerrotaan oppilaiden tilanteesta: onko sairautta, ongelmia perheessä tai muita seikkoja, jotka vaikuttavat juuri tämän lapsen käyttäytymiseen. Suomessa jouduin katsomaan avuttomana erästä poikaa, joka istui erikseen luokassani eikä sanonut koko lukukauden aikana sanan sanaa. Kuin koetin saada rehtorin huomaamaan suorastaan pelottavaa tilanteen, hän huusi minulle: "Emme ole pelastusarmeija!" Emme olleetkaan. Päinvastoin, suomalainen koulu muistuttaa valitettavan paljon sitä toista armeijaa... |
12.3.2009 Kulttuuri ja johtajuus Voimme täällä Pohjantähden alla vielä kauan tuijottaa vain toisiamme, mutta kulttuuriksi sitä voi tuskin kutsua. Näin totesi Jörn Donner tässä lehdessä jokin aika sitten. Suomen kulttuuri näivettyy ja tapa, millä Pori hakee uutta kulttuurijohtajaa, on siitä hyvä esimerkki. Tarvitaanko selittää Suomen kulttuurielämän Grand Old Manin sanoja? Donner tarkoitti, että kulttuuri, joka ei avaudu ulkopuolelle, kuolee. Näin on käynyt historiassa ja tätä tulemme näkemään tulevaisuudessakin. Kulttuuri tarkoittaa kirjaimellisesti vuoro-vaikutusta, kansankunnan kykyä imeä. On hämmästyttävää seurata, kuinka nopeasti ja syvästi talouslama vaikuttaa Suomessa juuri tähän kykyyn. Monikulttuurisuuskäsitettä käytetään enää vain kielteisessä merkityksessä ja itse monikulttuurisuuden moottoria, maahanmuuttoa, supistetaan jo ennen kuin se on kunnolla edes alkanut. Suurta maahanmuuttokeskustelua, jota luvattiin pari vuotta sitten, ei ole saatu aikaan, sen sijaan rasistit ovat saaneet tilaa. "Maassa maan tavalla", "oma väki ensin" ja "osta kotimaista" huudetaan lujasti ja esteettä laidasta laitaan, poliittisesta suunnasta riippumatta. Juuri nyt maan johtajilta pitäisi tulla viesti, että saa riittää. Juuri nyt presidentti Halosen pitäisi puhua monikulttuurisuuden välttämättömyydestä. Juuri nyt pääministeri Vanhanen pitäisi mennä uudestaan Rukalle ja päättää 200.000 maahanmuuttajan Suomeen kutsumisesta, jotta kansa voisi siirtyä eläkkeelle milloin lystää. Mutta juuri nyt suomalaiset turvautuvat yksimielisyyteen. Ikävä kyllä taas kerran tämän maan historiassa ulkomaailmaa on pelkästään torjuttava. Ratkaisut etsitään mieluummin kotipihalta kun kauempaa. Paha esimerkki siitä on uuden kulttuurijohtajan haku Poriin. Jo edellisen lautakunnan olisi pitänyt tehdä (ja nimen omaan julkistaa!) tarkka kuva siitä, mitä halutaan. Sillä sellainen kuva edellyttää tarkkaa analyysiä siitä, mitä jo on olemassa. Jo edellisen lautakunnan olisi pitänyt kysyä, ei vain itseltään vaan myös asukkailta, onko Porin kulttuurielämä kunnossa ja missä olisi parantamisen varaa. Mikä oli tilanne silloin kun edellinen kulttuuritoimen-johtaja aloitti työnsä, onko tilanne muuttunut, onko edellinen kulttuurijohtaja täyttänyt odotukset jne. Vasta sellaisen arvion ja laajan keskustelun jälkeen lautakunnan olisi pitänyt päättää, halutaanko uuden kulttuurijohtajan jatkavan nykyistä linjaa vai kannattaisiko suuntaa muuttaa. Ainoa joka muuttaisi Porin -kuten koko Suomenkin- näivettynyttä kulttuurielämää on johtajuus, johon ei ole tarttunut sisäänpäin kääntynyttä omaannapaantuijottamista. Kulttuurilautakunnalle tarjottiin kultalautasella sellaista johtajuutta. Kielitaitoinen nainen, joka on menestyksekkäästi edustanut suomalaista kulttuuria Euroopan sydämessä eli Berliinissä - Jumalalle kiitos, että hän edes halusi hakea tätä virkaa... Mutta hän ei kelvannut. Lautakunta oli yksimielinen valinnassaan. Ulkosuomalainen vaikutti kuulemma "etäiseltä ja vaisulta eikä tiennyt paljon mitään porilaisesta kulttuuri-elämästä." Voi, voi ja voi. Ikään kuin se tosiasia, että nainen on kotiutunut viidessä vuodessa täydellisesti Berliiniin ei jo kertoisi kaiken hänen kyvystään perehtyä asioihin nopeasti ja perusteellisesti! Onko ihme, että hän vaikutti etäiseltä kun hän huomasi, että kukaan valitsijoista ei pystynyt käsittämään sitä...? |
5.3.2009 Lumepamfletti "Suomessa ylläpidetään myyttiä Suomen huikeasta menestystarinasta, vaikka monet tutkimukset ja vertailut todistavat toista." Olen monesti väittänyt tätä ja on kiva, kun myös syntyperäinen suomalainen toteaa näin. Sitaatti on Satakunnan Kansasta ja jutussa kerrotaan, että Suomen yhteiskuntaa vaivaavasta "konsensuksesta eli pakotetusta yksimielisyydestä" on julkaistu kirja Lumedemokratia. No joo, oikea kirja se ei ole, vaan "pamfletti". Eivätkä tämän pamfletin tekijöiden nimet lupaa mannaa. Katja Boxberg ja Taneli Heikka kuuluvat Alma Median ja maakunnan valtalehden kalustoon. Duo on aikanaan kirjoittanut supo-sotkusta ja yrittänyt taklata sisäministeri Holmlundia. Mutta turhaan. Taneli Heikan lempiaihe on suomettuminen. Nuoren kaverin pääteesi on, että suomalaisten pakotettu yksimielisyys on syntynyt 70-luvulla, suomettumisen ajalla. Heikan käsitys suomettumisesta on hyvin epämääräinen. Suomettuminen on alunperin saksan kielessä luotu termi, joka on myöhemmin laajasti otettu käyttöön englanninkielisenä versiona. Kansainvälisessä keskustelussa suomettuminen tarkoittaa Neuvostoliiton pyrkimystä laajentaa vaikutuspiiriänsä 70-luvulla ilman, että siihen tarvittiin fyysistä miehitystä. Länsimaiden silmissä tämä NL-politiikka menestyi Suomessa. Heikka korostaa taukoamatta, että 70-luvun "taistolaiset" olisivat pakottaneet muut suomalaiset mukaan Kremlin linjaan. Mies on jopa ehdottanut "totuuskommission" perustamista Etelä-Afrikan tapaan saadaksemme selville, kuka silloin oli isänmaan puolesta ja kuka ei. Ikään kuin ei koko Suomi, eturivissä myös kokoomuspoliitikot ja suuryrittäjät, olisi hyötynyt silloin siitä, että itänaapuri oli suuri ja mahtava... Heikan kannattaa kääntää katseensa paljon kauammaksi taaksepäin. On kiistämätön fakta, että jokainen ulkopuolinen joka vierailee tässä maassa, huomaa miltei heti, että yksimielisyys on suomalaisten silmiinpistävin ominaisuus. Mutta ilmiö ei ole pakotettu esiin vaan se on kohtalo. Suomalaisten yksimielisyys syntyy siitä, että täällä asuu vain suomalaisia. Että täällä asuu vain ihmisiä, jotka käyvät saman koulun, samassa kirkossa, lukevat samoja sanomalehtiä ja puhuvat samaa kieltä, joka ei avaudu ulkopuoliselle. Suomalaisten yksimielisyys syntyy siitä, että täällä ulkomaailma on ensisijaisesti uhkaava ja muukalaisviha kuuluu perusarvoihin. Sen sijaan, että Heikka kirjoittaa olemattoman pamfletin konsensusyhteiskunnasta hänen kannattaisi lukea paksu kirja siitä. Väinö Linna on kirjoittanut niitä, jopa kolme kirjaa. Pentinkulma on se mikromaailma, joka yhä edelleen heijastuu Nyky-Suomeen. Siellä asuu ihmisiä, joiden riippuvuus toisistaan on yhtä suuri kuin heidän tietämättömyytensä piskuisen kylän ulkopuolisesta maailmasta. He ovat ihmisiä, jotka ovat piskuisen ei-eurooppalaisen äidinkielensä vankeina. Ihmisiä, jotka silloin kun tuo syrjäinen kieli ei enää riitä, purkavat pahaa oloaan ennakoimattomaan väkivaltaan. Siellä Pentinkulmassa suomalaiset olivat jo oppineet uskomaan myytteihin. Ei ihme, että he 40-luvulla hävisivät kaksi sotaa, mutta kutsuivat itseään voittajiksi. Ei ole ihme, että he 70-luvulla ovat tehneet yhteistyötä sotilasdiktatuurin kanssa, mutta kutsuneet sitä selviytymistaisteluksi. Eikä ole mikään ihme, että vuonna 2009 he sietävät 700.000 köyhää keskuudessaan, mutta kutsuvat itseään hyvinvointiyhteiskunnaksi. Kaikki tämä johtuu siitä, että Suomen kulttuuri on monokulttuuria... |
26.2.2009 Kuolintaistelu Kotimaassani yliopisto tapettiin jo 30 vuotta sitten. Suomessa edessä on varsinkin pienille tutkimusaloille pitkä kuolintaistelu. Yliopistolaki, jota nyt ajataan läpi Suomessa, astui kotimaassani voimaan vuonna 1982. Vuosisatoja vanhaan järjestelmään vyöryivät pätkäprofessorit ja pikaopiskelijat. Uusien työntekijöiden sosiaaliturvaa supistettiin, vanhoja konkareita odotti eläkeputki. Uuden opiskelijan piti valmistua neljässä vuodessa. Heille, joilla opiskelu oli kesken, asetettiin valmistumistakarajaksi 30.6.1989. Itse olin Amsterdamin yliopistossa tuoreena kandidaattina juuri päättänyt valmistua maisteriksi äärimmäisen pieneltä alalta, Välimeren-alueen pre- ja proto- eli varhaishistoriasta. Professorini oli 40-vuotias, ainoa opiskelukaverini täytti 25 kuten minäkin. Professorin työhuone sijaitsi yliopiston teatterin vintissä ja oli kooltaan kaksikymmentä neliömetriä. Emme kuitenkaan ruostuneet piskuisessa eristäytyneessä huoneessa, vaan professori patisti meitä suorittamaan sivuaineita, jotka olivat kaukana historia-alalta. Alakerran teatterilaisten kanssa olen lukenut teatterin teoriaa ja ollut ahkerasti mukana opiskelijateatterissa. Toisena sivuaineenani oli diakonia. Opiskeluni siis tapahtui ikivanhan yliopiston moton mukaan: laajuus ja laatu. Laajuuteen kuului myös kansainvälisyys. Maailmassa Välimeren varhaishistorioitsijoita oli silloin vain kymmenkunta ja me pidimme tiivisti yhteyttä. Professorini oli kuuluisa muinaiskreetalaisen kielen tutkija sekä Bulgarian kunniakansalainen, koska hän toimitti muinasbulgarialaisten eli thraakojen kulttuuriaarteita maailman museoihin. Kesät vietimme Etelä-Bulgariassa arkeologeina ja joka syksy järjestimme kansainvälisen kongressin Amsterdamissa. 1980-luvun toisella puoliskolla selvisi, että meidän kaltaisemme tieteenalat joutuisivat uuden yliopistolain uhreiksi. Pelkästään Amsterdamin yliopistossa karsittiin yli kolmekymmentä pientä tieteenalaa pois. Se tiesi liki 250 työpaikan menetystä sekä vei noin 2000 opiskelijalta mahdollisuuden valmistua maisteriksi. Pelastusrenkaaksi tarjottiin yksityistä rahaa. Jälkikäteen nauroimme katkerasti omaa typeryyttämme, mutta hädässämme ajattelimme kokeilla tätä ratkaisua. Syksyisenä päivänä vuonna 1987 meitä oli kolme, jotka istuimme juhlavaatteet päällä ja tukka pestynä piskuisessa huoneessamme odottomassa romanialaista vierasta. Tuleva rahasampomme oli järjestämässä kongressia Maltalle ja hän halusi meidän osallistuvan siihen. Tapahtuman aihe ja oheisohjelma oli mielenkiintoinen, mutta professorini halusi tietää muiden osallistujien taustat. Pieni, huonosti englantia puhuva kaljupäinen vieraamme paljasti, että kutsulistalla oli myös puhdasta natsiporukkaa Itävallasta. Keväällä 1989, professorini oli keksinyt, miten siirtyisi 47-vuotiaana eläkkeelle. Olin opiskellut diakoniksi ja teatterimieheksi ahkerammin kuin pre- ja proto-historijoitsijaksi ja uhkasin jäädä ilman tutkintoa. "Olet kymmenen kertaa fiksumpi kuin moni maisteri, joka valmistuu tulevaisuudessa," professorini totesi ja pisti paperin kirjoituskoneeseen-sa. "Tässä ja nyt me kirjoitamme, mitä olet sanotaan nyt ainakin paperilla suorittanut". Valmistuin kesäkuun 29.päivänä vuonna 1989 maisteriksi. Juhlapuheensa professorini päätti nauraen samalla: "Halusin, että olet opinnut minusta ainakin tämän: koston maku on joskus tosi makeaa..." |
19.2.2009 Loukkaamista ja loukkaantumista Arkadianmäellä ja mediassa kiehuu. Ministerit loukkaavat, parlamentaarikot loukkaantuvat. Mutta suomalainen haukkumiskulttuuri on vielä lapsenkengissä verrattuna siihen, mitä muualla tapahtuu. Kansanedustaja Lehden välihuuto riskiristeyksessä kuolevista demareista nauratti ainakin minua. Sehän oli paljon parempi heitto kuin Kataisen tai Lindénin. Entisellä kulttuuriministerillä ei ole lainkaan huumorintajua, sen tietää Aki Kaurismäkikin. Entäs kokoomuslainen, joka puhuu maanpetoksesta? Eikö kunnon porvari harrasta veropetoksia? Kotimaassani loukkaaminen ja loukkaantuminen liittyy sairauksiin. Hollannissa toivotaan vihamiehelle valtavaa määrää kuolemantauteja. Suomessa ei voi kuvitella, että naapurit huutavat toisilleen: "Toivottavasti saat syövän!". Tulppaanimaassa sellainen ulosanti kuuluu puhekieleen ja niin usein, että harva hollantilainen enää huomaa käyttävänsä sitä. Eikä valikoima lopu siihen. Maahan on joskus kuulunut trooppisia alueita ja ne ovat jättäneet jälkensä hollantilaisten sanavarastoon. Syövän ohella vihamiehelle voi toivoa koleraa, malariaa tai berrieberrietä. Elokuvantekijä ja kolumnisti Theo van Gogh sai surmansa, koska hän keksi maansa marokkolaisvähemmistölle lempinimen "vuohenussijat". Oikeistopoliitikkojen Pim Fortuynin, Ayaan Hirsi Alin ja Geert Wildersin johdolla tämän kaltainen haukkuminen on kadulta levinnyt medioihin ja parlamenttiin. Oikeisto kutsuu harrastamaansa vihakampanjaa "oikeudeksi loukata"... Islaminvastaisen elokuvan "Fitnan" tekijä Geert Wilders on saanut aikaan diplomaattisen kahakan Hollannin ja Iso-Britannian välille, koska britit kielsivät viime viikolla hänen maahanpääsynsä. Se oli toisaalta viisasta mutta toisaalta outoa. Sillä missään muualla poliitikot eivät hauku toisiaan niin ahkerasti kuin Englannissa. Brittieduskunnassa kaikki huutavat toistensa päälle ja kielenkäyttö on sitä luokkaa, mitä Suomessa kuullaan lätkäkopissa. Eikä tämä pysähdy saarelaisten parlamenttiin. Katselen lauantaisin myöhäisillan tv-sarjaa "Politiikan nappulat". BBC:n laatu-ohjelma avaa yleisölle oven brittiministerin arkipäivään. Se on tietysti parodiaa. Mutta oikean parodian perustana on totuus. "Politiikan nappulat" taitaa olla YLE:n Presidentinkanslia-ohjelman alkuperäinen idea. Koska kumpikin ohjelma näytetään kolmen tunnin sisällä toisistaan, niiden välistä eroa ei voi olla huomaamatta. Britit puhuvat katsojalle kyyneleet silmään. Suomalaiset kiroilevat ja odottavat katsojan nauravan sitä. Silmiinpistävin ero ohjelmien välillä on kuitenkin juuri parodia. Brittisarjan katsojasta tuntuu koko ajan, että hänelle tarjotaan todellisuutta. Ruudussa kymmenkunta virkamiehen näköistä miestä taistelee vallasta. Koko porukka on Oxfordin tai Cambridgen läpikäyneitä ja kaikki pitävät pokkansa vaikka solvaavat toisensa maan alle. "Presidentinkanslia" ei muistuta missään nimessä Suomen presidentinkansliaa. Sillä myös Suomen presidentinkansliaan kuuluvat harmaat puvut ja kuminaamat. Ei autokuskilla eikä ADHD-naisilla ole asiaa sinne. Oikeassa parodiassa Suomen presidentinkanslian porukan täytyy näyttäytyä tavallisena umpisuomalaisena kokousväkenä ja puheenaiheiden pitää olla tylsääkin tylsemmät. Vaikkapa maan turvallisuus- ja puolustuspoliittista selontekoa... |
12.2.2009 Maa vailla erimielisyyttä Olen asunut 15 vuotta Suomessa ja koko ajan minulle on kerrottu, että koko tämä kansa taisteli talvisodassa maansa puolesta. Voi että tarvitsin valtionvarainministerin saadakseni selville, että tuota yksimielisyyttä ei ollutkaan. 1990-luvun puolivälissä ihailin tuorena maahanmuuttajana mustaihoista Kanadasta kotoisin olevaa naispakinoitsijaa Joe Whitea, joka kirjoitti aikakausilehdessä Scandic B. Joe White oli vihainen ja fiksu, hyvän kolumnistin perusominaisuudet. Hän oli laskenut, kuinka monta kertaa suomalaiset kutsuvat mediassa itseään suomalaisiksi. Eräänä arkipäivänä Yleisradion pääuutislähetyksessä hän noteerasi 30 kertaa sanan "Suomi" ja yli 50 kertaa termin "suomalainen". "En ole nähnyt sellaista koskaan Kanadassa", nainen ihmetteli kolumnissaan: "Mistä tämä itsehypnoosi tulee?" Joe White löysi hämmästyvän vastauksen kysymykseensä. "Vaikuttaa siltä ikään kuin suomalainen pelkää, että hän ei ole olemassa mikäli hän ei sano sitä itselleen jatkuvasti." Olen tullut samaan johtopäätökseen. Ja olen huomannut, että sama ilmiö ilmenee suomalaisten oman historian käsityksissä. Suomalaisten historiasta on olemassa virallinen versio. Versio, joka käsittelee suomalaisia yhteisenä kansana, ja maailman meno koetaan usein hyvin pelottavaksi salaliitoksi. Näin on olemassa selviytymistarina, jota opetetaan kouluissa ja jota pidetään yllä mediassa. Tarina, josta on miltei mahdotonta olla eri mieltä. Tämän virallisen version kulmakivi on väite, että kaikki suomalaiset lähtivät talvisotaan. Ja että tämä sota yhdisti suomalaiset. 15 vuotta sitten myös joitakin muita käsityksiä pidettiin "historiallisena faktana". Silloin Kekkonen oli vielä puolijumala ja jatkosota luonnonkatastrofi. Ne tosiasiat ovat ajan myötä kyllä muuttuneet kyseenalaisiksi. Nyt suomettuminen on ainakin puheenaine ja hyökkäys Neuvostoliiton vastaan myönnetään maan johdon harkituksi sotatoiminnaksi. Mutta talvisota on jäänyt tähän asti koskemattomaksi, "pyhäksi" entiteetiksi. Talvisodassa "me" suomalaiset olimme yhdessä ja talvisodasta "me" suomalaiset olemme yhtä mieltä. Ikään kuin tapahtumat, jotkä täristivät vuonna 1939 koko Eurooppaa, eivät koskeneetkaan Suomea. Suomen kansaa ei jaettu kahtia kuten lähes kaikki muut eurooppalaiset kansat. Täällä Pohjantähden alla ei ollut Hitlerin ihailijoita kuten Ranskassa, Benelux-maissa ja Englannissa. Täällä kaikki taistelivat Suomen puolesta. En ole nähnyt enkä kuullut enkä lukenut mitään muuta tarinaa. Kunnes Jyrki Katainen teki saman kuin joskus Jussi Koskela: pisti kuokkansa suohon ja kaivoi Olli Wille Kuusisen esiin. Kuinka syvä multapaketti ruumiin päällä pitää olla, jotta kokonainen kansa uskoo unohtaneensa kaverin? Eikä Kuusista olekaan unohdettu, sillä heti kun suonkaivaaja Katainen on tehnyt työnsä, kaikki tiesivät mistä on kyse. Jossain kansan alitajussa Kuusinen siis leijuu. Kuitenkin se, mitä asiasta seuraa kuvaa suomalaisten käsitystä omasta historiastaan: Kataisen yleisö kiirehti vakuuttamaan, että kaikki suomalaiset olivat taistelemassa Suomen puolesta. Ja tämä onneton maahanmuuttaja jätetään taas Googlen armoille. Mediassa ei ole kirjaintakaan siitä, kuka O. W. Kuusinen oli tai mitä hänen sissihallituksensa ajoi takaa. Ruumiin päälle kasataan taas kilometreittäin suota ja hiljaisuus on palannut Suomenmaahan. Maa vailla erimielisyyttä. Minä osaan kyllä googlettaa ja opetan itselleni, kuka oli O. W. Kuusinen. Mutta epäilen, että Suomessa koulua käyvät poikani eivät ole kuulleet Kuusisesta mitään edes viidentoista vuoden kuluttua... |
5.2.2009 Seksiä itsen kanssa Seksi on hauskaa puuhaa. Mukavin piirre siinä on, että sitä voi harrastaa myös ilman partneria. Vai voiko? Nykymaailmassa itsetuntoa kärsii ja kovaa mikäli sinulla ei ole sairautta. Olet aito luuseri silloin, kuin lääkärimafialla ei ole asiaa sinulle. Tauteja löytyy ympäri ämpäri ja mikäli niitä ei löydy, sitten keksitaan uusi. Hittilistalla ovat tällä hetkellä tupakointi, ADHD ja -varsinkin umpisiistissä Suomessa- allergiat. Tiesitkö jo, että lapsesi ei nuku kunnolla koska pelkää, että hänen tupakoiva vanhempansa kuolee ennen aikojaan syöpään? Tiesitkö jo, että jos lapsesi ei kuuntele loppuun asti opettajan tylsän monologia vaan haluaa myös itse sanoa jotain, se ei vain vaaranna isänmaan Pisa-sijoitusta vaan lapsi myös kärsii ADHD:stä? Tiesitkö jo, että voit estää lastasi saamasta astmaa aliravitsemuksen avulla? Anna sille heti syntymän jälkeen pelkästään riisiä ja parsakaalia ja siivoa kolme kertaa päivässä kotoa kaikki pöpöt pois. No, siten pikkuprinssin tai -prinsessan immuunisysteemi tuhoutuu loppuikään saakka... Pysyvien ja uusien sairauksien rinnalla on vielä niitä, jotka tulevat, häviävät ja tulevat sitten takaisin. Niihin kuuluu miesten masturbointi. Anteeksi kuinka? Onko seksi itsen kanssa sairaus? No ei, vaan se aiheuttaa sairautta. Ja on siis yhtä vakava asia kuin tupakointi. Ja yhtä kielettävä kuin tupakointi. Seksi itsen kanssa aiheuttaa miehille eturauhassyöpää. Bingo! Se ei olekaan mikään pieni tautti! Tuontyyppinen syöpä tappaa vuodessa tuhansia ja on alkoholin jälkeen suomalaismiehen kakkos-kuolemansyy. On siis korkea aika varoittaa suomalaismies. Ei kossun seurauksista vaan siitä, mitä seuraa masturboinnista. "Miehellä, joka masturboi 2-7 kertaa viikossa on kaksikertainen mahdollisuus saada eturauhassyöpa verrattuna mieheen, joka tekee siitä vain kerran kuukaudessa. Paljon masturboivan miehen eturauhanen vaurioituu, koska hänellä on paljon ylimääräisiä sukupuolihormooneja." Tutkimus on julkaistu brittiläisissä "Journal of Urology International"-lehdessä. Tutkimus on tietysti täyttä potaskaa. Jutun juju on siinä, että mies, jolle masturbointi on vaarallista, on nuori, 20-40 vee. Kuitenkin tämä "käsityö" olisi päinvastoin hyvä asia yli viisikymppisille miehille. "Yli 50-vuotiailta eturauhassyöpäpotilailta sekä terveiltä samanikäisiltä miehiltä kysyttiin, kuinka usein he olivat masturboineet tai rakastelleet elämänsä eri vaiheissä. Sukupuoliyhteys ei vaikuttanut lukuihin, mutta viisikympisten joukkueen syövän riski oli 30 % pienempi kuin 20-40 vuotiaiden." Muisti tutkimuksen aineistona on hyvin kyseenalainen. Kai moni viisikymppinen jaksaa sentään muistaa, kenen kanssa on ollut milloinkin sängyssä, mutta kuka on tarkasti listannut ylös ne kerrat, kun ei ollut partneria? Tutkimus ei ole nimensä arvoinen. Valitettavasti tämän sortin tutkimuksiin menee tänä päivänä rahaa ja muita resurssejia. Masturbointi pahana asiana onkin ollut liki viisikymmentä vuotta pois "ruudusta". 1950-lukuun asti se oli kategoriassa "synti". Silloin se ei aiheuttanut eturauhassyöpää vaan sokeutta ja/tai keskushermosto-systeemin vaurioitumista. Miksi seksi itsen kanssa on nyt taas kielteinen asia? Pitääkö seksi rajoittaa parisuhteeseen ja mieluummin heteroavioliittoon? Näyttää pahasti siltä, että osalla meistä on ikävä 1950-luvulle. Se vasta on sairasta... |
29.1.2009 Perussuomalaiset ja ulottuvuudet Keskustelu perussuomalaisesta on vain kantasuomalaisten välistä. Siitä puuttuu kansainvälinen ulottuvuus. Soinilaisten kaltainen puolue on miltei jokaisessa eurooppalaisessa maassa. Ilmiö sai alkuunsa 1980-luvulla. Silloin myös vasemmisto halusi markkinataloutta. Politiikasta oli hävinnyt vastakkainasettelu ja se oli muuttunut harmaaksi mössöksi. Valtapuolueiden reunalla nousevat niin sanotut "protestipuolueet". Ne eivät kuitenkaan kyseenalaista markkinatalouden perusteita -kilpailua ja yksityistämistä, kuten vasemmisto aikanaan. Nämä protestipuolueet puhuvat vain kilpailun ja yksityistämisen pahoista oireista: yksilön turvattomuudesta ja neuvottomuudesta. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että nämä puolueet saavat fasistisia ja rasistisia piirteitä. Puoluetta johtaa yksi ja ainoa mieshahmo, usein sen perustaja, ja puolueen kannattajat katsovat vahvan johtajan epädemokraattiset linjaukset myös koko yhteiskunnan päteväksi lääkkeeksi. Yksityistämisen torjunnaksi nämä puolueet tarjoavat yhteisölisyyttä mittatikkuina "kansankunta" ja "rotu". Poliittiselle areenalle nämä protestipuolueet tuovat tuhoavan keskustelukulttuurin. Faktat ja tiedot häviävät debatista, niiden sijaan nousevat tunteet ja aavistukset. Pimeitä alavatsan emootioita kutsutaan argumentiksi. Nykyiset eduskunnat ja valtuustot sekä media muistuttavatkin olemukseltaan taksireissua. Takapenkillä joudutaan sietämään kuskin maailmankatsauksia. Kaveri sanoo pyytämättä "asiat nii kui ne o", eikä hänen tietonsa perustu mihinkään muuhun kuin siihen, mitä mystinen "kansa tietää". Mutta taksikuski ei pääse valtaan. Niin Euroopassa kuin Suomessakin nämä protestipuolueet häviävät samalla vauhdilla kuin he nousevat. Kuitenkin niiden ideat säilyvät valtapuolueiden ideoina. Fasismi ja rasismi ovat tulleet Euroopassa taas salonkikelpoisiksi. Poliitinen eliitti ottaa näistä ideoista niitä, jotka ovat hyödyllisiä, pesee niistä äärimmäisyyspiirteet pois ja pitää protestipuolueen keuluhahmon eliitin ulkopuolella. Näin käy Italiassa, missä Berlusconi käyttää Lega Nortea, maan pohjoisosasta peräisin olevaa protestipuoluetta hyväksi. Näin käy Ranskassa, missä Chiracin ja Sarkozyn puolue on ottanut Jean-Marie Le Penin ideat ja kannattajat omakseen. Näin käy Hollannissa, missä demarit ja liberaalit ajavat nykyään äärioikeiston marttyyrin Pim Fortuynin muukalaisvihaa. Näin käy Saksassa, missä bayerilainen CSU on jo vuosikymmeniä ajanut maahan uusnatsien agendaa. Ja näin käy myös Suomessa, missä "saa sanoa ääneen mitä ajatellet". Etumakua siitä saimme Porissa kunnallisvaalipäivän illalla, kun Helena Vuontio kutsui median korvan ollessa auki perussuomalaisia rasisteiksi, mutta Aki Nummelin kiirehti korjamaan Helenan lausuntoa. Minua ottaa valtavasti päähän se, että kantasuomalaiset määrittelevät keskenään, mikä on rasismia ja miltä se tuntuu meistä maahanmuuttajista! Toveri Nummelinin kuten myös kaikkien muiden, jotka haluavat katsoa soinilaiset porukaksi jonkun kanssa voi tulla toimeen, odottaisin tajuavan puhtaan faktan: perussuomalaisten ulkomaalaisvastainen viesti on jo puolueen nimessä. "Perussuomalainenhan" ei voi olla koskaan samalla tasolla kuin "uussuomalainen"! Ainakaan minun maahanmuuttajakorvissani termi perussuomalainen ei ole kovin houkutteleva. Ullottuvuudesta puheen ollen: internetissä näkyy nyt myös tämä lehti kokonaan, eli myös sen mielipideosasto "Täytyy sanoa!". Toivon, että tämä keskustelu jatkuisi siellä... |
22.1.2009 Demografinen aseriisunta Olennaisempi kysymys kun se, mikä aiheutti Gazan tilanteen on se, mikä pyörittää sitä. Tulevaisuutta ajatellen tärkeä seikka saattaa olla sen, että alueella syntyy liikaa nuoria miehiä. Keskustelu Gazan tapahtumista on yhtä synkeä kuin itse sodan kulku. On törkeää, että Israel väittää gazalaisten olevan vastuussa kuolleiden siviilien määrästä, koska sissit käyttävät naisia ja lapsia "ihmiskilpinä". Mutta vielä törkeämpää on se, että molemmat osapuoluet yhä piilottautuvat historian taakse ja haluavat muun maailman uskovan, että heillä on "oikeus" ja vastustajalla ei sitä ole. Eihän maailmanhistoriassa pysyvä rauha ole koskaan syntynyt voittajan ja häviäjän välillä, vai onko? Puheenvuorot Gazan tapahtumista armattomasti heijastavat meidän henkistä gazaamme, mistä ulospääsyä ei taida löytyä. Lähes vailla toivoa surffailen maailman median läpi löytääkseni siitä puurosta jonkun uuden näkövinkkelin. Mitä alueella tarvitaan, jotta väkivalta laantuisi? Mihin pyritään, jotta tulevaisuudessa siellä syntyisi sukupolvi, joka ei koe sotaa? Mikä enää auttaa, kun historia ei ole enää käytettävissä apuvälineenä? Löytyykö toisia tieteenaloja, joista olisi apu? Mitä sosiologit sanovat? Entä antropologit? Demografeilta eli väestötieteen tutkijoilta harvoin kysytään mielipidettä sodasta ja väkivallasta. Mutta nyt törmään otsikkoon "Gaza tarvitsee demografista aseriisuntaa." Gunnar Heinsohn on pohjoissaksalaisessa Bremenin yliopistossa tutkinnut Gazan väestörakennetta ja sanoo: "Ainakin 30 prosenttia alueen väestöstä koostuu 15-29-vuotiaista miehistä. Maissa kuten Gazassa nämä miehet alkavat tapella joko keskenään tai jotakin ulkopuolista vastaan. Aikanaan sekä Libanonissa (1975-1990), että Algeriassa (1999-2006) sisällissodat vaativat 200.000 kuolenuhria, kunnes naiset eivät enää synnyttäneet seitsemää lasta vaan vain kaksi. Gazassa syntyy edelleen kuusi lasta per nainen." Sota joka laantuu ja jopa pysähtyy, jos ei ole enää sotilaita. Ratkaisu ei olisi siis gazalaisten kollektiivinen itsemurha, vaan alueen väestörakenteen muutos. Heinsohn selittää, minkä takia Gazassa syntyy niin paljon lapsia. Vaikka alueen talous on romahtunut väkiluku nousee rajusti, koska väestön ei tarvitse itse huolehtia jälkikasvustaan. "Valtaosa vastasyntyneestä saa ruoan, terveydenhoidon ja koulutuksen UNRWA:n eli YK:n pakolaisavun kautta. Ja valtaosa miesväestöstä voi osallistua sotaan koska se on työttömänä. USA ja EU maksavat 93 prosenttia mainitusta avusta. USA ja EU ovat siis pyörittäneet alueen väkivaltaisuutta, koska Gaza on riippuvainen kokonaan länsimaisesta avusta." Demografi Heinsohn ehdottaa, että USA ja EU ottavat nuoret gazalaiset vastaan maahanmuuttajina. "Lähitulevaisuudessa USA ja EU tarvitsevat kymmeniä miljoonia maahanmuuttajia, koska väestö vanhenee. Gazassa 360.000 nuorta täyttää 19 vuotta 15 vuoden aikana. Mikäli länsimaat ottaisivat 200.000 heistä vastaan, väkivalta vähenisi olennaisesti. Moni nuori haluaa lähteä mieluummin tänään kuin huomenna Gazan helvetistä pois." Mielenkiintoinen ehdotus, joka tarjoaa myös meille täällä lännessä asuville oikeaa vastuuta. Olisihan loistava juttu nähdä tulevaisuudessa israelilais-palestiinalaisilla rauhanneuvottelupöydällä kokonainen palestiinalaissukupolvi, joka on kokenut vain rauhaa. Ja jos me avaamme Gazan rajat nuorille, myös meidän oma henkinen Gazamme saattaa avautua... |
15.1.2009 Nollasataanollayhsikahsiyski
"JoopFinland puhelimessa, hyvää päivää."
"Nollasataanollayhsikahsiyskinumeropalveluhyvääpäiväävarmistanonkoteidäntiedotoi-keinkiitosonkoteidänfirmannimijoopimyykaikki?"
"No tuotta noin...On se firman nimi, mutta..."
"Kiitosentäteidänosoiteonkosepääkujayhsikahsikahsinollaviivayhsijapitääkötämäpaikaansa?"
"Kyllä, se pitää paikkansa, mutta..."
"Kiitosentäpostinumeroonkoseyksikaksinollanollanollanollaporissapitääkötämäpaikansa?"
"Kyllä, taitaa olla niin, mutta..."
"Kiitoskaikkionsittenihankunnossahyvääpaivänjatkoahei!"
"......."
"Virtanen, hyvää päivää."
"JoopFinland Porista hyvää päivää. Onko rouva Virtanen?"
"Ei hän juuri nyt istu ihan mun vieressä, mutta mikä on asianne?"
"Rouva Virtanen soitti minulle pari päivää sitten. Kyse oli todennäköisesti myyntisoitosta, mutta siitä rouva ei ilmoittanut. Nyt sain kuitenkin laskun teiltä."
"On rouva Virtanen aivan varmasti ilmoittanut teille, mistä oli kyse kun mä istun tässä ihan hänen vieressään ja tarkistan kaikki, mitä rouva tekee hehhehheh..."
"Onko minä joskus ostanut teiltä jotain?"
"Kuinka niin?"
"Kuin laskussa lukee asiakasnumero."
"Niin entäs sitten? Soitimme teille, ostitte meidän palvelumme ja me lähetimme teille laskun asiakasnumerolla. Ei mitään sen kummeimpaa..."
"Olen vuosi sitten saanut samanlaisen lasku, olen myös silloin soittanut teille ja pyytänyt, että tietoni poistetaan asiakastietokannastanne."
"Te haluatte siis peruttaa ostonne..."
"Kyllä. Ja haluan myös korostaa, että telemarkkinointi ei voi käsitykseni tarkoittaa siitä, että soitetaan maan ympäri ja lennätetään sitten ihmisten tiedot heti tuon ensimmäisen yhteydenoton jälkeen asiakasrekisteriinne."
"Ajaaa. Sä tulet hollantilaisena meille täällä Suomessa kertomaan, millä lailla meidän pitää toimia. Tätä meidän touhu on aivan lainmukaista..."
"En tiedä muista hollantilaisista mitään, vaan tulkitsen teidän niin sanotun touhunne huijauksiksi."
"Vai että semmoista hehhehheh..."
"Saisinko heti tämän soiton jälkeen sähköpostitse vahvistuksen, että minun tietojani ei enää käytetä?"
"Voisin mä nähdä sen verran vaivaa hehhehheh..."
(Tämä keskustelu tapahtui viime marraskuussa. Sähköpostiviestiä odotan yhä edelleen...) Joopia julkaistaan kirjassakin Hallo, ik heb jullie jarenlang tot vervelens toe lastig gevallen met de vorderingen in mijn schrijverskarriere. Nu dient zich daarin een mijlpaal aan waarin ik jullie wil laten delen. Jopie word gepubliceerd! En nog wel in het Fins... Kijk, dat kunnen weinigen me nadoen, toch? Vorige winter deelgenomen aan 'n literaire prijsvraag en in november een belletje gekregen dat mijn verhaal "Vaihtuvat maisemat" (Wisselende landschappen) opgenomen is in de anthologie "Mikä ihmeen uussuomalainen?" (Nieuwe Finnen? Hoezo nieuwe finnen?). Aanstaande vrijdag ontvang ik in Helsinki samen met de overige winnaars de door immigranten geschreven verhalenbundel uit de schone handen van de minister van cultuur hiero. Het spreekt vanzelf dat ik jullie geen present-exemplaar kan sturen. Wel zal ik tzt een vertaling van mijn verhaal op mijn website www.joopfinland.com zetten. En ik zal vrijdag aan jullie denken. In dankbaarheid! Hei! Hyvää Uutta Vuotta! Kirjailijanurani sai ison ja iloinen potkun eteenpäin! Olen osallistunut viime talvena kirjallisuuskilpailuun ja sain viime marraskuussa puhelinsoiton, että tarinani "Vaihtuvat maisemat" julkaistaan antologiassa "Mikä ihmeen uussuomalainen" (Teos). Voi mikä ainutlaatuinen yhdistelmä: Kirjailija, joka on julkaissut sekä Hollannissa että Suomessa... hollanniksi ja suomeksi... Tulevana perjantaina eli jo huomenna 16.1 saan Helsingissä muiden kirjoituskilpailun voittajien joukossa muutamia kappaleita kirjasta itse herra kulttuuriministeriltä. Porissa lahjoitan niitä sitten eteenpäin. Suurkiitos teille kaikille tuestanne! Hello, great news to start the New Year with! After years of tryal and error one of my short stories "Vaihtuvat maisemat" (Changing landscapes) is going to be published in Finnish. I sure must be the first Dutch author writing also in Finnish... The story has been elected part of the anthology "Mikä ihmeen uussuomalainen" (New Finn? Sorry, what New Finn?). Next Friday the authors of the work (published by Teos) will in Helsinki be congratulated by the Finnish Minister of Culture and Sports. I feel utmost grateful for the trust and support you all have given me! Joop Joop Wassenaar on Satakunnan Työn vakituistakin vakituisempi kirjoittaja syyskuusta 2004 alkaen. Hän on avustanut lehteä viikoittaisten kolumniensa ohella myös urheilua koskevilla jutuillaan. Hänen Eurooppa-tietämyksensä on laaja ja ulottuu niin maantieteellisesti kuin historiallisesti eri tavoin kohti psyykkistä Linnunrataa eli asioiden laajaa ymmärrystä. Olemme ylpeitä paitsi näistä julkaisemistamme Joopin jutuista myös siitä, että toverimme Wassenaar menestyy sekä hollannin- että suomenkielisenä toimittajana ja kirjoittajana, niin kuin hän edellä kertoo. Lehden ja kustantajan parhaat onnittelut hänelle! Jutun yhteydessä ei ole, niin kuin ei ole Joopin kolumnienkaan, kirjoittajan kuvaa. Se johtuu siitä, että kirjoittaja on, mikäli olen asian oikein ymmärtynyt, siinä vakaassa mielipiteessä, että sanat eli teksti ei saa häiriintyä kuvista. Asia kun tulee sanotuksi oikein, iskevästi ja paikalleen, se on kaikein tärkeintä. Aimo Ruusunen |
8.1.2009 Nyt juhlitaan! Tuliko lama yllätyksenä? Kuinka lama voi yllättää, kun se on kiinteä osa kapitalismia? Mikä minut sen sijaan yllättää on se, että kapitalismin romahdusta ei juhlitakaan. Syntyi suunnaton euforia täsmälleen kaksikymmentä vuotta sitten. Itä-Euroopan sosialistiset hallitukset kaatuivat toinen toisen jälkeen. Nuorelle sukupolvelle, joka ei ole lukenut historiaa vaan pelkästään pörssiuutisia, voin vielä kerran kertoa siitä. Niin sanottu Rautaverhon itäpuolella sijaitsevat maat joko hajotettiin tai – kuten mm. Suomi – raahattiin hiuksista vapaamarkkinoille. Lännessä kommunistiset kirjailijat, poliitikot ja akateemikot pakotettiin anteeksipyyntöihin. USA:ssa Francis Fukuyama kastettiin neroksi, koska kaveri ilmoitti historian olevan lopussa. USA:n presidentti George Bush vanhempi kutsui tätä maailmaa vailla historiaksi, Uudeksi Järjestyksi, ja näytti Persianlahdella mitä se tarkoitti. Nyt kun kapitalismi pysähtyy kuin seinään, vasemmisto on kuitenkin kuin halvaantunut. Hei herätys! Nyt on meidän vuoromme juhlia. Suuri Punainen Voitonjuhla! Nyt kun historia ei olekaan loppunut ja maailma jäi vaille minkäänlaista järjestystä, nyt on tullut meidän aika. Nyt käännetään katseet Etelä-Amerikkaan, missä sosialistiset hallitukset ovat kasvattaneet suosiotaan jo pidemmän aikaa. Nyt kaadetaan Euroopan oikeistohallitukset toinen toisen jälkeen. Ja nyt muokataan Länsi-Euroopan karttaa hajottamalla Suur-Espanjaa, Suur-Ranskaa ja Suur-Britanniaa. Nyt kataloonit, baskit, flaamit ja skotit tarvitsevat tukeamme. Nyt kun vapaa markkinatalous on räjähtänyt itsestään, vaihtoehtoista talousoppia ei voi enää syrjiä. Tämän päivän taloudellinen kaaos ja neuvottomuus huutaa Keynesiä ja Marxia. Eikä muutos voi pysähtyä sinne. Ei tästä enää selvitä kuluttumalla taas enemmän ja enemmän. Maapallo, meidän biotoopimme, on pelastettava. Ei huomenna vaan nyt. Nyt valtaa punavihreille! Kapitalistinen kasvutalousideologia on heti kiellettävä niin kouluissa kuin mediassakin. Ne poliitikot, akateemikot ja kirjailijat, jotka ovat antaneet kasvot vapaamarkinnoille, pakotetaan pyytämään anteeksi. Suomessa se tapahtuu ensi itsenäisyyspäivänä, kun ollilat, niinistöt ja sarasvuot tuomitaan suorassa tv-lähetyksessä linnanjuhlan sijaan. Mutta ei meidän tarvitse odottaa niin kauan. Punainen suurjuhla huipentuu jo tämän kuun kahdeskymmenes päivä. Silloin George Bush nuoremman presidenttikausi päättyy ja hän joutuu isänsä kanssa oikeuteen. Kaksikko saa syytteet maailmanrauhan ja ihmisoikeuksien rikkomisesta sekä maailmantalouden väärentämisestä. Busheja ei surmata kuten aikanaan Romanian sosialistinen presidentti Ceaucescu ja Irakin valtionpää Saddam Hussein. Punaisessa juhlassa ei ole sijaa kuolemantuomiolle. Bushit viedään Haagiin ja heidän oikeudenkäyntinsä tulee suorana lähetyksenä telkkarissa, Sopranoksen ja Kauniiden ja Rohkeiden tilalla. Samana päivänä USA:n uusi presidentti ilmoittaa maansa armeijan lakauttamisesta. Kokonaisilta jenkisukupolvilta kielletään sotilasura. Sillä vasta sitten, kun amerikalaiskodeista ei enää löydy sotasankareiden kuvia, maailma rauhoittuu...” |