2011
29.12.2011 Kahdeskymmenes kahdettatoista Vuoden vaihde on minulle aina ollut suurempi juhla kun joulu. Kotimaassani pääsiäinen on joulua tärkeämpi kirkkojuhla. Lahjapöydän hollantilaiset valmistelevat taas joulukuun 5. päivänä, Pyhän Nikolauksen nimipäivän aattona. Vuoden vaihtumiseen liittyy etenkin lapselle odottamista ja unelmointia eli magiaa. Vuoden viimeisenä päivänä äitini ja siskoni leipoivat valtavan määrän ”oliebollen” eli kuumessa öljyssä paistettuja pullia. Kello nolla nolla purskahti kotikadullamme hirmuinen ilotulitus. Uudenvuoden ensimmäinen yö vietettiin naapuriperheen luona. Naapuri väitteli kanssani politiikasta ja tarjosi elämäni ensimmäisen viinan. Minusta oli tullut mies. Vuosiluvun vaihtuminen merkitsee minulle ehkä niin paljon myös siitä syystä, että olen muuttanut maasta toiseen. Minusta tuntuu, että elämäni koostuu kahdesta osasta. Olen eri ihminen kuin aikanaan kotimaassa eikä se johdu pelkästään siitä, että ikää on kertynyt. Lasken edelleenkin, usein ja tarkkaan, kuinka kauan sitten olen saapunut Suomeen ja kuinka kauan olen ollut pois kotoa. Onko siinä järkeä? Ainakin hämmästyttävän tunteen se joskus antaa. Esimerkki. Olin hiljattain Hämeenlinnassa, missä olen asunut ensimmäiset kolme Suomen vuottani. Näytin suomalaiselle vaimolleni kaupunkia ja totesin: ”En millään voinut kuvitella seitsemäntoista vuotta sitten, että esittelen syntyperäiselle suomalaiselle tätä kaupunkia. Tuntuu tosi hassulta, että muistan itse paikkoja, joita ei enää löydy täältä! Että tunnen tämän kaupungin menneisyyttä jo parempi kuin moni nuori suomalainen. Että olen tavallaan itse osa tämän kaupungin menneisyyttä!” Myös palsta tässä lehdessä on jo kerännyt historiaa. Syksystä 2004 lähtien täällä on kommentoitu isoja ja pienempia uutisia, joskus jotain hyvin henkilökohtaistakin asiaa. Mutta ei ole syytä pysähtyä tähän. Maailmassa tapahtuu yllin kyllin. Vuosi 2012 ratkaisee esimerkiksi sen, mihin suunta EU kehittyy. Myös Lähi-Idän tulevaisuus on juuri näillä hetkillä vaakalaudulla. Mihin arabit pyrkivät? Entä Israel? Kuitenkin kun keskitymme näihin ongelmiin meitä uhkaa se, että olemme sokeita kriisien perussyylle: ilmastomuutokselle ja siitä syntyvälle köyhyydelle. Suuri osa ihmiskunnasta kärsii jo tai tulee kärsimään pian nälästä ja lähtee matkalle. Mikäli emme täällä Lännessä pysty jakamaan hyvinvointiamme muiden kanssa, olemme kaikki todella syvässä pulassa. Suomessa uusi vuosi tuo mukanaan kunnallisvaalit. Ensi syksynä kuntauudistuksen totuus on paljastunut ja vaalit tulevat olemaan monien kuntien viimeinen. Vastakkain ovat käsittääkseni perussuomalaiset ja vasemmisto. Olen itse ehdokkaana Eurassa. Muutosta Porista tulee jo kolme vuotta, ja olen nyt perehtynyt Euraan ja euralaisuuteen sen verran, että uskon voivani vaikuttaa pariin asiaan. ”Euralaistuminen” inspiroi minua myös kirjoittamaan. ST:n lukija on tottunut siihen, että Harjavallasta ja Kokemäeltä saadaan lähes viikottain päivitystä. Sellainen tahti on minulle toistaiseksi liian kova, mutta Eurasta kuullaan tulevaisuudessa enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Matkalla ollaan ja ikää kertyy. Joku sanoi joskus, että ihminen tulee vanhaksi silloin, kun hautajaiskutsujen määrä kasvaa. Väite pitää paikkansa. Olen käynyt kolmen viime kuukauden aikana peräti kolmissa hautajaisissa. Toivon uudesta vuodesta varsinkin siitä, että pysymme kaikki terveinä ja hengissä... |
22.12.2011 Yleisradio Maassamme on 600.000 työllistettyjä ja tukityöllistettyjä eli suomeksi sanottuna piilotyöttömiä. Hurja luku varsinkin, kun suomalainen työvoiman kokonaismäärä on noin 2.600.000. Vielä hurjempi tilasto löytyy Yleisradiosta. Yle työllistää 3.100 ihmistä. Mutta Ylen asiakkaasta tuntuu, että talossa korkeintaan kymmenkunta henkilöä tekee oikeasti työtä. Ylen ongelmat television puolella ovat hyvin tiedossa. Keskustelupalstoihin tulvii katsojien negatiivista palautetta ja yhä kasvava osa yleisöstä ei ole enää halukas maksamaan palvelun laskua. Kuluttajien tyytymättömyyden syy näkee joka ilta. Aikanaan tv-ohjelman uusinta oli kesäilmiö, Suomen syvimmän suven merkki eli se kuului samaan sarjaan kuin matonpesu, kukkien tuoksu ja marjakakku. Mutta nykyään elokuvan, sarjan, dokumentin ja jopa ajankohtaisen ohjelman uusinta ei riipu enää vuodenajasta ja uusinnan vauhti on vain kiihtynyt. Seurasin viime kesäkuussa Leo Tolstoin ”Rauha ja sota” -klassikkoromaaniin perustuvaa sarjaa. Amerikalaistuote oli hämmästyttävän huono, mutta vielä hämmästyttävämpää oli, että Yle pisti saman B-sarjan tuotteen jo syyskuussa uudestaan pyörimään! Radion puolella on sama ongelma. Ylen Radio Suomi -kanavalla, missä on pidemmät uutislähetykset ja ajankohtaisohjelmat, arkipäivä alkaa kello 7 uutislähetyksellä, jonka sisältö ei yleensä ole muuttunut tuntia myöhemmin. Kello 8:n uutisten jälkeen alkaa ajankohtaisohjelma studiosta ja kello 9 uutislähetyksessä kuullaan -jo kello 7 lähetyksessä esitettyjen aiheiden lisäksi- pätkä siitä, mitä pari minuuttia sitten studiossa on satuttu sanomaan. Näin on alkanut päivän varsinainen noidankehä. Keskipäivällä koostetaan toisessa pidemmässä lähetyksessä aamustudion tapahtumat, ja myös kello 17 uutislähetyksessä aiheet plus kommentit ovat suurin piirtein yhä edelleen samat kuin aamulla kello 8. Vaikka myös Ylen radiotarjonta muodostuu siis ikuisista uusinnoista, kuuntelijoiden palaute ei ole yhtä huono kuin televisiokatsojilta. Johtuuko se siitä, että keskiverto radionkuluttajalla on enemmän ikää kuin tv-katsojalla? Onko suomalainen radiokuuntelija tottunut siihen, että radio toistaa samaa viestiä ympäri vuorokauden? Että radio tavallaan aivopesee hänet? Että radio on yhä edelleen se, mikä se oli Kylmän Sodan aikana: propagandakeino? Suomalaisten uutispäivä kulminoituu tv:ssä illan pääuutislähetyksessä. Joka on jaksanut seurata koko päivä Radio Suomea, tietää jo täsmälleen mitä tulee. Ylen puoli yhdeksän tv-uutislähetys on kuin Ylen Radio Suomen kello 17:n uutislähetys, missä on kuvia mukaan. Voin sulkea silmääni tai hiljentää telkkarin äänen, sillä aiheisiin kuuluvan tekstin osaan jo ulkoa... |
15.12.2011 Kesätyöhaastattelu ”Joo, muistatko kun puhuin siitä kesätyöstä?” On sunnuntai-iltapäivä ja poikani on jo valmiina palamaan kotiin äitinsä luo, kun hän nostaa herkän puheenaiheen pöytään. Hän on täyttynyt viisitoista ja aloittaa joka lauseen joolla. ”Joo, että meinäsin kerätä rahaa tietokoneeseen, ja että sen pitäisi tapahtua kesäkuussa, koska heinäkuussa ollaan äidin kanssa mökillä, mutta kun kesäkuussa olen aina käynyt sinun luonasi, ja nyt en pääsisi sitten käymään...” Kun en sano vielä mitään, hän poistaa pitkän tukan naamansa päältä ja jatkaa: ”Joo, tuli vain yhtäkkiä mieleen, että mitä jos tekisin silloin työtä sinun firmassasi? Että kävisin koko kesäkuun täällä ja teen työtä ja katsoisin sinun kanssasi jalkapallon EM-kisat ja että meillä olisi hauskaa...” Hän näkee jo naamastani, että idea sytyttää myös minua, ja korostaa vielä kerran, että se on ihan hänen oma ideansa. ”Se on loistava idea”, totean. ”On kiva, että olet itse keksinyt sen. Tykkään siitä, että et ole hankkimassa jotakin ajovejettä, vaan haluat satsata rahaa tietokoneeseen. Mutta minun firmani on niin pieni, että en voi työllistää ketään.” ”Kuinka niin, eikö sinulla ole mitään tekemistä, vai?” ”On. On työtä yli kyllin, mutta Suomessa on tosi hankala järjestää jollekin palkkaa. Tulee valtavaa sähläämistä viranomaisten kanssa ja joudun ensin maksamaan palkan ennen kuin verottaja tai joku tukitaho maksaa minulle siitä takaisin. Ei minulla ole varaa siihen.” ”Joo, mutta koulussa sanottiin, että ei tarvi olla sopimusta. Että voi hyvin käydä työssä jonkun sukulaisen luona. Silloin ei tarvi papereita.” ”Suomessa tarvitaan aina papereita. Silloin, kun sä haet aikuisena työtä, sinulta kysytään kolme todistusta: ajokortti, sotilasarvo ja kesätyökokemus. Koska sinä tuskin haluat oppia ajamaan autoa etkä halua käydä armeijaa, sinua käsitellään jo ihan syrjäytyneenä nuorena jos sinulla ei ole ollut kesätyötä. Tosiaan tiedät jo, että minä en halua sinua paiskimaan töitä sinun iässäsi. Minusta on älytöntä, että lapsi joutuu työpaikassa noudattamaan kaikenlaisia sääntöjä ja käskyjä myös kesällä, vaikka täällä Suomessa koulussakin eletään jo armeijameiningissä. Nouset nyt jo joka aamu kuudelta sängystä ja sinulla on nyt jo neljä tuntia kotiläksyä per päivä, koska sinun koulusi haluaa pizzapisteet...” ”Se on kuule Pisa eikä pizza”, poika nauraa. ”Se on muuten Italiassa, tiesiksä sitä?” Hän toistaa, että hän pärjäisi ilman papereita: ”Voisin tehdä työtä silloin kun sinullakin sopii eli vaikka iltapäivällä ja viikonloppuna....” ”Sinulla ei olisi härskiä pomoa etkä istuisi orjapalkalla jossain jätskikioskissa...” ”Voisin oikolukeaa sinun kolumneja ja tehdä myös pihatyötä...” ”Aamuna pelaisimme jalkapalloa kuten ennenkin ja vasta sen jälkeen olisi työpäivä...” ”Joo ja illalla olisi sitten ne EM -kisat...” ”Kysyn, mitä mieltä äitisi on tästä. Jos hän suostuu, sä tulet tänne.” ”Joo. Paljonko meinaat maksaa minulle?” ”Paljonko tietokone maksaa? Ostan sen sinulle.” |
8.12.2011 Ulvilan surmasta viisi vuotta En pidä varsinaista päiväkirjaa, vaan minulla on sitä varten kalenteri. Tummansiniseen, aaneloseen kokoiseen kirjaan, jonka kansi on tehty kankaasta, tallennan joka päivä, missä olen ollut ja miltä sää näytti. Päivästä kerään tietoja enemmän silloin, kun olen saanut postia tai soittanut puhelimella. Myös kirja tai elokuva, josta olen nauttinut, ikuistetaan. Mutta sellaista tietoa ei kirjasta löydy kovin usein. Todella harvoin noteeraan almanakkaan jonkun sukulaisen, ystävän tai tutun ihmisen syntymästä tai kuolemasta. Ensimmäinen joulukuun päivä on almanakassani ainutlaatuinen, sillä siitä löytyy vuodesta 2006 lähtien muistutus, että sinä päivänä Jukka S. Lahti kuoli. Mies ei ollut edes tuttuvani minulle. En tiedä Lahdesta sen enempää yksityiskohtiä kuin että hänen toinen jalkansa oli toista lyhyempi. Siitä kertoi minulle vaimoni silloin, kun Lahti toimi muutamia viikkoja hänen esimiehenään. Tuntuu ihmeelliseltä, että hänen valokuvansa, joka tuli surman jälkeen julkisuuteen, tavallaan vahvistaa sitä käsitystä, mikä jo olin saanut vaimoltani. Hieman epäselvässä kuvassa mies vaikuttaa haavoittuvalta, viattomalta. Viattomia ihmisiä oli monta silloin heti 1.12.2006 jälkeen. Lahden aviovaimo oli jopa niin viaton, että hän jäi julkisuudessa kokonaista kolme vuotta vailla nimeä. Tänään Ulvilan surma on käsittämätön rikosepisodi, missä mikään ei ole sitä miltä se näyttää. Mutta aluksi sitä kuvailtiin surullisen lopun saaneeksi perhe-idylliksi. Puukotuksen tutkijaksi pestattiin paikallinen poliisi, joka siihen asti oli saanut nimeä mediassa pelkästään maakunnan koululaisten kiusaajana. Jutun kansainvälinen ulottuvuus unohdettiin (No joo, minuakin epäiltiin, mutta haluan uskoa, että se ei johtunut maahanmuuttajataustastani...) Lahti työskenteli kansainvälisessä firmassa, joka mm. osallistuu asekauppaan, ja mies oli muutenkin nähnyt maailmaa. Silti en ole lukenut vielä yhtään mitään roolista, mikä Lahdella on mahdollisesti ollut pedofiiliverkossa, joka hänen vaimonsa epäillään pyörittävän. Minua henkilökohtaisesti on näiden viiden vuoden aikana eniten vaivannut se löysyys, millä poliisi, mediat ja suomalaiset ylipäänsä suhtautuvat raakaan väkivaltaan. Murhan epäiltynäkään en ole mistään saanut käsitystä, että Suomessa henkirikos olisi eri asia kuin esimerkiksi polkupyörävarkaus. Poliisit, media, naapurit ja tutut puhuivat minulle jutusta erittäin härskillä tavalla ja antoivat kuvaa, että ”puukko joskus vain yksinkertaisesti heiluu täällä Suomessa.” Miksi tässä maassa puukottaja tuomitaan yleensä taposta? Eikö jo pelkästään puukon kantaminen ja heiluttaminen tee puukottajasta murhaajan? Olen viime keväänä kirjoittanut kirjan Ulvilan surmasta. En ole saanut sitä julkistettua ja hyvä niin, sillä kirjassa olin ahdistunut ja katkera. Kirjassa olin vielä teosta epäilty. Olen sen sijaan parhaillaan kirjoittamassa kirjaa, missä Ulvilan surma on oikeasti mukana, mutta osittain fiktiona, kuviteltuna. Olen Suomessa debytoinut kirjailijana kaksi vuotta sitten novellilla, jonka nimi on ”Vaihtuvat maisemat”. Esikoisromaanini saa saman nimen. Kirjassa Ulvilan surma on taustatapahtuma. Hämmästyttävä, mutta loppuun käsitelty kokemus monien muiden joukossa... |
1.12.2011 Pappi presidentiksi? Oli karmea kokemus katsella ja kuunnella A-talkissa pienpuolueiden presidenttiehdokkaiden vaalipaneeli. Ylen logiikka kyllä ihmetyttää. Lätkämatsi tai hiihtokisa, joka venyy, saa Pasilan miltei heti toimimaan niin, että seuraava ohjelma siirtyy myöhempään ajankohtaan. Mutta kerran kuudessa vuodessa järjestettävä poliittinen keskustelu a) jaetaan kahdeksi (ikään kuin olisi olemassa A- ja B- poliitikot) ”jotta puheaikaa riittää kaikille”, ja b) laitetaan juontajaksi muutenkin aina jonkin verran hysteeriseltä vaikuttava Susanne Päivärinta. Vihje Ylelle: pistäkää Eva Biaudetille kukkahattu päähän ja sanokaa hänellä, että hän ei saa puhua. Sillä konstillä säästetään puheaikaa muille, eikä katsoja menetä mitään, sillä hän näkee hatusta mitä Biaudet ajattelee. Keskustelu sammui sillä hetkellä, kuin Päivärinta esti Paavo Arhinmäkeä puhumasta Natosta. Nuori, innokas Arhinmäki suuttui ja totesi, että ”aijaa, että politiikasta ei puhuta, vai?” ja tavallaan vetosi itsensä takaisin mukaan tapahtumaan. Jos olisin ollut Paavo, olisin kysynyt, missä C-ehdokkaat kokoontuvat tai lähtenyt livenä studiosta kävelemään. Nyt kävi niin, että muut saivat puhua. Eva Biaudet, Sari Essayah ja Pekka Haavisto puhuivat rauhasta ja rakkaudesta ja kehitysavusta (joka muodostaa heidän ajatusmaailmassaan rakkauden huipun). Presidentti on heidän mielestään ”isä- tai äitihahmo”. Välillä myös kuultiin, että ”talous taantuu, mikäli ei tapahdu ihmettä” ja että ”EU:n tulevaisuus on meille kaikille mysteeri.” Ensimmäisenä adventtisunnuntaina kirkko oli tupaten täynnä. Pappi aavisti hyvin, että suurin osa tästä porukasta istuu harvoin jos koskaan hänen edessään ja hän puhui selkokieltä. Raamatun teksti kertoi, kuinka Jeesus saapuu Jerusalemiin. Kaveri istuu aasin selässä. ”Miksi Jeesus ratsastaa aasilla?” pappi kysyi. ”Kaksituhatta vuotta sitten kuningas ratsasti hevosella armeijansa eturivissä sotaan. Hevonen oli siis sodan symboli. Kansa pelkäsi kuningasta, joka ratsasti hevosella. Jeesus ei halunnut nostaa pelkoa. Jeesus tuli rauhan nimessä aasin selässä istuen. Jumala ei sodi, vaan Jumala haluaa saada meitä hänen puoleensa käyttämättä asetta. Mitä keinoa Jumala sitten käyttää?” Pappi antoi muutamia vaihtoehtoja. ”Jumala toimi rakkaudella ja hän tekee ihmeitä. Ja loppujen lopuksi Jumalan toiminta meidän arjessa pysyy mysteerinä: meidän ei tarvitse tietää tarkkaan, minkäläinen Jumala on ja millä lailla hän vaikuttaa meihin. Jumala on meitä suurempi.” Rakkaus ja rauha ja ihmeenteko ja mysteeri... Siis hetkinen, Susanna Päivärinnan vieraat puhuivatkin ikään kuin he olisivat olleet adventtikirkossa! Pappi puhui sopivassa ympäristössä. Kynttilät ja virret sun muuta asiaan kuuluvaa, ja hän joka puhuu on kiistämättä pappi. Mutta Biaudet ja Haavisto ja Essayah, mistä he oikein puhuivat, millaista kuvaa he halusivat antaa meille heistä? Onko talouskatastrofi joku luonnonilmiö, kuten maanjäristys? Onko EU:n romahdus mysteeri vai seurausta eurooppalaisten kyvyttömyydestä muistaa lähihistoriansa? Kuka meistä tarvitsee presidentin, joka määrittelee ketä saa ja pitää rakastaa? Eikö jokaisella meistä ole jo äiti ja isä...? |
24.11.2011 Kokoomuksen Tony Halme Silloin kuin Aleksander Stubb alkoi puhua päiväkodin muretta, ajattelin että mies oli kyllästynyt. Pohjoismaisessa yhteistyössä ei ymmärretä suomea eli Stubbin kollegoille ”vittu paska” voi tarkoittaa vaikka ”vaimo sai lapsen, nyt täyttyy mennä”. Mutta koti-Suomessa oltiin jopa Kokoomuksessa sitä mieltä, että puolueen nuori stara olisi turhautunut. Odotinkin Eurooppa-ministerin ilmoittavan, että hän vetäytyy politiikasta perheensä vuoksi. Onhan äänestäjien pettämisestä tullut jo tapaa, myös Porissa. Stubb kuitenkin yllätti kaikki. Jollain tavalla hän sai Helena Petäistön matkustamaan Pariisista Bruggeen. Brugge, jota Helena kutsuu Brugesiksi vaikka kukaan Bruggessa ei puhu tai ymmärä ranskaa, on Belgian Porvoo. Keskiajalle jämähtänyt pikkukaupunki, jossa asuu vain rahaa ja museonjohtajia. Ministeri Stubb puhuu siellä ylä-asteen koululla. Helenan mielestä kyse on yliopistosta, mutta kuva ei valehtele. Stubbin yleisö koostuu 14-16 vuoden ikäisistä pojista ja joukossa on muutama tyttö. Luokka on ahdas, kakarat levottomia. Stubb juttelee Darwinista. Hetken epäilen hänen puhuvan Madame Petäistöstä, joka isoilla hämmästyneillä silmillään varustettuna seisoo kuin drontti Bruggen retrokeskustassa. Ministeri ei kuitenkaan puhuu floorasta ja faunasta, vaan EU:sta. Stubb toivoo EU:ta näyttävän darwinistisia piirteitään eli suomeksi sanottuna että eurooppalaisella taistelukentällä vahvat voittavat heikommat. Onko Stubb edes ollut tiedossa, että hän puhui juuri tapahtuneesta Euroopan historiasta? Että maanosamme on ollut täsmälleen sellainen taistelukenttä, eikä vain kerran, vaan montakin kertaa, jopa aivan lähimenneisyydessä? Että Euroopan yhteistyö ei ole alkanut voitosta vaan tappiosta? Että EU:n perustajat eivät ole tulleet Stubbin tavoin diplomaattikoulusta vaan keskitysleiriltä? Että Euroopan yhteistyön perustaminen onkin heikkojen saavutus? Stubbin ja Petäistön olisi pitänyt matkustaa Bruggesta 50 kilometriä etelään, vielä syvemmälle Flanderiin. Sieltä Ieperin ja Poperingenin ympäriltä löytyy jälkiä taistelukentästä, jota Euroopan yhteistyön esi-isä Robert Schuman kutsui toisen maailmansodan pesäksi. ”Versaillen rauha on tuhonnut meidän vuosisatamme”, tämä ranskalainen poliitikko totesi vuonna 1948. ”Koskaan enää Eurooppa ei saa nähdä voittajien kostoa.” Stubbin pissa ja kakka -vaihe on ohi, h änestä on tullut tosimies. Ministerista on tullut Kokoomuksen Tony Halme. Toki porvareiden ääniharava syö haarukalla ja veitsellä (yhtä aikaa) eikä käytä huumeita, vaan sairastuu pikemminkin anoreksiaan. Mutta Stubbin ajatusmaailma on sitä samaa pimeää ja kielenkäyttö sitä samaa maskulliinista kuin Halmeenkin. Sitä urospuhetta. Hyi, hyi, Stubb ei näytä meille enää hammaskalustoaan, vaan katseemme työnnetään alaspäin kaverin alavatsaan. Onneksi retoriikka vahvoista ja heikoista ei ole vielä levinnyt Bruggesta koko maailmaan. Vuorokautta Stubbin esiintymisen jälkeen löytyi telkkarista ohjelma, jota myös Aleksanderin kannattaisi joskus katsella: ”Toisenlaiset frendit”... |
17.11.2011 Israel twelve points Hollannissa valtio aikoinaan pyöritti valistuskampanjaa motolla: ”Jos tyttö sanoo ei, hän tarkoittaa ei”. On näet ihmisiä -heidän joukossa myös tuomareita- joiden mielestä naisen saa raiskata, mikäli hän pukee minihameen päälleen. Eli että nainen tavallaan itse voi ”aiheuttaa” raiskauksen. Ajatukseen, että uhri on itse syyllinen häntä koskevaan rikokseen voi törmätä myös keskustelussa rasismista. Meillä on Suomessa nyt sisäministeri, joka haluaa vähentää turvapaikan hakijoiden määrää, ”koska lisää ulkomaalaisia aiheuttaa lisää rasismia.” Sisäministerin ajatuskululla on vanhat perinteet. Esimerkiksi Israeli perustettiin tällä meiningillä. Toisen maailmansodan jälkeen voittajat halusivat irti juutalaisvihasta. Ei sentään sen takia, että juutalainenkin on ihminen (juutalaisia metsästettiin sekä ennen sotaa että sodan aikana ei pelkästään Saksassa, vaan ympäri Eurooppaa) vaan sitä syystä, että juutalainen aiheutti juutalaisvihaa. Syntyi Israelin suurvalta, joka sai rahaa ja muuta tukea Euroopasta ja USA:sta. Israel määritteli Lähi-Idän alueen päiväpolitiikkaa ja rakensi ydinpommin. ”Luvattu maa” oli taloudellinen ja sotavoimallinen menestystarina eurooppalaisten ja amerikkalaisten mielestä kivikauden aikaan jämähtyneiden arabien keskellä. Tänään Israel ei ole kuitenkaan enää niin hyvä paikka asua. Tel Avivissa ja Jerusalemmissa porukkaa lähtee päivittäin kadulle protestoimaan. Israelilaisten protestit koskevat elintasoa ja demokratiaa. Moni israelilainen kärsii työttömyydestä ja on turhautunut maan johtajiin. Nämä johtajat ovat vuorostaan turhautuneet kansainväliseen yhteisöön. Heidän mielestään jotain meni pieleen silloin kun länsimaat perustuivat Israelin. Vanhaa Testamenttia tulkittiin väärin. Raamatussa juutalaisten jumala puhuu maasta, jossa on runsaasti ”maitoa ja hunajaa”. Totta kai hunaja ja maito muodostivat 4000 vuotta sitten ykkösnautintojen raaka-aineet. Mutta raamatunkaltaisessa kirjallisuudessa puhutaan asioista symbolisessa mielessä. Eli puhutaan "tärkeimmistä raaka- aineista". Nykyään pärjäät suurvaltana vain öljyllä ja kaasulla. Eli Israelin johdon mukaan heidän jumalansa lupasi kansalleen Iranin! Iran on maailman toinen öljyn ja kaasun tuottaja. Sekin on pyrkinyt suurvallaksi, silläkin on ydinpommi. Ja myös Teheranissa protestoidaan sillöin tällöin maan hallitusta vastaan, mutta nämä protestit sammutetaan helposti öljyvoittojen avulla. Haluatko paremmin todisteen siitä, että maailma ei enää pyöri hunajan tai maidon ympärillä? Mooses johti aikanaan juutalaiset ulos Egyptistä vuosikymmenien kestäneellä kiertomatkalla. Mutta nykyajan eksoduksen Iraniin ei tarvitse kestää kuin pari kuukautta. USA:han on hiljattain hakenut itselleen Irakin öljyvarat siinä ajassa. ”Home before Christmas”, kotiin ennen joulua, miten se sanotaankaan hepreaksi...? |
10.11.2011 Armofarssi Passiivinen armokuolema on lääketieteellinen menetelmä, jossa parantumattomasti sairas ihminen saa hallitusti kuolla niin että lopetetaan hänen hoitonsa. Onnistuneena tämä menetelmä helpottaa sekä potilaan että lähiomaisten tuskaa. Epäonnistuneena siitä syntyy farssi. Osallistuin saattohoitoon Satakunnan keskussairaalassa. Jo heti lähiomaisten saappuessa teho-osastolle toimintaan tarttui liika improvisoinnin makua. Edellisenä päivänä oli annettu kuva, että tekokoomassa pidetyn potilaan oli tarkoitus menehtyä 5-10 tuntia hoidon lopettamisen jälkeen. Kun lähiomaiset kuitenkin kysyivät varmuuden vuoksi, pitikö tämä ennakkotieto vielä paikkansa, kaksi hoitajaa katsoi toisiaan kunnes toinen heistä vastasi, että ”sitä on vaikeaa sanoa, kun koneet ovat jo nyt sammumassa.” Sairaalapappi piti rukous- ja hiljaisen hetken. Pappi hoiti tilaisuuden ammatillisesti, hän saapui sovittuun aikaan ja hyvin valmistautuneena. Olisi odottanut muun hoitoväen toimivan samalla tavalla. Kolmepäinen lähiomaisryhmä kuitenkin tungettiin puolisen metriä leveään väylään potilaan viereen. Kaksi hoitajaa kysyi vasta tilaisuuden jo ehdittyä puolimatkaan, haluaako joku istua eikä muulla henkilöstöllä ollut ilmeisesti hajua siitä, mitä heidän läheisyydessään tapahtui. Porukka piti kahvitauon, nauroi ja vitsaili, taustalta puuttui enää vain Radio Nova. Pappi oli lähtenyt ja kysyin potilaan lapselta, haluaako hän olla vielä vietä hetken yksin isänsä kanssa. Edellisenä päivänä hoitoväeltä saadun selityksen perusteella en voinut millään ennakoida, että loppu oli jo lähellä. Näin ollen odotin vain viisi minuuttia käytävällä kunnes lapsi tuli hämmästyneenä ja sanoi, että hänen isänsä oli poissa. Kaksi hoitajaa ilmoitti, että ”hetken kuluttua” olisi mahdollisuus olla vainajan kanssa erikoishuoneessa ”niin kauan kuin te haluatte”. Hetki kesti puolitoista tuntia. Jouduimme istumaan käytävällä kesken sairaalan arjen kiirettä. Ei edes kahvia meille tarjottu. Sen sijaan hoitajaduo tuli selittämään lapsen äidille, että jossain dokumentissa oli virhe, ja että hän voisi antaa tiedot uudestaan. Odotin erikoishuoneen sijaitsevan talon kellarissa, arjesta huolellisesti eristettynä. Mutta tila olikin rahtihissin ja portaiden vieressä. Huoneeseen kuului melua, joka muistutti ruotsinlaivasta: askelia, paukkuvia ovia, ihmisääniä, ja kaikki tämän alla ja yli raskaan ilmastoinnin hurinaa. Mutta hoitajakaksikko esitteli paikkaa ylpeänä. Saattohoito muuttui farssiksi. ”Voitteko sytyttää nämä kynttilät?” lapsen äiti kysyi. Paarin päässä oli risti ja kaksi isokokoista kynttilää. Hoitajille tämä pyyntö tuli täytenä yllätyksenä. He katsoivat toisiaan sanomatta mitään. Uskoin jo, että heidän epävarmuutensa johtui siitä, että ei ollut sytytintä. ”Minulla on sytytin taskussa”, sanoin. ”Ei siitä saa käyttää”, toinen totesi. ”Paloturvaohjelma estää sen.” Toinen kuitenkin näki sen verran vaivaa, että hän tutki kynttilöitä. Ja yllätys yllätys, ne olivatkin tekokynttilöitä... |
3.11.2011 Talvi tulee, oletko porvari? Satakunnan Kansan etusivulla luki kymmenkunta kysymystä otsikolla ”Talvi tulee, oletko valmis?” Maahanmuuttajana pidin kyselyä tenttinä siitä, onko suomalaisuus tarttunut minuun vai ei. ”Onko pipot ja tumput otettu esille?” On, ja ne onkin jo puettu päälle. Tiedän, että suomalainen laittaa pipon vain silloin, kuin lämpömittari laskee alle miinus 50 pakasteasteen, mutta annan itselleni puoli pistettyä. ”Onko tulppaanit istutettu?” Ei ole eivätkä tulekaan istutetuiksi. Olen kukkasipulien maahantuoja eli työskentelen niin paljon tulppaanien sun muiden parissa, että en halua katsoa niitä lisäksi vielä ikkunastani. ”Onko D-vitamiinikuuri aloitettu?” En syö pillereitä pysyäkseni terveenä... ”Onko halot hankittu?” Nyt olen täysin pihalla, kun en tiedä mitä "halo" tarkoittaa. Pistesaalis on tähän asti aika surkea eikä tilanne muutu paremmaksi, sillä kysymykset muuttuvat yhä omituisemmiksi.”Onko kellari piukassa hillopurkkeja ja savustettua lammasta a la Veikko Huovisen hamsterit?” En ymmärrä edes puolta kysymyk-sestä, mutta sen verran voin vastata, että en poimi enkä syö marjoja, koska muistan että kansainvälisten tutkimuksen mukaan Tšernobylin ydinvoimakatastrofi jätti pahin jäljet juuri Suomeen ja etenkin Vammalan seudulle. ”Onko valkoviinisesonki vaihtunut punaviinikauteen?” Olen kotona oppinut, että valkoviini kuuluu kala-ateriaan ja punaviini liha-ateriaan, sen enempää en tiedä viinistä eikä tarvitse tietää, koska en voi satsata rahaa siihen. Mitä ihmettä tekemistä puna- ja valkoviinillä on vuodenajan vaihtumisen kanssa? Kysymykset pyörivät yhä enemmän rahan ympärillä. ”Onko autossa talvirenkaat?” Ei minulla ole autoa. ”Onko kesämökki talkoiltu talvikuntoon?” Ei minulla ole kesämökkiä. Siis hetkinen! Mitä täällä oikein tapahtuu? Mitä täällä oikein mitataan? ”Onko joulumatka tilattu?” Siis kenelle tämä kysely on oikeastaan tarkoitettu? Kuinka monella suomalaisella on varaa ylipäänsä matkustamiseen ja sitten vielä joulun aikana? ”Onko vene nostettu talviteloille?” Voi hyvänen aika! En kyllä ole nostanut luxusjahtiani Kalloon enkä ole Alkon kanta-asiakas enkä ole käynyt kerrankaan Thaimaassa, mutta silti itsetuntoni nousee. Tässähän ei mitata talvivalmisteluja tai minun suomalaisuuspitoisuuttani. Tässä mitataan sitä, kuulutko joukkoon, mutta se mittaus ei koske pelkästään minua vain kaikkia suomalaisia! Tässä mitataan oletko porvari vai luuseri, A-luokan suomalainen vai B-luokan suomalainen. Olen erittäin helpottunut. Olen kömperösti suomea puhuva, ajokortiton, rutiköyhä journalisti. Mutta olen sentään sen verran avoimin silmin korvat auki katsonut tätä suomalaista yhteiskuntaa, että tiedän, että se on pahasti jaettu kahteen ja että minua huolestuttaa mitä siitä seuraa. Luen sanomalehdestä mieluummin siitä asiasta kun tätä hömpö-journalismia. Täydet pisteet siis minulle...! |
27.10.2011 Pressanvaalissa mukana! Totta mooses olen mukana ehdokkaana presidenttivaalissa. Muun muassa Jari Myllykoski puhui täyttä asiaa kun hän totesi, että ”mahdollisuutta tuoda puolueelle näkyvyyttä” ei saa jäädä käyttämättä. Haluan kuitenkin etukäteen tehdä hyvin selväksi: minulta ei voi odottaa, että olen vaalitentissä julkispellenä pitämässä hauskaa porvarien ja populistien kanssa istumalla Vasemmistoliitteen logon edessä. Päinvastoin tulen istumaan yleisön ja kameran edessä kunnon vasemmistolaisten perinnön mukaan: naamioituna ja nimimerkillä. Myös vaaliteemani tulee perustamaan Vaemmistoliiton juuriin. Pohjana toimii marxilainen filosofia, tavoitteena sosialistinen vallankumous. Heille, joista Marx kuulostaa vaatemerkiltä, tässä seuraavaksi marxilainen filosofia muutamalla sanalla. Tämä maailman-katsomus lähtee siitä, että talous määrittelee ihmisten toimintaa eli ihminen on sitä, mitä -ja varsinkin- kuinka paljon hän syö. Marxilainen mukaan koko maailmanhistoria pyörii sen ympärillä, onko ihminen saanut kunnolla syötävää vai ei. Nälkä aiheuttaa syrjintää ja väkivaltaa. Marxilainen tavoite on vallankummouksellinen ihminen, jonka ei tarvitse enää murehtia siitä, tuleeko lautanen täyteen; ihminen joka pyrkii jatkuvasti vapauttamaan itseään ja muite aineellisista sekä henkisistä rajoituksista. Sosialistinen vallankumous tarkoittaa siitä, että yksilö tietää itsensä olevan osa isommasta kokonaisuudesta. Sosialistinen yhteiskunta perustuu solidaarisuuteen. Solidaarisuus on nyky-yhteiskunnan taikasanan kilpailun vastakohta. Välttömätön keino saada aikaan solidaarisuutta ja poistaa kilpailua on kansalaispalkka. Jokaisen kansalaisen on työurasta riippumatta saatava riittävä perustulo. Presidenttina en nuku ennen kuin tämä uudistus toteutetaan. Toinen peruskivi solidaarisuuteen on sen kansainvälinen ulottuvuus. Sosialismissa ei ole aseita eikä rajoja. Minun johtamani Suomi ei tule osallistumaan aseellisiin konflikteihin eikä kauppasotiin, Suomen aseteollisuus ja armeija lakkautetaan. Vallankumouksellinen ihminen tulee siis kantamaan huolta enemmän muista eikä siitä, millä keinolla hän voi hyväksikäyttää toista ihmistä. Hän tulee kantamaan myös vastuuta maapallosta. Ihmiskunta on vahingoittanut elinympäristöään siihen pisteeseen, että sitä uhkaa tosiaan täystuhoa. Maailman tulee luopua kasvutaloudesta ja kuluttajakulttuurista. Presidenttikaute-ni muuttaisi myös pysyvästi suomalaisten käsitystä siitä, mikä on politiikka ja poliitikko. Virkamiehiln, jotka äänestävät toisia virkamiehiä byrokratian johtoon, ei ole enää varaa. Viiden miljoonan ihmisten yhteisönä Suomi on yhtä iso kuin Pariisi tai Pietari eli tämän maan hallintomalli on muutettai suurkaupunkimalliksi. Se säästää paitsi rahaa myös ympäristöä. Loppujen lopuksi ei myöskään presidentin virka kuulu sosialismiin. Lupaan, että tämä teidän naamioituna ja nimimerkillä esiintyvä presidenttinne tulee rakentamaan sellaisen menetelmän, missä maan johtoa ei enää valita rahan ja kaveriverkoston avulla vaan nimen alkukirjaimen perusteella. Eli minun jälkeeni on jonkun G:llä alkavan ihmisen vuoro... |
20.10.2011 Missä Iso Tarina? Eräs lukija kysyi, missä oli pointti Jussi Halla-ahon haastattelussa (ST 6.10). ”Missä oli kaverin tarina? Eikö hänellä ole mitään muuta sanottava kuin se, että hän on perussuomalaisten fiksuin?” Petyin myös itse Halla-ahoon. Jopa kaverin lempiteema eli puhuminen maahanmuusto on keskineräinen. Kysymykseen, mikä tökkii suomalaisten ja maahanmuuttajien välillä, hän vastasi: ”Suomalaisesta tuntuu siltä, että maahanmuuttaja ei ole kiitollinen. Suomalainen näkee paljon vaivaa kun vieras saapuu, mutta sitten vieras kääntyy häntä vastaan.” Mutta pahin pettymys minulle oli, että Halla-aholta puuttui juuri tarina. Tarkoitan Tarinaa isoilla kirjaimilla. Kuvittelin hänen olevan suomalaisen äärioikeiston ideologi, soinilaisten pää ja sielu. Eli sellainen poliitikko, jolla on analyysi siitä, mikä on väärin nykymaailmassa, strategia millä voi aloittaa muutokset ja päässä kuva siitä, miltä parempi maailma näyttää. Halla-aho ei kuitenkaan halua muuttaa mitään, hän haluaa vain säilyttää. Mies maalasi tulevaisuuden toivekuvaksi jonkunnäköisen 1960-luvun Suomen, eli "Kekkoslovakin", missä ei-mitäänsanomattomuus on kirjoitettu peruslakiin ja missä soraääneet istuvat joko pöllölässä tai vankilassa. Siis hän haluaa sellaisen Suomen, joka onkin monelta kohdin yhä olemassa kehä 3:n ulkopuolella. Vaikka kuulostuu omituiselta, historiallisen äärioikeiston ja äärivasemmiston strategiassa on samanlainen piirre. molemmat haluavat tuhota nykyisen yhteiskunnan, jotta sen tilalle voisi syntyä uusi. Tavallaan voi sanoa, että vasta raunioiden päällä seisten päätetään suunta, mihin päin uutta järjestystä rakennetaan: sosialismiin tai fasismiin. Kuvittelin, että Halla -aho olisi se henkilö, jonka johdolla äärioikeisto lähtee eduskunnasta kaduille ja aloittaa siellä ratkaisevan taistelun äärivasemmistoa vastaan. Pidin häntä suomalaisena Joseph Goebbelsinä. Halla -aholla on kyllä tälläinen natsin sielu ja pään ulkonäkö ja matala ääni. Mutta kaverilta puuttuvat ne kaksi asiaa, jotka vaaditaan johtajalta: munaa ja ennen kaikkea se tarina. Aki Nummelin kysyi viime viikolla, missä viipyy kansan keskuudesta nouseva johtaja. Mielestäni tarvitaan ennen kaikkea se Iso Tarina. On totta, että Kreikassa, USA.ssa, Espanjassa, Berliinissa osoitetaan mieltä. Mutta torit, kadut ja aukiot täyttävät toistaiseksi sekä vasemmisto että oikeisto, nämä yhdessä. Suunta mihin protestin pitäisi mennä, puuttuu. Valitettavasti tällainen protesti helposti sammuttaa itse itsensä... |
13.10.2011 Anteeksi, kuka kuoli? ”Kaikista aikakausista jää jotain historiaan, mutta mikä on olennaisinta tässä ajassa?” Näin luki eräässä Satakunnan Kansan kolumnissa. Kysymys oli hyvin ajankohtainen. Pari päivää ennen siitä pistin Ylen Aamun peilin hieman myöhässä päälle. Selostajan uutisaiheiden kooste oli kesken ja ”...on kuollut” oli ensimmäinen asia, joka saapui korviini. Lyhyessä vaiheessa ennen kun varsinainen lähetys alkoi, aivoni keräsivät kuolemankandidaatteja: Mauno Koivisto, Barack Obama, Pele, Mick Jagger, Anneli Auer, joku iskelmälaulaja? Oikein kandidaatti oli Steve Jobs. Anteeksi, Steve kuka? Uutisaihe kesti minuutinja siinä ajassa koetin saada jonkinlaisen kuvan Steve Jobsista. Mieheen liittyi täsmälleen kaksi asiaa, jotka soittivat jossain aivoissani kelloa: amerikkalainen ja Apple. Eli tämä Steve oli jenkki ja hän oli tekemisessä Beatlesin perustaman ”Apple”-musiikkilevyfirman kanssa. Muista asioista, joista tässä kuolemanuutisessä kerrottiin, jäin täysin pihalle. Ipod – onko se joku ruoka? Smartphone -eikö se ole joku lelu? Kahden tunnin kuluttua olin oppinut, että Apple ei olekaan enää pelkästään Johnin, Paulin, Georgen ja Ringon keksintö vaan tietokone- vai onko se kännykkä. Tiesin silloin myös, että tämä Jobsin kuolema oli ykkösuutinen ympäri maailmaa, sekä radiossa että internetissä. Vielä tunti ja sitten minua alkoi tämä Steve Jobs jo oikein v-tuttaa. Katsoin peiliin ja kysyin itseltäni, olinko 80-kymppinen pappa, joka lukee Maaseudun Tulevaisuutta kaurapuuron syödessä eikä ole perehtynyt nykyaikaan enempää kuin sen verran, että maapallo on sittenkin pyöreä? Eli olenko syrjässä tietoyhteis-kunnasta? En todellakaan usko siihen. Olenhan sen sijaan täysin työelämässä mukana oleva viisikymppinen ihminen, joka pyörii työn merkeissä koko päivä internetissä. Minähän olisin epäilemättä tajunnut tämän Steve Jobsin keksimän Ipodin ja Ipadin merkityksen, mikäli niillä olisi ollut minulle merkitystä! Se on homman ydin: minulla on kohta kahdeksan vuotta täyttävä Nokian kännykkä, koska en tarvitse muuta. Minulle soitetaan päivittäin koko maailmasta, mutta en tarvitse mobiilikameraa eikä mobiilinettiä. Neljätoistavuotiaalla pojallani on älypuhelin, eikä hän puhu enää mistään muusta kun tästä vehkeestään, eli se on minun käsitykseni mukaan lelu... Raivossani en voinut pitää Steve Jobsia muuna kuin Beatlesin tekijänoikeuksien rikkojana ja lelukauppiaana. Mikä hyötyä oli ollut kaverille, että koko maailma sureni hänen kuolemaansa? Minkä ihmeen takia häntä kutsuttiin ”nykyihmisten Messiaaksi” ja ”Einsteinin heimoveljeksi”? Ihmiskunta ja maapallo kaipaavat ratkaisuja ilmastomuutokseen ja köyhyyteen. Siististi muotoiltu tietokone ei tuo niitä ratkaisuja milimetriäkään lähemmäksi. Toivon Steve Jobsin lähiomaisille voimaa. Toivon kaverin ihailijoille etenkin suhteellisuudentajua... |
6.10.2011 Täyspimennys VR:n lippuautomaatti tökkii ja sairaalassa pyörii väärä lääkeresepti. Ongelmia tietoliikenteestä yhä riippuvaisemmassa yhteiskunnassamme sanotaan liittyvän it-alan koulutuksen puutteeseen tai sitten aurinkoon. Esimerkiksi Chilessä ja Etelä-Kaliforniassa sattui loppukesällä laajat sähkökatkot. Viranomaiset selittivät tilanteen johtuneen auringossa tapahtuneesta niin sanotusta magneettisesta myrskystä. Siinä missä tämä ”aurinkomyrsky” näkyy Suomessa revontulien määrän kasvussa, siinä muualla sama luonnon ilmiö pimenyttää ja lamaannuttaa ihmisten arkea. On kuitenkin vielä yksi myös toisenlainen selitys. Paljon pelottavampi selitys. Siihen liittyy sana ”sota”. ”Kybersota” on termi, joka kuulostaa kuuluvan tietokonepelimaailmaan. Eli teini-ikäisten tai poikamiesten touhuun, joka naurattaa työssä käyviä ihmisiä ja muita aikuisia. Viranomaisille kybersota on kuitenkin täysverinen painajainen. Kybersodassa aseena on tietokone, taistelukenttänä on internet, puolustava osapuoli on valtio, ja hyökkääjä on toista valtiota palveleva hakkeri. Adolf Hitlerille kybersota olisi ollut märkä uni, sillä sen lopputulos on täyspimennys, keskiajan paluu maan päälle, loppumaton kaaos, josta ihmiskunta heräisi täysin avuttomatta muistamatta yhtään mitään. Ensimmäinen läheltä piti -tilanne syntyi kuukausi sitten Euroopassa. Maanantaina 29. elokuuta Cert-Bund, virasto joka valvoo Saksan valtion tietoliikennettä, luki internetin foorumilla hälyttävän viestin. Internetin käyttäjä Iranissa ilmoitti, että hänen pääsynsä G-mailiin estettiin, koska niin sanottu Secure Sockets Layer eli SSL-sertifikaatti oli väärennetty. Sertifikaatti oli tehty Hollannissa ja saksalaiset ilmoittavat asian hollantilaisille kollegoille, Gov-Certiin. Hollantilaiset viranomaiset soittavat isoa hätäkelloa, koska firma joka tekee tätä sertifikaattia hoitaa myös Hollannin valtion tietoliikenteen turvaa. Perjantaina 2. syyskuuta käy ilmi, että ulkopuoliset pääsevät valtion tietoliikenteeseen. Maan viranomaiset siirtyvät toimiin, jotka muistuttavat suorastaan sotatilannetta. Illalla hallitus kokoontuu kriisikeskuksessa sisäministeriössä. Hollannin valtio uhkaa haasta sertifikaattifirman amerikkalaisen omistajan yölliseen oikeudenkäyntiin, mikäli viranomaiset eivät saa haltuunsa firman serveriä. Kello yksi lauantaiaamuna omistaja suostuu, ja sisäministeri iloitsee lehdistötilaisuudessa, että ”yhteistyö onnistuu”. Suurimmaksi haasteeksi muodostuu kuitenkin Microsoft. Jättifirma haluaa takuut Windowsin turvaksi ja haluaa estää tiistaista 6. syyskuuta lähtien kaikki ”likaiset” sertifikaatit. On mahdotonta uudistaa näin lyhyessä ajassa kaikki viranomaisten sertifikaatit. Hollannin valtion tietoliikennettä uhkaa täyspimennys. Microsoftin kannanotto on ymmärrettävä. Pitääkö firman vaarentaa satojen miljoonien tietokoneiden käyttäjien turva, koska Hollannin viranomaisilla on ongelma? Sunnuntaina 4. syyskuuta Hollannin valtio pyytää Microsoftia virallisesti siirtämään Windowsin päivistystä. Sisäministeri varoittaa, että ”yhteiskunta sekoaa”. Illalla Microsoft suostuu: kaikki tietokoneet Hollannissa pysyvät viikon päivityksen ulkopuollella. Näin vältettiin kaaos Hollannissa, mutta selvää on, että kybersodasta on tullut todellinen uhka. Olemmeko menossa maailmaan ,missä ainoastaan revontulet tuovat enää valoa...? |
29.9.2011 Vasemmistolehti EU-laisittain Tämän lehden 65-vuotissyntymäpäivää juhlitaan ja syystä. Talouspohjaa on, samoin lukijoita. Vasemmistolehti ei ole kuitenkaan mitään ilman periaatteita. Satakunnan Työ ottaa paikkaansa maakunnan mediamaailmassa lähtökohdistaan tinkimättä. Lehti ottaa selkeästi kanta poliitisiin kysymyksiin ja antaa ääntä niille ihmisille, jotka eivät pääse muihin tiedotusvälineisiin. Synttärikakun ääressä on kuitenkin pakko muistaa, että mediamaisemassa tapahtuu paljon ja koko ajan eikä aina myönteiseen suuntaan. Päinvastoin: maakunnan median tilanne on huolestuttava. Satakunnan Radio ei tarjoa enää paljon muuta kun humppaa, valtalehti Satakunnan Kansa kloonaa iltapäivälehtiä, pienemmät lehdet joko sinnittelevät tai ovat, esimerkiksi Uusi Aika, suoraan uhattuina. Globaalissa maailmassa maakuntamme on osa isommista kokonaisuuksista. Mediamaiseman muutokset ovat yhtä vaikuttavia ja yhtä huolestuttavia kansainvälisissä mitoissa. Tiedotusvälineet keskittyvät yhä harvempien mediamogulien käsiin ja kuvakulttuuri syrjäyttää sanaa ja analyysiä. Miten vasemmistolehti on pärjännyt esimerkiksi Keski-Euroopassa? Saksassa ”tageszeitung” (lyhennettynä "taz" ja ilman isoa T:tä, koska se olisi porvarillinen!) syntyi 1970-luvun loppuvaiheessa keskelle ns. punaisen armeijakunnan ja virkakieltojen aiheuttamaa hysteriaa. Alussa päivälehti sai 20.000 lukijaa, 1996 määrä oli kasvanut 50.000.een. Jo vuonna 1995 taz siirtyi ensimmäisenä saksalaislehtenä internetiin. Koska lukijamäärä ei enää kasvaa, taz perustui vuonna 1992 Genossenschaftin eli osuuskunnan missä on jäsenenä yli 10.000 lukijaa, lehden työtekijä ja heidän kaveripiirejään. He siis omistavat lehden. Omistajaporukka on koonnut tällä hetkellä 10 miljoonaa euroa. Genossenschaftin osuuden voi ostaa 500 eurolla. Ranskassa ”La Liberation” (Libé) perustettiin vuonna 1973. Ensimmäinen päätoimittaja oli filosofi Jean-Paul Sartre, ja muutenkin lehti hengitti vahvasti Pariisin toukokuun 1968 meininkiä. Sartre oli kuitenkin lehdessä mukana vain vuoden eikä Libé aina ole toiminut vasemmiston äänenä. 1970-luvulla lehti ei halunnut julkaista mainoksia, mutta kun keväällä 1981 lehteä uhkasi konkurssi, tämä periaate hylättiin. Vuonna 1993 Libé julkaisi entisen vasemmistolaisen presidentin Mitterandin salakuuntelukohun ja osa lukijoita oli pahoillaan tästä. Vuonna 2005 De Rothschild -suku osti 37 % lehdestä, ja kun lehti saman vuonna kehotti ranskalaisia antaa kansanäänestyksessä tukensa EU.n perustuslaille, monelle vasemmistolaiselle tuli mitta täyteen. Saksassa ja Ranskassa 1960- ja 1970 -lukujen muutokset ovat vaikuttaneet paljon näiden maiden vasemmistoon ja vasemmistomediaan. Sen sijaan englantilainen ”Morning Star” juurtaa Satakunnan Työn tavoin toimintansa lähtökohdat pitkälti 1940- ja 1950 -lukuihin. ”Morning Starin” edeltäjä oli ”Daily Worker”, Iso-Brittannian kommunistien virallinen äänenkannattaja. Lehti muutti nimensä vuonna 1966 ja sen omistaa tazin tavoin lukijoiden osuuskunta. Daily Workerin lukijamäärän huippu oli vuonna 1947: 122.000:een, Morning Staria lukee keskimäärin 25.000 henkeä. ”Luku voi hyvin olla isompi”, nauraa päätoimittaja John Haylett. ”Moni lukija ei halu myöntää, että hän on kommunisti... Toisaalta meidän lehdessämme kirjoittaa nykyään väki, jonka en koskaan olisi uskonut kirjoittavan: walesilaiset nationalistit, vihreät, papit... Mutta toisaalta meiltä yhä edelleen vaaditaan kannanottoja asioista, jotka tapahtuivat 70 vuotta sitten Neuvostoliitossa!” Kuulostaa tutulta... |
22.9.2011 Perussuomessa Kiersin viikon Suomea hollantilaisen radiotoimittajan seurassa. Radio-ohjelman tekeminen on aina hauskaa. Televisiotyö tuo mukanaan isomman porukan ja tekniikkaa, ja siinä kuvataan koko ajan sitä, minkä kaikki näkevät. Sen sijaan radiotoimittaja on yksin pelkästään mikrofonin kanssa ja hänessä on jotain mysteeristä. Äänimaisema avautuu vain heille, joita se kiinnostaa. Muistan radiotoimittajan edellisen vierailun. Nainen viihtyi tuntikausia Porin rautatieaseman odotustiloissa. Paikka, jonka eleettömyydestä yleensä vain masentuu, kiehtoi häntä suunnattomasti! Täällä kerta toimittaja tuli Suomeen tutkimaan suomalaisten suhtautumisesta EU:hun. Haastattelimme sekä EU- myönteisiä, että unionin vastaisia ihmisiä ja tapasimme erilaisia perussuomalaisia. Hämeenlinnassa mietimme filosofi Johannes Ojansuun kanssa, minkälainen henkimaalima pyörii suomalaisten historiakäsityksen takana. ”Meitä suomalaisia vaivaa meidän historiamme”, Ojansuu totesi. Istuimme kaupungin lyseon pyhätössä, aulassa, jossa ovat Sibeliuksen ja Runebergin patsaat. Seinässä minusta katsoen Ojansuun selän takana luki sodassa kaatuneiden nimet. ””Me haluamme suojella sitä, mikä meille on pyhää.” Perussuomalaisten tapaamisessa ylätti iloisesti ihmisten avoimuus. Ei missään haastattelupyyntö saanut kielteistä vastausta ja kaikissa paikoissa järjestetään runsaasti ruokaa, tutustumiskierroksia sekä lisähaastatteluja. Kihniössä peräti 53 prosenttia äänesti viime vaalissa perussuomalaisia. Suosikkiehdokkaan Lea Mäkipään paras ystävä Merja oli yhä vielä voiton kuumeessa. Kysymykseen, mihin perussuomalaisten menestys perustuu, hän vastaa: ”Me olemme suomalaisia!” Tuli esiin, että Lea Mäkipää ei ole ensisijaisesti oikeisto- tai vasemmistolainen tai talous- tai ympäristö-asiantuntija. ”Hän on hyvä ihminen”, Merja vakuutti parkanolaisessa kahvilassa. ”Häneen voi luottaa”, muu seuramme totesi, ja paikallinen alkoholin suurkuluttaja purskahti itkuun. ”Tuntuu siltä ikään kuin politiikka taas elää ihmisten keskuudessa”, totesin paluumatkalla Poriin. ”Hetkinen”, toimittaja sanoi, hymyili ja kaivoi mikrofoninsa esiin. ”Voisitko toistaa vielä kerran, mitä äsken sanoit?” Valtavirran tiedotusvälineillä on kuitenkin eri käsitys siitä, mitä on tärkeää. Ne haluavat kohuja. Viikkomme huippukohta oli haastattelu Jussi Halla-ahon kanssa. Juuri ennen tapaamista Halla-aho oli lööpeissä facebook-kirjoituksensa takia. Myös nuori naistoimittaja innostui tapauksesta. ”Siitä me haastattelemme häntä”, hän riemuitsi. ”Ei missään tapauksessa”, vastasin hänelle tiukkana. ”Se on ajan haaskausta. Annetaan suomalaisen median jauhaa sitä pari viikkoa, meillä on paljon tärkeämpi tehtävä!” Ja selitin hänelle, että Halla-aho on ainoa poliitikko Suomessa, joka ajattelee ja puhuu samalla tavalla kuin äärioikeistolaiset Hollannissa. ”Hän on, voisi sanoa, kuin Geert Wilders, Pim Fortuyn, Frits Bolkestein, Theo van Gogh, Ayaan Hirsi Ali. Hän on tiedemies, kielentutkija, joka uskoo sataprosenttisesti järkeen. Täysverinen rationalisti siis, joka näkee maahanmuuton vain osana isompaa kysymystä. Ei ketään täällä Suomessa kiinnosta Halla-ahon pyrkimykset, miehen strategia, kaverin niin sanottu missio. Veikkaan, että Halla-aho on yhä mukana politiikassa silloin kun perussuomalaiset ovat jo jääneet historiaan.” |
15.9.2011 Kadun ihmisten turvapaikka Kirjasto on minulle aina ollut pyhä paikka. Siis sen lukusali. Ei lukumista vaan kirjoittamista varten. Jo yläkoululaisena minulla oli tapaa kirjoittaa äidinkielen aine kotikaupungin lukusalissa. Kerran kuukaudessa kävin torstai-illansuussa paikalla, valitsin sopivan tuolin ja pöydän, riisuin takkini, otin kynän ja muutamia aanelosia ja kirjoitin kolme, neljä tuntia nostamatta kertaakaan kynää paperilta. Minulla oli hiki päässä, sydämeni paukutti kurkussani, istuin ikään kuin transsissa. Saatuani aiheeni ja asiani paperille heitin kynän pöydälle, levitin jalkani, huokaisin syvään ja tiesin, että tätä oloa voi kutsua onnellisuudeksi. Olinhan kantanut jo viikon verran aihettani mukanani missä vain kävinkin. Päässäni se oli jo ikään kuin kirjoitettuna valmiiksi, lukusalin ponnistelu oli vain prosessin välttämätön loppusuoritus. Olin tavallaan synnyttänyt aiheeni ikään kuin äiti synnyttää lapsensa. En ollut yksin lukusalissa. Siellä istui muutamia muitakin ihmisiä. Mutta olin tuntenut olevani yksin, eikä kukaan tullut häiritsemään minua. Tämä on kirjaston tai lukusalin ydinasia: siellä voi olla omassa rauhassa. Ympäri maailmaa kirjasto toimii viimeisenä rauhan paikkana heille, jotka eivät löydä jostain syystä sitä muualta. Tämä johtaa siihen, että kirjasto vetää puolueensa mitä omituisinta väkeä. Seuraan mielelläni heitä. Jotkut lukevat, jotkut teeskentelevät lukevansa, jotkut taas istuvat tekemättä mitään. Amsterdamin entinen pääkirjasto sijaitsi keskellä kaupungin kuuluisaa kanava-aluetta. Kun näitä 1700-luvun loistotaloja omistavat poikkeuksetta vain pankit ja vakuutusyhtiöt, kirjasto tarjosi tavallisille ihmisille ainoan mahdollisuuden nauttia tästä näköalasta. Väki istui ikkunan edessä, katsoi ulos ja poltti tupakkaa. Vaikka koko päivän. Helsingissä seurasin viime talvena erään sivukirjaston vierasta. Olin huomannut talon ulkopuolella, kuinka hän pyöräili ja kieräsi paperia. Hän veti vanhoja sanomalehtiä roskapöntöistä ja pisti niitä hyvin järjestelmällisesti pyöränsä isoihin laukkuihin ikään kuin hän meinaisi jaella niitä uudestaan lukijoille. Lukusalissa hän katseli jotakin lehteä ja yhtäkkiä nosti naamansa ja huusi täydellä voimalla: ”skriik”. Tunnin aikana tämä kuvio toistui parikin kertaa. Eikä kukaan sanonut sitä mitään, se ei ottanut ketään päähän. Hän sai olla omassa koskemattomuudessaan. Kutsun häntä hiiripöllöksi, koska Yleisradion tuon viikon luontoääni oli hiiripöllö. Porissa pääkirjaston rauhallisin paikka ei ole ollut lukusali vaan kahvila. Siellä sain istua tuntikausia tilaamatta paljon enempää kuin kupillisen kahvi. Siellä vaatimaton tarjoilija tervehti sinua kun tulit sisään ja lähdit pois, ja hän tuli kysymään hairitsisikö jos hän siivoaisi sinun pöytäsi. Hyvin valaistu ja rauhallisesti sisustettu paikka kutsui lukemaan, kirjoittamaan (tiskiltä on aina löytynyt kynä ja paperia) tai olla tekemättä mitään. Tämä paikkaa ei ole enää. Kahvila on muuttunut ravintolaksi. Pöytien määrä on kaksinkertaistunut ja ikään kuin paikka ei olisi vielä tarpeeksi ahdas, jokaisessa nurkassa on myyntitavaraa. Tiskin takana seisoo eri henkilöstö, pipparikakut ovat muuttuneet trendileivoksiksi, kahvi luomukahviksi. Tilaan kupilisen sitä koska minusta tuntuu, että en voi poistua tilaamatta mitään. Onneksi minulle soitetaan, joten en vaikuta epämääräiseltä kulkurilta. Kiitos jumalalle, minua pyydetään toiseen paikkaan. Lähtiessäni kahvi ei ole ainoa asia, joka jättää oudon maun... |
8.9.2011 Haamulasku Sain kirjeen. Siis ihan oikean kirjeen. Fyysisen, konkreettisen kirjeen. Ei sähköpostilla, vaan postilaatikkoon. Laatikkoon, missä on yleensä enää vain ilmaislehtiä ja mainoskirjeitä. Muistan, kun ensimmäisenä vuotenani saavuttuani Suomeen postilaatikko muodostui minulle pyhäksi paikaksi. Kävin jopa parikin kerta päivässä tarkistamassa, oliko minulle saapunut kotimaasta merkki siitä, että minua ei ole siellä vielä unohdettu. Tavallaan elämänmerkki siis. Kirjeen lähetti nyt "Domain Renewal Group" eli nopeasti päätellen kirjeellä on jotain tekemistä minun nettisivujeni kanssa. Virallinen asia siis, joka tarvitsee huolellisen lukemisen. Avaan kirjeen vasta seuraavana aamuna. Kirjekuoresta tulee esiin varsinainen kirje sekä toinen kirjekuori, mihin voi todennäköisesti pistää vastauksen. Vastauskuori menisi Englantiin, Lontooseen. No, mikä on sitten kysymys tai pyyntö, mihin pitäisi vastata? Kirjeen toisella puolella lukee jonkun sopimuksen ehtojen teksti. Kun teksti on printattu maailman pienimmällä fontilla, jätän sen toistaiseksi lukematta ja keskityn pääasiaan: sopimuksen tarkoitukseen. Kyse on minun firmani nettisivuista. Sivun nimen rekisteröinti päättyy kirjeen mukaan ensi tammikuussa. Saattaa pitää paikkansa, sillä firmani täyttää kohta kymmenen vuotta. "Act today", teksti jatkuu. Kiireestä on siis kyse. "You must renew your domain name to retain exclusive rights to it on the Web." Huomioni menee miltei kokonaan tuohon sanaan "must", ja ajatukseni menevät nyt kovalla vauhdilla. On totta kai pakko 10 vuoden jälkeen uusia minun domainini, lapsikin ymmärtää sellaisen asian, ja se todennäköisesti tapahtuu maksamalla tämän kirjeen lähettäjälle. "Failure to renew your domain name may result in a loss of your", teksi jatkaa. En lue sen pitempää. "Failure" ja "loss": nyt on jo kyse sen verran uhkavasta kielenkäytöstä, että katson enää vain, millä hinnalla voin välttää ongelmia. No, onhan ne hinnat ihan kohtuullisia: 28 euroa per vuosi, 45 euroa per 2 vuotta. Luojan kiitos, että saan tämän ilmoituksen hyvissä ajoin! Onko joku eräpäivä? On, syyskuun 26. päivä. Pistän kirjeen kirjapitooni. mutta mietin asiaa vielä kerran. Onhan tuo internet- maailma varsinainen viidakko, kun saat laskuja mistä tahansa suunnasta. Firmani toimii Suomessa, nettisivujani pyöritetään Hollannissa ja tämä lasku tulee sitten Englannista. Olisiko liikaa pyydetty siltä hollantilaisfirmalta, joka pyörittää nettisivujani, ilmoittaa minulle, että sivun nimen rekisteröinti pitää uusia? Miksi he eivät näe samaa määrää vaivaa kuin tämä lontoolaisfirma, joka lähettää minulle hyvissä ajoin ja nätissä kirjeessä ilmoituksen? Katso nyt, millä lailla ne englantilaiset aloittavat kirjeen: "As a courtesy to domain name holders". Mikä tyyli! Ei ne mitään juntteja ole! Ottaa sen verran päähän, että kirjoitan sähköpostin hollantilaisfirmalle, joka hoitaa nettisivujani. "Emme tunne sellaista lontoolaista firmaa", tulee tyrmäävä vastaus. "Teidän sivunne nimen omistaa Enom- niminen firma." "Siis tämä firma on huijari?" "On. Ei teidän tarvitse tehdä mitään. Mutta hienoa, kun ilmoitatte meille asiasta. Me kerromme Enomille, että sellaista postia pyörii." Helpottuneena myönnän, että olen ollut tyhmä: "Kun yleensä tällaisia haamulaskuja lähetetään vain surkeassa sähköpostissa Nigeriasta tai jotain vastaavaa. Ja tämä on ihan virallinen kirje. Tässä on nähty uskomattoman paljon vaivaa." "On nähty. Se johtuu siitä, että alallamme pyörii paljon rahaa. Myös huijaus vaatii sitten satsaamista..." |
1.9.2011 Hautajaiset Porin stadionissa FC PoPan taival satakuntalaisten jalkapallon ylpeytenä päättyy. Harmittaa, ja yhtä paljon harmittaa, että seuran tuska lamaannuttaa myös Siniveriset- faniporukan. Onko liioittelua väittää, että nämä fanit ovat viime aikoina muodostuneet Satakunnan jalkapallokulttuurin piristävimmän ilmiö? Se, että tätä ei ole ymmärretty edes itse seurassa, kuvailee mikä maakunnan futiksessa mättää. Äänekäs kannattajaryhmä havaittiin jo silloin, kun PoPa ei ollut vielä FC PoPa. Muistan, kun muodostuin joukkueenjohtaja Teemu Eskolan ja toimittaja Mikamatti Ahon kanssa kolmepäisen huutolauman vierasottelussa TPV:n vastaan Tammelan stadionilla. Hollantilaisena kyllä ihmettelin, että seuraavan aamun lehdessä otteluraportti oli fanikaverini tekemä, mutta juuri hollantilaisena sanoin myös kiitoksen Jumalalle, että vihdoinkin hautajaismeininki suomalaisella stadionilla oli saatu rikottua. Siniveriset on säveltänyt lauluja ja iskulauseita, suunnittelut ja myynyt fanituotteita ja pitänyt internetissä yllä aitoa futiskeskustelua. Ympäri Eurooppaa pelannut FC Popan omistaja Antti Sumiala myönsi fanikulttuurin suuren vaikutuksen joukkueen suorittamiseen, ja pelaajat ovat oppineet arvostamaan fanikatsomon tukea. Muu yleisö kuitenkin suhtautui uuteen ilmiöön kielteisesti. Maltillisin kommentti oli: ”Oo ny hiljaa!”, naurettavin oli: ”Tämä on perhetapahtuma!” Jättämällä koko muun stadionin lapsiperheille Siniveriset muuttivat toiseen katsomoon. Siellä osa istumapaikoista otettiin pois jotta saataisiin seisomapaikkakatsomo, ja porukka kasvatti ”jäsenmääränsä". Jossain vaiheessa noin kaksikymmentä ihmisiä tunsi itsensä Siniveriseksi ja erityisesti vierasotteluissa kannattajien tuki oli joukkueelle elintärkeä. Porukka teki FC PoPaa näkyväksi, myös Porin kaduilla muun muuassa graffitien avulla. Fanilauma ei vain kasvanut sen isommaksi. Kysyin Sumialalta, olisiko mahdollista saada fanit myös arjessa seuran toimintaan mukaan. Muualla maailmassa kannattajat viettävät päivänsä omassa kerhotilassa, yleensä stadionilla. Idean takana oli, että saattaisin nuoret mukana talkootyöhön. Sumiala myönsi, että muualla tehdään näin, mutta näki ongelmaksi, että idea maksaa. Se mikä puuttuu FC PoPalta: ei sentään ole raha, vaan vetovoima. Kaikki konstit koetettiin. Järjestettiin PoPa-päivä kauden aluksi, järjestettiin maaotteluita talkoilla. Ja joukkue pelasi kaksi kautta peräkkäin Ykkösen kärjessä. Mutta edes sekään ei auttanut. Yleisömäärä jäi odotusten alle, talkoolaisten rekrytointi oli yhä hankalampaa. Kun joukkue aloitti tämän kauden tappioputkilla, myös Siniveristen rivit laihenivat. Omaa rooliaan FC PoPan romahduksessa pelaa Satakunnan Kansa. Maakunnan päälehti kuvaili vuosi sitten Siniveriset hömpöksi juopposakiksi ja houkutteli tänä kesänä yleisöä ”suurkeskusteluun Porin futiskriisistä” leimaamalla FC PoPan ”suljetuksi seuraksi, jolla ei ole siteitä porilaisyhteisöön”. Olin läsnä suurkeskustelussa, jossa SK-toimittajan johdolla Teemu Eskola ja Antti Sumiala saivat vapaasti vihata toisiaan ja muut osallistujat vaikuttivat olevan vain hyvissä väleissä SK:n kanssa. Siniverisiä syrjitään nyt myös itse seurassa. Päävalmentaja Tero Suonperä kritisoi katastrofaalisen HIFK-ottelun jälkeen kotiyleisön vaisuutta mainitsematta fanikatsomon taukoamatonta tukea. Kai Porin stadionilla kannattaa tulevaisuudessa järjestää tosiaan hautajaisia jalkapallo-otteluiden sijaan... |
25.8.2011 Mielisairaukset leviävät kun tauti Yhä enemmän ihmisiä kärsii mielensairauksista. Vai onko niin, että käytäntöjä, jotka katsottiin jokin aika sitten vielä normaaleiksi, kutsutaan yhä enemmän sairaiksi? Viimeistään Anders Breivikin tapauksessa valtamedia miltei heti jauhoi psykiatrien, poliisien ja muiden meidän turvallisuutamme hoitavien viranomaisten antamia ”tietoja”, että tämä kaveri olisi yksinäinen hullu. Breivikiltä ja hänen teoltaan otettiin näin pois poliittinen merkitys ja näin tämä ”diagnoosi” itse muuttui hyvin poliittiseksi teoksi. 1980 -luvun jälkeen länsimaissa on vahvistunut käsitys, että mielisairaus on fyysinen sairaus, jota kannattaa hoitaa lääkeillä. Lääketieteellisesti tämä tarkoittaa, että psykiatrit voittavat nykyään psykologit. Ihmisille syötetään pillereitä sen sijaan, että heitä kannustettaisiin puhumaan ongelmistaan. Lääketeollisuudelle tämä kehitys on ollut erittäin myönteistä ja isojen rahavirtojen suunnasta ei ole epäilyäkään. Niin sanotut ”biolääkärit” tuottavat lääkefirmoille rahaa nostamalla yhä enemmän normaalikäytäntöjä sairauksiiksi. Esimerkiksi sellainen diagnoosi kun bipolaarinen persoonallisuushäiriö tai borderline-syndrooma lentää yhä useammin apua hakevien ihmisten niskaan. On ihmeellistä, että nämä sairaudet ovat levinneet kuin tauti vasta sen jälkeen, kun diagnoosi maanis-depressivisyys otettiin jostain syystä pois käytöstä. Myös ADHD on lääketieteellisesti erittäin kiistanalainen diagnoosi. Se kun koskee yleensä lapsia, joiden vanhemmilla ei ole aikaa lastenhoitoon tai sitten aikuisia, joiden ainoa ”vika” on, että he eivät maksa laskujaan ajoissa. Psykologit soittavat nyt hätäkelloja. Länsimaisessa mieleenterveyshoidossa niin sanottu DSM -IV on mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöiden diagnoosijärjestelmä. DSM:in uuteen versioon tulee psykologien mielestä nnin monta uutta tautia, että he pelkäävät että ihmiset syövät yhä enemmän lääkkeitä, jotka itse asiassa vaarantavat heidän terveyttään. Kirjaa kustantaa American Psychiatric Association, joka sai hiljattain erittäin kriittisen kirjeen British Psychological Societyltä. Brittipsykologien mukaan kirjan uusi editointi kannattaisi jo lopettaa. ”Meiltä menee aikaa ja energiaa hukkaan”, ammattiryhmän johtaja, professori Peter Kinderman kirjoittaa. ”Lääketeollisuus näyttää omistavan liian iso rooli kirjan kustantamisessa. Sitä paitsi uuseditointi tapahtuu miltei ainoastaan amerikalaisten ja psykiatrien voimin. Eivät eurooppalaiset eivätkä psykologit osallistu siihen, vaikka heidän pitää käyttää kirjaa.” Myös Saksassa vastarinta biolääkäreitä vastaan kasvaa. ”DSM -projekti on täynnä diagnooseja, jotka perustuvat harhaideaan, että ihmisten sielu olisi kone,” lataa Jürgen Margraf, saksalaispsykologien varapuheenjohtaja. ”Kuitenkin mielenterveysongelmia aiheuttaa aina myös sosiaalinen sekä psykologinen tekijä.” |
18.8.2011 Etsintäkuulutettu: pörssihuijari Lontoolaisella torilla näytetään isolla screenillä ihmisten kuvia ja alatekstissä kehotetaan soitamaan poliisille mikäli tunnet nuo ihmiset. Näin mellakoille annetaan kasvot. Totta kai veromaksujalle miljoonalaskun aiheuttavasta väkivallasta pitää tulla rangaistus. Mutta eikö sama tuomio päde kaikille ryöstäjille, eli myös niille, jotka ovat vieneet kokonaiset valtiot konkurssin partaalle? Missä heidän kasvonsa paljastetaan? Mihin voi soittaa jos tietää että naapuri on pörssihuijari? Osakekauppa kuvataan mediassa anonyymiseksi huipputeknologiseksi touhuksi. Maailmassa syntyy joka minuutissa enemmän osakekauppoja kuin lapsia ja isyys jää monissa tapauksessa hämärän peittoon. Todellisuudessa kuitenkin osakepörssi on muutamien suurrahamiesten hiekkalaatikko ja leikki on erittäin yksinkertainen. Voittajaksi tulee eniten rahaa keräännyt ja ainoa sääntö on, että saa huijata mutta nimiä ei kerrota. Maanantaina 9. elokuuta maailman pörssit heiluivat hurjassa vauhdissa ylös- ja alaspäin. Syy siihen oli USA.n luottoluokituksen pudotus. Maiden luottoluokituksesta päättää mm. Standard & Poor's, S & P. Suuryleisö pitää tämä S & P:tä jonkin sortin talouspoliisina, eli luotettava luottoluokittelijana. Mutta ei S & P:llä eikä sen kilpailijoilla ole mitään tekemistä objektivisuuden ja turvallisuuden kanssa vaan se on puhdas yksityistaho, joka on itse pörssissä mukana pelaajana. Pörssi on huolellisesti järjestetty huijaus. Jo heinäkuun 26. päivänä joku kaupitteli yhdellä miljardilla dollarilla USA:n velkakirjoja. Kun Wall Street swingaa sitten viikon kuluttua alas- ja heti sen jälkeen ylöspäin, tämän sijoittajan voitto on moninkertaisesti tuo i miljardi. Yhdysvalloissa tutkitaan nyt kuka on vuotanut S & P:n päätöksen etukäteen. Mutta se, kenelle tieto vuodettiin, jää epäselväksi. Vai jääkö? Kun kyse on noin isosta summasta, niin sanottu hedgerahasto olisi jäänyt suurennuslasin alle. Yksityissijoitajia ei kuitenkaan tutkitaan. Eräs supersijoittaja lopetti hedgerahastonsa juuri viikon ennen kauppamatkaansa. Hän on George Soros, Schwartz György kaverilleen. Unkarialainen Soros perustui jo vuonna 1969 kaikkien hedgerahastojen äidin, Quantum Fundin. Mies nousi kansainväliseen julkisuuteen vuonna 1992. Soros myi silloin punttia, koska hän tiesi punnan arvon heikkenevän. Hän veti mukaansa muita suursijoittajia ja pienempiäkin spekuloijia. Soros ansaitsi tällä tavoin yli miljardi dollaria, ja häntä kutsuttiin "mieheksi, joka rikkoi Englannin pankin". Sillä Soroksen tempun seurauksena Englannin keskuspankki irrotettiin poliittisesta ohjauksesta ja se itsenäistyi. Tapauksen on arvioitu osaltaan synnyttäneen saarivaltakunnassa euroallergiaa. Vaikka hän kuuluu siis maailman vaarallisempiin talousrikollisiin, Soros ei väistä julkisuutta. Hän on satsanut Kylmän Sodan aikana touhuihin kuten Solidaarisuus Puolassa, Charta 77 -ryhmä Tsekkoslovakiassa sekä Andrej Saharoville Neuvostoliitossa. Myös USA:n politiikkaan hän on sotkeutanut. Vuonna 2004 mies latasi 15 miljoona estääkseen George W. Bushin uudelleenvalinnan ja hän kuului Barack Obaman kampanjan suurrahoittajille. Kaikki tämä kutsutaan hänen kotisivussaan hyväntekeväisyyksi... |
11.8.2011 Asta Matikais -pitoisuus Hämeenlinnan Kaurialassa kävelytie kulkee läpi hautausmaan. Marraskuisella työmatkalla vuonna 1996 katselin kauhistuneena, kuinka nainen laskeutui räntäsateella polvilleen ja putsasi tumman hautauskiven puhtaaksi punaisella hammasharjalla. Asta Matikainen muistuttaa minua aina siitä naisesta. Aloin seurata Satakunnan Kansan niin sanottua human interest -toimittaja silloin kun hän kävi talvella 2007 melkein päivittäin aivan Reposaaren asti. Saarella kiisteltiin jostain laivasta. Järkevät saarelaiset pitivät sitä romuna mutta laivan omistaja väitti sitä museohelmeksi. Matikaisen Asta haastatteli vuorotellen omistajaa ja rantakioskissa hengailleitä juoppoja. Jutussa kävi kuten kaikissa human interest -jutuissa: edes romualuksen nimeä en muista. Mutta katselin meidän ikkunasta kuinka toimittaja ajoi alueella SK - pikkuautollaan räntäsateessa ja suri laivan kohtaloa. Nykyisin Matikainen harrastaa SK:ssa sitä, mitä hän pitää journalismina, lehden syrjäsivuilla. Urheilun ja sääkartan välissä hän kirjoittelee sairauksista ja haastattelee syntymäpäiväsankareita. Viimeiset tehdään ilmeisesti sankaria itseään varten, sillä en osaa kuvitella että nämä haastattelut kiinnostavat muita lukijoita. Poikkeuksetta sankari on käynyt koulun ja armeijaan, perustunut perheen ja työskennelyt joko maanviljelijänä tai virkamiehenä. On se kyllä ihmejuttu, että olemattomuus tuo naamasi sanomalehteeseen. Onko suomalaisille ei-mitäänsanottavuus tasapainoisuuden ja rauhan synonyyminä? Toinen elokuun päivä oli Jalo Kokkilan vuoro esittellä itseään matti meikäläisenä. Hän on käynyt koulun, perustanut perheen ja toiminut pankkijohtajana. Tutkimuksen mukaan suomalainen luottaa kahteen ammattiryhmään yli muiden: poliiseihin ja pankkiireihin. Jää nähtäväksi kuinka lujana tämä luottamus pysyy tulevana syksynä, jolloin on luvassa maailmantalouden lopullinen romahdus ja siitä seuraavaa mellakointia. Joka tapauksessa pankkiiri Kokkila ei olisi saanut rahojani hoidettavakseen. Kaveri on nimittäin entinen SS- mies. Matikaisen Astalle tämä seikka on aivan liikaa. Kuten lähes koko suomalainen SS -porukka, myös Kokkila on selvinnyt hengessä, mutta häntä ei ole viety oikeuteen vaan nostettu pankkijohtajaksi. Mutta se ei ole tämä oikeudentajuraiskaus, joka askaruttaa toimittajaa. Päin vastoin, hän suree Kokkilan puolesta kun tämä puhuu kadonneista muistikirjoista. ”Muistikirjoissa oli hyvinkin tarkkoja tapahtumakuvauksia, mutta niistä ei voinut muille kirjoittaa. Ehkä joskus joku venäläinen toisi muistikirjat takaisin”, SS -veteraani sanoo. ”Muuten mies tyytyy toteamaan, että Ukrainassa vietettyyn aikaan sisältyy kaikkea, niin monenlaista”, Matikainen kirjoittaa. Voi Asta -parka! Jalo Kokkila ei odota muistikirjojen palautusta, koska mies tietää, että ne on hävitetty. Mistä kaveri tietää sen? Hän on hävittännyt ne itse. Juurihan todisteiden hävittäminen vielä sodan aikana oli yksi SS -joukueen tärkein tehtävä. Kokkilan ja kumpaneiden työkuvaan Ukrainassa kuului lisäksi aseettomien siviilien likvidointi sekä juutalaisten, mustalaisten ja kehitysvammaisten kuljetus kaasukammareihin. Olisi toki Jumalan lahja jos joku ukrainalainen tulisi kertomaan Kokkilan seikkailuista, mutta olen varmaa siitä, että meidän päivänsankari odotellisi siitä päivää paska housussa! Asuessani Hämeenlinnassa en pystynyt käymään kaupassa hammasharjan ostossa ilman että Kaurialan hautausmaa tuli mieleen. Samalla tavalla en pysty enää lukemaan SK:aa. Lehden Asta Matikais -pitoisuus on mennyt yli... |
4.8.2011 Viikinkien paratiisissa Kotimaassani pidetään joka vuosi toukokuun 4. päivänä hiljainen hetki toisen maailmansodan uhrien kunniaksi. Kun asuin Hollannissa, nautin tästä perinnöstä, sillä kiireisen ja meluisan hollantilaisten arjessa täyspysähdys on ainutlaatuinen ilmiö. Muistikuvassani on kuitenkin myös varjopuoli. Isäni pysyi 4. toukukuuta aina sängyssään. ”Kohta porukka taas tottelee ”Asento!”-komennusta ja laulaa hiljaisen hetken päätteeksi kansallislaulun”, hän sanoi. ”Olen ollut taistelemassa juuri tätä vastaan. Ovathan kansallislaulut ja muut nationalistiset touhut juuri natsismin peruskiviä!” Seuratessani norjalaisten ja muiden Pohjoismaiden surutyötä minuun iskee samanlainen turhaantuneisuus kuin isälleni. Suomalaislehti käyttää sanan ”paratiisi” tarkoittaen Norjaa, ja kadunmiehet ja -naiset toteavat, että Norja on ”hieno” tai sitten ”rauhallinen” maa. Kielenkäytön perusteella Anders Breivik ei ole raiskannut universaaleja ihmisoikeuksia vaan pohjoismaalaisten kansallisylpeyden. Ainoa järkevä kommentti tulee elokuvantekijältä Jarno Valtoselta, kun hän sanoo, että ”Suomessakin maahanmuuttajien ja kantaväestön välillä puuttuu yhteys.” Pohjoismaiden ulkopuolella kysytään minkä takia oman kulttuurin ylistäminen ja muukalaisviha nousevat pintaan juuri täällä. Siinä missä brittisaarella, Beneluxissa, Ranskassa ja Saksassa ulkomaalaistaustainen osa väestöstä on 30-40 prosenttia, Skandinaviassa se ei yllä 10 prosenttiin ja Suomessa se jää jopa alla 2 prosentin. Pohjoismaihin ei siis juurikaan muuta väkeä. Syy siihen ei ole kylmä talvi tai hankala kieli vaan se, että alueen kulttuuri sulkee muut ulkopuolelle. Yhteinen Pohjoismaiden kulttuuri perustuu lähes kokonaan sellaisiin määreisiin kuin rotu ja alkuperä. Norjalaisten, ruotsalaisten, tanskalaisten je suomalaisten näkövinkelissä ainoa ihminen, joka ansaitsee tasa-arvoisen käsittelyn, on alkuperäinen, yhteisen historian kokenut, ulkonäön perusteella heti pohjoismaalaiseksi tunnistettava eli Viikinki. Lehtikuvassa väkijoukko Oslossa osoittaa mieltä monikulttuurisen ja avoimen yhteiskunnan puolesta, suvaitsemattomuutta vastaan. Joukossa näkyy Norjan kansallislippu ja iskulause ”Heia Norge!”. Mitä tämä tarkoittaa? Että suvaitsevaisuus liittyy jollain tavalla norjalaisuuteen? Oslon joukko on valkoinen, valkoihoinen ja valkotukkainen. Mitä tämä tarkoittaa? Että muut kulttuurit monikulttuurisessa Oslossa eivät kannata suvaitsevaisuutta? Että ei-valkotukaiset ja ei-valkoihoiset oslolaiset eivät kannata avointa yhteiskunta? Ei, vaan tämä tarkoittaa siitä, että ei-norjalaistaustaiset oslolaiset ovat mielenosoituksen aikana jossain muualla Oslossa siivomassa. Tai pyörittämässä kaupungin julkista liikennettä. Tai myymässä seksiä. Lehdessä mielenosoitusta kutsutaan ”yhtenäisen surun näyttelmäksi”. Minulle se kuitenkin viestittää vain Norjan kantaväestön yhtenäisyyttä, muita vastaan. En näe kuvassa surua vaan itsetyytyväisyyttä ja nurkapatriottismia, eli ne välineet, joista Breivik valmisti pomminsa. Lehden mukaan mieltä osoittivat 150.000 oslolaista. Viime vaaleissa maan äärioikeisto sai 23 prosenttia norjalaisista hyväksymään ne iskulauset, jotka kuulustavat myös meillä Suomessa tutuilta: Ei Eurooppalle, rajat kiinni ja ostakaa kotimaista kamaa! Minulle askarruttaa tätä matematiikka. Oslossa asuu 600.000 ihmisiä. Tarkoittaako tämä, että 150.000 oslolaista ei osallistunut mielenosoitukseen? Vai tarkoittaako tämä, että joka neljäs mielenosoittaja äänestää vaaleissa suvaitsevuutta vastaan...? |
28.7.2011 Dialogi - Olen lukenut viime viikolla pitkästä aikaa hyvän uutisen. - Anteeksi kuinka? Että viikko 29 vuonna 2011 olisi mennyt historiaan muissa kuin todella surullisessa merkeissä? Viikko, jolloin uusnatsismi paljasti vanhalta natsismilta jo tutuksi tulleen tavaramerkinsa eli suunnattoman sadismin? Viikko, jolloin järjestetään -ja tietenkin ylin kyllin uutisoitaan- valtamiesten huippukokouksia toinen toisen perään jotta eurooppalaisten eläkerahat saataisiin pelastutaksi? Tämä samaan aikaan kun afrikkalaiset kuolevat nälkään ja heille kerätään rahaa kaikessa hiljaisuudessa kirkoissa ja toreilla? Vielä kerran: viikko, joilloin paljastuu että Afganistanin sota on maksanut tähän asti 70 biljardia euroa ja jolloin Suomi saa turvallisuus- ja maahanmuuttoministeriksi homokammotaren, joka hänkin aivan samoin kuin norjalainen aarilaiskaveri uskoo muslimien olevan meille epäsopiva naapuri. Tämä viikko todistaa, että ihminen ei opi historiasta yhtään mitään ja että mittasuhteiden taju on hävinnyt tyystin. Tästä viikostako olet löytänyt jonkun hyvän uutisen? - No, juuri historian oppimisesta ja mittasuhteiden tajuamisesta on kyse. Aivan kohta ihmiskunta joutuu katsomaan tosissaan peiliin. - Tarkoitatko ilmastomuutosta? Miksi jauhat siitä? Se juna meni jo. - Ilmastomuutos tulee kyllä olemaan valtava käännekohta ihmiskunnalle. Mutta tässä ei ole kyse siitä. Kyse on siitä, että joudumme katsomaan itseämme kokonaan uudella tavalla. Tämän luokan muutosta ei ihmiskunnan kohtalossa ole tapahtunut sitten Darwinia tai sitten keskiajan. - No, mikä se sitten on? - Luen se sinulle ääneen. ”Venäläinen huipputähtitieteilijä Andrei Finkelstein ennakoi, että ihmiskunta saa jo 20 vuodessa yhteyden toisen planeetan sivilisaatioon. Olemme jo lähellä h-hetkiä, Finkelstein totesi kansainvälisessä seminaarissa Pietarissa. Olemme ikään kuin rikkomassa salakoodin. Finkelstein yrittää saada yhteyttä maailmankaikeuteen radiosignaalien avulla." Se olisi suurin muutos ihmisten itsekuvassa sitten Galilein. Kuvittele: emme olekaan universumin keskipiste, Luomakunnan Kruunu, historian a ja ö! Se vasta palauttaisi jalat maahan, tekisi meidät ääremättömän nöyriksi. Eikä tätän vallankumousta tarvitse odottaa enää vuosisatoja vaan se tapahtuisi vielä meidän elinaikanamme! - Puhut kyllä asiaa... Se olisi todella tervetullutta. On se loistava uutinen! Mutta toisaalta. 20 vuotta on vielä suhteellisen pitkä aika, siihen mahtuisi vielä uusi natsien tuhoamiskierros. Mitä sille tehdään? - Ei nyt ole enää aikaa masentua! Nyt on aika saada halla-ahot ja räsäset sun muita vaikenemaan! Aloitetaan tänään! - Voi perhana, puhut ihan totta. Nyt on aika tehdä jotain ja kunnolla! Sait minut hyvälle tuulelle! Vitsi vitsi: miten Räsäsen Päivi suhtautuisi niihin muukalaisiin...? |
21.7.2011 Rantapojat Beach Boys tarjosi viihtyvän konsertin puolitoistatuhatpäiselle yleisölle. Vaikka vesisadetta oli luvattu, aurinko paistoi koko illan. Ja vaikka rantapoikien esiintymiskykyä on joskus moitittu pääkaupunkiseudulla, he vetivät Sieravuorella lähes tauottoman kaksituntisen setin. Beach Boysin tulosta Satakuntaan syntyi aikamoinen farssi. Legendaarisen bändin konsertti Yyterissä peruutettiin, eikä sen jälkeen enää paljon kuulunut heistä porilaisessa mediassa. Konsertti Sieravuorella mainittiin joko ei lainkaan, tai sitten tavalla ”mies jäi traktorin alle ja piste”. Itse konsertista ei Porissa kirjoitettu mitään. Yyterin konsertti peruutettiin, koska lipuja ei saatu myytyä. Totta mooses Yyterin kylpähotellin pihalle olisi kerääntynyt 1500 ihmisiä ja enemmänkin, mikäli asia olisi kunnolla saatu ihmisten tietoon. Juuri silloin kun Beach Boys -liput piti saada markkinoille, onnistuttiin suututtamaan tärkeä kohderyhmä. Live- konsertti on viestintää. Porin Jazzissa tämä on tajuttu. Tom Jonesia ja Elton Johnia ei kutsuta paikalle nostalgian merkeissä, koska siihen ei yleisö riitä. Mikäli jonesit ja johnit eivät osaa puhua sukupolville, jotka ovat syntyneet heidän klassikkojensa jälkeen, Kirjurinluoto jäisi puolityhjäksi. Yyterissä tämä skenaario toteutui, koska konsertin järjestäjä oli ollut mukana viemässä rantafutista pois rannalta. Beach Boys olisi houkutellut nuorta sukupolvea, mutta kylpylähotelli ei. Pieni muistelu. Oli vaimoni synttäri ja hän ehdotti, että vietettäisiin iltaa Yyterin rannalla. ”Katsotaan, ketä siellä tavataan ja tarjotaan kahvia”, hän innostui. Oli syyskuun loppupuoli eikä aurinkoa näkynyt, mutta meillä oli lämmin peitto ja kuuma kahvi termoksessa. Kävelijöitä ei ollut rannalla paljon, mutta eräs pariskunta vastasi tervehdykseemme ja tuli tarkistamaan tilanteen. ”Saanko tarjoa kahvia, koska minulla on tänään syntymäpäivä?”, vaimoni ilahtui ja otti termoksen jo käteen. ”Onneksi olkoon”, mies vastasi. ”Missä kahvi tarjotaan?” ”Täällä”, vaimoni sanoi ja osoitti villapeittoa, jonka olimme levittäneet. ”En tiennyt, että tämä on tapana Porissa”, mies sanoi eikä vastannut kutsuun istuskella. ”Me olemme hiljattain muuttaneet tänne. Olemme ostaneet kylpylähotellin.” Tässä itse innostuin keskusteluun. ”Hienoa, että tavataan! Olen kielenkääntäjä ja olen jo muutaman vuoden hoitanut hotellien kansainvälistä viestintää. Olen yrittänyt mainostoimiston kautta saada yhteyttä hotelliin, koska mielestäni paria esitettä olisi petrattava. Mainiota että nyt tavataan, kun te olette juuri tulleet! Minulla olisi...” Mutta mies keskeytti minut ja sanoi katsoen vaimoonsa: ”Meille maistuisi oikeastaan aito kahvia. Toivotamme teille hyvää illanjatkoa!” Tulevana syksynä vaimoni meinaa taas viettää synttäreitä hiekkarannalla. Mutta Yyterin sijaan lähdemme Sieravuoreen.... |
14.7.2011 Sankari ja ihminen Missään suomalaisessa tiedotusvälineessä Mika Myllylä ei tappanut itseään, tehnyt omaa päätöstään. Mies kuoli suomalaisena, ei ihmisenä. Itsemurha on suomalaisten työikäisten miesten neljänneksi merkittävin kuolinsyy, mutta suomalainen ei myönnä sitä, ei itselleen eikä naapurillekaan kuolinilmoituksessa. Suomalainen itsemurhaaja kuolee yksinäisenä ja jättää lähiomaisilleen valtavan lastin häpeää. Olin seuraamassa Ranskan ympäriajoa, kun Myllylän kuolemasta kerrottiin. Muistin Marco Pantanin. Tämä italialainen ammattipyöräilijä oli vuonna 1999 uransa huipulla kun hän kärähti dopingin käytöstä. Vuonna 2004 hänet löydettiin kuolleena hotellihuoneesta. Kuten Myllylä myös Pantani oli kärsinyt masennuksesta ja päihdeongelmasta. Kuten Myllylä myös Pantani kuoli yksinäisenä. Mutta siihen loppuu vertailu. Niin italialaisessa kuin myös kanasainvälisessä mediassa Pantanin kuolemaa kutsuttiin vaivatta itsemurhaksi. Pyöräiljän hautajaisissa pappi sanoi: ”Ihminen on enemmän kuin voitto ja tappio, ihminen on enemmän kuin pyöräilijä. Mestarin sydän on pikkupojan sydän. Sydän, joka tarvitsee kunnioitusta myös kuoleman hetkellä.” Ja pappi siteerasi kirjettä, joka löytyi Pantanin ruumiin viereltä. ”Muistatko, kun kävimme elokuvissa? Elokuva oli Walt Disneyn Lentävä norsu, ja minä pienenä poikana itkin kun kuvittelin, että minusta voisi tulla Lentävä norsu, Elefantissimo. Ja olen toteuttanut unelmani, olen lentänyt, olen saanut ja ansannut lempinimen Elefantissimo.” Kuten Myllylä myös Pantani siis jätti testamentin. Mutta siinä missä Myllylä kirjoittaa ”Suomen kansalle”, Pantani osoittaa kirjeensä ”sinulle, ”teille” ja ”meille”. Italiaa tai italialaisia hän ei mainita kirjeessään kertaakaan. Myllylä kirjoittaa ”Uskon, että Jumala tahtoi näin kohdallani käyvän”. Myös Pantani kirjoittaa Jumalasta: ”Koetin kaikki keinot saadakseni teidät pysäytettyä höpöttämästä Jumalasta ja perheestä.” Myllylä pyytää anteeksi: ”Polvistun. Myönnän tappioni ja pyydän sieluilleni rauhaa”. Pantani sen sijaan kirjoittaa: ”Te halusitte rangaista minua. Mutta minä olin jo vankilassa. Opin käyttämään polkemisen taitoani, joten osasin lentää tuskani yli. Te kutsuitte minua sankariksi. Poljin ja poljin. Te kutsuitte minut campioneksi. Poljin ja poljin. Te kutsuitte minut huijariksi. Poljin ja poljin. Anteeksi, että en pystynyt polkemaan vuorokauden ympäri. Että yöllä heräsin painajaisesta enkä pystynyt hyväksymään itseäni.” Myllylä lopetti testamentillaan aktiiviuransa. Pantani lopetti kirjeellään elämänsä. Italialainen ehti kirjoittaa itsestään ihmisenä ja kirje julkistettiin. Myllylällä oli kymmenen vuotta aikaa nostaa itseään urheilijasta ja kansansankarista ihmiseksi. Toivon hänen itsensä ja lähiomaisten vuoksi, että Myllylä on jättänyt elämäänsä koskevan testamentin. Ja toivon, että se julkistetaan. Sillä siinä ei ole yhtään mitään häpeällistä... |
7.7.2011 Karkotus Tanska alkaa karkottaa kaikki ulkomaalaisia, jotka tuomitaan rikoksesta. Mielenkiintoista jyllantilaisten puhdistushalukkuudessa on se, että - päinvastoin kuin useissa muissa maissa - päätös ei koske vain heitä, jotka ovat tehneet henkirikoksen, vaan kaikkia ulkomaalaisia, jotka ovat rikosrekisterissä. Voidaan helposti ennakoida, että lähitulevaisuudessa Pohjoismaiset veljemme katsovat yhä useammat teot rikollisiksi. Toki tanskalaisten päätös rikkoo kansainvälisiä sopimuksia eli toivotaan, että siitä rangaistaan heitä kunnolla... Mitä karkotus käytännössä merkitsee? Mitä siinä tapahtuu? Tavallinen kadunmies ei näe eikä kuule tai lue siitä mitään. Astuuko karkotettava henkilö lentokoneeseen tavallisena matkustajana muiden matkustajien joukossa? Istuuko hän lentokoneessa mukavan sedän näköisen miehen vierenä, joka tarjoaa hänelle jotain juottavaksi tax free- kärrystä? Lähteekö hän kesken lennon yksin vessaan ja jääkö tämä mukava setä tuoliinsa lukemassa lentoyhtiön mainoslehtiä? Monet karkotustapaukset saattavat tosiaan jäädä huomaamatta muilta matkustajilta. Heinäkuussa kuitenkin "puoli maalmaa" lähtee lomalle ja lapsiperheiden keskellä alkava karkotuslento voi aiheuttaa sen verran paniikkia, että tapahtuma saa tiedotusvälineet toimimaan. Hiljattain Lontoossa matkaansa Jamaikaan odottavassa koneessa karkotettava mies viilsi kurkkuaan partaveitsellä. Lento jouduttiin peruuttamaan ja kaikille seuraavaa lentoa odottaville lentoyhtiö tarjosi psykologista apua, hotelliyöpymisen sekä aterian. Palvelu tarjottiin kaikille, paitsi tietysti vastentahtoiselle matkustajalle. Karkotettava ”yksilö”, kuten viranomaiset kutsuivat uhria mediassa, vietettiin vankilaan. Veriteko sai tässä tapauksessa paniikkia aikaan, mutta ”normaalisti” henkilöstö, joka ”saattaa” karkotettavan maasta toiseen, osaa hommaansa. Saatoväellä on monenlaisia keinoja peittää muilta matkustajilta, että joukossa on vastentahtoinen toveri. Annetaanpa puheenvuoro ”Mohamedille”, joka sai sentään oleskeluluvan istuttuaan 14 kuukautta vankilassa ja tultuaan karkotetuksi useita kertoja: ”Poliisi vie sinut lentokoneen peräosaan alapuolella. Sitten sinut pakotetaan polvillesi ja jalkasi sidotaan. Poliisi kantaa sinut koneeseen. Istut takaosassa kahden siviilipoliisin välissä. Kätesi laitetaan laukulta näyttävään vehkeeseen, joten muut matkustajat eivät huomaa, että ne ovat käsiraudoissa. Mikäli huudat, poliisit pistäavät toisen käden suusi ja toisen käden niskasi ympäri. Särky estää huutamisen. Huusin kerran, että en halunnut takaisin kotimaahani, ja kun eräs matkustaja kysyi mistä on kyse, poliisit selittivät: ”Kaveri on hullu. Anna olla, muuten hän aiheuttaa hengenvaaran!” Lentokoneessa kannattaa siis katsoa tarkkaan, kuka matkustajista näyttää hermostuneelta ja ahdistuneelta. Kyse ei ole aina lentopelosta tai terroristista... Hyvää lentomatkaa! |
30.6.2011 Meluvalo Amsterdamin yliopiston opiskelijana asuin kerrostalossa kaupungin pohjoisosassa. Valtava rakennus majoitti kuusisataa opiskelijaa, ja jokaisella meistä oli oma vessa ja suihku. Yhdeksänkerroksisen betonikasan nimi oli Aurinkovuori. Vaikka talo tarjosi melko hyvät olot ja sillä oli hyvä nimi, Aurinkovuoren maine oli niin huono, että vuonna 1970 rakennettu asuntola purettiin jo vuonna 1988. Amsterdamin pohjoisosaan on IJ-joen toiselle puolelle noussut kerrostaloalue, josta ihmiset lähtevät varhain aamulla muualle töihin ja palaavat vasta myöhään illalla kotiin ja nukkumaan. Bussimatka kaupungin keskustaan, missä on yliopisto ja missä ovat muut opiskelijoiden elämän tärkeät kohteet, kesti puoli tuntia. Rakennuksen erittäin lyhyestä olemassaolosta huolimatta Aurinkovuoren arkkitehti sai talosta palkinnon! Meidän asuntolamme oli valtakunnan turvallisin. Jokaisen yksikön ikkuna oli niin sanottu ”itsemurhaikkuna”, koska sitä ei voinut avata 20 senttiä enempää . Silti itsemurhia tehtiin Aurinkovuoressa pari kolme vuodessa ja 1980-luvun alussa rakennus seisoi puoliksi tyhjänä, koska asukkaita ei enää löytynyt. Rakennuksen ympäri näki päivän aikana enää vain eläkeläisiä ja lapsia. Eläkeläiset eivät oikeastaan koskaan näyttäytyneet missään, vaan heidän sanottiin asuvan Amsterdamin pohjoisosan suurimassa kerrostalossa Aurinkovuoren jälkeen. Sen sijaan lapsien olemassaolo kyllä huomattiin. He kävivät kerrostalomme pihassa sijaitsevassa päiväkodissa. Opiskelijoiden ja päiväkoti-ikäisten yhteiselo oli haastavaa. Kesän hellesäässä Aurinkovuoressa toivottiin, että sekä asunnon arkkitehti että piha-asukkaat saisivat kaiken maailman taudit sun muut, sillä oli pakko laittaa itsemurha-ikkunat auki ja antaa lasten riemun pahentaa päivän krapulaa. Lapset vuorostaan saivat kokea kauhunhetkiä, kun he löysivät aamulla hiekkalaatikosta kaupungin keskustan kapakkakierrokselta palanneen, mutta ei ihan kotiin asti jaksaneen miehen. Tästä huolimatta yhteisolo ei aiheuttanut sen enempää ongelmia kuin kiroilua. Härskein opiskelijain suusta kuultu veto päiväkotia kohtaan oli ehdotus, että tarhan päälle rakennettaisiin katto. Mutta koska tämä ehdotus tuli kello kolme aamulla ja koska ehdottaja oli humalassa, voi sanoa, että opiskelijat eivät koskaan unohtaneet ongelmansa mittasuhteita. Sitä ei voi sanoa raumalaisen päiväkodin vs. johtajasta. Hän ehdottaa, että päiväkotiin tulee niin sanottu meluvalo, joka auttaa lapsia huomaamaan että heidän meininkisä menee överiksi. ”Osa lapsista laittaa kädet korville, kun ääni yltyy. Melu lisääntyy lasten innostuessa”, vs. johtaja toteaa. Aivan! Jokainen kai muistaa, kuinka hauskaa oli nelivuotiaana huutaa ja säädellä äänen muutosta pitämällä käsiä korvilla? Jokainen kai muistaa, kuinka helppoa oli juosta ja hyppiä ja vielä huutaa samalla? Että piti odottaa peräti kolmekymmentä vuotta ja tulla Raumalle asti kuulemaan sellaista härskiyttä lapsia kohtaan ja vielä henkilöltä, joka ei ole ehkä ollut humalassa silloin, kun hän lausui tämän tekstin! Pedofiilien pelko johtaa tulevaisuudessa siihen, että myös vapaaehtoiset, jotka haluavat olla tekemisissä lasten kanssa, joutuvat rikosrekisteritarkastukseen. Eikö olisi yhtä tärkeää tarkistaa, tykkääkö lasten kanssa työskentelevä henkilö ylipäänsä lapsista..? |
22.6.2011 Chez Kalle Francophilia ei ole mitään tekemisissä Espanjan entisen diktaattorin kanssa, vaan francophilo on ranskalaisen kulttuurin ihastelija. Hän on käynyt jo 50 kesää peräkkäin "Mariannen maassa" turistina ja hän jos kukaan voi tarjota kaivattua tietoa, mikäli suunnitelet matkaa Ranskaan. Francophilo tietää, millä lailla väistät Ranskan suurkaupunkeja, moottoriteitä ja korkeanopeusjunia. Hän tietää, missä vaatimattomalla nimellä ”Chez Luc” eli ”Kallen paikka” olevissa ravintoloissa valmistellaan aitoa ranskalaista ruokaa. Francophiloja on maailmassa miljoonia. Olisi loistavaa, jos myös fennophiloja löytyisi tuhansittain. He opastaisivat ihmisiä, jotka tulevat ensimmäistä kertaa Suomeen, oikeille poluille ja ulkomaalaisia turisteja näkyisi paljon enemmän maaseudulla. Vaikkapa Huittisissa. Kuten Ranskassa tai muualla maailmassa myös Suomessa valtaosa ulkomaalaisista turisteista matkustaa junalla. Väki istuu kännykkä korvissaan ja/tai läppäri sylissään tai sitten kävelee taukoamatta edes takaisin baarivaunuun ja vessaan. Väki ei kuuntele ympäröivää eksoottista kieltä eikä näe ikkunan takana olevaa hurmaavaa maisemaa. Huittisiin tämä porukka ei edes ehdi, sillä sinne pääsee vain bussilla. Ulkomaalainen turisti, joka saapuu Huittisiin, on siis rohkea turisti. Turistilla, joka on pistänyt itselleen likoon hyppäämällä Helsinki-Vantaan lentoasemalla bussiin, ei ole todellakaan helppoa. Maisema on kaunis mutta monotoninen, Karkkilassa ja Forssassa, missä bussi pysähtyy muutamaksi minuutiksi, taukopaikka on lohduton kokonaisuus. Karkkilassa puolet rakennuksesta on tyhjennetty, Forssassa asemakahvila on täynnä juoppoja ja jäätelökioskissa 15-vuotias tyttö myy orjapalkalla aika kallista jäätelöä. Ensi silmäyksellä tilanne vain pahenee Huittisissa. Odotusaika venyy, ja sen jälkeen kun kaikki bussit ovat lähteneet suuntiin, joihin juuri sinä et ole menossa, ahdistava hiljaisuus laskeutuu kaiken yli. Asemakahvila on jo kiinni ja juopot ovat siirtyneet rakennuksen takapuolella sijaitsevaan baariin. Ulkomaalainen turistimme tutkii vielä kerran aikataulua, kävelee vielä kerran rakennuksen ympäri ja tekee sitten päivän toisen rohkean päätöksen. Aseman vieressä on pieni puinen mökki. Ulkopuolelta se näyttää samanlaiselta jäätelökioskilta kuin Forssassa. Kun rohkea turisti lähestyy pientä rakennusta, hän haistaakin ruoan tuoksun. Mainoksista eikä hintalistasta hän ei saa mitään selvää. On pakko pistää pää sisään pieneen lokeroon. Häntä odottanee siellä lokerossa 15-vuotias orja, turisti jopa toivoo sitä, koska jäätelötytöt puhuvat yleensä hyvin englantia. Mutta kun hänen silmänsä tottuvat pimeään joka hallitsee mökin sisätilaa, hän onnittelee itseään. Mökin henkilöstö tarjoaa unohtumattoman näkymän. Pienessä rakennuksessa seisoo kolmikko, iäkäs kolmikko. Nainen hymyilee hänelle ja ilmeisesti kysyy, mitä hän haluaisi. Toinen nainen taistelee ison sämpyläkimpun kanssa ja katsoo vierasta jonkin verran säikähtäneenä. Naisparin takana grillilaiteen edessä seisoo mies. Kolmikko saattaa hyvin näyttää kuus- tai jopa seitsemänkymppiseltä, puolipimeässä tilassa kolmikko vaikuttaa ikään kuin olisi kävellyt suoraan Van Goghin taulusta Huittisiin. Perunamakkaralautanen ei ole eksoottista ruokaa, mutta se kelpaa nälkää vastaan ja se tarjotaan turistille niin lepoisalla ja vaatimattomalla tavalla, että ulkomaalaisemme päättää ilmoittaa kotiväelleen, että hän on löytänyt ”Chez Lucin” suomalaisversion... |
16.6.2011 Etäpoliittikko Poliittinen ura kuormittaa yhä enemmän poliitikon perhe-elämää. Naisministerin luopuminen sai aikaan keskustelun, mutta miksi se jäi vain tasa-arvokeskusteluksi? Aki Nummelinin kohtalo nostaa kysymyksen: voiko poliitikon työtä keventää? Suomalaisen poliitikon työn raskauteen lienee kaksi rakenteellista syytä. Hän ei edusta puoluettansa vaan pitkälti itseään. Ja hän tekee näin yleensä ainakin kahdessa peräkkäisessä vaalikampanjassa (eduskunta- ja kuntavaalit). Hän kilpailee muiden puolueiden ehdokkaiden kanssa, mutta taistelee myös verisesti omiaan vastaan. Häntä ei edusteta. Listavaali ottaisi tämän rasituksen pois. Maissa, joissa pidetään listavaali, vain listan kärkihahmot kiertävät maata, muut ehdokkaat ovat vain numeroita joukossa ja heitäkin nämä kärkihahmot edustavat. ja minkä ihmeen takia suomalainen poliittikko istuu ja/tai hakee sekä eduskuntaan että kotikuntaan? Se ei ole vain demokraattisessa päätöksenteossa hyvin kyseenalaista, vaan siihen menee turhaan rahaa ja voimia. Poliittisen järjestelmän rakenteellisia virheitä ei voida poistaa yhdessä yössä tai yhtenä työpäivänä. Mutta moni asia, joka polttaa poliitikon kestävyyttä, voidaan parantaa yksinkertaisella ja edullisella tavalla. Onhan poliitikon ammatti loppujen lopuksi vain ammatti muiden joukossa! Kaivostyöläinen on saanut kypärän päähänsä ja teollisuusväellä on 40 tunnin työviikko, miksi sitten poliitikko seisoo tuntikausia pakkasessa vaaliteltassa ja istuu illalla vielä kokouksessa? Etätyö on raivannut tiensä työelämään, miksi poliitikko ei voi osallistua videopalaveriin? Minkä takia eduskunta istuu Helsingissä fyysisesti, miksi tämä sirkus ei kierrä maata ja hoida suurinta osaa asioistaan etätyöllä? Aki Nummelinin päätös olla yrittämättä eduskuntaan on suuri menetys ei vain Vasemmistoliitolle, vaan myös maakunnalle. Porissa ja Satakunnassa hänen kykynsä analysoida maailman menoja nostaa politiikka lajina erikheijarien ja miafagerlundien tason yli. Sen lisäksi Nummelin on yksi näkyvimpiä poliitikkoja täällä. Hän jos kukaan ilmiselvästi rakastaa olla ihmisten kanssa tekemissä ruohonjuuritasolla. Juuri Nummelinille ajatus, että osa poliitikon työstä siirtyisi videokonferensseihin ja internetiin on varmaan hirvittävä. Mutta entä jos poliitikko Nummelin pysyisi kadulla ja puolue palkkaisi sihteerin hoitamaan hänen sähköpostiansa ja kollega voisi edustaa häntä palavereissa? Pyydän Aki Nummelinia harkitsemaan vielä kerran päätöstänsä. Totta kai hänen perheensä kaipaa häntä, mutta niin kaipaa myös politiikka. Pyydän puoluetta järjestämään asiat niin, että molemmat saavat mitä ... |
9.6.2011 Alcatraz eläimille Lapsena kuuntelin illalla sängyssä riikinkukon huutoa. Eksoottinen lintu oli eläinpuistossa kotimme takana. Puistossa oli lintujen, myös vesilintujen lisäksi metsäpeuroja, vuohia ja kaneja. Koulumatkani vei puiston läpi ja koulun välitunti viettettin puistossa. Keskellä kaupunkia vedellä ympäröity puisto oli hiljaisuuden keidas, erinomainen paikka istuskella kirjan kanssa tai suudella ensimmäistä rakkautta. En ole lapsuudessani miettinyt, oliko eläinpuisto myös eläimille kiva paikka. Muistikuvaani ei kuulu häkkejä eikä aitoja. Se voi johtua siitä, että kotimaassani kaikki luonto on lukittu aitojen taakse. Hollannissa jopa joudut maksamaan sisäänpääsystä, kun haluat mennä maan ainoaan kunnon metsään, joka sitäkin kutsutaan ”puistoksi”. Kukkapenkkejä, peltoja, rakennuksien pihoja, ne ovat tulppaanimaassa poikkeuksetta aitojen takana ja korkeintaan parin neliömetrin kokoisia. Helsingin Korkeasaari muistuttaa monessa suhteessa lapsuuteni vihreää paratiisia. Vesi, rauha, osittain samanlaiset eläimet. Kuuntelen riikinkukon huutoa ja kerron pojalleni, että en ole kuullut sitä ääntä neljäänkymmeneen vuoteen. Suomalaiset elävät paljon lähempää luontoa kuin hollantilaiset. Ainakin maaseudulla asuvat suomalaiset. Helsinkiläiselle lapsiperheelle poro, ahma, ilves ja jopa kani ovat eksoottisia lajeja. Silti vierailusta jää paha maku. Pettymys alkaa, kun katson kuningankotkaparin surua. Toinen mahtava petolintu istuu liikkumatta teräsmaston päällä. Toinen edes yrittää lentää, mutta lento rajoittuu vähän yli 10 metriin. Ei se vaadi kuin vain yhden valtavien siipien lyönnin. Kuvittelen linnun lentävän luonnossa korkealta vuorelta toiselle samanlaiselle juuri tällaisella minimaalisella vaivalla ja sitten se yhtäkkiä laskeutuu parissa sekunnissa parisataa metriä ja hyökkää lammaslaumaan. Toinen jättipetoeläin, leijona, makaa maassa selin yleisöön. Perheenisänä hänellä on oma tarhansa, mutta pienen portin kautta hän pääsee perheensä luo. Yritys kuitenkin tuottaa hänelle pettymyksen. Poikanen tulee hänen luokseen, mutta leijonaemäntä ei reagoi ja isäntä palaa omaan häkkiinsä. Hän ei kuitenkaan enää makaa, vaan kävelee tuntikausia aidan luona, kymmenkunta metria edes takaisin. Ääntä hän ei pidä, mutta hän on selvästi turhauttunut. Haluaisin tietää, tekeekö leijona samaa luonnossa, mutta ohjetaulut kertovat vain mistä hän on kotoisin ja mitä hän syö. Masentava näyttely jatkuu apinakalliolla. Apinat istuvat selin yleisöön tekemättä mitään. Kuka tässä enää viihtyisi? Tämähän näyttää aivan samanlaiselta kuin mielisairaalan suljettu osasto! Ei tule yllätyksenä kun ohjetaulu kertoo, että apinoiden aterian piilotetaan johonkin laatikkoon, joten heidän pitää nähdä vaivaa saadakseen sen. ”Tämä toimii eläinten piristyskeinona”. Aivan sairasta meininkiä tämä touhu! Miksi en ole lapsena huomannut tätä? Onko se iästä kiinni? Ei taida olla. Palaamme pojan kanssa leijonatarhaan luo, missä isäntä kävelee edelleenkin samalla tahdilla edes takaisin yleisön edessä. Kymmenvuotias poika kyllästyy. ”Mennään nyt jo”, hän sanoo ja pysyy aidosta kaukana. Ja kun käännen vielä kerran katseeni leijonaan, poika lisää: ”Älä tuijota sitä. Ei se tykkää että sitä tuijotetaan, etkö sä näe?”... |
1.6.2011 Miinalaiva Stubb Suomen puolustushistoria on täynnä ihmeitä. Vapaussota, talvisota, jatkosota, YYA-sopimus ja nyt miinalaiva Pohjanmaa. Kolmekymppiä täyttänyt laiva, joka lähti tuntemattomuuteen puolustamaan Suomea. Viissi kuukautta kestäneen reissun valmistusvaihetta luki mediasta kuin seikkailukirjaa. Ei kukaan suomalainen ole ennen käynyt siellä, ei ole tiedossa mitä kieltä paikalliset puhuvat, siellä on tosi kuuma, siellä on tosi vaarallista. Mikäli et olisi tiennyt, että retken päämäärä oli Intian valtameri, olisi ajatellut että kyseessä on Kuu- tai Mars- matka! Reissusta tehtiin tosi-tv:tä ja koko kansa pidätteli henkeään, kun sieltä kaukaa tulee viesti, että nyt alkaa tapahtua. Pohjanmaa lähti hakemaan somalialaisia merirosvoja ja saakin heitä kalanverkkoonsa... Merirosvot eivät ammu takaisin, vaan heidän veneensä tuhotaan eli heidät onkin pakko onkia valtameresa miinalaivalle. Syntyy se tavallinen suomalainen sankaritarina. Pieni maa jätetään yksin, isot pojat kusettavat. Ei kukaan siellä tuntemattomuudessa haluaa ottaa pyydystämiämme merirosvoja vastaan, eikä heitä voi tuoda oikeuteen koti-Suomeen, koska he eivät tehneet mitään meitä vastaan. Kaverit kuitenkin syövät ja juovat. Meidän retkieväämme! Urhollisesti suomalaiset sotilaat jakavat leivän ja veden vankiansa kanssa, kunnes tilanne on kestämätön ja vangit on pakko vapauttaa. Suomen puolustushistoria on täynnä myös ihmeidentekijöitä. Gustav Mannerheim, Lauri Törni, Risto Ryti, Urho Kekkonen ja nyt listalle nousee Alexander Stubb. Stubbin esiintyminen valokeiloissa merkitsee, että puolustusvoimien johto on siirtynyt puolustusministeriltä ulkoministerille. Nykyinen puolustusministeri vastaa eniten varainhankinnasta. Hän peittelee Patrian lahjusskandaaleja ja lämmittelee tuttua kuvaa vihollisista. Tavallinen kansa ei näet tajua, minkä takia me seilataan Saharaan asti puolustamaan jotain. Kansalle kelpaa kunnon ryssitteliminen, joten tulevaisuudessakin hypätään suoraan koulupenkiltä kasarmiin ja maksetaan kiltisti parin miljardin puolustuspotti. Todellista puolustusstrategiaa tekee siis ulkoministeri. Alexander Stubb on entisen brittipääministeri Tony Blairin suomalaisversio. Hänen brittivaimonsa on opettanut Stubbille kaksi tärkeää asiaa: hymyile ja puhu vaikka henki olisi lähdössä. Stubb puhuu ”stadia” ja lisäksi kymmenkunta kieltä, ja Stubb puhuu taukoamatta. Loputtoman sanavirran aikana hän näyttää kameralle valkoista puhekalustoa. Mutta mistä hän puhuu? Kotimaassa hän puhuu ihan mistä vain. Niillä muilla kymmenillä kielellä hän lupaa Suomen osallistumista sotaretkiin. Se ei onnistu Naton ulkopuolella, sillä vasta Naton jäsenenä saa tehdä mitä vain. Esimerkki tästä on Tanska. Myös tanskalaiset ovat Intian valtamerellä mukana. Pohjoismaiset veljeksemme ei kuitenkaan jaa leipä ja vettä rosvojen kanssa. ”Tanskan merivoimien Esbern Snare -alus on hyökännyt merirosvojen alusta vastaan Somalian aluevesillä”, Yle uutisoi 15.5. “Neljä merirosvoa kuoli yhteenotossa. Kymmenen merirosvoa lisäksi haavoittui aseellisessa yhteenotossa tanskalaislaivan vastaan. Kukaan tanskalaisista ei haavoittunut.” Tanska on nykyään muutenkin suosittu Natossa. Tanskalaiset sotilaat kaatuvat kuin kärpäset Afganistanissa. Mutta kovalla hinnalla myös saa jotakin: Naton pomo on tanskalainen. Siinäkö Stubbin päätavoite... |
26.5.2011 Tehdään sen En lue paljon. Toki kulutan vuorokaudessa iso määrä sanomalehtiä ja muita työhön kuuluvaa paperia, mutta kaunokirjallisuuteen pariin en usein mene. Itse asiassa minulla on kaksi romaania, jotka luen säännöllisesti uudestaan. Leo Tolstoin Sodan ja rauhan olen lukenut kymmeniä kertoja, samoin John Fowlesin Jumalten naamiot. Nyt tämä äärimmäisen lyhyt ja vuosikymmeniä kestänyt suosikkisarja on kuitenkin mullistunut. Olen lukenut Norman Mailerin Pyövelin laulun. Ja olen varmaa, että otan sen vuoden tai kahden kuluttua taas kirjakaapista. Kirja kertoo Gary Gilmoresta. Gilmore oli rikollinen, joka nousi syksyllä 1976 maailmanmaineeseen vaadittuaan, että hänelle langetettu kuolemantuomio tulisi panna täytäntöön. Hänet teloitettiin tammikuussa 1977. Tapahtumasta on tehty tämän kirjan perusteella elokuva ja Gilmoren pikkuveli on kirjoittanut elämänkerran, joka sekin on ollut bestselleri. Vielä tänäkin päivänä USA:n kuolemanrangaistuksen kannattajat käyttävät Gilmoren viimeisiä sanoja iskulauseena: "Let's do it"," Tehdään se". Kirja kiehtoo minua monista syistä. Se on muistutus 1970-luvusta. Gilmoren tapaus herätti maailmanlaajuisesti niin paljon huomiota, että siitä oli jälkiä myös minun kotikaupungissani. Koulussani katsoin ikkunasta vanhan rakennuksen seinää, joka oli täynnä graffitia. Ruskeaharmaalla taustalla luki valkoisin kirjaimin ”Gary Gilmore”. Se on kuitenkin ainoa muistikuva. Olin tapahtuma-aikana kirjoittamassa ylioppilaaksi eli arkeni oli kiireinen ja suuntautunut henkilökohtaiseen tulevaisuuteen. Norman Mailer on erittäin taitava kirjailija. Kävin kirjan lukemisen jälkeen internetissä, missä on kuvia tapahtumasta. Kuvamateriaali ei kuitenkaan antanut uusia ulottavuuksia lukemiskokemukseen. Mailerin kieli on niin kuvallista, että se on tuonut minut aivan paikan päälle. Hämmästyttävä tehokas on myös Mailerin ensimmäinen lause. Gilmore sai kuolemanrangaistuksen, koska hän murhasi kylmäverisesti kaksi ihmistä. Kuitenkin läpi koko kirjan lukija muistaa, että Gilmore on ihminen hänkin. Vaikutus syntyy aivan tarinan alussa, jossa 7-vuotias Gary pelastaa pikkuserkkunsa omenapuusta. Mailer on kirjaansa varten nähnyt jumalattoman määrän vaivaa. Pyövelin laulu on historiadokumentti eikä fiktiota. Kirja perustuu kokonaan haastatteluihin, lehtijuttuihin ja poliisiraporteihin. Sekä Gilmoren kirjeisiin. Mies oli lahjakas piirtäjä ja kirjailija ja kulutti aikaansa vankilassa kirjoitamalla joskus jopa kolme kirjettä päivässä rakastajattarelleen. Olen itse kirjoittamassa kirjaa Ulvilan surmasta ja olisin toivonut, että Anneli Auerissa olisi ollut taitelijan aineksia. Että Ulvilan surma olisi ollut jotain muutakin kun uskomattoman kömpelö poliisitutkimus. Internettissä käynti kirjan lukemisen jälkeen oli ihan positiivinen kokemus siinä mielessä, että se antoi toivoa, että jopa nykymaailmassa ihminen voi väistää julkisuutta. Gilmoren kirjeiden avulla hänen rakastajattarensa Nicole Baker nousi hänen rinnalleen tapahtuman toiseksi päähenkilöksi. Moni muu hahmo kirjassa on pysynyt vuoden 1977 jälkeen julkisuudessa, mutta Baker onnistui pakenemaan sitä. Vuonna 1987, Gilmoren kuoleman 10-vuotispäivänä, nainen on viela suostunut lyhyeen haastatteluun, mutta sen jälkeen hänestä ei ole jälkiä. |
19.5.2011 Nousemme sonnasta Suomalainen juhlii kiekkokultaa, vaikka maailma loppuisi. Olemmeko tässä maassa unohtuneet, että nyt lauantaina, eli kahden vuorokauden kuluttua, on Tuomiopäivä? Keski-Euroopassa sitä varoitetaan jokaisella rautatieasemalla ja muilla odotuspaikalla. Viesti on kotoisin USA:sta, missä joku sekopää on keksinyt, että lauantai 21. toukokuu 2011 on täsmälleen seitsemäntuhatta vuotta Noahista ja hänen pelastusveneestään ja jossain Raamatussa nämä 7000 vuotta mainitaan maailman eliniäksi. En tiedä milloin maailma loppuu eikä se minua oikeastaan kiinnostakaan. Minusta se on ihan hyvä periaate viettää maailmanloppua kännissä ja laulamassa, kun surutöihin on silloin aivan liian myöhäistä ryhtyä eikä insinööreistä ole enää apua. Historian toinen kiekkokulta väkisin muistuttaa siitä ensimmäisestä ja niistä oloista, missä sitä silloin juhlittiin. Silloin toukokuussa 1995 tapahtui karmea virhe. Kymmeniä tuhansia suomalaisia tanssi ja lauloi kaduilla ja toreilla ympäri maa. Mutta se oli heidän viimeinen julkinen esiintymisensä. Sen jälkeen heitä ei ole nähty eikä heistä ole kuultu mitään. Ikään kuin maaperä olisi auennut ja syönyt osan kansasta. Toukokuun 1995 jälkeen maassa on ollut kaksi erilaista suomalaisryhmää. Ne, jotka osallistuivat niin sanottu nousukauteen ja ne, jotka jäivät taakse. Heidän välillä kaikki sillat ovat romahtuneet. Toinen ei tiedä enää toisesta mitään. He puhuvat vielä samaa kieltä, mutta eivät enää samoista asioista. Nousukausilaiset puhuvat rahasta ja menestymisestä, unohdettu kansa puhuu pärjäämisestä. Nousukausilaiset seisovat aamu- ja iltaruuhkassa, unohdettu kansa leipäjonossa. Karmea virhe vuonna 1995 oli vasemmiston nousukausilaisuus. Yhteyskunta muuttui tavarakaupaksi ja demarit ja vasemmistoliitto olivat tässä mukana. Köyhälle suomalaiselle muistutettiin, että maailmassa on vielä paljon vakavampaa köyhyyttä. Köyhälle ulkomaalaiselle muistutettiin, että Suomi on suomalaiselle. Nousukaudessa sana ”köyhyys” on muuttunut rumaksi sanaksi.Nyt kun Jyrki Kataisen pääministerikausi riippuu vasemmistosta, tämä sama virhe ei saa toistua. Nousukausilaisuus on vienyt maan ja maailman sontaan ja siitä noustaan vain ja pelkästään radikaalein keinoin. Nyt lopetetaan rajaton ja älytön talouskasvu! Nyt loppuu pankkiirien, wincapitalistien ja muiden huijarien suurjuhla! Nyt tanssitaan vasemmiston tahdissa tai sitten ei tanssitaan lainkaan. Huomenna säätytalossa puhutaan -myös kansainvälisestä- solidaarisuudesta ja ilmastonmuutoksesta tai sitten ei puhuta lainkaan. Sitten äänestetään uudestaan. Sillä kuten moni vasemmistolainen totesi, vaalit pidettiin pari viikkoa liian aikaisin... |
12.5.2011 Unohdettu kansa unohdettiin Porvarit haluavat köyhyyden pois silmistä. Kerjäläisiä karkotetaan maasta. Nälkäisiä suomalaisia ei voi -ainakin toistaiseksi- ajaa rajan yli, mutta heidän leipäjononsa työnnetään johonkin pimeään pihaan. ”Suomessa kaikki OK”, siihen uskoon sekä kunnon kansalainen että ulkomainen turisti on saatava. Sama ilmiö hallitsi eduskuntavaaleja. Äänestysprosentti nousi yksi pilkku jotain sen päälle prosentin ja lehdistö riemastui siitä, että demokratia voitti. Kuinka niin? Edelleenkin kolmas osa suomalaisista jätti vaalit väliin! Demokratian suurjuhlassa väitetään, että perussuomalaiset antoivat äänen ”unohdetulle kansalle”. Mutta todellisuudessa vaalit vain vahvistivat sitä, että persut kuuluvat poliitiseen keskikenttään kuten kaikki muutkin puolueet. Että kaikesta protestiretoriikasta huolimatta myös perussuomalainen uskoo, että eduskunnan tuoli on paras tuoli ja että lehmäkauppa on paras kauppa. Sosiologinen tarkastelu vahvistaa kuvaa, että persu ei kuulu unohdettuun kansaan. Puolueen jäsen ja äänestäjä on opettaja, pikkuvirkamies, maanviljejä, pienyrittäjä. Työttömiä on turha etsiä heidän eduskuntajoukkueestaan, samoin toisenlaisia syrjäytyneitä kuten maahanmuuttajia ja pieneläkeläisiä. Heidät siis unohdetaan tulevaisuudessakin. Vaalitulos antoi mietiskeltävää myös vasemmistolle. On suorestaan naurettava, että vasemmallakin juhlittiin avoimesti. Umpisuomalainen termi "torjuntavoitto" pitäisi jo kieltää, eikä vain historiallisista syistä. Mikä tätä kansaa oikeastaan vaivaa, kun suista -ja koululaisten historian oppikirjoista- kuuluu lause tyyppiä ”Suomi hävisi sodan, mutta säilyi itsenäisysenä.” Sota joko voitetaan tai hävitään ja sama pätee vaaleihin. SDP:n, Vasemmistoliiton ja Vihreiden yhteinen 11 paikan menetys on suurtappio. Se kannattaa myöntäa, mikäli haluaa säilyttää uskovuuden. Totta kai on posittiivista kehitys, että varsinkin Vasemmistoliitto onnistui saamaan nuoria ja naisia mukaan puolueeseen ja että Paavo Arhinmäki nousi ääniharavaksi Helsingissä. Mutta maakunnan puolesta petyin pahasti puolueen tulokseen. Satakunnan Kansa on aina ensimmäisenä paikalla, kun on mahdollisuus mustamaalata Vasemmistoliittoa. Ei ole siis hyvä merkki kun maakunnan päälehti alkaa kehua puolueen kärkihahmoa. Kun SK tulkitsee Jari Myllykosken vappupuheen ”selkeäksi ja kansanomaiseksi” puheeksi, nousee kysymys, että eikö näitä selkeäpuhujia jo riitä nykyeduskunnassa? Minusta tuntuu, että Arkadianmäellä mahtuisi varsinkin nyt myös ihminen, joka on joskus lukenut kirjan ja vierasta kieltä! Kolmasosa suomalaisista jää myös ensi vaalikaudella vaille työtä, riittävää toimeentuloa sekä vaikutusmahdollisuutta. Oikealla laidalla tätä tilannetta on jo käytetty hyväksi, kun Kullaalla perustettin natsipuolue. Vasemmalla laidalla hallitsee lama. Mitä vasemmisto tekee? Miksi ei tartuttu tilanteeseen jo vuonna 2008, kun finanssikriisi purskahti esiin? Miksi vasemmisto alkoi vain mustamaalata persuja eikä kriisin aiheuttajia, pankkiireja? Miksi valtiovarainministeri saa rankaisematta sabotoida vaaleja kertomalla, että "on kiire" ja että "Suomi putoaa taantumaan, mikäli se ei suostu maksamaan miljardeja pankkiireille" -vaikka sama valtiovarainministeri kielsi syksyllä 2008 enemmänkin kuin kolme kertaa, että oli taantuma! Mitä vasemmisto voi tarjoaa turhautuneelle ja vihaiselle kansalaiselle? Missä vasemmiston tarina kriisistä ja sen ratkaisusta? Vasemmisto on unohtanut, mikä on ideologinen taistelu. Porvarien ”Suomessa kaikki OK” -tarina on sieluton ja paha. Mutta tällä hetkellä se on ainoa tarina, joka kerrottaan... |
5.5.2011 Osama, Obama ja Tony USA:n armeija tappoi Osaman. Erinomainen juttu! Tuskin voin odottaa, kunnes USA:n leffatehdas HBO tarttuu tilaisuuteen ja kerää sillä viisi tai kuusi Oscaria. Kuka saa Osaman roolin: Tom Hanks vai Arnold Schwarzenegger? Kenelle tulee naisrooli? Tosin Al-Qaidan johtaja ei ollut kovin seksikäs hahmo eikä ääri-islamilaisillä ole kovin vilkas seksielämä koska he uskovat, että varsinainen eroottinen nautinto tulee vasta marttyyrikuoleman jälkeen. Mutta kun USA:n kotiyleisö haluaa tissit ja nussimista, on pakko saada jollain tavalla Pamela Anderson tai Britney Spears mukana sankaritarinaan... Olenko liian kyyninen? Eikö ole hienoa, että syyskuun 2001-terrori-iskun suunnittelija ja talibanien henkinen johtaja poistettiin tästä maailmasta? Olisin mieluummin nähnyt vanhuksen oikeuden edessä. Ei vain siitä syystä, että mielestäni jokaisella on oikeus siihen. Myös sen takia, että äärimuslimien guru olisi kertonut meille, mitä hän on tehnyt sinä aikana, kun hän oli vielä USA.n palveluksessa. Bin Laden oli 1980-luvulla Washingtonin suosikki, kun hän johti afganistanilaisten vastarintamaa Neuvostoliittoa vastaan. Aseet ja resurssit, millä kaveri on sotinut, hän on saanut itsestään Pentagonista. Mies käänsi selkäänsä länsimaita vastaan vasta vuonna 1993, kun hän pommitti eka kerran New Yorkin World Trade Centeriä. Osaman murhaaja eli presidentti Obama astui Valkoiseen taloon iskulauseenaan ”Muutos”. Ei tarvitse kuin katsoa viisi minuuttia maailman menoa todistaakseen, että tämä muutos on huono vitsi. Täsmälleen vuorokautta ennen kuin Obama iski Osamaan, länsimaat pommittivat Libyan johtajan Gadaffin perhettä. Gadaffi on ollut länsimaiden tukipilari arabimaissa peräti neljä vuosikymmentä. Sen sijaan Syyriassa tai Jemenissä Gadaffin kaltaiset johtajat saavat estämättä harrastaa kansanmurhaa, Israellillä on vapaat kädet syrjäyttää palestiinalaisia. Länsimaiden viestintä tällä alueella, se vasta onkin kyynistä! Omat intressit ja erityisesti öljy ovat tavoitteena, ei mikään muu. Myllerys arabimaissa sai alkuunsa 10 vuotta sitten, kun Obaman edeltäjä George W. Bush hyökkäsi Saddam Husseinin kimppuun. Saddamkin oli Washingtonin entinen hyvä ystävä. Sota Irakia vastaan oli laiton, mutta Obama ei ole haastanut Bushia oikeuteen. Samoin kävi Iso-Britanniassa, missä pääministeri Tony Blair oli sotarikollinen Bushin luottokaveri. Blair sai kuitenkin jollakin tavalla ansaitun rangaistuksen. Englannissa kuninkaalliset häät eivät ole pelkästään muotishow kuten suomalaisessa mediassa, vaan myös poliittinen tapahtuma. BBC:ssa häitä ei selostanut mikään kukkahattutäti, vaan historioitsija Simon Schama. Schama puhui tuntikausia siitä, että hääparin kutsulistalta puuttui yksi nimi: entinen pääministeri Tony Blair. ”Ainutlaatuinen mielenosoitus hovilta”, Schama totesi. ”Tämä vie monarkian varmasti lähemmäs monia brittejä”... |
28.4.2011 Pitkä perjantai Huomenna on kuninkaalliset häät Lontoossa. Jaksan vaimon kanssa katsoa niitä alusta loppuun asti, sillä olen jaksanut myös ”Danielin ja Viktorian” viime kesänä. Juju ei ole tässä se, että on kyse häistä tai kuninkaallisista. Se mikä vetää minut telkkarin eteen on lähetyksen pituus. Mitä pitempi sessio, sitä parempi. Ainoa, mitä edellytän lähetykseltä on se, että se on yhtenäinen ja yksinkertainen. Maratonsessiosarjani on alkanut teini-iässä. Englannin ja Ranskan välisen kanavan yli yritettiin uida ja sankariteko tuli suorana, vielä mustavalkoisena lähetyksenä tv.ssä. Neljä, viisi tunti peräkkäin ruudussa ei ollut paljon mitään muuta kuin uimari ja aaltoja. Ei mitään katseltava, mutta ei päässyt pissallekaan, koska vessankäynnin aikana olisi voinut sattua mitä tahansa! Ainutlaatuinen oli myös ”Giotto kohti Halleytä”-lähetys 1980-luvulla. Halley on komeetta, siis iso kivi tai kivikasa, joka leiluu ikuisesti avaruudessa. Giotto oli tekokuu, joka lensi Halleyn läpi. Kohtaaminen oli tähtitieteellisesti merkittävä ja suuri haaste tv-insinööreille. Joka tapauksessa katsojalle tarjottiin peräti kymmennen tuntia vain mustaa avaruutta ja pikkuinen piste, josta selostaja sanoi että se oli Giotto. Pitkäperjantaina Norjan tv saavutti kunniapaikan maratonsessiosarjassani. Bergenistä Osloon kulkee juna, ja norjalaiset olivat kuvanneet matkan kokonaisuudessaan. Norjan maisemat kuuluvat maailman kauneimpiin ja kamera oli laitettu junakuskin eteen kuin silmäksi. Yle Teeman katsoja sai kerrankin jumalattoman paljon tv-maksullaan. Olen lapsena matkustanut joka kesä Norjaan. Itse asiassa nämä Norja-reissut ovat tehneet minusta Pohjoismaiden ilmaston ystävän. Kun juna lähtee Norjan länsirannikolta ja pääkaupungissa sää on vielä lämmin, vihreä ja aurinkoinen, matkalla lunta tulee peittämään maan ja pilvet valtavien vuorten lailla. Muistan kuin aikanaan maisemat muuttuivat toisaalta karuksi ja epäkodikkaiksi, mutta toisaalta jännittäviksi, houkutteleviksi. Lähtöpäivä Hollannissa oli lähes trooppinen. Kesä oli siellä jo ohittanut huippunsa ja muuttunut hikiseksi, kuivaksi helvetiksi. Hampuriin asti maailma haisi sulaneelta asfaltilta ja oli täynnä meteliä, mutta heti Tanskan rajalla tahti muuttui. Kirjaimmellisesti tahti muutti myös autoilijoille, kun maksiminopeus rajoitettiin 80 kilometriin tunnissa. Kuvaannollisesti tahti muuttui kaikille, kun lintujen laulu ehti korviin ja kukkien tuoksu nenään. Illalla pimeys laskeutui Pohjois-Jyllannin peltojen yli, mutta se oli jo astetta valoisampi kuin kotimaan pimeys. Ja sitten seuraavana aamuna laivamme saapuessa Kristiansandiin kaikki oli muuttunut. Maaperä ei ollut enää pehmeää multaa, vaan yhtä suurta kalliota, josta nousi veden tuoksu. Taivas ei ollut harmaakeltainen kuten Keski-Euroopassa, vaan sinistä sinisempi ikään kuin joku oli huollellisesti puhdistunut sen meitä varten. Taajama, johon saavuimme ei ollut meluinen ja haisevan kimurantti kuten kotona, vaan itse asiassa vain pieni, lähes olematon ilmiö vuorten ja vuonojen maisemassa. Hollannissa ei ole mitään isoa. Talot ovat nukketaloja, tontteja ja peltoja mitataan neliösenttimetreillä, koko maa on vain Uusimaan kokoinen. Norjassa olen oppinut, mitä tarkoittaa iso ja valtava. Norjasta en lähtenyt ensimmäisen vierailuni jälkeen enää henkisesti ollenkaan pois... |
20.4.2011 Taploiti Satakunnan Kansaa syö Nokia-tauti. Ensivaikutelmana lehtitaloa hallitsee puhdas paniikki. Päätoimittajasta tuli kustantaja, yksi päätöimittaja/ kustantaja lähtee yhtäkkiä, uusi päätoimittaja/ kustantaja kiistää lehden muuttuvan tabloidiksi, uusi päätoimittaja/kustantaja ilmoittaa lehden muuttuvan tabloidiksi, uusi päätoimittaja/kustantaja ei osaa sanoa muutoksen vaikutuksesta talon työntekijöihin. Tarkemmin katsottuna vaiva on kuitenkin syvempi ja pahempi kuin paniikki. Maakunnan päälehdestä on puuttunut jo pitemmän aikaa ammattitaitoa sekä lehden ulkoasun että lehden sisällön kohdalla. SK:n ulkoasu huuttaa ammattitaidottomuuttaan julki varsinkin internetissä. Jokainen kotisivutekijä tietää, että kotisivu tekee äkkikuoleman silloin, kun lukija joutuu tekemään jotain. Kotisivun pitää avautua vaivatta. Se tarkoittaa sitä, että lukijan ei tarvitse käyttää hiirtään ennen kuin hän on saanut kunnon kuvan siitä, mitä sivu voisi tarjota hänelle. Mutta avautuvaa SK:n nettiversiota lukija joutuu odottamaan, klikkamaan ja skrollamaan niin, että hiki tulee. Sivu on niin raskas, että sen lataaminen vaati jopa puoli minuuttia. Ja silloin kun kaikkien kuvien ja grafiikoiden pitäisi vihdoinkin olla esillä, ruudussa näkyy vain mainos, joka pitää klikata pois! Olen varma, että sivulla kävijöistä yli puolet ei jaksa tehdä näin. Myös journalismin periaatteet ovat SK:ssa hukassa. Lehdessä ei tehdä uutisia, vaan siihen pistetään se mikä myy. Annan esimerkin omasta kokemuksestani. Vaalikampanjan loppuvaiheessa tunteet kuumenivat. Ilmiöstä kirjoitti SK 13.4: ”Kuuma vaalipata kiehuu jo yli. Viikonloppuna Mari Kiviniemen vaalitilaisuutta jouduttiin rauhoittamaan poliisivoimin. Oulussa leimahti viime lauantaina väkivaltainen kahaka. Maanantaina Matti Helin (kok.) sai nyrkistä tehdessään vaalityötä Tampereella. Kotoisessa Satakunnassakin poliisit ovat valvoneet Eurassa järjestetyn vaalitilaisuuden kulkua, koska ennakkoon pelättiin välikohtausta.” Minulla oli hyvin yksinkertainen syy käydä Kokoomuksen vaalitilaisuudessa Eurassa sekä kutsua media (myös SK!) sinne. En ole koskaan ennen tavannut Juha Joutsenlahtea, vaikka hän piti minua vuosikausia epäiltynä Ulvilan surmaan. Halusin hänen julkisesti pyytävän anteeksi epäilyä. Ei ollut missään vaiheessa tarkoitukseni häiritä vaalitilaisuutta eikä vaalitilaisuus tullutkaan häirityksi! Tuskin ihminen, joka jättää tiedotusvälineille nimensä ja puhelinnumeroonsa suunnittelee enempää kuin rauhanomaista mediatemppua? On törkeää ja journalismin mahalasku rinnastaa minut rauhallisena kansalaisaktivistina nyrkkiheiluttajiin ja johonkin salaperäiseen äärioikeistoporukkaan. "Taploitipolitiikka" paljastaa se, että Nokia-tauti on SK:ssa levinnyt kustannuspuolelle. Vain ammattitaidoton kustantaja päättää supistaa formaattiaan. Suomalaissanomalehtien omituisiin piirteisiin kuuluu, että etusivun voi ostaa. Pari kerta viikossa SK tarjoaa paitsi siis netissä myös paperiversiossaan ensiksi mainoksia ja vasta sitten uutisia. Etusivun mainostaja maksaa varmasti mukavan hinnan ja irtonumeron myynnissä tämä on oivallinen temppu. Kuluttaja ei voi tarkistaa lehden sisältöä etusivulta, vaan joutuu sitä varten ostamaan lehden. SK:n siirtyminen pienempään "taploitiformaattiin" on tässä mielessä omaan jalkaan ampumista...! |
14.4.2011 Geeneissä Elämme vaalikampanjan huvittavinta vaihetta. Ehdokkaat eivät voi edes enää piereskellä ilman että se lentää mediaan. Sammakot seuraavat toisiaan hurjassa vauhdissa, mutta ehdottomasti pahin ulosanti oli Jyrki Kataisen, kun hän heitteli, että ”velanmaksu on suomalaisten geeneissä”. Suomen sotakorvauksia Neuvostoliitolle voi tuskin katsoa rangaistukseksi, koska siitä syntyi idänkauppa ja sen kautta hyvinvointivaltio. Valtiovarainministeri unohtaa, että yhteiskunnassa, missä tuskin 20 vuotta täyttäneellä kakaralla voi olla asuntolaina plus autolaina, voidaan yhtä hyvin sanoa, että velanotto on geeneissä. Voidaan myös vielä muistuttaa kokoomuslaiselle poliitikolle, että monet ulkomailla yhä odottavat Suomen maksavan moraalisen velkansa sodasta. Että Suomessa alettaisiin käsitellä sotaa kuten muuallakin: häpeällisenä asiana. Että vihdoin myös suomalaiset rupeaisivat keskenään kerrankin kunnolla tutkimaan, kuka teki sodassa mitä ja kuka jätti mitä tekemättä. Geeneista puhuu myös Sergei Käki, vaikka hän ei käytä tätä sanaa. Käki uskoo minun pitävän Satakunnan Monikulttuuriyhdistystä askartelukerhona. No, joko ironia ei kuulu suomalaiseen huumoritajuun tai sitten minun suomen kielen taitoni on yhä vielä niin puutteellista, että ei saa selvää, puhunko ironiaa vai en. Olennaista Käen mielipiteessä on, että hän katsoo minun edustavan kotimaatani Suomessa. Hän kirjoittaa: ”JoopFinland, tämä Hollannin suuri ajattelija Suomessa”. Sitten Käki summaa, mitä hän itse ajattelee kotimaastani ja nimittelee ajatuksiani Suomesta ja suomalaisista ”katkeroituneeksi mututiedoksi”. Lukija voi Käen tekstin perusteellä helposti saada kuvan, että olen turistimatkalla tai asun suurimman osan vuodesta Hollannissa ja toimin Suomessa Hollannin historianopettajana. Todellisuudessa tilanne on pitkälti toisin päin. Todellisuudessa olen elänyt Suomessa pian seitsemäntoista vuotta, perustanut perheen, tekemässä sitä työtä mitä löytyy ja maksanut veroja. Todellisuudessa käyn korkeintaan kerran vuodessa Hollannissa. Turistina. Syntymämaassani yritän näyttä vaimolleni paikat, jossa olen viettänyt lapsuuteni ja nuoruuteni. Usein yritys on kuitenkin turha, koska eksyn tai niitä paikkoja ei ole enää olemassa. Todellisuudessa minulla on saapuessani kotimaahani miltei heti koti-ikävä Suomeen! Todellisuudessa näen unissani suomalaisen maiseman ja puhun unissani suomea. Todellisuudessa puhun, ajattelen, itken ja rakastelen suomen kielellä enkä puhu enää äidinkieltäni kuin kerran kuukaudessa puhelimessa. Joskus minulla on ikävää. Kuten totesin, se ei ole varsinaista koti-ikävää. Minulla on joskus ikävä 1970-luvulle. Minusta tuntuu, että maailma ei ole ollut koskaan lähempänä paratiisia kuin silloin, kun olin lukiolainen. Olen kiitollinen, että olen saanut kasvaa aikuiseksi ilman paineita. Että silloin kun olin etsimässä paikkaani maailmassa raha, talous ja työnteko eivät olleet yhtä dominoivia asioita kuin nykyään. Että silloin puhuttiin ja nimen omaan harrastettiin vielä solidaarisuutta ja varsinkin kansainvälistä solidaarisuutta. Silloin minuun tarttui pari arvoa, jotka haluan lapseni perivän. 1970-luku on minulla geeneissä... PS: Sergei Käki kutsuu Hollantia ”vuohenjuustojen, puukenkien, kanavien sekä kolonialistisen monikulttuurisuuden maaksi”. Täyttyy korjata, että hollantilainen juusto tehdään vain ja pelkästään lehmämaidosta. Vuohenjuustoa löytyy eniten Ranskasta... |
7.4.2011 Peruspalvelusuomalaiset Neljän suuren puolueen vaalitentti oli hämmästyttävän kamala tavara. Kimmo Sasia moitittiin siitä, että hän nukahti kameran edessä, mutta täytyy myöntää etten myöskään itse jaksanut pitää silmiä auki. On täysfiasko, että vaalitentissä missä istuu myös protestipuolue, puhutaan veroista ja bensan hinnoista. Olen seurannut neljät eduskuntavaalit Suomessa ja olen tullut allergiseksi sanalle "peruspalvelu". Poliitikot haluavat minun uskovan siihen, että peruspalvelut ovat parasta, mitä tällä maalla on tarjottavana. Että Suomessa peruspalvelut ovat paremmat kuin muualla. Että Suomi on oikeastaan itse jonkinlainen peruspalvelu ihmiskunnalle. Tasa-arvoisuuden mallimaa maailmassa, missä muut kansat maksavat itsensä kipeiksi saadakseen koulutusta, terveydenhoitoa ja toimeentulotukea. Poliitikot puhuvat kuitenkin niin paljon peruspalveluista, että sanasta häviää loisto. Sata kerta sana peruspalvelu varttitunnissa paljastuu karun totuuden. Suomalainen saa pitkälti insinöörikoulutsuta, mikä opettaa laskemaan ja käyttäytymään, mutta joka ei synnytä humanismia. Suomalainen syntyy ja kuolee terveyskeskuksessa, joka on yhtä lämminhenkinen kuin rautakauppa. Suomessa köyhyys seisoo leipäjonossa. Suomen ulkopuolella en edes huomannut, että sielläkin on peruspalveluja. Siis tarkoitan, että olen käynyt kotimaassani koulun, joskus lääkärillä ja joutunut työttömäksi, mutta siellä siitä ei tehdä isoa numeroa puhumattakaan vaalikampanjaa. Ne ovat asioita, jotka vain ovat, vähän samanlainen asia kuin kotimaani itsenäisyys ja kansallislaulu. Kukaan ei muista, kuinka vanha tuo itsenäisyys on eikä kukaan jaksaa korosta sitä asiaa joka väännössä. Mistä kotimaani poliitikot sitten puhuvat? Heiltä kysytään (ja mikäli he ovat fiksuja poliitikkoja, he myös vastaavat), miten koulutusta kehitetään, mitä terveys tarkoittaa ja ketkä ovat köyhiä. Kotimaassani vaaliehdokkaat eivät laskea ääneen ja kameran edessä, mitä kansakoulu maksaa vaan he keskustelevat siitä, mihin tulevaisuuteen tuo koulu meitä kouluttaa. Sama terveydenhoidosta: missä kulkee terveen elämän raja ja kuka sen määrittelee? Ja sama köyhyydestä: annetaanko köyhille paitsi leipää myös ilmainen laajakaista? Kotimaassani on siis ainakin yhtä korkeatasoisia palveluita kuin Suomessa, mutta politiikot eivät esiinny umpikuihtuneina kirjanpitäjinä, vaan heiltä odotetaan jonkinlaisia visioita. Jonkumlaista käsitystä siitä, mihin elämä ja maailma ovat menossa, mihin satsataan sitä rahaa, joka meillä nyt on. Asiantuntijat ovat laskeneet, että vuoteen 2020 mennessä 50 miljoona ihmisiä pakenee ilmastonmuutosta ja tulee Eurooppaan. Kotimaassani viime vaalit pyörivätkin näiden asioiden ympärillä: miten suojellaan maata tulvia vastaan ja miten suhtaudutaan ilmastopakolaisiin. Tulevat eduskuntavaalit mainitaan hyvin poikkeuksellisiksi Suomen historiassa, koska niihin osallistuu suurta vaalivoittoa odottava protestipuolue. Protestipuolue on kyseenalaistanut niin monta asiaa, että siitä voidaan keskustella illasta toiseen. Vaalitentti oli siis ainutlaatuinen paikka sekä grillata protestipuolueen teesit että haastaa ”vanhojen puolueiden” edustajat puhumaan jostain muusta kun rahasta. Minua kiinnostaa esimerkiksi Jyrki Kataisen kommentti protestipuolueen taidepolitiikasta. Kuinka iso osa budjetistani menee sähkölaskuun? En odota vastausta siihen vaalitentistä, en tietenkään! Olenhan itse oppinut koulussa laskemaan... |
31.3.2011 Monikulttuurisuus ja yhdistys Suomalaiset ovat sosiaalista väkea. Suomalainen tykkää olla tekemisissä toisten kanssa. Julkisella paikalla tämä vaan ei heti satu silmiin. Bussipysäkillä, jalkapallostadionilla, lääkärin vastaanotolla jne. suomalaisen tärkein ominaisuus on hiljaisuus. Monesta suomalaiskodista löytyy kaksi tai jopa kolme televisiota. Huhujen mukaan telkkari on myös useasti päällä silloinkin, kun suomalaispariskunta puuhastelee sängyssään. Tästä huolimatta Suomi on yhdistysten luvattu maa. Suomalaisilla on runsaasti yli 150.000 yhdistystä. Ei voi keksiä mitään ajanvieton tapaa, että eikö suomalainen etsi ja löydä toista suomalaista, jonka kanssa hän voi harrastaa tätä. Yhdistyksessä. On saunaseuroja, makkaraklubia ja olutkerhoja. Luin Satakunnan Kansan verkkosivulta, miten lukija kommentoi Känsainvälisen Kohtaamispaikan tilapuuteasiaa. ”Mikä estää maahanmuuttajaa osallistumasta tapahtumiin ja järjestöihin tiloissa, joita Porissa on jo muutenkin pilvin pimein? Eikö se juuri olisi parasta maahanmuuttajan sopeutamista, paikallisiin tutustuminen? Miksi siis piiloutua omiin tiloihin?” Palestiinalaissyntyinen, 30 vuotta Suomessa asunut, mutta hiljattain Hollantiin muuttanut Ummayah Abu-Hanna totesi haastattelussa, että ”monikulttuurisuus on Suomessa vain kulttuuritätien puuhastelua”. Satakunnan Monikulttuuriyhdistys onkin kerhotoimintaa koira-, hiihto- ja marttaseurojen rinnalla. Kolmekymmentä vuotta termin käyttöönoton jälkeen monikulttuurisuus on Suomessa yhä vielä pelkästään muotisana. Suomalainen yhteiskunta ei ole kansainvälistänyt, suomalainen kulttuuri ei ole toipunut suomettumisesta. Käsitys, että kulttuuri ei ole kulttuuria mikäli se ei kohtaa toista kulttuuria on yhä vielä outo käsitys suomalaiselle. Suomalainen elää mieluummin eristyneenä muusta maailmasta. ”Monikulttuurisuus saapuu joka tapauksessa Suomeen”, Ummayah Abu-Hanna varoitti. ”Suomi jakautuu varakkaaseen ja monikulttuuriseen Helsinkiin ja köyhtyneeseen maaseutuun, missä väki äänestää perussuomalaisia”. Suomen, joka osallistuu globaliseen talouteen sekä yhdistyneeseen Euroopaan, olisi jo aikoja sitten pitänyt satsata monikulttuurisuuteen. Monikulttuurisuuden olisi pitänyt olla strateginen käsite, suunta mihin maata on kehitettävä. Koulutus-, talous- ja kulttuuri-politiikan pohja. Eihän tämän maan talouspolitiikkaakaan hoidetaan yhdistystoiminnan tasolla... |
24.3.2011 Monikulttuurisuus jämähtää ”Minkä takia tulit Suomeen?” on kysymys, jonka maahanmuuttaja kohtaa liiaksikin. Kysymyksen sävy saattaa olla täynnä odotusta, hämmästystä tai syyllistämistä riippuen kysyjän asenteesta. Toinen suomalainen odottaa, että uustulokas kehuu Suomea ja suomalaisia. Toinen taas ei voi ymmärtää, että kun maailmassa on niin monta suuntaa mihin voi mennä, että suunnan pitää olla juuri kylmä ja kaukana kaikesta oleva maa. Kolmas uskoo, että maahanmuuttaja ottaa häneltä jotain pois. Tämäntyyppinen sävy tulee suomalaisen kysymykseen silloin, kun toiset suomalaiset ovat ottaneet häneltä jotain pois mutta hän ei uskalla vaatia sitä jotakin takaisin niiltä, jotka ovat sen vohkineet. Harvoin kysytään maahanmuuttajalta, miksi hän lähti kotimaastaan pois. Siis epävirallisella tasolla. Totta kai pakolainen pakotetaan kertomaan liikaakin: missä ja milloin ja miten ja minkä takia kidutettiin ja oliko todistajia. Mutta muiden maahanmuuttajien tapauksessa unohdetaan, että he eivät ole vain saapuneet jonnekin, vaan he ovat myös lähteneet jostakin. Tärkeä kysymys se silti on. Se osoittaa kunnioitusta eli viestittää, että kysyjä tietää että toisellakin on kotimaa. Sen lisäksi vastaus kysymykseen saattaa muuttaa kysyjän kuvaa maahanmuuttajan kotimaasta. Pakolaiselle annetaan sentään mahdollisuus näyttää, että hän on ihan aito ihminen, koska hän saa luvan kertoa, kuinka kaunis maisema oli siinä paikassa, missä häntä kidutettiin. Tai sitten toisinpäin. Itse olen usein aiheuttanut hämmästystä ja pettymystä, kun suomalainen kysyy, oliko minulla joku syy lähteä kotimaasta pois. ”Hollanti on märkä ja tuulinen paikka, jossa asuu yhä enemmän rasisteja”, olen sanonut. ”Olen ollut Hollannissa kaksitoista vuotta työtön ja istunut puolitoista vuotta vankilassa, koska en halunnut armeijaan.” Nämä lauseeni tulivat mieleen, kun luin mitä Umayya Abu-Hannalla on sanottavaa Suomesta. Tämä Israelin palestiinalainen on asunut Suomessa 30 vuotta, mutta hän muutti hiljattain Amsterdamiin. ”Suomessa jopa mummot huutelevat neljävuotiaalle adoptiolapselleni hävyttömyksiä. Nationalismi ja siirtolaiskammo on yltynyt ja asenneilmasto selvästi kylmentynyt.” Umayya Abu-Hanna katsoo monikulttuurisuuden Suomessa jämähtäneen paikalleen. ”Se on pelleilyä, jota kulttuurirouvat haluavat harrastaa. Päättävät elimet eivät ole halukkaita eivätkä valmiita monikulttuuriseen Suomeen. Mieluummin laitetaan pää pensaaseen.” Umayyassa Suomi menettää kulttuurissa ja politiikassa vaikuttaneen maahanmuuttajan. Heitä ei ole monta ja heidän määränsä laskee. ”Nykyisin jopa viranomaisten kuulee kehottavan koulutettuja ulkomaalaisia lähtemään Suomesta muualle.” Monikulttuurisuus kuihtuu jo ennen kun se on kunnolla rantautunutkaan. Maahanmuutajien ja kantaväestön suhde on katkeamassa. Esimerkki tästä on, että Umayya Abu-Hannan seuraajana haetaan lehti-ilmoituksen avulla. Abu-Hanna on kirjoittanut säännöllisesti kolumneja Helsingin Sanomiin. Voi olla, että hän kirjoittaa jatkossa niitä edelleen "Amsterdamin kirjeenvaihtajana". Mutta uutta maahanmuuttajantaustaista kolumnistia tämän maan suurin sanomalehti joutuu hakemaan väkisin, otsikolla ”Maahanmuuttaja, haluatko kirjoittaa Helsingin Sanomiin?” (HS 12.3). Mistä tämä kertoo? Siitä, että maahanmuuttajat eivät enää uskalla itse tulla julkisuuteen. Ja siitä, että medialla ei ole enää kontaktia maahanmuuttajiin... |
17.3.2011 Vallansiirto on edessä Kumpi hermostuttaa enemmän: diktaatori, joka pommittaa omaa kansaa vai kaksoisnaamaisuus, jolla Välimeren etelärannan maiden levottomuuksia seurataan länsimaissa? Mikään termi ei ole viime aikoina kärsinyt niin paljon devalvaatiosta kuin 'vallankumous'. Ukrainasta Thaimaahan ja Myanmarista Tunisiaan porukka on ollut barrikadeilla ja vallanpitäjä on yrittänyt selviä tilanteesta enemmän tai vähemmän väkivallan käytöllä. Joskus jossain entinen hirmuvaltio on väistynyt ja tehnyt tilaa uudelle diktatuurille. Aina tämä "vallankumous" on saatu aikaan länsimaista ostetuilla aseilla ja aina kyseinen vallankumous turvaa länsimaiden intressit. Eniten sanaa "vallankumous" käyttävät länsimaiset poliitikot, jotka edustavat kotimaassaan pelkästään konsensusta. Sarkozyt, Clintonit, Stubbit – heidän suustaan sana vallankumous kuulostaa kirosanalta. Lojaliteetit muuttuvat nyt nopeampi kuin sää. Tilanne Libyassa muistuttaa sitä, mihin entinen Neuvostoliitto joutui melkein 20 vuotta sitten. En asunut kesällä 1991 vielä Suomessa, vaan seurasin tapahtumia Boris Jeltsinin ja Mikael Gorbatsovin ympärillä radiosta kotimaassani. Facebookia tai twitteriä ei silloin vielä ollut, ei edes kännykkää eikä suoraa yhteytta Venäjälle ja Moskovaan. Radiossa puhuivat länsimaiset poliitikot. Jossain vaiheessa elokuun viikonloppuna nämä poliitikot sanoivat toinen toisensä perään irti tukensa Gorbatshoville ja Jeltsinille. Heistä puhuttiin ikään kuin he olisivat jo poliittisia ruumiita. Presidentiksi noussut Gennadi Janajev esiteltiin yleisölle miehenä, jonka kanssa olikin parempi tehdä bisnestä. Tämä vaihe kesti täsmälleen puoli vuorokautta, sen jälkeen tuuli puhalsi taas eri suunnasta... Kun kansannousu Pohjois-Afrikassa ei olekaan se suuri rauhaan ja demokratiaan johtavan katubile, joka sarkozit, clintonit ja stubbit maalavat meille silmien eteen, on aika lukea fiksumman kaverin kuten Robert Kaplanin visioita maailman poliittisesta tulevaisuudesta.Tämä yhdysvaltalainen toimittaja kertoo, millä lailla Intian valtameren valtiot tulevat muodostamaan maailman keskipisteen Lännen sijaan. Vuosisatoja poliittinen ja taloudellinen, kuten myös kulttuurinen, valta on ollut ensiksi Euroopassa ja sitten USA:ssa. Täällä meilllä määriteltiin, miten muualla menee. Kirjassaan ”Monsoon” eli Monsuuni Kaplan kuvailee, miten Intia ja Kiina kehittyvät suurvaltioiksi. Maailman taloudelliseksi strategiseksi pääväyläksi muuttuu reitti Lähi-Idästä ja Itä-Afrikasta Intiaan ja Kiinaan. Kaplan ennustaa, että USA menettää valtansa kylmässä sodassa Kiinan kanssa. Itse asiassa tämä muutos ei ole uusi, vaan pitemmin paluuta entiseen. Maailman ensimmäinen globaalinen talous kukoisti Intian valtameren ympärillä jo silloin, kun Euroopassa vielä asuttiin luolissa. Kauan ennen kuin ensimmäiset portugalilaiset ja hollantilaiset purjehtivat tällä alueella, sen tuhansia kilometrejä toisistaan etäällä asuvat kansat tekivät kauppaa keskenään. Systeemi perustui monsuuniin. Lännessä monsuuni tarkoittaa tuhoisia sateita ja hirmumyrskyjä, mutta mainitulla alueella se luo erittäin luotettavan, vain yhdestä suunnasta puhaltavan, täsmälleen joka puolen vuoden kääntyvän eli hyvin ennakoitavan tuulen koillisesta lounaiseen ja päinvastoin. Robert Kaplanin kirjan otsikko on kunnioituksen osoitus taloudelklsiesti ja poliittissti erittäin tärkeälle luonnonilmiölle... |
10.3.2011 Pitaakö itsemurhia estää? Tuomas Enbuske aloitti toimittajauransa Nelosella. Tälle nuorisolle suunnatulla kanavalla hän juonsi viime vuosituhannella toisen nuoren kaverin kanssa puheohjelman. En muista ohjelmasta eikä siitä toisesta vetäjästä mitään. Enbuske jäi muistiin ja on onneksi pysynyt alalla. Rento, huumoritajuinen mies ei tee itsestään suurempaa kun hänen tekemänsä ohjelman sisältö on -tai hänen haastattelemansa vieras. Enbuske ei ole härski kriitikko, vaan hän kyseenalaistaa. Hänen ohjelmassaan myös viimeinen tabu nostetaan pöydälle. Mutta oli kova pettymys kuunnella, kuinka Yle radio 1:n ohjelma Enbuske käsitteli itsemurhatabua. Olisin juuri häneltä odottanut raikasta, haastavaa, kansainväliseen kehitykseen perustuvaa juttua. Sain kuitenkin kuunnella sitä sama mössöä, joka pyöri jo aikoja sitten tämän ilmiön ympärillä tässä maassa. Että "kyllä kannattaa puhuu siitä että rakennetaan sosiaaliverkkoja ja yhteisöllisyyttä." Enbusken ohjelman otsikko oli ”Miten itsemurhia voi estää?” Eikö Suomessa vieläkään voi kysyä, pitääkö itsemurha estää? Oli itse asiassa masentava kuunnella, millä lailla itsemurha ja itsemurhaajat kytkettiin alkoholismiin ja mielensairauksiin. Missä kunnioitus? Moni kansainvälinen tutkimus opettaa, että valtaosa itsemurhaajista tekee lopullisen ratkaisun selvin päin eivätkä ole H-hetkellä masennuslääkekuurissa. Suomalainen viettää jo aivan liian ison osan elämästään sairaalassa. Tässä maassa lapsi syntyy sairaalassa, vanhus kuolee sairaalassa ja itsemurhaaja viedään sairaalaan. Mistä lähtien herkkyys on sairaus? Muistan kuin eilisen päivän, kun osallistuin ns. perheterapiaan amsterdamilaisessa mielisairaalassa. Isoveljeni istui itsemurha-yrityksensä jälkeen potilaana sisarustensa joukossa ja mielipiteet ja neuvot lensivät 29-vuotiaalle pojalle kuin kärpäset kohti valoa. Hänen pitäisi mennä naimisiin, hän pitäisi palata kotikaupunkiin, hän pitäisi tehdä sitä ja tätä. Ainoa, joka istui hiljaisena, oli 80-vuotias isäni. Kun terapeutti kysyi häneltä, mikä oli hänen mielestään pojansa ongelma, vanha mies vastasi: ”Hän on herkkä ihminen”. Tuomas Enbusken ohjelmassa annettiin kuvan, että itsemurha ei ole taipumus, pitkän ajan kuluessa huolellisesti harkittu juttu, vaan hetkellinen päähänpisto, oikeastaan joku vahinko. Ja taas viina ja huumeet vedettiin esiin. Missä kunnioitus itsemurhaajaa kohtaan? Ja millä oikeudella kutsutaan itsemurhan tekijää pelkuriksi? Tietysti puhuttiin myös runsaasti siitä, mitä omaiset kokevat itsemurhan vuoksi. Puhuttiin rakkaudesta ja siitä, mitä läheiset olisivat pystyneet tekemään, jotta itsemurhaaja olisi peruuntunut päätöksensä. Kaikki puhuivat itsemurhan estämisestä eli tavallaan itsemurhaaja sai syytteen siitä, että esti toisia pelastamasta häntä! Kumpi tässä on itsekäs? Ei kauan edellä kerrotun perheshown jälkeen isoveljeni hirtti itsensä. Äitini kirjoitti seuraavaa kuolinilmoitukseen sanomalehdessä: ”Kuolit samalla tavalla kuin elit: tinkimättömänä ja määrätietoisenä.” Pitääkö rakkautta vielä tarkemmin määritellä...? |
3.3.2011 Protestipuolue petti Timo Soini on ristiriitainen hahmo. Toisaalta hän mainitsee tietävänsä sen, mitä ”kansa tietää” ja olevansa tavallisten ihmisten tavallisin. Toisaalta hän on katolilainen, vaikka valtaosa suomalaisista kuuluu protestanttien leiriin. Ja hän on jalkapallofani, sekin on lopulta harvinaisuus lätkään innostuneessa Suomessa. Ovatko protestipuolueen johtajan uskonnollinen ja urheilullinen taipumus juuri merkkejä siitä protestista? Mikäli ovat, kuinka syvään tämä protesti on sitten juurtunut itse Soiniin? Katoliseen maailmaan Suomessa kuuluu tuskin 10.000 henkiä ja valtaosa heistä on maahanmuuttajataustaisia. Kuinka sellainen mies kun Timo Soini sopeutuu sellaiseen ilmapiiriin? Jos on joku paikka Suomessa, missä asioita ei hoideta ”maan tavalla”. on se katolinen kirkko. Katolisessa kirkossa ei ole tasa-arvoa naisten ja miesten välillä eikä tietenkään seurakuntavaaleja. Sitä paitsi katolisessa Suomessa vain messu hoidetaan, usein hyvin puutteellisella, suomen kielellä, muuten viestintä tapahtuu englanniksi. Ja hallintotasolla katolilainen kirkko toimii lähes kokonaan ulkomaalaisten varassa. Kirkko sai 1960-1980- luvulla vakaan pohjan Suomessa hollantilaisten piispojen johdolla, siitä lähtien johto on rekrytoitu Puolasta. Soinin jalkapallofannius ei ole poikkeus vain Suomessa, vaan myös maailmalla. Mies kannattaa englantilaisseura FC Millwallia. Niin Englannissa kuten laajalti brittisaarten ulkopuolellakin tämä Millwall on kuuluisa ilmiö. Mutta ei myönteisellä tavalla. Syy siihen ei ole sinänsä tämä itälontoolaisseuran joukkue. Millwall on aina pelannut pari tai kolme tasoa Englannin valioliigaa alempana. Kielteisestä imagosta Millwall saa kiittää kannattajia eli porukka mihin Soini kuuluu. Millwallin kannattajat kuuluvat Englannin ja Euroopan väkivaltaisimpiin. Sitä paitsi hämmästyttävän suuri osa heistä kuuluu British Defence Leagueen, saarelaisten äärioikeistopuolueeseen. Soini lentää säännöllisesti Englantiin, joten hän saa seisoa jalkapallokatsomossa rasistien ja fasistien seurassa. Paitsi Soinin suosikkijoukkue myös hänen tietonsa jalkapallosta askarruttaa. Tai miten pitää katsoa tiistain 22. helmikuuta tapahtumia Suomen eduskunnassa? Soinin protestipuolue sai elämänsä mahdollisuuden, jalkapallotermilla sanottuna avoimen maalipaikan. Kuvitelkaa, olet puolueena profiloinut itsesi kunnolliseksi protestipuolueeksi eli olet kaikkea ja kaikkia vastaan. EU, maahanmuutto, Nato, YK, abortit, kesäaika, vihreät, kommunistit – ei voi keksi asiaa, jonka Soini sanoisi tervetulleeksi Suomeen. Olet puolueena taukoamatta puhunut jonkunlaisesta eliitistä, joka vastaa kaikesta siitä väärin, mitä tapahtuu suomalaisten arjessa. Olet tällä vaalikaudella puolueena saanut kasvattaa kannatuksesi neljänkertaisiksi, koska vaalirahasotku tappaa väkeä Arkadianmäellä kun tauti. Sitten eduskunnassa päätetään, viedäänkö vaalirahasotkun keulahahmo, entinen pääministeri, tuomioistumeen. Koko muu eduskunta on sitä vastaan, rivit suljetaan, kaveria ei jätetä. Nyt on se hetki. Nyt voi näyttää kansalle, että hyvä veli-systeemi ei todellakaan enää pyöri, nyt voi yhdellä äänellä räjäyttää koko helvetin konsensuksen! Ei! EI! Ohi. Pallo ei edes koskenut tolppaan! Tiistaina 22. helmikuutta Timo Soini osti itselleen ministerisalkun. Samalla hän hautasii protestipuolueensa. Vaalien lähestyessä jää kysymys, mihin suomalaiset nyt vievät protestinsa. Löytyykö tästä maasta edes Tahrir-aukiota...? |
24.2.2011 Nettikävijä kuihtuu Internetiä sanotaan maailmanaivoksi, miljoonien ihmisten maalaisjärjen yhdistelmäksi. Internetin tietokirja Wikipedia -joka kuukausi 400 miljoona kävijää- on tuhansien talkoolaisten hämmästyttävän suoritus. Wikipedia tarjoaa faktoja. Mutta ei sen enempää. Wikipedia on mauton ja hajuton kokonaisuus, josta puuttuvat mielipiteet. Se on katastrofi, sillä mielipiteitä ei enää tarjota muuallakaan. Asiantuntijalla, joka osallistuu Wikipediaan, ei enää ole keinoja kirjoittaa tavallisella kotisivulla. Tai mikäli hän kirjoittaa, tuo kotisivu hukkaantuu Googlessa, koska hakukone nostaa ensi sijalle kaikki asiat, joka liittyyvät Wikipediaan. Suht hiljattain internetiin on tullut sellainen ilmiö kun ”content farm” eli sisältötehdas. Se on firma, joka kirjoittaa mitä tahansa sisältöä juuri siinä muodossa, että se nousee korkealle hakukoneessa. Näin se vetää itseensä kalleimmat mainokset. Kuten tieto niin myös ihminen kuihtuu internetissä. Henkilökohtaisen kotisivun sijaan on ilmestynyt naamakirja, jonka muoto toimi ikään kuin direktiivi. Facebookissa kaikki vastaavat samaan kysymykseen. Kysymykseen siviilisäädystä tarjotaan vaihtoehdoksi sekä ”sinkku” että ”monimutkaista”. Vaihtoehdot keksitään ainoastaan mainostalojen intressien mukaan. Kirjassaan ”Et ole koje: Manifesti” internetpioneeri Jaron Lanier antaa vihjeitä kuihtumista vastaan: 1. Älä jätä internetissä anonyymiä viestejä, paitsi silloin kun olet todella vaarassa 2. Jos kirjoitat Wikipediassa, käytä omaa nimeäsi ja henkilökohtaista tyyliäsi 3. Tee kotisivu, jossa on tietoa, jota ei löytyy sosiaalisestä mediasta kuten Facebookista 4. Tee video, jonka tekeminen vaatii 100 kerta enemmän aika kun sen katsominen 5. Kirjoita jotain, jota olet miettinyt kaksi viikkoa 6. Jos käytät twitteriä, etsi muoto, joka kertoo miltä sinusta oikeasti tuntuu. Älä kirjoita tapahtumista, joilla ei ole mitään tekemistä sinun kanssasi. Näin torjut ajatuksen, että tapahtumat = sinä. Tänään tulee tasan seitsemän vuotta siitä, kun aloin kirjoittaa näitä kolumnejani. Aluksi kolumnit eivät ilmestyneet säännöllisesti eivätkä nimimerkillä. Päinvastoin, niissä oli kuvani mukana. Sitten kun olin ottanut selvää, että Satakunnassa ei ole toista Joopia, joka kirjoittaa kolumneja, muutin sukunimeni ja pyysin päätoimittajaa poistamaan kuvan.Toivottavasti en kuitenkaan ole lukijoiden silmissä karannut nimimerkin taakse. Mielestäni kolumnit ovat edelleen hyvin henkilökohtaisia havaintoja maailman menosta. En osaa ennakoida, kuinka kauan vielä kirjoitan, se ei ole minun päätettävänäni. Mutta yksi asia jonka tiedän on: Kaikkea mitä kirjoitan on mietitty ainakin viikko... |
17.2.2011 Sms -demokratiassa Olen seurannut innokkaasti Ajankohtainen kakkosen ns. teemailtojen kehitystä. Toki ohjelman otsikko on usein kömpelö. Ainakin minusta ”Homoilta” kuulostaa liikaa samalta kun koira- tai roski-ilta, eli ikään kuin olisi pakko viettää jonkin verran aikaa homojen parissa räntäsateessa jossain kauppakeskuksen parkkipaikalla. Työpahoinvointi -ilta esitteli vauhdikkaan ja laajan keskustelun. Teema kiinnostaa kaikkia ja ongelmaan on ehdotettu mitä ihmeellisimpiä ratkaisuja. En tarkoita nyt ”downshiftingiä” eli hidastumista, se on ihan järkevä ajatus nykymenossa. Tarkoitan sitä näkemystä työnantajan puolelta, jonka mukaan talouskasvu pakottaa meitä tekemään yhä enemmän ja nopeammin. Siis ikään kuin talouskasvu olisi luonnollinen ilmiö kuten maapallon pyöreys tai auringon lämpö. Ohjelman laatu johtui kai siitä, että studio oli kielletty alue poliitikoille ja muille ammattijulkkiksille. Lätkäpelle Juha Tammi oli ainoa tuttu naama, mutta onneksi ei ohjaajakaan tykännyt miehestä ja piti jenkkimurteella ladatut tyhjänpäiväiset kiekkokenttävertailut kurissa. Kataiset, Sinnemäet, Soinit ja muut arkadianmäkeläiset puuttuivat, joka toi ohjelmaan raikkautta ja rehellisyyttä. Yksi seikka kuitenkin askarruttaa. Ohjelmaan voi lähettää tekstiviestejä. Osa niistä tulee suorassa lähetyksessä tv -ruudulla, ja kaikki voi lukea A -Tuubin verkkosivulla. Tekstiiviesti eli sms sosiaalimediana on kätevä keino osallistua yhteiseen keskusteluun. Tai ainakin pitäisi olla. Olin jo aiemmin huomannut, että tämä palvelu tökkii. Silloin kännykkäni ilmoitti, että lähettämääni viesti ei saatu lähetettyä. Päätin kokeilla uudestaan. Tarkistin saajan puhelinnumeron vielä kerran ja odotin. Oho! Sain heti viestin vastauksena! Olotin, että vastaus olisi kiitos keskusteluun osallistumisesta ja "tervetuloa uudelleen". Mutta viestin sisältö oli suuryllätys: ”Tästä liittymästä ei voi lähettää tekstiviestejä valitsemaasi numeroon.” Pyysin vaimoni lähettämään saman viesti puhelimistaan, ja hänen viestinsä meni sujuvasti perille. Asia siis vaati selitystä, ja lähetin heti keskiviikkona puolelta päivin sähköpostin ohjelman ohjaajalle Tea Helénille. Kun en saanut vastausta vielä torstai- aamuna, soitin Tampereen studion tuotantopäällikö Minna Ollikalle. Hänen mielestä olin ainoa, joka ilmoitti ongelmasta ja hän lupasi, että toimistosihteeri vastaa minulle sähköpostitse. Sähköpostiviestin oltua saapumatta vielä maanantaiaamuna soitin Ollikalle uudestaan ja korostin, että asialla oli kiire, koska haluaisin kirjoittaa siitä lehtijutun. Hän pyysi minua taas odottamaan. Odotan edelleen kiinnostuneena ohjelmatekijöiden vastausta. Mutta olen katkera tunisialaisia ja egyptiläisiä kadun ihmisiä kohtaan. Heidän sosiaaliset mediansa toimii niin moitteettomasti, että he saavat valtaapitävät kaatumaan... |
10.2.2011 Anteeksipyyntöjä Ylelle 1. ”Pyydän anteeksi Yleltä. Olen pääministerinä käyttäytynyt demokraattisen yhteiskunnan henkeä vastaan, kun olen ollut haluton antamaan selkeää ja täydellistä kuvaa vaalirahoituksestani. Olisi pitänyt ajoissa ymmärtää, että vaalirahoitusskandaali on aiheuttanut niin paljon epäilyä sekä yleisesti politiikkaan että eristyisesti istuvia kansanedustjia kohtaan, että kieltämällä oman vaalirahoitukseni selvittelyä, joka on yksinkertainen selvitettävä ja jonka voi tarkista, olen vain lisännyt epäilyjä. Olen syvästi pahoillani, etten heti antanut sisämimisteri Holmlundille tutkittavaksi, miten poliisin esitutkintapöytäkirjassa voi olla vakavia vikoja. Oikeusvaltiossahan ei ole sentäan median rooli tarkistaa poliisien pöytäkirjoja. Pyydän anteeksi Yleltä että on syntynyt kuva, että media on tässä rikollinen. Haluan korostaa, että ilman mediaa ja niistä Yleä eturivissä vaalirahakorruption seuraukset olisivat jääneet tutkimatta ja rankaisematta. Vaalirahoitusskandaalin vakavin seuraus on, että suomalainen on menettänyt luottamuksensa maan poliittiseen systeemiin. Korruptio ja sen kieltäminen ja tai peittäminen on aiheuttanut oikeistopopulistien nousu valtaan. Suomi on menettänyt kansainvälisen maineensa. Pyydän anteeksi Yleltä, että edeltäjäni Matti Vanhanen on kutsunut pääministerinä median paljastuksia ”ajojahdiksi”. Parlementaarisessa demokratiassa pääministerin on heti epäilyjen noustua irtisanottava sekä itsensä että ministerijoukkueensa. Irtisanon itseni ja hallitukseni tässä ja nyt. Ehdotan, että Suomessa tapahtuisi samaa kun Italiassa 1980 -luvulla. Että eduskunnan jäsenet eivät palaa politiikkaan ja että nykyiset poliittiset puolueet lakautetaan.” Pääministeri M. Kiviniemi 2. ”Pyydän anteeksi Suomen mediatalolta Yleltä. Egyptin levottomuuksien aikana suomalaiset toimittajat ovat kohdanneet aivan liian suuria riskejä. Varsinkaan Yle Uutisen Sanna Negus ei pystynyt suorittamaan kunnolla tehtäväänsä. Hänelle oli luvattu vallankumous eikä Egyptissä ei ole tajuttu, että Teillä Pohjoismaissa ei ole sellaisesta kokemusta. Pyydän anteeksi sitä, että Neguksen hotellihuoneesta katutaistelua ei voitu seurata, koska kyynelkaasu ja savu aiheuttivat se, että ei nähnyt "ikkunasta mitään”, kuten Negus totesi. Egyptissä luotettiin siihen, että Negus pystyisi hotellista seuraamaan esimerkiksi BBC:n porukkaa, joka oli alusta loppuun saakka kadulla sekä esitteli studiossaan jatkuvasti isoa joukkuetta arabi- ja yhdysvaltalaisia asiantuntijoita, mutta tajuamme nyt, että Negus puhuu suomen lisäksi vain ruotsia. Pyydän anteeksi sitä, että vallankumouksellinen idylli, jossa minun vastustajani pitivät kadulla rauhanomaista suurjuhlaa, missä Neguksen mukaan ”kokonaiset perheet, vapaaehtoiset lääkärit ja pienkauppiaat antavat ihanaa toivoa, että Mubarakin lähdössä on kyse enää tunneista!” - että se idylli murskattiin, kun minun kannattajani lähtivät kadulle. Pyydän anteeksi sitä, että vallanvaihto venyi niin pitkäksi, että Neguksella ei ollut enää mitään kerrottavaa ja että moni suomalainen halusi uutislähetysten palaavan savolaisten lumitöihön ja wikilipposiin. En vain halunnut tanssia USA:n pillin tahdissa, sehän haluaa seuraajani suostuvan sotaan Irania vastaan..." Egyptin entinen presidentti H. Mubarak |
3.2.2011 Nimetön maa Ala-asteen opettajani harrasti paljon käsitöitä. Heti kun me lapset olimme itsenäisesti jotakin tekemissä, vaikka piirtämässä, opettaja otti vasaran ja sahan esiin ja rakensi luokkaan kirjahylyn tai pisti paikalleen uudet verhot. Meistä oli suuri ilo siitä, että pyydettiin apulaiseksi näihin hommiin kouluajan jälkeen. Eikä yhteistyö rajoittunut koulun arkeen. Mies kiersi kesälomalla vaimonsa kanssa Eurooppaa asuntovaunulla ja siitä ennen asuntovaunu piti saada valmiiksi. Perjantaina hän ajoi kolme meistä mukanaan Saksan rajalle, missä asuntovaunu seisoi ja sunnuntaina hän ajoi takaisin. Melkein joka viikonloppu järjestettiin tällainen elämys, joten loman alkaessa koko luokka oli ollut tässä työssä mukana. Olen aina tykännyt maantiedosta, ja minua varten opettaja teki ns. sähköisen kartan. Kaupungit oli merkitty punaisella valolla ja kartan alapuolella kaupunkien nimet olivat järjestyksessä. Kartan mukana oli sähköjohdolla varustettu keppi, jolla piti yhdistä kaupunki ja sen nimi. Oikea yhdistäminen sytytti valon kartassa ja pieni kello soi. Meillä oli sama opettaja kolme vuotta peräkkäin. Neljännellä luokalla kartta näytti kotimaan, viidennelläi Euroopan ja kuudennella koko maailman. Kun kartta haettiin esiin ja minut kutsuttiin luokan eteen, pääni oli yhtä punainen kuin kaupungit siinä, mutta oi minkä ylpeys kun sain näyttää opettajille ja kaverille taitoani! Tuolloin maailmankartan oppiminen oli sikäli helppo, koska kiihkeiden vaiheiden jälkeen maailman geopoliittinen tilanne oli silloin rauhallinen ja kauan pysynyt lähes samana. Vuosina 1967-1970 siirtomaa-aika oli juuri ohi eli Aasia ja Afrikka näyttivät suurin piirtein siltä, miltä he näyttävät tänäkin päivänä. Toki Vietnameja oli kaksi kappaletta kuten myös Saksoja ja jälkikäteen on hassua, että meille aikanaan jäi Itä-Saksan virallinen nimi DDR kokonaan tuntemattomaksi. Muistan myös hyvin, kun meille opetettiin silloin jo entisen siirtomaamme Indonesian kartan yksityiskohtia ikään kuin maa kuuluisi vielä meille. Esimerkiksi pääkaupunki Djakarta oli vielä Batavia. Entisen Neuvostoliiton ja Jugoslavian hajoaminen päättyi rauhaan maantiedon rintamalla. Maailma ei ole hyötynyt NL:n poistumisesta USA:n kilpailijana eikä Balkanin niemellä syntynyt mitään hyvä, vaan puoli tusinaa kääpiövaltioita, jotka tarvitsevat paljon ulkopuolista apua. Mikäli äärinationalismi ei aiheuttanut NL:n ja Balkanin katastrofeja, niin se on joka tapauksessa ollut sekamelskan seurausta. Kremlissä hallitsee äärinationalismi, Balkaniin on vuotanut umpipimeä ideologia, missä ovat mukana kaikki fasismin ainekset juutalaisviha mukaan lukien. Viime aikoina myös Afrikan kartalla on alkanut tapahtua. Somalian pohjoisrajalla syntyy Somalimaa. Myös Afrikan suurin maa Sudan jaetaan kahteen osaan. Sudanin tapauksessa minua askarruttaa uuden maan nimi. Tähän asti on ollut niin, että esimerkiksi Palestiinan, Eritrean, Tshetshenian, Flanderin ja muiden itsenäisyyteen pyrkivien maiden nimet ovat tiedossa jo etukäteen, jopa ennen kuin maallikolla on hajua siitä, missä päin maapallon nämä alueet sijaitsevat. Sudanin tapauksessa itsenäisyysjuhla on jo juhlittu, mutta uuden maan nimi on ainakin yhdelle maantietofanaatikolle vielä tuntematon... |
27.1.2011 McGuggenheim Rotterdam on rumannäköinen satamakaupunki, joka ei sijaitse meren rannalla. Matkallaan Alpeilta Rein -joki työntyy saavuttuaan tähän miljoonakaupunkiin vielä neljäkymmentä kilometriä ohi kemian teollisuuden ja öljyterminaalien länteen, missä se uupuneena kuolee Pohjanmereen. Asiaa ei paranna se, että Rotterdamin 1700-luvun keskusta pommitettiin maan tasalla natsien miehittäessä Hollantia. Tilalle ei ole noussut kuin kerrostaloja ja parkkipaikkoja. Tällä miljööllä ei ole paljon mitään tekemistä taiteen kanssa. Riski olikin suuri, kun Rotterdam hakeutui 1980 -luvun menestyvimmän taidenäyttelyn starttipisteeksi. Näyttely oli ”Traakialaisten kulta”, ensimmäinen arkeologiaan perustuvaan näyttely, joka veti yli 200.000 vierasta sekä Rotterdamiin että mm. New Yorkiin ja Pietariin. Olin arkeologi-opiskelijana mukana näyttelyn valmistuksessa ja pystyin seuraamaan itse paikalla, kuinka Rotterdamin museoväki taisteli museonsa vaatimattoman ulkonäön kanssa. Opin silloin museomaailman nyrkkisäännön: sisältö ratkaisee. Tämä sääntö tuli mieleen, kun luin Solomon R. Guggenheimin säätiön tarjoavan Helsinkiin ns. franchise -sopimusta. Helsinkiin rakennettaisin maailman kuudes museo, joka saa kantaa Guggenheimin nimeä. Aivan, kyse olisi franchise -yritysmallista ja nimioikeudesta ikään kuin rakennuksessa tultaisiin myymään hampurilaisia! Guggenheim -museoita on jo avattu New Yorkissa, Venetsiassa, Bilbaossa ja Berliinissä, ja sellainen on tulossa Abu Dhabiin. Kyse ei ole enää ainutlaatuisuudesta, vaan ketjusta. Guggenheim -touhussa puhutaan ”Bilbao -efektistä”. Baskilaiseen pikkukaupunkiin nousi arkkitehtoninen ihme. Se on ”Metallikukka”, joka ei muistuta mitään perinteistä espanjalaista puhumattakaan baskialaista rakennustaitoa. Avausvuonna 1997 museo oli suurmenestys, joka keräsi satoja miljoonia euroja maakunnalle. Mutta sen jälkeen vierailijamäärä on ollut laskussa, sillä kaikki ovat jo nähneet rakennuksen eikä monia kiinnosta itse museon näyttely. ”Bilbao -efekti” on houkuttelut monia kaupunkeja ympäri maailmaa hankkimaan ikioman Guggenheimin. Brasiliassa, Hong Kongissa, Liettuassa ja Meksikossa veronmaksajat ovat tehneet mahdolliseksi sopimuksen Guggenheim -säätiön kanssa, mutta hanke on mennyt päin honkia. Syy epäonnistumiseen on yksinkertainen: itse hanke maksaa 2,5 miljoona taaleria, ja sitten kun rakennus on veronmaksajien kustannuksella rakennettu, Guggenheim -säätiö määrittelee tiukasti sen, mitä siellä -niinpä edelleen vernomaksajien rahoilla- esitellään. Hyvä taide näet sekin maksaa... Moni kaupunki on hakenut yhteistyötä Guggenheim -säätiön kanssa ns. kaupunkimarkkinoinnin merkeissä. Helsingissä tilanne ei ole erilainen. Suomen pääkaupunginseudun Guggenheim suunniteltaiosiin vanhaan satamaan. Ja Helsingin Guggenheim -seikailua vetää kaupunginjohtaja Jussi Pajunen. Sama kaveri veti rasistista kampanjaa romanikerjäläisiä vastaan... |
20.1.2011 Etsijöillä kiire Natsi -ajan sotarikollisia koskevien tutkimuksien määrä on nousussa. Huhtikuusta 2009 maaliskuuhun 2010 niitä tehtiin 852. Se on 146 enemmän kuin edellisenä vuonna. Listaa koostetaan Simon Wiesenthal Centerissa (SWC) Los Angelesissa. Listan kärjessä on tällä hetkellä unkarilainen Sandor Kepiro. Hänen epäillään murhanneen 1250 serbiä Novi Sadin kaupungissa Serbian ja Unkarin rajalla. Kepiro oli John Demjanjukin seuraaja. Demjanjukin oikeusprosessi Münchenissä alkoi jo marraskuussa 2009. Hänen epäillään olleen keskitysleirien Treblinkan ja Sobiborin vartija ”Ivan Hirmuinen”. Tutkittavien tapausten määrän nousu johtuu muun muassa kiireestä. Toisen maailmansodasta on jo yli 70 vuotta. Valtaosalla sotarikoksista epäillyistä ikä pyörii jo 90 vuoden rajalla. Samaa pätee myös heidän uhriensa omaisiin sekä rikosten todistajiin. Toinen syy kasvaneeseen natsimetsästyksen intohimoon on länsimaailman poliittinen ilmasto. Niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissa uusnatsit kasvattavat suosiotaan vähättelemällä tai jopa kokonaan kieltämällä natsien rikokset. Niissä maissa, joissa todella halutaan tutkia oma historian mustaa sivua, satsataan sotarikollisten tutkimukseen. Näin on esimerkiksi Saksassa. Saksan oikeusministeriö on vuosina 2009-2010 tutkinut 177 tapausta. Se on huikea nousu verrattuna edelliseen vuoteen, jolloin määrä oli 27. SWC palkitsee joka vuosi maan, missä natsirikollisia metsästään rohkeimmin. Tähän saakka palkinto on mennyt aina USA:han, mutta vuoden 2010 kunnia siirtyi Saksaan. Aivan toinen on tilanne Itävallassa. Alppimaassa, jonka kansalaiset valitsivat vuonna 1938 lähes yksimielisesti maansa liittymisen Hitlerin valtioon, ei ole aloitettu yhtään tutkimusta yli 30 vuoden aikana, vaikka useita henkilöitä epäillään. Samaa saamattomuutta kuin Itävallassa löytyy muun muassa Ukrainassa, Kanadassa, Virossa sekä Pohjoismaista Norjassa ja Ruotsissa. SWC:n listalta puuttuu Suomi. Kansainvälistä huomioita herätti Elina Sanan väite, että Suomesta luovutettujen määrä oli moninkertaisesti viranomaisten antamaa lukua isompi. Se johti jo vuonna 2003 SWC:n pyytämään lisäselvityksiä. Tämän johdosta Kansallisarkisto käynnisti vuonna 2004 tutkimushankeen "Suomi, sotavangit ja ihmisluovutukset 1939-1955". Tutkimuksen tulosten mukaan saksalaisille luovutettiin teloitettavaksi hieman yli 500 pakolaista ja sotavankia. Suomalaiset itse tekivät parikymmentä teloitusta. Elina Sanan väite piti siis paikkansa. Tutkimuksesta ei ole kuitenkaan tullut julkisuuteen, keitä ne luovuttajat olivat. Eikä sitäkään, keitä ne teloittajat olivat. Rangaistuksista ei ole tutkimuksessa puhuttu sanaakaan. Päinvastoin, tutkimus oli ilmeisesti lopullinen päätös keskustelulle, joka oli vasta alkamassa. Keskustelun keskeiset osallistujat vaikenevat. Viimeinen havainto Elina Sanasta tehtiin keskiamerikkalaisessa Hondurasissa. Heikki Ylikankaan saksalaisilla koululla vuonna 2004 pitämää alustusta ”Mitä jos nostaisimme luurangot ulos kaapista?” ei löydy enää hänen kotisivuiltaan. Miten Kansallisarkiston selvitys on otettu vastaan Los Angelesissa? Tarkoittaako Suomen puuttuminen SWC:n tilastoista sitä, että usko suomalaisten kykyyn selittää omaa historiaansa on romahtanut...? |
13.1.2011 Hae elämää! ”Ura jäissä surun takia”. Jouluaattona iltapäivälööppi kertoi, että Kimi Räikkösen isän kuolema lamaannutti formulatähden. Räikkösen polku tässä maailmassa kiinnostaa minut yhtä paljon kuin naapurin kissan, joten en lukenut juttua. Mutta ihmettelin suuresti, kun tässä parin elämän tosiasiat sekoitettiin. Meillä kaikilla on isä ja monelle meistä tämän isän poismeno on surullinen asia. Mutta aikuisen ihmisen isän kuoleminen ei saa tarkoittaa maailman loppua. Aikuisillehan isä tai äiti ei ole enää isä tai äiti varsinaisessa isän ja äidin roolissa, vaan parhaassa tapauksessa mukava ja joskus viisaskin vanhus. En tiedä Räikkösen ikää, mutta näyttää pahasta siltä, että kaveri on autonsa ulkopuolella täysin hukassa. Formulakuskin kohtalo tuli mieleeni, kun 22-vuotias tytäreni vieraili meillä jouluna. Myös hän on iästään huolimatta vielä täysin sidoksissa kotiinsa ja äitiinsä. Viime kesänä hän haki ja sai opiskelupaikan ammattikorkeakoulusta, mutta seuraava askel -kotoa pois muuttaminen- ei ole toteutunut. Esteenä on äiti, joka itse katsoo olevansa sairas ja tarvitsevansa tyttärensä kotihoitajaksi. Eivät muutkaan sukulaiset ole tukea tytölle antaneet, ja päivä joulun jälkeen katselen hänen kanssaan vaihtoehtoja saada hänelle pikaisesti asunto. Tehokkain mahdollisuus on lääketieteellinen peruste. Tytölle tilanne on vaikea. Toisaalta hän näkee, että asiat eivät voi pysyä tällaisina. Ehdotan hänelle, että hänen äitinsä voi jopa muuttaa hänen perässään opiskelukaupunkiin, mutta ei samaan kämppään. ”Se olisi myös äitisi kannalta piristävä muutos”, selitän hänelle. ”Voit hakea hänelle ostoksia ja käydä hänen luonaan niin usein kun lystää, mutta silti sinulla olisi oma huusholli ja vapaa-aika.” ”Niin, että hän ei tietäisi kenen kanssa vietän aikani”, hän mietti. ”Tällä hetkellä en voi edes tuoda miestä kotiin, kun äiti on aina kotona.” ”Niinpä”, sanon. ”Ei ole mikään haave istua kolmena sohvalla ja katso kauniita ja rohkeita”. Hän nauraa ja toteaa: ”Olet ihan oikeassa. Minun täyttyy nyt ajatella itsestäni.” Mutta toisaalta lojaaliteetti äitiä kohtaan on tehnyt hänet sokeaksi. Tilanne on mennyt vain huonompaan suuntaan, koska äidin isä eli tyttären isoisä tekee kuolemaa. ”Äidille ei jää ketään!” ”Mutta se on hänen ongelmansa”, minua pakotetaan vastamaan. ”Äitisi kantaa vastuun omasta elämästään niin kuin sinä omasta elämästäsi. Nyt sinun on jo korkeaa aika nousta ja ottaa siitä vastuuta!” ”En voi edes maksaa omaa kämppää. Maksatko sinä sen?”. Epätoivo tekee hänet katkeraksi. ”Maksat äidillesi kolmesataa euroa kuukaudessa, siitä rahasta järjestämme sinulle hienon asunnon!” Hän ehdottaa, että hän jättää opiskelun kesken ja menee töihin. ”Silloin minulla olisi rahaa ja äidillä olisi rahaa”. Sanotaan, että nuoren naisen isän kauhekuva on, että tytär lähtee yksin reisulle maailman ympäri tai että hän tuo vävyksi kotiin jonkun narkomaanin. Minä jo melkein toivon tyttäreni tekevän juuri sellaista… |
05.1.2011 Työ ja eetos Työ on Suomessa yhä pyhä asia. Jopa Vasemmistoliitossa työneetoksen kyseenalaistaminen on joillekuille sama kuin kiroilu kirkossa. ”Sehän on Tjerk!” Olen riemuissani, kun näen hollantilaisella satelliittikanavalla vanhan kaverini. Toki hän on vanhentunut kuten me kaikki, mutta hän on erehtymättä sama mies, jota kutsuttiin talonvaltaajien joukossa ”Boris Karloviksi”, koska hän näytti Kreivi Drakula -hirviön kaksoisveljeltä. ”Kuka Tjerk?” vaimo kysyy. ”Tjerk oli edellisen kerran uutisissa, koska hän oli elänyt ennätyksellisen kauan päivärahalla, muistaakseni kolmetoista vuotta,” minä selitän. Tällä kertaa miestä haastatelaan pääuutislähetyksessä, koska Amsterdamiin ei rakenneta toista metrorataa. Tjerk on vetänyt kansanliikettä projektia vastaan alusta lähtien ja nyt on hänen ”finest hour”. ”Kyllä tiesin, että hän ei koskaan anna periksi,” sanon vaimolleni. 1990 -luvun alussa kokonainen ikäluokka eli kuten Tjerk. Hän katsoi päivärahansa kansalaispalkaksi ja oli ammattiltaan kirjaimellisesti aktivisti eikä viettänyt yhtä ylimääräistä sekuntiakaan sohvalla tv:n ääressä. ”Teillä on paratiisi maan päälle. Kohta kenenkään ei tarvitse enää olla palkkaorja”, isäni silloin kommentoi elämäni. Hän muisteli niitä aikoja, kun vasemmisto taisteli työeetosta vastaan, joka katsottiin kirkon ja porvarin yhteiseksi keinoksi saada kansa kuriin. Isäni paratiisi on kuitenkin hävinnyt horisontin taakse. Palkkatyö nähdään ihmelääkkeeksi kaikkia yhteiskunnan tauteja vastaan. Ihmiset, jotka pystyisivät tekemään työtä, mutta eivät halua, on monta eri lajia. Hoitovapaa, sapattivuosi, varhaiseläke – sille on mahdollisuus, mutta samaa periaatetta ei haluta koko sosiaaliturvajärjestelmään. Vaikuttaa siltä, että heillä, jotka keksivät tämän järjestelmän, on kiva palkkatyö eivätkä vain osaa kuvitella, että elämä voi olla arvokasta ilman sitä työpaikkaa. Tekosyyksi pitää järjestelmää yllä he ovat ilmoittaneet, että liian alhainen työllistämisaste vaarantaisi hyvinvointivaltion. Hyvinvoinnin kustannukset eivät kuitenkaan riipu siitä, kuinka monta ihmisiä tekee palkkatyötä, vaan siitä, kuinka paljon ne ihmiset oikeastaan saavat aikaan eli mikä on työn tuottavuus. Yrittäjät eivät halua etsiä keinoja nostaa työn tuottavuutta, vaan he haluavat saada halpaa työvoimaa. Yritysten ylemmissä ja alemmissa johtoelimissä tehdään iso määrä turhaa työtä. Aika menee kokouksiin ja paperitöihin. Itse asiassa nämä työntekijät eivät tee työtä, vaan he ”verkottuvat” eli pitävät yllä suhteitaan ja keksivät toisen reorganisaation toisen jälkeen eli tavallaan kiusaavat duunareita. On siis työpaikkoja, jotka eivät todellisuudessa tuo juuri mitään lisää bruttokansantuotteeseen, mutta silti niillä on iso status. Juuri tämän korkean statuksen vuoksi näitä työpaikkoja luodaan yhä enemmän ja samaan aikaan vähennetään duunaripaikkoja. Palkkatyö on pyhä asia tässä yhteiskunnassa. Tärkein asia niille, joilla on työtä. Mutta valitettavasti myös niille, joilla ei ole sitä. Nimenomaan Vasemmistoliitossa ei kannata unohtaa, kuinka helvetillistä on työttömän ja hänen lähiomaisensa arki. He kärsivät siitä, jos heille ei tarjota vaihtoehtoa. Nimenomaan Vasemmistoliiton olisi tuotava näkyvästi ja taukoamatta esille sitä vaihtoehtoa... |