2006
21.12.2006 Loma ja asunto Eurooppalaisista pääkaupungeista Helsinki on rumin. Ei ole siis ihme, että helsinkiläinen viettää kesälomansa mahdollisimman kaukana kodistaan. Vai onko? Helsinki on lohduton erämaa, jossa ihmiset käyvät vain päivällä tekemässä työtään. Illalla he pakenevat vielä lohduttomampiin esikaupunkeihin kuten Espooseen ja Vantaalle. Perjantaina kun työviikko loppuu ehditään jo maaseudulle. Mutta varsinainen kansainvaellus tapahtuu joka kesä, kun stadilaiset menevät mökille. No, eivät sentään kaikki helsinkiläiset vaan he, joilla on rahaa. Jakomäessä ja Kalliossa väki pysyy kotona. Varakkaiden kaupunkilaisten lomavietto maksaa, ja paljon. Nykyisellä mökkikulttuurilla ei ole enää mitään tekemistä mummonmökkimeiningin kanssa. Mökistä pitää löytyä kaiken maailman luksusta. Koska "oikea" mökki sijaitsee rannalla, rahaa satsataan etenkin kaikennäköisiin vehkeisiin joita käytetään vesillä. Tämän takia myös Reposaari on tullut "cityihmisten" huomion kohteeksi. Reposaari on entinen kalasatama kuten tuhannet muutkin kalasatamat ympäri maailman. Se on paikka, missä näkyy ihmiskunnan hankala, kaksisnaamainen suhde mereen. Toisaalta väki on raiskannut merta kalastamalla sen tyhjäksi. Toisaalta sama väki on elänyt niin kauan luonnon varjossa, että myrskysäässä monessa reposaarelaisissa talossa pysytään hereillä läpi yön. Sama skitsofrenia näkyy Reposaaren arkkitehtuurissa. Ennen aikaan kalastajaväellä oli tiukka suhde taivaaseen eli entisen sataman epäilemättä kauneimman ympäristön muodostavat edelleen puukirkko ja hautausmaa. Kuitenkin kuolemantaistelussaan Reposaari pakotettiin erilaisiin harha-ideoihin, jotka uhkaavat juuri kylän siisteintä paikkaa. Aivan kirkon kupeeseen nousi perinnetelakka. Eli vuosikymmeniä valvomatta jäänyt kaatopaikka. Suunnaton surullinen sotku, joka jättää pari kolme laivaa vedenpinnan alle. Perinnetelakalla on läpi historiansa ollut vastustajansa. Sitä ei voi sanoa harha-ideasta, joka pari sataa metriä kauempana hallitsee Reposaaren horisonttia: öljynporauslautan telakka. Technips tekee jotain, joka on nykypäivän Satakunnassa pyhempi asia kuin luonto, hautausmaat ja kirkot yhteensä. Technips työllistää. Ainakin tänään ja huomenna. Ei kannattaa kuitenkaan unohtaa, että Technipsin tulevaisuus on yhtä synkeä kuin kaiken maailman kalasatamien ja Reposaaren perinnetelakan. Öljynporauslauttoja tarvitaan niin kauan kun öljyä porataan. Eli kunnes maapallosta on ryöstetty kaikki raaka-aineet. Siis vielä pari vuotta. Harha-ideoiden huippu on loma-asuntomessut. Myös se on saanut vastustajansa: sekä luonnonsuojelijat kuten rohkean Tapio Meren että he, jotka pelkäävät siitä tulevan taloudellinen katastrofi. Luonnonsuojelu ei kiinnostaa äänestäjiä eikä päättäjiä. Sen sijaan talous hallitsee elämäämme ja varoitus, että loma-asuntotontteja ei saadakaan myytyä, on otettu vakavana vastaan. Valitettavasti pelko on turha. Ei järkevä ihminen ostaisi lomakämppää perinnetelakan myrkkyalueelta, jossa etuovelta tunkeutuu sisään Technipsin melu, haju ja valoja ja jossa takaovi avautuu hautausmaalle. Mutta helsinkiläinen tekee sen. Miksi? Koska hän on tottunut myrkkyihin, meluun, hajuun ja oransseihin valoihin. Hän ei oikeastaan pärjää ilman... |
14.12.2006 Putin ja polonium Edesmennyt Aleksandr Litvinenko oli ja Boris Berezovski on edelleenkin sitä mieltä, että Vladimir Putin on rosvo. Aivan. Mutta valitettavasti rosvot eivät ole kansainvälisessä politiikassa yhtä harvinaisia kuin myrkky nimeltä polonium Lontoon sushibaarissa. Enkä uskokaan, että Moskovan uusi tsaari olisi typerä rosvo. Sillä onhan aika typerää myrkyttää entinen agentti erittäin harvinaisen radio-aktiivisen aineen avulla. Kyllä entiset ja nykyiset KGB-, CIA- ja MI5- jne. porukat tietävät, millä lailla sellainen homma hoidetaan kunnolla. Auto-onnettomuus, tarkka-ampuja, hukkuminen tai työtapaturma olisi saanut aikaan saman lopputuloksen mutta olisi estänyt sen, että uhri heittää maailman mediassa kuolemansängystään viimeisen tervehdyksensä Kremlille. Ja miksi myrkkyaine on ollut juuri polonium 210? Onhan olemassa ihan tarpeeksi aineita, jotka tuottavat saman lopputuloksen mutta jäävät käytön jälkeen löytymättä. Myös syy, minkä takia Putin olisi Litvinenkon murhan takana on hämärä. Putinhan oli juuri vahvistamassa asemaansa EU:ssa ja astelemassa WTO:n sisään. Sellaisessa vaiheessa salamurhasta ei ole yhtään hyötyä. Ainoat, jotka hyötyvät tästä teatterista ovat Putinin viholliset. He ovat oligarkit kuten Berezovski, jotka aikanaan joutuivat ryöstörahansa kanssa lähtemään äkillisesti Äiti-Venäjältä pois välttääkseen toverinsa Hodorkovskin kohtalon. Litvinenko oli ensimmäistä kertaa Berezovskin kanssa tekemisissä 1990-luvun alussa. Litvinenko oli entisessä KGB:ssä erikoistunut järjestäytyneen rikollisuuden vastaiseen taisteluun. Viisitoista vuotta sitten nämä rikolliset, kuten Berezovski taistelivat entisessä Neuvostoliitossa vallasta. Vuonna 1999 Litvinenko joutui vankilaan ja vuoden sen jälkeen hän sai turvapaikan Britanniassa. Lontoossa hän löysi paikkansa tiiviissä venäläisten toisinajattelijoiden piirissä, Berezovskin johdon alla. Boris ja Aleksandr vaikuttavat siis olleen hyvät kaverit, jolla oli yhteinen intohimo: saada Putin alas. Mutta kuten sanottu: näissä sfääreissä ei paljon mitään sellaista, mikä on sitä miltä se näyttää. Kuvitelkaa, että Boris haistoi juuri sen. James Bond -kielellä Aleksandrista oli tullut "disposable" ja hänen lopustaan loistava mediatilaisuus. Fiksu temppu Putinia vastaan, eikö niin...? |
5.12.2006 Vihjepuhelin Ulvilan puukotustapaus osoittaa tämän yhteiskunnan sokeaa väkivaltaa. Poliisin tutkimustapa on melkein yhtä lailla vailla kunnioitusta uhria ja hänen perhettään kohtaan. Tulevissa eduskuntavaaleissakaan Satakunnan Vihreät tuskin saavat miestä tai naista Arkadianmäelle. Silti porukka on nykyään paremmassa kunnossa kuin neljä vuotta sitten. Myös "Jyrki" eksyi silloin vihreiden listalle. Oman cv:nsä mukaan hän on psykologi, mutta minusta hän vaikuttaa sekopäältä. Jyrkiltä voit saada kirjeen, jota et mieluummin haluaisi saada. Epistolassa hän paljasti minulle, miten CIA oli joskus myrkyttänyt hänen aamukahvinsa ja tuhonnut hänen loistouransa. Kirjeen saamisen jälkeen koetin väistää "Jyrkiä", mutta valitettavasti muutimme hiljattain häntä lähemmäs. Kaveri ikään kuin asuu kioskilla kadun toisella puolella. Ei mennyt kauan ennen kuin hän tuli tervehtimään. Hän kutsui kioskia kantabaariksi ja sanoi: "Nyt mä voin seurata ikkunasta koko sun elämääsi, Joop!" Aluksi en kiinnittänyt huomiota näihin sanoihin, mutta joulukuun ensimmäisenä päivänä ne palasivat mieleen. Aamulla "Jyrki" tuli vastaan, kun olin purkamassa muuttotavaroita. "Onko sulla Joop näin hieno auto?", hän kysyi. Vastasin, että ei se ole minun vaan vaimon. Keskustelu loppui siihen, mutta iltapäivällä sain saman kysymyksen kahdelta mieheltä, kun tyhjensin postilaatikkoamme. Ennen kuin ehdin vastata, minulle pistettiin taskulampun valoa silmiin, partio tuli esiin ja kaksikon pienin mies kysyi, missä olin ollut aamuyöllä. "Sinä olet vanha tuttuni", hän jatkoi. Itse olin aluksi aivan pihalla, mutta kun toinen kysyi "Ooksä vielä työtön?" ja "Ooksä vielä ollut lehdessä?" minulle valkeni. Sama kaveri kuulusteli minua kolme vuotta sitten, nimitteli "terroristiksi" ja kävi käsiksi, koska kieltäydyin allekirjoittamasta kuulustelupöytäkirjaa. Millainen tuo "terroritekoni" oli, joka sai viranomaisen pois tolaltaan? Olin naapuririidassa katkaissut pyykkinarun... Jyrki oli siis soittanut ihan oikeaan numeroon. On järkevä strategia tutkia Ulvilan tapahtumia ryöstönä ja kartoittaa henkilöitä, joilla on talousrikollinen ja väkivaltainen tausta. On suorastaan häpeä perustaa tutkimus juoppojen puhelinsoittoihin ja katsoa pyykkinarunkatkaisijan kuuluvan kohderyhmään... |
30.11.2006 Allergiasta Nyky-Suomessa joudut koiranomistajana samanlaisiin ongelmiin kuin tupakoitsijana. Olen "koko elämäni Hollannissa" viettänyt koirien kanssa, eikä niiden ostamiseen yhteensä mennyt enemmän kuin kymmenen euroa. Mutta Suomessa, jossa jopa vesankäynti maksaa kuusi mummonmarkkaa, pentu maksaa melkein tonnin. Hinta johtuu rotuideologiasta. Maassa, missä puhtaan rasistin poika voi nousta pääministeriksi, sekaveri ei millään kelpaa. Koirista ajatellaan, että sekarotu olisi aggressiivinen. Tieto, että koirien luonne riippuu aika lailla kasvatuksesta, on monille omistajille liian kova viesti. Rahanmeno ei tietysti lopu kotieläimen hankintaan. Kovimman hinnan maksavat he, jotka ostavat koiran lasten leluksi tai huonekaluksi. He käyvät koiransa kanssa koulua. He katsovat sen ikään kuin autokouluksi. Sen jälkeen kuin koira ei vieläkään vastaa heidän välipitämättömyyteensä, he myyvät sen eteenpäin. Mutta rahantuho on mahdollista melkein joka kadunkulmassa. "Eläinsalonki" tai jonkun muun nimen alle peitetty huijari myy kaikkea, mikä kelpaa ainoastaan eläinten omistajille. Taikasana sellaisessa touhussa on "helppo". Sillä uudesta kumppanista ei pitää syntyä yhtään vaivaa... Sen jälkeen kun kaikki on ostettu ja maksettu, tulee ensimmäinen ulkoilu koiran kanssa. Ja sitten huomaat, että koirista, ovat he mitä rotua tahansa, ei pidetä Suomessa. Koira ja hänen omistajansa eristetään. Ikään kuin tupakoitsija. Sisään ette pääse mihinkään, paikkaa mihin voi jättää koiran odottamaan ei löydy ja niin sanottuun "lupapaikkaan" ehdit vain autolla. Kaiken huippu on, että koiranpaskan joudut viemään roskiin. Virallinen selitys koiranvihaan on allergia. Jostain kummallisesta syystä suomalainen ei ole allerginen velkaantumiseen, vodkaan, kerrostaloihin eikä autoihin vaan kansan allergia kohdistuu venäläisiin, iloon, kansalaissotaan ja erityisesti luontoon. Luonto kutisee ja haisee. Ei sille voi mitään. Myös eläin haisee. Ja ihminenkin haisee. Vai luuleeko koiranvihaaja ihan tosissaan, että hän ei haise koiran nenällä mitattuna ja aika pahastikin? Allergia tuottaa lisää allergiaa. Mitä "siistempiä" me ollaan, sitä allergisemmiksi me tullaan. Samalla tahdilla teollisuus, joka keksii meidän olevan allerginen, kasvaa. Elämä koiran kanssa pitää ihmisen siinä mielessäkin terveenä. Sunnuntaiaamu. Syysmyrsky koettelee Mäntyluodon Kalloa. Suomalainen vetää ylipainonsa autoonsa, ajaa sen aivan rannan ääreen ja jää sinne istumaan. Drive-in luonto. Pentuni hyppää ja lentää aaltojen ja tuulen tahdissa. Luonto kohtaa luonnon. Koira kakkaa tyhjien limsapullojen, vessapapereiden ja tupakantumppien eli kaatopaikan päällä. Erään tuulilasin takana meitä katsotaan. Käyn kysymässä mikä hätä on ja saan vastauksen suomen kielen kauneimmilla sanoilla. En anna periksi vaan kysyn: "Tiedätkö, mitä on huomenna tästä roskakassasta jäljellä? Aivan. Ainoastaan tämän eläimen "roska" on silloin hävinnyt..." |
23.11.2006 Kuolema ja rangaistus Enemmistö suomalaisesta hyväksyy Saddam Husseinin hirttämiseen, koska elinkautista ei katsota tarpeeksi ankaraksi rangaistukseksi. Kyllä kansa tietää vapauden tukahduttamisesta ja riistämisestä... Vuonna 1984 isoveljeni hirtti itsensä. Ilta-Sanomat antoi kerran seuraavan kuvan elämän tällaisista viimeisistä hetkistä: "Köydellä hirtettäessä ihmisen hengitystiet lytistyvät tukkoon. Hapensaanti aivoihin estyy, kun kaulan suuret verisuonet lakkaavat kuljettamasta verta päähän. Ihminen tukehtuu kuoliaaksi menettäen jossain vaiheessa tajuntansa. Jos käy hyvä tuuri, niska murtuu ja ihminen menettää tajuntansa heti. Edes pitkä pudotus ennen köyden äkillistä kiristymistä ei kuitenkaan takaa, että näin käy. Ihminen saattaa vain halvaantua ja kärsiä hitaan kuoleman." Veljelläni ei käynyt hyvä tuuri. Minä herään kohta jo kaksikymmentäkolme vuotta joka ikinen yö ikään kuin hänen rappukäytävässään, jossa hän kärsi tuntikausia. Mikä ihme saa ihmiset, jotka toivovat joukkosurmaajan tai lastenraiskaajan kärsivän tällaista, kuvittelemaan, että he ovat parempia ihmisiä kuin tuo joukkosurmaaja tai lastenraiskaaja? Vaihtoehto Saddamin kaltainen tyrannin kuolemanrangaistukselle olisi elinkautinen vankila. Kun valtaosalla väestöstä ei ole kuitenkaan yhtään käsitystä vankilan-arjesta se katsoo, että elämän taso kuudella neliömetrillä huonetta jossa on telkkari ja vaikkapa tietokonekin lähestyy tai jopa ylittää hotelli-olot. Kadun mieheltä tai -naiselta kannattaa kysellä oikeusjärjestyksestä vasta sen jälkeen, kun hän on nähnyt vaivaa lukeakseen vaikkapa Nelson Mandelan elämänkerran. Tai vasta sen jälkeen, kun hän on ollut sen verran rohkea, että tekee sellaisen rikoksen kuten kieltäytyy kokonaan asevelvollisuudesta… Parhaan argumentin kuolemanrangaistusta vastaan kuulin hollantilaiselta psykoterapeutilta Piet Vroonilta. Vroon tuli 1980-luvulla Hollannissa kuuluisaksi, koska hän toi median avulla ammattinsa paljon lähemmäs yleisöä. Vroon kysyi, miksi me käsittelemme kuolemaa rangaistuksena. Ihmiskunnan, missä monet uskonnot perustuvat elämään kuoleman jälkeen, olisi loogisempi lähteä siitä, että kuolema tulee meille lahjana eikä rangaistuksena. Vroonin mukaan kuolemanrangaistus ei ole vain peruuttamaton ja siksi epäoikeudenmukainen vaan huono siksikin, että emme voi olla varmoja edes rangaistuksen aiheuttamasta tuskasta. Myös veljeni pyrki kuolemansa kautta parempaan kohtaloon. Hänelle kävi vain niin huono tuuri, että silloin 1984 ei ollut vielä Hollannin nykyistä eutanasialainsäädäntöä. Lääkkeisiin hän ei luottanut, junan alle hän ei halunnut. Vaikka hän pelkäsi ennen kaikkea kipua, hän joutui turvautumaan kaikkien kivuliaimpaan itsemurhakeinoon. Piet Vroonilla kävi parempi tuuri: hän käytti vuonna 1996 ensimmäisenä hollantilaisena maansa uutta eutanasialakia hyväksi... |
16.11.2006 Tuttu naama Saapuessani Suomeen kotimaastani ja matkustaessani vielä paljon edes takaisin Hollannin ja Suomen välillä sitä tapahtui jatkuvasti. Luulin näkeväni tutun naaman siinä missä se ei ollut mahdollista: toisessa maassa. Vaati pari sekuntia herätä harhakuvasta ja todeta itselle, etten voi törmätä hollantilaiseen entiseen opiskelukaveriin Suomen talvisella kadulla enkä nähdä uutta suomalaista ystävääni Amsterdamin kaupassa. Kaksitoista vuotta asuessani Suomessa kotimaanmatkat ovat tulleet harvinaisiksi, ja kaikki tuttuni asuvatkin yhdessä paikassa. Mutta ilmiö palasi mieleen porilaisen koulun syntymäpäiväjuhlassa. Juhlaan kutsuttiin mukaan tietysti kaikki entiset opettajat ja oppilaat. Ajatus on ollut varmasti, että näiden kesken syntyisi hauskanpitoa, keskustelua, muistojen jakamista. Idea meni kuitenkin pieleen, koska osallistujat eivät saaneet selvää toistensa nimistä ja iästä. Pienestä rintakilvestä, jossa olisi nimi ja luokka, olisi ollut hyötyä. Ihmisethän muuttuvat kahdessakymmenessä, kolmessakymmenessä vuodessa. Muistan, kuinka itse hääjuhlassani tuskin tunnistin parhaan koulukaverini. Nyt kävi näin, että juhlijat joutuivat arvaamaan toistensa henkilöllisyyttä. Ja jopa minä, joka vain pidin puolisoni seuraa eikä edes käynyt koskaan ennen tätä koulua, olin arpapelissä mukana. Eräs nainen tuijotti minuun varttitunnin, päätti sitten olla rohkea ja tuli kysymään: "Mikä luokka oli sinun?" "Anteeksi, en ole käynyt tässä koulussa." "Olet kuitenkin niin tutun näköinen." "Valmistuin vuonna 1977. Mutta se tapahtui Hollannissa." "Voi voi, anteeksi. Olet jostain niin tutun näköinen." Ilmeisesti ilta ei sujunut muidenkaan osalta. Yhteisen ohjelman jälkeen väki joutui istumaan rakennuksen kellarissa. Luolassa oli niin pimeä, ettei edes nimikilpi olisi auttanut ihmisiä saamaan selvää toisista. Tarjolla oli kahvia ja kakkua. Hyvää kahvia ja kakkua, ei silleen mitään. Mutta kun ei ollut mitään muuta juotavana eikä mahdollista tarjota keskustelukaverille edes toista kahvia ja kakkua, juttelu jäi totta kai lyhyeksi. Valtaosa juhlijoista lähti jo ennen illan pääuutisia kotiin. Yksi asia toi hyvän mielen. Voi hyvin olla ja on toivottavasti näin, että kaikkien maailman koulujen synttärijuhlissa liikunnanopettajat saavat eniten entisten oppilaiden vihaa päälleen. Totesin näin joskus Hollannissa oman koulun juhlassa, missä yli kahdeksankymmenvuotias liikunnanopettaja sai kaljalasin naamaansa. Ja huomasin sen myös tänä iltana. Toki kalja puuttui, mutta porilaiskoulun liikunnanopettajasta lähti vielä sen verran hien ja nöyryyttämisten hajua, että häntä väistettiin kuin pahatautista... |
9.11.2006 Maailmanuutisia Alkoholin väärinkäyttö on noussut suomalaismiesten kuolemansyyksi numero yksi. Marraskuun ensimmäisenä päivänä päivällä tilastokeskus lähetti tämän tiedon maailmalle, eikä kestänyt kuin samaan iltaan ennen kuin Hollannin radiosta soitettiin minulle asiasta. Illalla kello kuuden pääuutislähetyksen aikana hollantilaiset istuvat päivällispöydässä ja toimittaja kysyy, mitä minä juon perunoiden ja pihvin kanssa. Kun vastaan, että puhdasta vettä vain, hän heittää, että en ole sitten ilmeisesti vielä kotiutunut Suomeen. Kerron, että baarissa yleensä tilaan itselleni täällä ykkösolutta ja että sillä saan seurani nauramaan itsensä kipeäksi. Totean, että Suomessa juominen tarkoittaa kirjaimellisesti 60-70-prosenttisesti alkoholin juomista ja että se on minulle paitsi epäterveellistä myös liian kallista. Toimittaja haluaa tietää, minkä takia suomalaiset juovat itseään kuoliaaksi. Selitän, että toiset uskovat sen johtuvan geeneistä, toiset taas ilmastosta ja pimeydestä. Kerron, etten ainakaan itse viihdy seurassa, jossa pullo kiertää, koska iloista humalaista suomalaista löytää harvoin. Että yleensä kaverit joko nukahtavat tai ryhtyvät väkivaltaan. Että siinä, missä hollantilainen nauttii seurastaan ja nostaa aina silloin tällöin lasinsa suuhun, suomalainen keskittyy kokonaan juomiseen. Onko Suomen valtion alkoholipolitiikka tekopyhä, kuuluu seuraava kysymys. Vastaan, että valtio on monopolisoinut viinakaupan ja saa valtavan määrä verotuloja alkoholinkäytöstä. Että juominen on sen takia kallista ja että siitä syystä suurin osa suomalaisesta juo mitä tahansa. Vaikkapa bensaa. Että minusta on hämmästyttävää seurata Suomen huumepolitiikkaa, kun se kehittyy täsmälleen samaan suuntaan kuin alkoholipolitiikka. Että myös huumemaailma tässä maassa muodostaa varsinaisen viidakon, jossa ihmiset käyttävät mitä sattuu koska he jäävät vaille ennakkoluulotonta asiantuntemusta. Toimittaja ei voi jättää kysymättä seuraava: "Suomi vaikuttaa minusta todella epämukavalta maalta. Miksi sinä silti asut siellä jo kaksitoista vuotta?" Vastaan, että Suomessa olen oppinut keskittymään olennaisiin asioihin. Että, toisin kun Hollannissa, jossa ihmiset elävät tekoympäristössä, suomalaiset edelleenkin asuvat luonnossa. Että Suomessa on pakko pärjätä yksin silloin kuin sähkö katkee tai lähikauppa on kymmenen kilometrin takana. Että olen kuten suomalainen myös itse hyvin melankolinen ihminen. Että loppujen lopuksi ainoa ero minun ja muiden välillä tässä maassa on se, etten ruveta ryyppäämään. Haastattelu lähestyy loppua ja toimittaja kysyy, tuleeko tämä Suomen tilastokeskuksen tieto julki myös suomalaisessa mediassa. Nauran hartaasti kun vastaan hänelle, että älä luulekaan. "Ainoa joka kirjoittaa sitä olen minä, viikon päästä, pienessä vasemmistolehdessä..." |
2.11.2006 Talo ja yhtiö Elämme edelleenkin oikeusvaltiossa. Hovioikeus ei hyväksynyt sitä, että taloyhtiö määrää yksityiselämästä kieltämällä ns. parveketupakoinnin. Minä en omista paljon mitään. Minulla ei ole autoa eikä asuntoa enkä odotan äitini kuoleman jälkeen perintöä. Syntyneenä Keski-Euroopassa olen tottunut tähän elämäntyyliin. Vaikka joillakuilla ystävilläni kotimaassani on ajokortti, he "jakavat keskenään" autonsa tai jättävät korttinsa kokonaan käyttämättä, koska he asuvat kaupungissa. Hollannissa tai Saksassa vuokralainen on normaali ihminen. Nuori jolla on asuntolaina niskassaan sen sijaan on harvinainen hahmo, jota säälitään. En tajua paljon ihmisistä, jotka keräävät omaisuutta. Mutta sen verran voin astua heidän saappaisiinsa, että mikäli minä haluaisin kutsua jotakin tavaraa tai vehjettä omakseni, silloin haluaisinkin sen olevan todella minun. Sehän lienee loogista ajattelua. Esimerkiksi asuntoa ei voi samaan aikaan omistaa ja jakaa. Mutta suomalaiset ovat keksineet talo-osakeyhtiön. Maailman oudoimman ja ristiriitaisimman asumismuodon... Suomalainen puolisoni osti sellaisen asunnon, ja suostuin muuttamaan siihen. Mutta tämä asumismuoto oli minulle abrakadabra ja vuokrausmahdollisuudet olivat silloin lähes olemattomat. Kuitenkaan ei kestänyt kauan ennen kuin taloyhtiön merkitys alkoi selvitä minulle. Meitä kutsuttiin talkootöihin. Entisenä talonvaltaajana minulle jäi vain hyvät muistot talkootyöstä. Jos joku tietää millä konstilla saat kaksikymmentä nenää tekemään jonkun paskahomman, se olen minä. Kaikki perustuu vapaaseen tahtoon ja siihen, että talkoon jälkeen odottaa kunnon juhlapöytä. Taloyhtiön yhteiselämän totuus oli rajua. Yhtiön puheenjohtaja korosti kysymättä, että meille tulisi sakkoa mikäli jäisimme talkootöihin osallistumatta. Ja homman jälkeen ei ollut makkaraa ja kaljaa, oli vain kritiikkiä minua kohtaan koska kieltäydyin menemästä talon katolle. Siinä vaiheessa uskoin edelleenkin asuntomme plus osan tontista olevan meidän omaa. Kevään tullessa pyysin naapureita siirtämään yhtiön roskapöntön meidän oveltamme pari metriä pois. Syntyi meteli ihan niin kuin olisin raiskannut heitä. Roskapöntön sijainnista oli yhtiö päättänyt jo paljon ennen kuin me tulimme mukaan. Pikku hiljaa tuli selväksi, että kaikki asumiseen liittyvät yksityiskohdat päätettiin lukuisissa yhtiökokouksessa, jossa äänisuhde oli aina kaksi vasta yksi. Eikä tämä pakollinen yhteiselämä pysähtynytkään ulko-ovellemme. Yhtiökokouksen härskiksi puheenaineeksi tuli meidän makuuhuone-tapahtumamme. Ja minun työttömyyteni. Naapurille talo merkitsi rahaa. Yhtiökokouksessa keksittiin kaiken maailman "parannuksia" rakennukseen, toiset vielä olemattomampia kuin toiset. Katto postilaatikon päälle, valtava nurmileikkuri ja niin edelleen. Ja kaikkiin keksintöihin uskottiin tulevan rahaa Brysselistä yhtiön puheenjohtajan työpaikan kautta. Ainoa uhka suunnitelmille olimme me ja varsinkin minä, sillä meiltä puuttui rahaa enkä minä halunnut satsata toisen omaisuuteen... |
26.10.2006 Pakolaispolku Muhsi jäi siis vihdoinkin kiinni. Afganistanissa toiminut suomalaisten rauhanturvajien tulkki otti rakennusalalta rahaa vastaan. Suomen pienen pakolaisväestön keskuudessa ei ole hankala saada selville, kenestä on kyse. Muhsi (suomeksi: Virtanen) ilmestyi vuonna 1993 eteläsuomalaiseen kaupunkiin. Hän tuli Saudi-Arabiasta, jossa hän oli viettänyt kaksi vuotta pakolaisleirillä. Saudi-Arabiaan hän oli paennut Persianlahden sodan aikana. Muhsi on irakilainen kurdi tai kurdilainen irakilainen. Hän syntyi kurdilaisessa kaupungissa Pohjois-Irakissa, mutta kävi yliopiston ja aloitti sotilasuransa Bagdadissa. Pomonsa Saddam Husseinin isoin vika oli Muhsin mielestä se, että häneltä puuttui strategisia taitoja. Panssariprikaatin johtajana Muhsi käveli suoraan taistelukentältä Saudi-Arabiaan. Pakolaisleirillä mies aloitti uransa tulkkina. Englannin ja historian mestariksi lukenut Muhsi haaveili kaksi vuotta turvapaikasta USA:ssa tai Iso-Britaniassa. Mutta sen jälkeen kun hän oli puhunut lukuisia kohtalotovereitaan lentokoneeseen New Yorkiin ja Lontooseen, Muhsia itseään odotti Finnairin kone. Kaupungissa Etelä-Suomessa Muhsi sai kaksi lempinimeä: "torimies" ja "upea mies". Jo yli kolmekymppisenä miehenä hän ei enää muuttanut päiväohjelmaansa. Muhsi teki suomalaisprovinssikaupungissaan täsmälleen samaa, mitä oli tehnyt kotona. Hän käveli aamulla torille ja seisoi tai istui siellä iltaan saakka. Paukkupakkasessa ja auringon helteessä hänet nähtiin torilla. Vaikka ainoana ihmisenä. "Upea mies" Muhsi kutsutiin kaupungin sosiaalikeskukseen. Keskuksen johtaja Eeva-Maija oikeastaan käytti ensimmäisenä niitä sanoja: "Tuo nimi [Muhsi] ei sanoo mulle mitään eli täällä häntä kutsuttakoon upeaksi mieheksi, ja eiks hän olekin?" Olihan Muhsi upea mies. Ja sitä paitsi upea mies, joka tietää, että häntä pidetään sellaisena. Suomalaisessa kaupungissa Muhsilla oli tyttöystävä. Tai itse asiassa kaksi tyttöystävää. Hän ei pitänyt sitä kummallekaan minään salaisuutena. Oikeastaan Muhsi oli jatkuvasti etsimässä kolmattakin naiskaveria. Tai tavallaan, hänellä oli jo kolmaskin naiskaveri. Mutta hän asui Irakissa, Muhsin Etelä-Suomen kaupungin kokoisessa syntymäkaupungissa. Kesällä 1999 Muhsi matkusti takaisin Irakiin. Toisen suomalaisen tyttöystävän piti seuata häntä ainakin Turkin ja Irakin väliselle rajalle saakka. Siellä nainen asui viikon hotellissa. Muhsi kävi syntymäkaupungissaan ja meni naimisiin. Tästä hän kertoi minulle takaisin tullessaan. Istuimme pizzeriassa, kolmantena suomalainen tyttöystävä Muhsin vieressä. Muhsi nauroi omalle tarinalleen. Minulla on valokuva Muhsista. Se on otettu saudiarabialaisella pakolaisleirillä. Taustalla on armeijan vihreitä telttoja, hiekkapölyinen taivas ja paljon ihmisiä. Muhsi hymyilee ja hänen t-paidassaan lukee: "Keep cool"... |
19.10.2006 Moon ja moon Kaikessa hiljaisuudessa Etelä-Korean ulkoministeri Ban Ki-moon valittiin YK:n pääsihteeriksi. Lehdistön, jonka olisi pitänyt esittää meille kaverin ansioluettelo, ei puuttunut hänen suhteeseensa erääseen toiseen Mooniin. YK kehittyy valon nopeudella Naton ja Washingtonin alaosastoksi. Käytännössä se tarkoittaa sitä, etteivät myöskään suomalaiset sinikypärät enää lähde kriisialueelle valvomaan liikennettä tai rakentamaan päiväkotia. Suoraan sanottuna pojat ja tytöt lähtevät sotaan sotimaan. Afganistanissa sattunut välikohtaus, jossa suomalainen loukkaantui vakavasti ei ollut sentään niin hämärä kuin mediat ja ministerit haluavat meidän uskovan. Paska tuli housuihin kun totuus tuli vastaan, siinä selitys. Merkittävä askel YK:n solmimisessa Naton ja USA:n strategiaan on Ki-moonin nimitys. Ki-moon on asunut vuosia Amerikassa, kävi Harvardin ja oli Etelä-Korean suurlähettiläs Washingtonissa. Sen lisäksi mies käy kirkossa. Ei tavallisessa kyläkirkossa vaan Unification Churchissa. "Yhdistymiskirkko" ei ole kirkko tai uskonnollinen lahko, vaan maailmanlaajuinen yritys, joka toimii kiristyksen, rahanpesemisen ja väkivallan avulla. Siis mafiaa. Firman johtaja on eteläkorealainen Sun Myung Moon. Hän omistaa viidessä maanosassa auto- ja asetehtaita, yliopistoja, sanomalehtiä ja niiden kustantamoja, televisiokanavia ja maailman isoimman lehdistöpalvelun, entisen UPI:n. Moonin päätavoite on hallita maailmaa. Hän pitää itseään Messiaana ja Jeesusta parempana vaihtoehtona. Mies näyttää siis olevan kypsä pölötaloon. Mutta se mitä tekee Moonin vaaralliseksi on se, että muut käyttävät häntä ja hänen rahaansa hyväksi. Moonin yritys toimii jo 1970-luvulta lähtien Japanissa, jossa Yhdistymiskirkko sai silloin tukea entiseltä fasistijohtajalta ja toisen maailmansodan rikolliselta Sasakawalta. Sasakawa perusti länteen suuntautuneen IDP-puolueen, joka on edelleen Japanin vahvin poliittinen järjestö. Ja Moon laajensi toimintaansa Yhdysvaltoihin. Hän perusti "World Anti-Communist Leaguen", johon liittyivät maailman pahimmat rasistit, fasistit, entiset natsit sun muut. Watergate-skandaali näytti olevan Moonin loppu. Mies vietti yli vuoden vankilassa kun USA:n eduskunta totesi, että Yhdistymiskirkko ei olekaan uskonnollista vaan poliittista toimintaa, joka vaarantaa Yhdysvaltain intressit. Mutta Ronald Reagan kävi taas säännöllisesti Yhdistymiskirkon tapahtumissa ja 1990-luvulta alkaen uuskonservatiivit tekevät yhä tiiviimmin yhteistyötä järjestön kanssa. Washington ei tyydy Ki-moonin nimitykseen. YK:n WFA:n eli Maailman Ruoka-Avun ohjelman seuraavaksi johtajaksi Yhdysvallat haluaa Josette Sheeran Shrinerin. Nainen oli aikanaan uuskonservatiivien äänitorven (ja Yhdistymiskirkon omaisuutta olevan...) Washington Timesin päätoimittaja. Nykyään hän on maan maatalousministeri ja arvatkaa, missä hän käy sunnuntaiaamuna? Aivan... |
12.10.2006 Äänimaisema Suomen EU:n puheenjohtajavuoro maksaa. Oikeastaan se maksaa kaksi kertaa enemmän kuin ajateltiin. Eikä urakka tuota sitä Suomi-kuvaa, mitä siltä toivottiin. Liikaa maksetaan homman turvallisuudesta. Jossain peräreiässä satoja poliiseja vartioi tyhjiä aukkoja ja peltoja. Kuitenkin minulle nämä poliisivaltion piirteet eivät ole niitä, jotka sotkevat Suomi-kuvaa maailmalla. Eräässä uutispätkässä tasavallan presidenttimme tuhosi Suomi-kuvaa. Ei se ollut kiinni Halosen puheesta tai pukeutumisesta vaan haastattelun taustasta. Presidenttimme otti kansainvälisen lehdistön vastaan Metsäjärven kirkonkylän ala-asteen kotitalousluokassa. Presidentti istui puhtaan taulun edessä kolmet tussit korvan alla. Juttu haisi kalakeitolta, jota Metsäjärven Martat laittoivat samassa paikassa edellisenä iltana Metsäjärven kansalaisopiston merkeissä. Halonen vaikutti kiireiseltä ikään kuin Metsäjärven kirkonkylän seitsemän tokaluokkalaista olisi vain hetkeksi luovuttanut reviirinsä pääkaupunkilaiselle ja odottaisi opettajansa kanssa kolmen metrin päässä oven takana... Surkean jutun huippu oli sen ääni. Mallia oli otettu ralliurheilusta. Tai sen televisioimisesta. Joka kerta kun Markus Grönholm tulee esiin Urheiluruudussa, miestä haastatellaan juuri siinä, missä ei voi tehdä haastattelua: hänen vehkeensä vierellä moottori päällä. En saa koskaan selvää, mistä kaveri puhuu. No, rallisfäärissä se ei ole ehkä tarkoituskaan, mutta Metsäjärvellä presidenttimme muuttui Grönholmiksi. Halosen mikrofoni oli teekuppi ja taustaääni antoi ymmärtää, että toivottoman syrjäisestä sijainnistaan huolimatta Metsäjärveltä löytyy sekä ruuhkainen kansainvälinen lentokenttä että formularata. Suomalaisille yleensä ja suomalaisille toimittajille erityisesti olisi opetettava, että hiljaisuus on tämän maan tärkein viesti ulkopuolelle. Toin kerran hollantilaisen radiotoimittajan "kuvailemaan" Suomen hiljaisuutta. Kiireisessä ja ruuhkaisessa kotimaassamme sana "hiljaisuus" löytyy liikennemerkistä. Tulppaanimaassa voi törmätä "hiljaisuusalue"-merkkiin, joka käskee sammuttamaan moottorin ja radion. Koska "hiljaisuusalueen" toisella puolella jatkuu kuusikaistainen moottoritie, nousee seuraava suurkaupunki ja kulkee kymmenkunta junarataa, hollantilainen voi vain nähdä unta täydellisestä hiljaisuudesta. Tai hakea sitä Suomesta. Hyvä radiotoimittaja on äänimaiseman taiteilija. Jokaisessa paikassa hän pystyy rajaamaan ja ennakoimaan äänen liikkeitä. Kävimme etsimässä Porin äänimaiseman eksoottisimpia piirteitä hollantilaiselle korvalle. Eli hiljaisuutta siinä, missä hollantilainen odottaa melua. Olimme toukokuisessa Yyterissä, missä aallot puuttuivat eikä rantaväki ollut vielä tullut. Kävimme jalkapallomatsissa Tampereella, missä 3 000 katsojan joukossa ainoa ääni lähti paperista, josta kaivettiin eväät esiin. Nautimme Porin rautatieasemalla keskipäivän rauhasta, joka löytyisi Euroopassa vain luostarista. Ainoastaan yhtä osaa Suomen äänimaisemasta toimittaja ei saanut nauhoille. Se on kaikkien hämmästyvin ja kaunein osa. Ääni, joka lähtee omasta verenkierrosta omiin korviin... |
5.10.2006 Juhlapuhe Mitä muuta kuin vaatimattomuutta voi minulta odottaa suomalaisen lehden juhlanumerossa? Pidän edelleen ihmeenä, että olen ylipäänsä kolumnisti suomalaisessa lehdessä. Olin jo valmis luovuttamaan pakinoitsijanurani, kuin lähdin pois äidinkielestäni. Toivon vain, että 12 vuoden kuluttua suomen kielen sanavarastoni on taas kehittynyt pari askelta eteenpäin. Se kirjoitustavastani. Palstani sisältöön olen sen sijaan tyytyväinen. Kirjoitan siitä mistä haluan kirjoittaa. Tulee mieleen se, mitä Satakunnan Kansa väitti hiljattain vasemmistopolitiikasta yleensä ja Vasemmistoliitosta erityisesti. Maakunnan valtalehden mukaan puolue ei tuo mitään "uutta" poliittiselle areenalle. Vasemmistoliitto ja sen edustajat olisivat täysin jämähtäneet eikä heiltä voi odottaa mitään tuoreita ideoita. Miten niin ei mitään "uutta"? Suomalainen on joutunut kokeilemaan viime aikoina kaikenlaista uutta, ja tämä lehti on siitä kirjoittanut taukoamatta. Nälkäjonot, joukkoirtisanomiset, mielenosoituskiellot, sarasvuot ja rajamäet - koko tämän yhteiskunnan uusliberaalinen täysremontti on saatu kuvatuksi. Lisäksi tämä lehti on ollut halukas myös ennakoimaan, mitä on vielä tulossa meillepäin. Rotumellakat, mielenosoittajat jotka kuolevat poliisin sellissä, köyhät jotka ottavat ostoksille mukaan puukon eivätkä lompakon, länsimaiset sotilaat jotka ampuvat afganistanilaisia mielenosoittajia, porvarit jotka ajavat Kelaa alas. Kaikkea tätä tapahtuu jo vuosikymmeniä EU:ssa eikä ole mitään syytä epäillä, että tämä suunnaton ilo pysähtyisi Suomen rajoilla. Älkää luulko, etteikö lähitulevaisuudessa tuo länsimainen rauhanturvamurhaaja olisi suomalainen, etteikö tuo porvaripuolue olisi Suomen Kokoomus. Silti osalle suomalaisista tämä saattaa tulla yllätyksenä. Ikään kuin ne faksit, jotka tulivat aikanaan Jäätteenmäelle. Mutta se johtuu siitä, että he lukevat väärää sanomalehteä. Suomeksi sanottuna: heitä kusetetaan. Mikä on "uutta" maakunnan valtalehdessä? Kolumnistina minulle tärkein osa Satakunnan Kansasta on mielipideosasto. Muistan Jouko Jokisen tuoreena päätoimittajana luvanneen lukijoilleen sen tulevan "terävämmäksi" ja etenkin "siistimmäksi". Terävämpi suunta on tuonut meille Jukka Tarkan ja "Kolmen lapsen äidin". Siistimpi osastosta ei tullut, päinvastoin. Edelleenkin sivu on täynnä nimimerkkikirjoituksia ja sen lisäksi kokonainen palsta on varattu tekstiviestille, joiden kirjoittajien ei edes enää tarvitse keksiä nimimerkkiä. Tekstariosastolla porukka saa esteettä haukkua romaneja ja vaatia Karjalaa takaisin. "Uutta" itse Satakunnan Kansassa on paitsi päätoimittaja, joka pisti myös kustantajan takin päälle, myös nuorisolle osoitettu perjantain erikoislehti "Virta". Isänä ja opettajana odotan, että dynaamisen logon "Virta" alla kirjoitettaisiin, mikä nuorisoa vaivaa ja elämässä kohtaa. Minkä takia suomalaisnuori kuuluu Euroopan väkivaltaisimpiin? Minkä takia nuoria masentaa, lihotuttaa ja päihdytyttää? Mutta sellaisia kysymyksiä on turhaa etsiä "Virta"-osastolta. Sieltä löytyy viikon tv-ohjelma... |
28.9.2006 Pedopuolue Kadulla tutut kysyvät siitä. Tässä lehdessä Hanna-Riikka Kuisma kirjoitti siitä. Jo yli 150 000 suomalaista on allekirjoittanut protestikirjeen sitä vastaan. Elämmehän outoja aikoja, kun joudun puolustamaan pedofiilien kansalaisoikeuksia. Maahanmuuttaja ei pelkästään saavu toiseen maahan vaan hän myös lähtee toisesta maasta pois. Syitä raskaaseen päätökseen jättää kotimaansa on monenlaisia ja poikkeuksetta negatiivisia. Itse lähdin Hollannista silloin, kun sieltä solidaarisuus hävisi ja erilaiset porukat syrjäytettiin yhteiskunnan ulkopuolelle. Kun tulppaanimaa siirtyi 1980-luvulla markkinatalouteen, raha alkoi hallita yhteiskuntaa ja samalla niin sanotut "kovat" arvot. Ihmiset eivät enää katso toisiaan samanarvoisiksi vaan toistensa kilpailijoiksi. Raha aiheuttaa pelkoa. Poliittisella areenalla Hollannissa keskustelu ei enää pyöri ihmisoikeuksien ja tasa-arvon ympärillä kuten 1970-luvulla, vaan siellä jauhetaan turvallisuudesta. Valitettavasti tämä ilmapiiri ei ole enää suomalaisellekaan täysin tuntematon. Kuitenkin se mikä tekee Hollannin yhteiskunnan erilaiseksi meidän yhteiskuntaamme verrattuna on sen monikulttuurisuus. Homogeenisessa Suomessa erilaiseen ihonväriin, uskontoon tai elämäntyyliin tutustuminen kuuluu lomareissulle tai YK-komennukseen. Täällä lintukodissa maailman uutiset lentävät edelleenkin median erikoissivuille ja -ohjelmiin. Sota Lähi-idässä ja Afrikassa, ylipäänsä kiihtyvät välit maailman kristittyjen ja muslimien välillä tuskin koskettavat meitä Suomessa. Keskellä Länsi-Euroopassa sijaitsevassa ja tiiviisti asutetussa Hollannissa asiat ovat toisinperin. Siellä irakilais- tai somalialaisnaapurisi, -työtoverisi tai -sukulaisesi näyttää sinulle pommitetusta kadusta otettua lehtikuvaa ja hämmästyneenä selittää sinulle, että samalla kadulla hänen vanhempansa tai hän itse ovat syntyneet. Näin läheltä se tulee. Hollannissa ei voi väistää mitään eikä ketään. Sitä paitsi maan elintaso ja itsenäisyys perustuvat siihen, että siellä kulkee kaiken maailman väkeä. Kautta aikojen kansainvälinen kauppa on taannut hollantilaisille pohjoismaiden tasoisen hyvinvoinnin ja suvaitsevaisuus on tuonut maahan henkistä pääomaa. Tämä pieni kiireinen yhteiskunta on pärjännyt itsenäisenä lähes viisisataa vuotta sillä perustella, että se on ollut avoin ja demokraattinen. Että kaikki osallistuvat siihen. Yhteiskunta, johon kaikki osallistuvat, edellyttää oikeusvaltiota. Ei poliitikko vaan riippumaton tuomari määrittelee, kuka kuuluu yhteiskuntaan ja kuka ei. Poliitikoille kuuluu kunnioittaa oikeusvaltiota. Oikeusvaltion pääpelisääntöihin kuuluu, että rikosepäilty ei ole rikollinen ja että ansaitun rangaistuksen suorittaneelle rikolliselle palautetaan kaikki kansalaisoikeudet. Seksi lasten kanssa on länsimaailmassa tabu. Mutta tabu ei ole sentään sama asia kuin todettu rikos! Koska heidät leimataan rikollisiksi, pedofiilit Hollannissa tuntevat itsensä porukkana syrjäytetyksi. Kuka haluaa kieltää, että heillä kansalaisina ilman rikosrekisteriä ei olisi oikeutta järjestää itseään poliittiseksi puolueeksi...? |
21.9.2006 Entäs keskustelun jälkeen? Inkeriläiset ovat taas paluumuuttamassa. Tosin tällä kerta eivät Suomeen vaan Viroon. Mikä mättää Suomen maahanmuuttajapolitiikassa? Täsmälleen kymmenen vuotta sitten Hämeenlinnan kaupunki työllisti minut pakolaissihteeriksi. Veto oli erittäin rohkea, kun olin ollut silloin vasta kaksi vuotta Suomessa. Silti hämäläiset tajusivat, että kaveria, jolla on kotimaassaan ollut pitkää tekemistä saman "asiakasryhmän" kanssa ja puhuu viittä kieltä voi hyödyntää. Työn imagon kannalta oli tärkeää, että palkkani tuli suoraan kaupungilta eikä SPR:lta tai joltakin muulta järjestöltä, joka olisi voitu samaistaa hyväntekeväisyyteen. Järjestin ryhmälle opetusta eri äidinkielillä ja järjestin työtä. Silloin kotouttamis- ja suomen kielikurssit olivat maassamme vielä aivan uusi juttu. Resurssit olivat olemattomat, mutta kun uusi aina antaa mahdollisuuksia keksiä jotain, päätin työllistää Hämeenlinnan maahanmuuttajat omalle kotouttamiskurssilleen. Porukasta löytyi tulkkeja eri kielissä, englannin opettaja, historian opettaja, kokki ja autokuski. Näin omalla voimallamme (suomen kielen opettaja oli ainoa "ulkopuolinen") pyörinyt kurssi myytiin hyvällä hinnalla Hämeenlinnan kansalaisopistoon. Taival kesti täsmälleen puoli vuotta. Yhtä kauan kuin minun työsopimukseni. Sitten paikallinen kansalaisopisto ei hyväksynyt uutta tarjousta. Ja Hämeenlinnan maahanmuuttajat muuttivat eteenpäin pääkaupunkiseudulle. Rakenteellinen ongelma Suomen maahanmuuttajaväestössä on se, että se koostuu nimen omaan pakolaisista. Pakolaisten elämässä työn saaminen ei ole ensimmäinen prioriteetti. Heillä on tuoreita kokemuksia sodasta ja/tai vankilasta ja heitä painostaa ja vaivaa kotimaahan jääneiden kohtalo. Rakenteellinen ongelma Suomen maahanmuuttajakeskustelussa on se, että se jämähtää keskusteluksi. Silloin syksyllä vuonna 1996 Suomen piti olla kansainvälinen ja Suomeen piti houkutella ulkomaalaisia. Kuulostaako tutulta jutulta? Aivan. Kymmenessä vuodessa onkin tapahtunut, mutta valitettavasti väärin suuntaan. Idänkaupan koulutukselta otettiin resurssit pois, samoin aikuis- (eli maahanmuuttajien) koulutuksesta ja mediassa ulkomaalaisista kerrotaan yhä enemmän rikoksiin liitettyinä. Muuttaessani Poriin viisi vuotta sitten hain pakolaissihteerin työtä. En saanut paikkaa, vaan siihen valittiin suomalainen. Olen neljä vuotta kiertänyt kulttuurivälittäjänä Satakunnan kouluissa ja päiväkodeissa. Palkkaa ei voi edes kutsua sellaiseksi, mutta kun just tämä työ on niin äärimmäisen tärkeää ja kun homman luvattiin olevan "lähitulevaisuudessa" työllistävän... Kuitenkin samoin kuin muutkin satakuntalaiset myös maahanmuuttajat muuttavat pois täältä. Tämän syksyn alusta käyn kouluissa ja päiväkodeissa vapaaehtoisena... Tänä iltana kaupunki kutsuu Porin maahanmuuttajia keskusteluun. Minulla on vain yksi kysymys. TV-uutisissa pääkaupungin maahanmuuttajat kutsuttiin Helsingin sataman työnantajien järjestämään erikoistilaisuuteen. Eikö myös Porissa, jossa esimerkiksi Technips Offshoressa on työtä yllin kyllin, voitaisi tarjota maahanmuuttajille sellainen mahdollisuus? Olen jopa valmis järjestämään sen itse... * * * Porin kaupunki keskustelee maahanmuuttajien kanssa torstaina 21.9. Ravintola Liisanpuistossa klo 18.30. Myös suomalaiset ovat tervetulleita! |
14.9.2006 Sokea, kuuro ja mykkä Kumpi on parempi ohjaaja, Helsingin mielenosoituksista vastannut sisäasiainministeri Kari Rajamäki vai "Rahan seurakunta"-näytelmän ohjannut Atro Kahiluoto? En käynyt Helsingissä viime lauantaina. Kumpikaan mielenosoitus uusliberalismia vastaan ei houkuttelut, tosin eri syistä. En suostu kävelemään pari kertaa Marskin ympäri ja lähteä sitten taas kotiin. Sehän on pelkkää teatteria. Huonoa teatteria, jossa yleisö ei osallistu mihinkään, teatteritalon omistaja määrää käsikirjoituksen ja mediat toistavat sen, mitä omistaja sanoo. "Smash Asemilla" oli tarkoitus muuttaa Helsingin ydinkeskusta ainakin pariksi tunniksi sellaiseksi paikaksi, missä voi tapahtua mitä tahansa. Mielenosoituksen, josta puuttuu järjestys ja johtaja ja johon yleisö yhtäkkiä osallistuu, olen nähnyt onnistuvan 1970-1980-luvuilla Amsterdamissa, Hampurissa, Lontoossa. Kaupat menivät kiinni, liikenne pysähtyi, sekasorto hallitsi ja se oli ja on neuroottiselle yhteiskunnallemme kunnon lääkettä. Oli kuitenkin jo etukäteen hyvin selvää, että "Smash Asem" ei koskaan toteutuisi. Emmehän enää elää 1970-1980-luvuilla vaan vuonna 2006. Kolmessakymmenessä vuodessa olemme luopuneet miltei kaikista kansalaisoikeuksista ja vapauksista, joista on taisteltu Ranskan valtakumouksesta lähtien. Vuoden 2006 kansalainen ei ole enää utelias eikä kyseenalaista enää mitään. Vuoden 2006 kansalainen vain pelkää. Ei kukaan halua tietää, mitä ihmettä "anarkistit" ovat, riittää kun ohjaaja Rajamäki varoittaa meitä heistä. Olemme tulleet sokeiksi, kuuroiksi ja mykiksi ja sen takia suostumme siihen, että puhdas Neandertalin ihminen nousee sisäasiainministeriksi. En siis käynyt Helsingissä vaan teatterissa. Vaihtoehtoisessa teatterissa. Siis "teatterin anarkisteissa..." Tämän päivän valtavirran teatteri on kuin kauppa. Yleisö tulee sinne kuluttajana, näyttelijä myy tuotetta. Näytelmän menestys lasketaan yleisömäärästä. Yleisö tuijottaa näytelmää ja kilpailu on hirveä, kun yleisö voi vaihtoehtona tuijottaa 52 eri tv-kanavaa kotonaan tai vaikkapa navigaattoria autossaan. Teatterin anarkisteja ovat he, jotka esittivät "Rahan seurakunnan". Joskus he ovat vedonneet enempäänkin kuin kymmenkuntaan katsojaan. Mutta se oli taas silloin 1970-1980-luvuilla, kun ihmiset olivat vielä uteliaita. Oikeastaan kautta aikojen valtavirran teatteri on tarvinnut teatterin anarkisteja saadakseen itsestään piristävän. Teatterin anarkistit eivät käytä varsinaista näytelmää eikä yleisöäkään. Näyttelijöitä voi koskettaa, heidän silmiinsä voi katsoa, heidän hengityksensä puhaltaa naamaasi. Katselijat kutsutaan mukaan esitykseen. Rahan seurakuntalaisilta kysytään, mitä he näkevät kun he ajattelevat rahaa. Sitten sama kysymys siirretään yleisölle. No, suomalaisilta ei kannata yks kaks pyytää vastausta ja katsomossa syntyy pieni säikähdys. Mutta kysymys sai minut miettimään, mitä olisin vastannut: "Raha saisi minut sokeaksi, kuuroksi ja mykäksi!"... |
31.8.2006 Taiteeton yö "Muualla maailmalla rautatieasema on rakennettu kaupungin takapihalle, mutta Helsingissä se sijaitsee keskustassa. Suomen pääkaupunki on tavallaan rautatieaseman takapiha." Näin kirjoitin vuonna 1996. Helsinki tuntui minusta rumalta ja tylsältä suurkaupungilta, josta puuttui sydän. Kymmenessä vuodessa, tilanne on muuttanut, mutta pahempaan suuntaan. Silloin heti laman jälkeen, Suomesta löytyi sentään vielä solidaarisuutta, kun köyhyys oli näkyvä eikä piilotettu ilmiö. Sekäsorto hallitsi koko yhteiskuntaa, mutta joskus jossain kaaoksesta syntyi jotain uutta. Syntyi toivoa. Entisten VR:n-makasiinien alue esimerkiksi muodosti äärimmäisen jännittävän kontrastin harmaaseen ja suljettuun eduskuntataloon. Taiteilijoitten ja nuorison anarkismi yhdessä neliökilometrissä vallan ja status quo:n symbolin kanssa: muodosti ainutlaatuinen ilmiön maailmassa sekin... Vuoden 2006 elokuisena perjantaina, makasiinit ovat raunioina. Taide, joka ei myy itseään ja se osa tämän maan nuorisosta, joka uskoo edelleen yhteiskuntaan, jossa raha ei määrittele kaikkea, on poistettu keskustasta. Ja päivänvalosta. Edellisenä iltana graffititaiteilijat eivät saaneet osallistua kekustassa pidettyyn taidefestivaaliin. Kaksisataa mielenosoittajaa sai kaksisataa poliisia kimpuunsa. Suomi on muuttanut maaksi, missä väen yksi osa vartioi ja syystä tai toisesta pahoinpitelee toisen osan. Yöllä Suomen pääkaupungin keskusta on autiomaa, päivällä maan suurin kauppakeskus. Minulle, jolla on vain neljä euroa plus paluumatkalippu taskussa, tämä ei ole tarkoitettu. Käyn Stockmannilla, hajuvesiosastolla. Haluan vain nähdä paikan, missä pari vuotta sitten eläke-ikäinen nainen hyppäsi alas parfyymien päälle. Rakennuksessa ei ole kuin neljä kerrosta eli kuolemanhyppy on vaattinut aikamoisen suunnittelun. Itsemurha on taidetta sekin... Mutta takaisin arkkitehtuuriin ja pimeään aikaan. Perjantain ja lauantain välisen yön vietän pääkaupungin esikaupungissa. Aurinko ei ole vielä laskenut, kun se osa tämän maan nuorisosta, jonka ainoa utopia on kasvava ostovoimaa, hallitsee katukuvaa. Autioituneessa kauppakeskuksessa korkeintaan 12-vuotias poika makaa olutkartongin päällä ja vetää kaljaa pullosta, joka on isompi kuin hänen päänsä. Samanikäiset tytöt tuijovat minua silmillään, joista ei näe mitään. Maassa, missä huumeet kiertävät valvomatta, koska ne on kaikki kielletty, he ovat kävelyviä kemiantehtaita. Ja minua pelottaa. Odotan yöpymispaikan isäntää istumassa hänen rappusillaan. Taloyhtiön piharakennus on isompi kuin ahdistava asunto. Mikä ihme saa suomalaiset maksamaan itsensä kipeäksi, kun he ostavat tuskin 60 neliötä maassa, jossa asutaan harvassa? Muualla Euroopassa, jossa asutaan taajemmassa, tälläisia kortteleita kutsutaan vuokrakasarmiksi eikä vuokra maksa kuin 200 euroa. Ei kestä kuin pari minuuttia ennen kuin saan huomiota. En ole kävelevä kemiatehdas enkä istu sixpackin päällä, mutta minulla on kahden päivän parta ja tiedän, että kun vastaan kysymykseen "Onks sulla asiaa täällä?" vaikutan itänaapurilta. Myös toisena yöna uni jää lyhyeksi Ystävä Kotkasta soittaa, että satamakaupungin ulkomaalaisasuntoihin iskettiin. Soitan vastaavalle poliisille ja kysyn häneltä, onko Kotkassa kartoitettu äärioikeistoa. Mies murisee, että ei sellaisesta voi olla kyse ja heittää puhelimen luurin korvaani.. Seuraavana aamuna hän sanoo samaa sanomalehdessä. Mielipidetutkimustuloksena. Taidetta sekin... |
24.8.2006 Nuoruudensynti Suomessa toisen maailmansodan järkevä käsittely on edelleen lapsenkengissä. Suur-Suomen rakentajia kutsutaan suuriksi suomalaiseksi ja tappiota torjuntavoitoksi. Saksassa sen sijaan tappio muistetaan suurtappioksi, Hitlerin Taisteluni -kirjan omistaja joutuu vankilaan ja maan omat rydit, tannerit ja ehrnroothit saivat rangaistuksensa. Saksalaiset tekevät siis hurjasti työtä tervettä itsetuntoa varten. He katsovat natsien touhun erityisesti moraaliseksi häpeäksi ja ovat hyvin hereillä uusnatsien revanssihenkeä vastaan. Valtavan työn tätä varten on tehnyt kirjailija Günther Grass. Nobelin palkinnon saaja on taukoamatta haastanut entiset natsit tunnustamaan historiansa ja pyytämään sitä anteeksi julkisuudessa. Nyt tämä natsimetsästyksen ikoni jäi itse kiinni. Omaelämäkerrassaan Grass paljastaa, että hän on ollut Waffen-SS:n palveluksessa. Hämmästyttävää paljastuksessa on, että se tulee näin myöhään. Kukaan ei Saksassa ole odottanut, etteikö Grassilla olisi ollut jotain tekemistä natsien koneiston kanssa. Natsismi oli totalitaarinen ideologia ja toinen maailmansota oli totaalinen sota, joten miltei kaikki saksalaiset, jotka jäivät Saksaan 1930-luvulla, pakotettiin systeemiin mukaan. Grassin anteeksipyyntö jo 1960- tai 1970-luvulla olisi päinvastoin vain edesautanut hänen päämääräänsä: saada kohtalokavereitaansa puhumaan ja tunnustamaan. Vasemmistokriitikot syyllistyvät Grassia siitä, että hän haluaa uuden kirjansa käyvän kaupaksi. Saksan oikeisto on tietysti riemuissaan. Varsinkin kristillisdemokraattien piirissä, maan johtajan Merkelin ympärillä, Grassin sodanaikainen toiminta luokitellaan "nuoruudensynniksi" kun mies täytti silloin vasta 17 vuotta. Näin toisen maailmansodan kuusikymmentä miljoona uhria saavat puukon selkäänsä. Aivan liian helposti tämä oikeisto "unohtaa", että Grass liittyi Waffen-SS:ään, eli Hitlerin kovimpaan murhaajaporukkaan vasta vuonna 1944 ja vielä vapaaehtoisena. Eli, silloin kun edes Suomessa ei enää taisteltu Hitlerin puolesta... Hitler kielsi kolme kertaa hänelle tarjotut hyvin maltilliset rauhansopimukset. Ja hänen propagandaministerinsä Goebbels kirjoitti ennen itsemurhaansa, että "tuhannen vuoden valtakunnassa olisi varmaa tylsä elää". Natsien päämäärä oli siis sota ja muu tuhoaminen, eivätkä he salanneet sitä. Silti maailman oikeisto hyväksinkäyttää Grassin kohtaloa varoituksena maailman nuorisolle. Hitler samaistetaan Staliniin, Maoon ja Bin Ladeniin ja kommunismia tai poliittista islamia kutsutaan "romantiseksi ideologiaksi, joka houkuttelee nykynuoria mukaansa, kuten aikanaan natsismikin." Ikään kuin sadistista natsismia voisi verrata maailmaaparantavaksi tarkoitettuun kommunismiin ja poliittiseen islamiin. Ja ikään kuin neokonservatismi, joka houkuttelee nykynuoria sotailemaan Lähi-Idässä, ei olisi ideologia... |
17.8.2006 Suomen suven seitsemän ihmettä Saapuessani tähän maahan pohjoinen kesä tarkoitti minulle pelkästään yötöntä yötä. Pikku hiljaa olen kuitenkin alkanut tutustua Suomen suven yksityiskohtiin. 1.Puistopenkit siiretään paikalleen vasta reilusti vapun jälkeen. Kolme neljättä osaa vuodesta joudut nautimaan sikarisi tai lukemaan sanomalehtesi puurungon, kiven tai kellarirapun päällä istuen. 2.Puistopenkkejä ei siirretä puun alle varjoon, vaan pisteeseen, missä aurinko paahtaa esteettömästi. 3.Yhden kaupan ostoksia ei saa tuoda mukanaan toiseen kaupaan. Helle pakotti minut linja-automatkustajana järjestämään kauppakäyntini niin, että ostin rauhassa kahvit ja vessapaperit toisesta kaupasta ja vasta viimeisenä hetkellä maidot ja yogurtit toisesta kaupasta. En ehtinyt siltikään bussiin, koska vartija halusi tarkistaa erilaisia kauppakassejani. Tilanne ei liittynyt rikokseen. Vai liittyiköhän sittenkin kun sanaakaan vielä sanomatta, univormuinen käski minut englanniksi sivuun? Rouvalle kävi hyvä tuuri kun oli niin kiire ja niin helteisen sää, etten jaksanut kirjoita hänen nimeään ylös ja tehdä hänestä rikosilmoitusta rasismin takia. Miksi kauppojen vartijoille ei ole vielä keksitty kunnon nimeä, kuten esimerkiksi lappuliisalle? Eikö kassi-alma kelpaisi? 4. Toisaalta uimarannoilla ei vartioida lainkaan, vaikka Suomessa hukkuu joka kesä sata henkeä. 5.SM-liiga pelataan talvella, vaikka juuri kesänaikana olisi iso helpotus käydä viileässä Isomäen hallissa. Nyt käy niin, että jalkapallosarja menee hukkaan hellenaallossa, koska kukaan jaksa kentällä eikä katsomossa. 6.Sama pätee bingoon. Porin ikioma "Las Vegas" kauppahallin vieressä sulkee ovensa heinäkuussa., vaikka juuri bingohallissa on hyvä ilmastointi ja siellä saa lähes ainoana jäljellä olevana paikkana kaupungissa vapaasti tupakoida! 7.Osuuspankin toimihenkilökunnan pikkujoulu pidettiin jo elokuun puolivälissä Yyterin sannoilla... |
3.8.2006 Reviiri Eräs lukija moitti minun kielikäyttöni olevan ronskia. Kolmessa viime jutussani on sana "paska". Maahanmuuttajana valitettavasti imen sanavarastoni kadulta ja torilta ja lienee nyt vain faktaa, että tavallinen suomalainen kiroaa paljon ja innokkaasti. Epätavallisempaa väkeä on vaikea löytää. Totta kai sellaista on, mutta se piileskelee "yksityisellä alueella". Meillä kaikilla on yksityinen alue, reviiri: saamme kieltää vierasta astumasta kotiimme sisään. Lisäksi valtaosalla suomalaisista on auto. Alun perin auto oli vehje, joka saa sinut paikasta A paikkaan B, mutta yhä tiiviimmin asuttaessa auton rooli on muuttunut. Melkein jokaisessa autossa istuu vain kuski, loput tuolit pysyvät käyttämättöminä. Nykyauto on pari neliömetrin kokoinen yksityinen alue. Vaikka minulla ei ole autoa, minua vaivaa sama tauti. Linja-autossa istun yksin penkissäni ja pistän tavarani viereeni heti, kun potentiaalinen naapuri astuu autoon sisään. Loppujen lopuksi tämä "reviiripakko" tulee esiin kansan vapaa-ajan vietossakin vaikkapa Yyterissä tai Jazz-areenalla - yksilö miehittää ikioman pätkän hiekasta tai nurmikolta ja on valmiina puolustamaan sitä jopa väkivallalla. Ei kukaan meistä Matti Meikäläisistä kuitenkaan pistä Yyterissä tai Kirjurinluodossa esiin kilpeä, jossa lukee "Yksityisalue". Vain pieni osa suomalaisista tekee näin. Heitä voi kutsua epätavallisiksi suomalaisiksi. Vapaa-ajallaan tämä loistoporukka harrastaa golfia ja (purje-)veneilyä. Yyterin golfkenttää ei ole merkitty yksityisalueeksi, vaan lajin luonne tekee sitä sen. Kentän läpi kulkevan tien reunalla lukee varoitus: "Lentäviä palloja", eikä turhaan... Golf ei vedä puolestaan pelkästään hyviä pelaajia ja suunnattomia projekteja vaan se tekee ohikulkemisen miltei mahdottomaksi. Ruotsissa golfkenttä haastettiin tästä syystä hiljattain oikeuteen ja toivottavasti hyvää esimerkkiä seurataan Suomessakin. Nykytilanteessa golfkerho on vallannut kokonaan Kaanaan ja Mäntyluodon välisen metsän. Yksityisalueen ärsyttävin piirre on se, että sillä ei ole rajaa. Melu ja hajukin leviävät alueelta estämättä. Voisi päätellä, että juuri sen takia golf on inhimillisempi tapahtuma kuin esimerkiksi Jazzkatu tai Yyterin moottorirata. Ei myöskään purjeveneilyä voi yhdistää bensankrääsään tai vuorokauden ympäri pauhaavaan hevimeteliin. Vai voiko? Pikku hiljaa Mäntyluodon Kallo on muuttunut yksityiseksi alueeksi. Tiellä luonnonkohteeseen voi ajaa ylinopeudella sen jälkeen kuin se on asfaltoitu. Kyltissä lukee, että alue ei ole enää kaikille tarkoitettu, uhataan että kamera valvoo sinua. Veneilykilpailun avajaispäivän aamuna tilanne vaikutti kuitenkin siltä, että tapahtuman ääni ei häiritse kyläläisiä. "Täällä ei kuule yhtään musiikkia", sanon tutulle, joka on mukana järjestelyissä. Tarkoitan tämän kohteliaisuudeksi. Mutta toinen vastaa: "Musiikkia? Hyvä kuin muistutit! Minun pitikin laittaa sen päälle!" Parin minuutin kuluttua Eros Ramazotti hurraa Mäntyluodon sataman yllä... |
27.7.2006 Demokratia oppiaineeksi Keskustanuoret haluavat "demokratian" maahanmuuttajien kotoutumiskurssin oppiaineeksi. Jo 1800-luvulla Karl Marx tai Friedrich Engels teki selväksi, että demokratia edellyttää koulutusta. Ei "demokratian" koulutusta, vaan yleistä sivistystä, niin että ihminen osaa kirjoittaa ja lukea, kehittää omia mielipiteitään asioista ja myös tuoda niitä julki. Maahanmuuttajien osalta se tarkoittaa, että olisi saatava ennen kaikkea kunnon suomen kielen koulutusta. Nykyinen kotoutumiskurssien taso on suoraan sanottua paskaa, kun resurssit puuttuvat. Epäilen, että jokainen euro, jota satsattaisiin "demokratian" opetukseen olisi pois tärkeimmästä oppiaineesta. Maahanmuuttajalla on Suomessa vain hyvin rajoitettu mahdollisuus käyttää demokraattisia oikeuksia. Silloin kun hän on oppinut vaikean suomen kielen lukemisen (se kesti minun tapauksessani kolme vuotta) ja kirjoittamisen (se on minun tapauksessani 12 vuoden jälkeen vielä kesken), hän saa joskus mielipiteensä jopa mediaan. Vastatulleet ja muut, jotka syystä tai toisesta eivät ole oppineet suomea, jäävät kokonaan ilman informaatiota tästä maasta, sillä uutisointi maahanmuuttajien omilla äidinkielillä on lähes olematonta. "Demokratiaa" oppiaineena voi verrata ajokouluun: lopputulos on turha, jos ei ole autoa... Maahanmuuttaja saa osallistua EU- ja kunnallisvaaleihin. Isosta kakusta eli eduskuntavaaleista hän ei saa pätkääkään, koska ne järjestetään vain omille kansalaisille. Suomen kansalaisuuden saaminen taas ei ole kovin läpinäkyvä eli demokraattinen prosessi. Lopullinen päätös saattaa viipyä yli viisi vuotta ja se vaikuttaa olevan hyvin henkilökohtainen ja satunnainen homma. Suomeksi sanottuna: sinun kutsumisesi tämän maan kansalaiseksi ei riipu siitä, kirjoitatko sanomalehdessä tai oletko kaupunginvaltuuston jäsen vaan siitä, sovitko sen luokan juntin kuin esimerkiksi sisäministeri Rajamäen maailmankuvaan. Keskustanuorten hankkeen kyseenalaisin piirre on heidän käsityksensä demokratiasta: se on muka "läntisen kulttuurin saavutus". Muualla maailmassa ei ole demokratiaa tai jos on, se on "meidän demokratiaamme huonompi". Demokratia on tänään sitä, mitä kristinusko oli sata vuotta sitten. Läntisen kulttuurin ylimielisyyden peruskivi. Ja vientituote. Lähi-itään ja Afrikkaan perustetaan armeijan avulla demokraattisia aatteita ja ajatuksia, ja etenkin islamilaisten pitää väkisin sopeutua niihin. Näin ajatellaan yleisesti Länsi-Euroopassa. Käsitys, että uusliberaalinen yhteiskunta ei tyydytä kaikkia, on kielletty ja rangaistava. Oikeuksia omaan vaikutuspiiriin, jota sentään kylmän sodan aikana vallankumoukselliset ryhmät nauttivat vielä USA:ssa, Ranskassa ja Saksassa, ei myönnetä muslimeille. He ovat vain terroristeja. Ennen kuin rupeavat opettamaan muita demokratiaan keskustanuorten on hyvä tietää, mitä maahanmuuttaja tiesi ennen maahan tuloaan Suomen historiasta. Hän oli tutustunut koulukirjassaan erääseen keskustalaiseen presidenttiin piilonimellä "Pohjoismaiden Ceaucescu"... |
20.7.2006 Anne Frankin uhrit Joka kesä, loma-aikana, näen hänet rannalla. Hän seisoo tai istuu, polttaa tupakan ja tuijottaa Kokemäenjoen tai Mäntyluodon sataman veteen. Koko hänen lyhkäinen kroppansa viestittää, että hän haluaa olla puhumatta ja tekemättä. Hän haluaa olla rauhassa. Samaa minäkin haluaisin, jos olisin hän. Sillä hän on Leena Reikko, Ylen kirjeenvaihtaja Lähi-Idässä. Pidän suuresti hänen matalasta ja maltillisesta äänestään radiossa, hänen vaatimattomasta esiintymisestään telkkarissa. Leena Reikko kertoo, mitä hän havaitsee ja kääntää mitä hän kuulee. Olen nimittäin tottunut myös hänen vastakohtiinsa. Manner-Euroopassa ja Yhdysvalloissa ei ole Leena Reikkoa. CNN:issa, BBC:ssa tai Saksan telkkarissa Israelin kirjeenvaihtaja on israelilainen, joka puhuu englantia tai saksaa. Esimerkiksi Hollannin kirjeenvaihtaja Tel Avivissa ei näe vaivaa tehdäkseen puolueetonta uutistyötä. Hän käyttää poikkeuksetta me-muotoa: "Meitä iski palestiinalaisitsemurhaaja" ja "me istumme taas pommisuojassa". Saksalaiselle, ranskalaiselle, hollantilaiselle israelilaiset ovat kuin "me". Ala-asteessa olen oppinut laulamaan Israelin kansallislaulun ja rukoilemaan israelilaisten puolesta heidän sotiessaan "pakanallisia arabialaisia" vastaan. Lähi-idän totuuden tajusin vasta, kun 15-vuotiaana katselin 1973 Yom-Kipurin sodan uutisointia. Kuvassa israelilaisnaiset istuivat terassilla aurinkolasit ja kesämekot päälle. Samaan aikaa heidän takanaan heitettiin arabimiehiä kuoliaiksi, kerrostalon parvekkeelta alas. Sattuma vai ei, samassa uutislähetyksessä oli samanlainen kuva Etelä-Afrikasta: tummia mielenosoittajia ammuttiin Johannesburgissa, valkoinen yleisö hymyili. Saksalaisten, ranskalaisten ja hollantilaisten ehdoton tuki Israelille johtuu osittain toisesta maailmansodasta. Kutsutaan sitä vaikka Anne Frank -kompleksiksi. Kuusi miljoonaa juutalaisuhria ei silloin muodostunut "eristyneestä porukasta", vaan he olivat muiden eurooppalaisten naapureita, työtovereita, koulukavereita, ystävyyspiirissä. Heidän kohtalonsa juuri kuin oli amsterdamilaisen Anne Frankin kohtalo: pettäjä ei ollut saksalainen, vaan umpihollantilainen naapuri. Lähi-Idässä Eurooppa maksaa tätä velkaansa. Nyky-Israelissa asuu kuitenkin yhä vähemmän juutalaisia. Maa ei ole enää uskovaisten "luvattu maa", vaan länsimaiden tukikohta arabimaailmassa. Nyky-Israel on rasistinen syöpäkasvi alueella kuten Etelä-Afrikka aikanaan. Maan talous tuottaa kymmenen kertaa enemmän hyvinvointia kuin laiskojen arabinaapureiden, vaikka maan armeija on myös alueen vahvin. Onko se ihme, sillä Euroopasta ja USA:sta vuotaa rahaa maahan ja kun naapureiden talous ja armeija säännöllisesti pommitetaan paskaksi? Maailman ainoa supervaltio USA käyttää Israelia sotilaallisena tukikohtana. Israelilta ei voi enää kieltää ydinpommin rakentamista, koska pommi on jo rakennettu. Ja Israel saa käytä väkivaltaa minne suuntaan tahansa, koska myös Washington tekee maailmassa mitä tykkää. Lähi-Idän konflikti pyörii ympäri, koska on olemassa länsimaisten ylimielisyyttä muuta maailmaa kohtaan. Ja Lähi-Idän konfliktin ratkaisu löytyy vain lännen ylimielisyydestä luopumisesta... |
13.7.2006 Karhunpalvelus Kotimaassani häntä kutsutaan "haalausmaahanmuuttajaksi". Hollannin kantaväestö esittää hänet mallioppilaaksi muille maahanmuuttajille. Koska hänet on kotoutettu kuten kantaväestö haluaa. Myös Suomessa näyttää syntyvän tällainen maahanmuuttajatyyppi. Suomen maahanmuuttopolitiikka kääntyy väärään suuntaan. Kantaväestö vanhenee, ja kun jonkun on jatkossakin tehtävä työtä, maahanmuuttajat katsotaan työvoimaksi. Ajatustapa on täsmälleen sama kuin Länsi-Euroopassa neljäkymmentä vuotta sitten. Silloin Ranskaan, Saksaan ja Hollantiin haettiin Välimeren alueelta niin sanottuja "vierastyöläisiä". Työ oli poikkeuksetta paskatyötä. Ja vierasta pidettiin todellakin vieraana: hänen odotettiin parin vuoden paskatyön jälkeen muuttavan takaisin kotimaahansa. Kävi kuitenkin niin, että kun paskatyötä aina löytyy eikä kantaväestö enää osallistunut siihen, vieras jäi. Aluksi yksin, mutta 1970-luvulla hän sai kutsua vaimonsa uuteen maahan ja perustaa perheen. Näin vierastyöläinen muuttui työläiseksi (toki monessa tapauksessa työttömäksi), mutta ei kansalaiseksi. Entinen vierastyöläinen on jäänyt pysyvästi Ranskan, Saksan ja Hollannin yhteiskunnan ulkopuolelle. Hän on edelleenkin muukalainen, joko uskonsa, kielensä tai ihonvärinsä perusteella. Hänellä ei ole vaikutusmahdollisuuksia eikä hänen katsota niitä kaipaavankaan. Hänen lapsensa eivät tunne olevansa osa synnyinmaataan. Ranskan viimesyksyiset mellakat sytyttivät nämä lapset. Hollantilaisen elokuvaohjaajan Theo van Goghin murhaaja on sellainen lapsi. Rajansa avaava Suomi välttää Ranskan ja Hollannin kohtalon vain yhdellä ehdolla. On hyväksyttävä, että tänne muuttaa ihmisiä, ei pelkästään halpaa työvoimaa. On hyväksyttävä, että ulkomaalaisväestö, joka kasvaa kaksi tai kolme kertaa nykyistä sataa tuhatta suuremmaksi, muuttaa tämän yhteiskunnan hyvin toisenlaiseksi. Sillä silloin "maassa maan tavalla" ei enää synnytä päässämme yhtä yksipuolista käsitystä todellisuudesta. Maahanmuuttaja itse on tässä keskeisessä roolissa. Hänen on opetettava kantaväestölle, että Roomaan johtaa monta tietä. Häneltä tämän yhteiskunnan pitää oppia suvaitsevuutta, sitä että on monia erilaisia elämäntapoja. Suomi ei tarvitse haalausmaahanmuuttajia, jotka tyydyttävät kantaväestöä, vaan päinvastoin uutta verta, joka pakottaa kantaväestöä katsomaan peiliin. Koin suuren pettymyksen katsoessani tv-ohjelmaa Ähläm sähläm. Maahanmuuttajien voimin pyörivä sarja tulee lauantai-iltaisin parhaaseen katseluaikaan, jolloin katsojat ovat tottuneet perisuomalaiseen Uutisvuotoon. Loistava mahdollisuus sanoa jotakin olennaista, kun siihen kerrankin on tilaisuus! Mutta tuottaja Aram Aflatuni ja keskeishahmo Roman Schatz haluavatkin vain kelvata suomalaisille. Ähläm sähläm tarjoaa pelkkiä kliseitä ilman että se kritisoisi niitä. Ohjelman synkein osuus on missikilpailu. Minkä ihmeen takia maahanmuuttajana pitäisi katsoa sikamaista missitouhua osana suomalaista kulttuuria? Koittaako vielä päivä, jolloin Roman Schatz vaatii Karjalaa takaisin…? |
6.7.2006 Turhat kisat tulossa Kamerunissa erään jalkapallomaajoukkueen pelaajan talo poltettiin viime talvena, koska Kamerun ei menestynyt Afrikan mestaruusturnauksessa. Entiset afrikkalaiset jalkapallosankarit nauttivat yhä vähemmän uskottavuutta kotimaassaan. Afrikan jalkapallon kirous on Afrikan yleinen kirous. Kyse on köyhyydestä. Tai tarkemmin sanoen siitä, että valtaosa väestöstä on rutiköyhää ja pieni eliitti rikasta. Kamerunin tuhopolttoon liittyi katkeruutta. Afrikkalaispelaajat pelaavat, asuvat ja maksavat veroa Euroopassa. Heidän kotimaassaan ei ammattilaisjalkapalloon ole varaa. Vuoden 2010 MM-kisat järjestetään Etelä-Afrikassa. Mitä entinen apartheid-maa voi odottaa niistä? Onko maassa, jossa 80 prosenttia väestöstä elää köyhyydessä, järkevää rakentaa stadioneita, rautateitä ja teitä kisoja varten? Onko yhteiskunnassa, jossa aids tappaa 60 % nuorisosta, järkevää sijoittaa rahaa muuhun kuin terveydenhuoltoon? Onko syytä odottaa, että Etelä-Amerikassa, jossa on vähän nuoria ja rahaa, hetkeksi synnytetty jalkapallobuumi takaa maahan pysyvän ammattilaisjalkapallon? Entä mitä jalkapallo urheilulajina voi odottaa Etelä-Afrikan kisoilta? Vuonna 1994 Yhdysvalloista alkanut MM-sirkuksen maailmankiertue ei tuonut minkäänlaista muutosta perinteiseen jalkapallokulttuuriin. Ammattilaisjalkapallo ei ole menestystarina Pohjois-Amerikassa, ei liioin Etelä-Koreassa tai Japanissa. USA:n, Etelä-Korean ja Japanin maajoukkueet ovat päiväperhoja jalkapallon maailmankartalla. Saksan kisoista muodostui tutun kaavan mukaan Euroopan ja Etelä-Amerikan välinen kaksintaistelu. Ja moni lajin harrastaja kiittää Jumalaa, että asia on näin. Itse asiassa MM-kisojen järjestäminen Etelä-Afrikassa on yhtä turhaa kuin niiden järjestäminen olisi Suomessa. Meiltä ammattilaisjalkapallo puuttuu, koska jääkiekko vie rahat ja huomion. Sen, joka ei ole koskaan tuhlannut aikaansa suomalaisessa jalkapallokatsomossa (noin 99,9 % suomalaisista), kannattaa katsoa - edes viisi minuuttia - YLE:n MM-studiota. Kisastudiosta puuttuu se, mikä puuttuu suomalaisesta jalkapallokulttuuristakin: ihmiset, joille jalkapallo on ykkösasia. Otteluiden selostukset tekevät kipeää korvalle. Mikäli Tapio Suominen ("vapaapotku…anteeksi, rajaheitto") puhuisi englantia, tämä puhuva peruna kuuluisi maailman huumorihuippuihin. Studiovieraat ovat poikkeuksetta tylsiä. Ratkaisevana syynä heidän studioon kutsumiseen näyttää olevan ikä (reilusti yli 60 vuotta) ja ura. Pelaaja tai valmentaja, joka on viettänyt pari vuotta Kreikan tai Englannin kakkosdivisioonassa, käy asiantuntijasta. Kaikki hoitavat jalkapalloa sivuduunina, lätkän ohessa. Valitettavasti myös veri ratkaisee. Oli aika, jolloin MM- ja EM-studioon kutsuttiin vielä ulkomaalaisia faneja. Uskoisin, että Suomesta löytyy yhä suomea puhuvia ghanalaisia tai saksalaisia, mutta Yle tuottaa vain sinivalkoista kommentointia. Toisaalta ghanalaisilta ja saksalaisilta säästetään Keke Armstrongin kohtalo. Umpibritti joutuu joka kerta katastrofiin. Romania tai Portugali iskee, Englanti lentää ulos ja Keke haluaisi vain soittaa Newcastleen. Mies joutuu kuitenkin vastaamaan kysymykseen, kuka oli RoPS:n vuoden 1978 maalikuningas… |
29.6.2006 "Sitzen ist für 'n Arsch!" Jalkapalloa myydään yhä kovemmalla hinnalla. Kapitalistista meininkiä vastaan kasvaa fanikulttuuri, joka usein leimataan "huliganismiksi". Kuten kaikissa perinteisissä jalkapallomaissa, Saksassakin markkinointi on heittänyt tavallisen fanin pihalle. Suosikkilajia voi telkkarista katsoa enää vain kaupallisilta kanavilta ja pääsylippu maksaa liikaa. MM-kisakatsomot täyttyvät yhteiskunnan keskiluokasta. Jalkapallosta on tullut tuote ja fanista asiakas. Stadionit ovat nimetty kaupallisesti: Allianz-vakuutusyhtiön mukaan Münchenissä, Commerzbankin mukaan Frankfurtissa ja jopa easyCredit-halpalainafirman mukaan Nürnbergissä. Aikoinaan stadion liittyi paikkakunnan historiaan ja maineeseen. Saksasta on turha etsiä mielikuvitusta, eli kuten kaikki nykystadionit nimetään poikkeuksetta Areenaksi, entiset nimet olivat usein puistoja (Park).Esimerkkinä Parkstadion Gelsenkirchenissa. Varsinkin viimeinen stadion oli kirkas helmi. Gelsenkirchen sijaitsee entisellä kaivosalueella ja paikallisen ylpeyden Schalke'04:n kannattajat ovat siis entisiä kaivosmiehiä. Parkstadionkin oli kaivos. Valtava kuoppa, kannattajien katse oli alaspäin, sinne missä tapahtui. Gelsenkirchenin uuden stadionin nimi oli aluksi "Glückauf!", eli se mitä kaivosmiehet sanovat toisilleen kun toinen porukka tulee alas ja toinen lähtee ylös. Mutta tuokin kaunis kunnioitus paikallisväelle hävitettiin. Jalkapallon markkinointia vastustaa kansainvälinen liike. Kuten monet muut kapitalisminvastaiset liikkeet, tämäkin leimataan väkivaltaiseksi. Mutta liikkeen ainoa selkeä tavoite on puolustaa omaa oikeuttaan. Tämä oikeus on historiallinen fanikulttuuri, johon kuuluu viihtyisä tunnelma stadionilla. Tunnelma, joka saa ihmiset yhteiseen kokemukseen. Siksi liike taistelee hierarkiaa, rasismia ja diskriminointia vastaan. Nämä fanit ovat nimenomaan kiinnittäneet huomiota nykystadionien rakennus- ja järjestysmuotoon. Aiemmin stadion rakennettiin fanien kotipihalle, kaupunkien työläiskortteleihin. Tämän päivän jalkapallostadion nousee teollisuusalueelle kaupungin ulkopuolelle. Nykyfani ei saa kävellä enää laulaen stadionille vaan hänet pakotetaan turvautumaan auto- tai metromatkaan. Virallisen ideologian mukaan stadionit rakennetaan erämaahan, jotta vältyttäisiin järjestyshäiriöiltä. Ikään kuin olisi liikaa pyydetty fanilta tulemaan matsiin junalla tai jättää autonsa kaupungin ulkopuolelle. Ja ikään kuin aidat, poliisit ja turvatarkastukset olisivat poistaneet mellakat katsomosta. Asia on aivan päinvastoin. Moni tutkija toteaa, että kannattajat provosoidaan väkivaltaan juuri ns. turvatoiminnan avulla. Jos katsoo tarkkaan tv-kuvia Saksasta, löytää mainosten välistä raikkaan iskulauseen: "Sitzen ist für 'n Arsch!" (Vain perse istuu!). Modernilla stadionilla ihmiset pakotetaan istumaan. Monet haluavat seisomapaikat takaisin. Koska istuva fani ei voi laulaa tai huutaa. Häneltä viedään kirjaimellisesti hänen äänensä pois... |
29.6.2006 Coca-Colaa kraanasta Lapset heitetään kahden kuukauden ikäisenä tarhaan ja poistetaan myös muilla tavoilla mahdollisimman nopeasti veromaksajien kiireisestä elämästä. Aion mennä poikani kanssa jalkapalloseuran vierasotteluun. Yhdeksänvuotias odottaa riemuissaan linja-automatkaa. Wili saa kantaa seuran lippua ja matka saa kestää jopa keskiyöhön saakka. Mutta juhla peruutetaan. Seuratoveri soittaa, että matka ei sovi lapselle, koska se tulee olemaan "raju". Kun Suomessa huliganismi pitää vielä keksiä, minulle jää pariksi sekunniksi hämäräksi, mitä "raju" tarkoittaisi. Vasta kun kuulen sanan "juhannus", tajuan mistä on kyse. On juhannusaatto, tai no joo, oikeastaan vasta juhannusaattoaatto, mutta kun juhannus tulee niin kuin juhannus aina tulee, niin minun on pakko ymmärtää, että muut matkailijat käyttävät tämän "meirän reissun" hyväkseen saadakseen itsensä hulluuden tilaan. Ottelu on vain sivuseikka. Linja-auto kiertää ikään kuin sitä ympäri useiden baarien kautta eikä ole mahdotonta että se palaa vasta seuraavana päivänä Poriin. Teeskentelen, että ymmärrän asian, ilmoitan Wilin mukaan seuraavaan vierasotteluun ja kuuntelen toisen osapuolen iloa: "Se on kivaa. Se pelataan arkipäivänä ja silloin palataan ajoissa kotiin koska ihmiset menevät töihin seuraavana aamuna!" Onneksi joskus lapsia myös kunnioitetaan. Brittiläinen videotaitelija Ange Taggart järjestää kotonaan "hyvästibiileet" ennen kuin hän lähtee taas pois Suomesta. Hän on videoinut meidän mieliosoituksemme Olkiluodon ydinvoimalan ympärillä. "Me" on kymmenkunta aktivistia, jotka koettavat saada aikaan joskus jonkin verran raikasta ilmaa tähän kaupunkiin. Jokainen on tuonut mukanaan syömistä ja juomista ja me aikuiset katselemme Angen työtä ja Wili nauttii mansikoita, vuohenjuustoa, luomulimsaa ja muita luonnontuotteita. Pöydällä on kuitenkin myös valtava pullo Coca-Colaa ja ajan myötä poikani kiinnittää kaiken huomionsa tähän kiellettyyn hedelmään. Koska minun on vaikea antaa hänelle lupaa juoda se, on loistava hetki kun annan vihdoinkin periksi ja hän pistää jättipullon suuhunsa. On melkein illan paras hetki. Angen työ käsittelee kulutusriippuvuutta ja se on kertoo New Yorkista, Englannista ja Amsterdamista. Wili purkaa kuvasta jotain, joka sopii häneen maailmaansa. Ikea sanoo hänelle jotain, samoin Amsterdamin raitiovaunu, mutta hän ei tietysti tajua yhtään työn teemasta eikä englanninkielisestä kommentistakaan. Ange kuitenkin pysäyttää videon ja pyytä jonkun meistä kääntämään hänen selostuksensa Wilille. Syntyy ikimuistoinen tilanne, kun poikani istuu Coca-Colan ja keksipurkin kanssa, nainen hänen edessään pitää puheenvuoronsa joka toisessa lauseessa tauon ja mies Wilin vieressä kääntää kaiken huolellisesti suomeksi. Ensireaktioni on nauraa, mutta sitten nousee kyynel silmiin. En ikinä itse olisi keksinyt yhtä yksinkertaista keinoa saadakseni hänet tuntemaan, että hänkin kuuluu porukkaan. Maailma näyttää tämän illan jälkeen hieman paremmalta. Myös Wili itse on miettinyt jotain, mistä ihmiskunta hyötyisi. Linja-autossa kotiinpäin hän sanoo: "Tuosta isosta pullosta on aika hankala juoda. Eikö olisi helppoa, jos Coca-Cola tulisi kraanasta?" |
21.6.2006 "Nicht dabei sein" Mitä maita kaivataan Saksassa? Alkusarjassa katsoja joutui kärsimään muun muassa Tunisian, Saudi-Arabian ja Angolan surkeista suorituksista. Esimerkiksi Tanska ei ole kisoissa mukana ja se harmittaa. Päinvastoin kuin kesäolympialaisissa maailman toisessa suuressa urheilutapahtumassa voitto on osallistumista tärkeämpi. Vain perinteisen jalkapallosuurvaltion puuttuminen herättää huomiota. Neljä vuotta sitten saksalaiset heittivät verkkoon websivun nimellä "Ihr seid nicht dabei!" (Ette ole mukana). Iskulause oli tarkoitettu ikiviholliselle Hollannille, joka ei pääsyt vuoden 2002 kisoihin. Tänä vuonna lause muuttui: "Wir sind sicher dabei!" (Olemme varmasti mukana). Keksijä on saksalaispoliisi. Kautta historian MM-kisan puolivälieriin ovat päässeet Etelä-Amerikasta Argentiina ja Brasilia ja Euroopasta Englanti, Saksa, Ranska, Italia ja Espanja. Kahdeksannesta paikasta on taisteltu noin kymmenen maan kesken. Esimerkiksi Venäjä ja Belgia ovat olleet monta kertaa kisojen viime vaiheessa mukana. Myös Meksiko, Romania ja Bulgaria ovat olleet MM:n kanta-asiakkaat. Samoin Tanska. Tanska olisi tuonut Saksaan loistavia yksilöitä, joita olivat aikanaan Alan Simonsen, Brian Laudrup ja Jesper Gronkjaer. Muihin Pohjoismaihin verrattuna tanskalaisten pelityyli on aina ollut kaunis ja pelitaktiikka rohkea. Tanskan joukkueessa ei ole tilaa Mellbergille (Ruotsin puolustajaa kutsutaan kansainvälisessä lehdistössä Pinokkioksi) eikä vuoden 2002 Norjan päävalmentajallekaan (häntä nimiteltiin silloin Nukku-Matiksi). Tanskasta olisi myös lähtenyt Saksaan hieno joukkue faneja. Tanskalaisfutishullu ei muistuta yhtään muiden pohjoismaalaisten meininkiä. Mikäli punavalkoinen fani ylipäänsä juo, hän väistää viinaa. Ja tanskalainen kannattaja käy juomisen jälkeen vessassa. Saksalaiset muistavat mielellään vuoden 1988 EM-kisat maassaan, kun pohjoisrajan yli vuoti yli 100 000 tanskalaista. Myöskään Suomi ei ole mukana kisoissa. Valmentaja, joka toi maajoukkueemme lähimmäs MM-turnausta, oli tanskalainen. Ranskan MM:n karsinnoissa vuonna 1997 Morten Olsen sai sinivalkoiset pelaamaan rohkeaa ja kaunista hyökkäyspeliä. Matka kuitenkin katkesi sateisena syksyiltana omaan maaliin Unkaria vastaan. Olsenin sopimus päättyi sama tien. Olisi tietysti ollut järkevää jatkaa yhteistyötä hänen kanssaan. Tai jonkun toisen tanskalaisen kanssa. Tai miehen kanssa, joka tulee toisesta maasta, jossa pelataan kaunista ja rohkeaa jalkapalloa. Saksan MM:ssa on mukana viisi valmentajaa Brasiliasta ja neljä Hollannista. Suomen Palloliitto kuitenkin turvautui Olsenin jälkeen Antti Muurusen "papafutikseen" ja käänsi lopuksi katseensa brittisaarille. Muurunen ei tuonut maajoukkueeseen mitään uutta. Ja Roy Hodgson mahtaa olla hauska pelle, jonka kanssa on varmaan kiva istua baarissa. Mutta miehen ura on kansainvälisessä mitassa olematon ja brittifutis tulee taktisesti suoraan kivikauden ajalta. Hodgsonin johdolla Suomi on MM 2010:ssa "sicher nicht dabei"... |
15.6.2006 Kotikatsomossa Pelin Argentiina-Hollanti katson aivan yksin kotona, mieluimmin saunan pukuhuoneessa tai vintillä. Sammutan valot ja pistän verhot kiinni. Syy rajuihin toimiin on selvä. Kahtena edellisenä kertana kun joukkueet törmäsivät yhteen MM-tasolla, seurani ei kelvannut. Vuoden 1978 kisoissa maat kohtasivat loppuottelussa Buenos Airesissa. Jatkoajalta, jolla Mario Kempes varmisti kotijoukkueen 3-1 voiton, jäi minulle vain hämärä muistikuva. Ja hetkellä jolloin diktaattori Jorge Videla varasti maansa mestaruuden sotilashallituksensa hyväksi, minä roikuin jo vessassa oksentamassa. Paha mieli johtui ainoasta vodkasta, jota olen elämässäni juonut. Olin silloin kaksikymmentävuotias opiskelija ja vietin kesää kotikaupungissa, vanhempani olivat lomareissulla. Isossa kämpässä jääkaappi oli täynnä. Ja tv toimi. Ainakin MM-loppuottelun päivään saakka. Kaksi tunti ennen pelin alkua koko yhteiskunta sammui. Soitto sähköhuoltoon oli turha. Hermonkohtauksen rajalla kävin katsomassa pelin naapurin luona. Sää oli sateinen ja mies istui minun kanssani olohuoneessa, missä telkkari toi ainoan valon. Heti avauksen jälkeen hänen suustaan ei päässyt enää kuin: "Rosvo, saatanan rosvo!" Hänen vaimonsa tuli säännöllisesti jostain taustalta kaatamaan hänen lasinsa täyteen. Kun ottelua oli pelattu puoli tuntia hän katsoi puolisoon ja sanoi minulle: "Kaadan nyt sullekin, muuten et pärjää." Ranskassa vuonna 1998 Argentiina ja oranssipaidat ottivat yhteen puolivälierässä. Olot olivat täysin toisenlaiset. Sekä Välimeren rannalla että Suomen maaseudulla aurinko paistoi ja lähimpään Alkoon oli kahdenkymmenen kilometrin matka. Meille tuli lapsiperhe kylään. Poika ja tyttö käyttäytyivät kiltisti ja pysyivät kaukana telkkarista. Mutta heidän isänsä koetti saada minut keskustelemaan. Tilanne oli 1-1 ja peliaikaa vielä vartti jäljellä. Koko Marseille, koko Ranska, koko maailma piteli henkeään mutta vieraamme kysyi, oliko Ruotsi mielestäni hyvä joukkue. Vastasin "Juuu", mutta en todellakaan muistanut oliko länsinaapuri edes ollut kisoissa mukana. Uskoin jo kaverin tajuavan, että tapahtuma telkkarissa oli tärkeä minulle, sillä hänkin seurasi ottelua pari minuuttia sanomatta mitään. Kunnes hän kääntyi taas minun suuntaani ja kysyi, oliko Diego Maradona mukana ottelussa. Samalla Dennis Bergkamp ratkaisi ottelun maalilla, joka kuuluu MM-historian kauneimpiin. Ja minä itkin. En voinut mitään sille, enkä halunnutkaan. Olisin itkenyt kaupassa, linja-autossa ja kadulla, missä tahansa jossa Bergkampin 2-1 olisi ollut nähtävissä. Maali oli yhtä ainutlaatuinen ja kaunis kun hääpäivä, vauvan syntyminen... Jos olisin vastanut hänelle, että El Diego oli jo kymmenettä vuotta pakkohoidossa tai jos olisin lyönyt hänet naamaansa, toinen mies ei olisi ollut yhtä törmäytynyt. Nähdessään minun itkevän hän keräsi lapsensa ja vaimonsa ja lähti menemään. Argentiina-Hollanti, ensi keskiviikona 21.6. klo 22. Mikäli verhoni pysyvät torstaina kiinni, Hollanti on hävinnyt... |
8.6.2006 "Wir sind fertig" Kansanluonteensa mukaisesti saksalaiset lähtivät valmistelemaan kaikkien aikojen täydellisintä jalkapallon MM-turnausta. Ponnistus on ollut 110-prosenttinen. Kisat ovat historian toiset Saksassa. Vuoden 1974 jälkeen kaikki vaikuttaa olevan muuttunut. Tai melkein kaikki. Kolmekymmentäkaksi vuotta sitten kisoihin osallistui vain 16 maata, nyt määrä on tuplaantunut. Viidakko-Afrikasta tuli silloin historian ensimmäinen edustaja, Zaïre eli nykyinen Kongon demokraattinen tasavalta. Tummaihoinen joukkue oli äärimmäisen eksoottinen ilmiö eikä saanut kentällä aikaan muuta kuin suurtappioita. Vuoden 2006 kisoihin tulevat Togo, Ghana, Angola ja Norsuluurannikko, eikä kukaan enää aliarvioi heitä. Münchenin olympiastadioni oli 1974 maailman modernin, viime kesänä se suljettiin. Maailma ja Saksa itse olivat silloin myös hyvin erilaisia tähän päivään verrattuna. Olihan jopa vielä kaksi kappaletta Saksoja! DDR oli itäblokin rikkain ja tasapainosin mallimaa, kun taas Länsi-Saksa kärsi suurtyöttömyydestä ja poliittisesta sotkusta. Molemmat olivat tavallaan poliisivaltioita: itä oli Vopon ja Stasin hallinnassa, länsi raiskasi kansalaisoikeuksia taistelussaan Punaisen Armeijakunnan kanssa. Tänään yhdistettyssä Saksassa meininki on suhteellisen löysää. Maa on suvaitsevainen yhteiskunta, jossa vähemmistöjä kuten homot ja maahanmuuttajat kohdellaan aika rennosti. Asamoa on Saksan maajoukkueen ensimmäinen tummaihoinen pelaaja. "Nykyteutoneilla" on jopa huumorintajua! Tai ainakin jotain siihen suuntaan. Olen hyvin varovainen. Entisenä saksalaisten naapurina tiedän, että on pienestä kiinni joutuuko saksalainen paniikkiin. Yleensä hänellä menee hermot silloin, kuin järjestys räpistelee. Saksassa vuoden 1974 kisoja pidetään edelleenkin epäonnistuneina, koska tapahtumat eivät silloin marssineet järjestyksen tahdissa. Synkeimmän hetken kisojen isäntä koki Hampurissa, missä DDR voitti toisen Saksan 1-0. Toinen takaisku käsikirjaan oli Hollannin maajoukkueen rooli kisoissa. Oranssipaidat tekivät historiaa pelaamalla vallankumouksellista "totaalijalkapalloa". Vaikka Saksa kaatoi Hollannin loppuottelussa 2-1, maailma katsoi Johan Cruijffin ihmejoukkueen ikään kuin kisojen voittajaksi. "Wir sind fertig" (Olemme valmiina) tarkoitaa myös "Meille riittää". Iso uhka alkavalle kisalle on, että se on liian hyvin järjestetty, että siitä puuttuu yllätyksiä ja väriä. Että sitä tulee vain tylsä sekä kentällä että kentän ulkopuolella. Jalkapallojuhlaa uhkaa lisäksi se, että saksalaiset hermostuvat heti kun tiukassa skenaariossa sattuu jotain. Kaikki muistavat vuoden 1972 olympialaisten kauheat tapahtumat, kun palestiinalaississit sieppasivat israelialaisurheilijoita ja Länsi-Saksan turvaväki surmasi sekä sieppaajat että heidän uhrinsa. Vuonna 2006 kisastadionin pihalla kansainvälinen äärioikeisto haluaa näyttää itseään, kentällä taas esiintyy Iranin maajoukkue. Aineksia vuoden 1972 kaltaiseen katastrofiin siis riittää. Olisi kiva nähdä saksalaisten kerrankin järjestävän positiivisen kaaoksen... |
1.6.2006 Joutsenlahden krääsä Terveisiä Hollannista, missä kevät lataa ilmaan kaiken maailman tuoksut kukista ja auringonrasvasta aivan "Punaiseen Libanoniin" asti. Valitettavasti lomalta kotiin tullessani tilanne on aivan toinen. Porin huumekeskustelu sai pahimman krääsän, kun poliisi Juha Joutsenlahti sotkeutui siihen. Tässä Suomen päihdepolitiikka pähkinäkuoressa: Joulunaatto 1993 Suomen maaseudulla. Rivitalon keittiössäni leviää outo haju. Tarkistan kaikki kattilat ja kaapit ennen kuin teen säikähtäneen johtopäätöksen, että tuoksu lähtee bensasta ja naapurin Maijasta. Maija juo ja etenkään jouluna hän ei tietysti halua olla kuivana. Euroopassa levinnyt tarina, että pohjoismaissa juodaan jopa bensaa kun ei ole rahaa muuhun ei ole siis myytti, vaan karu totuus. Alkoholipolitiikka ja -keskustelu johtuu ihmisistä, jotka myrkyttävät itseään. Sitten tulivat huumeet. Ja mitä tapahtui? Kevällä 1994 opiskelumatka Punkaharjun Retrettiin. Nuoret taideoppilaat pitävät hauskaa suomalaisten tapaan. Valtaosa vetää itseään nopeasti känniin kossun avulla, mutta eräs helsinkiläinen tietää taustani ja pyytää minulta marihuanaa sun muuta. Tämä takapenkin kaveri nielee ja pistää suuhunsa mitä tahansa. Hän saa "bad tripin", aiheuttaa melkein kolarin ja joutuu sairaalaan. Minulle kestää tuntikausia selittää hoitoväelle, mikä poikaa oikeasti vaivaa. Sivistysmaassa voisi jo olettaa, että viranomaiset olisivat oppineet jotain. Mutta Suomessa uusi päihdeongelma saa tutun vastauksen. Kielto, salaaminen, leimaaminen. Väki polttaa ja nielee mitä tahansa, koska markkinoita hallitsee alamaailma. Viranomaiset väistävät alan asiantuntijoita, pysyvät tietämättöminä ja levittävät tietämättömyyttä. Veikkaan, että harva lukija tietää mitä tarkoittaa "Punainen Libanon" tai "bad trip". Joutsenlahti väittää, että huumekokeilija muuttuu lähes väistämättä narkomaaniksi. Aivan! Suomalainen huumekäyttäjä melkein pakotetaan narkomaaniksi, koska hän joutuu kirjaimellisesti "kokeilemaan" kaikenlaista paskaa. Muualla nuoret eivät kokeile eri huumeita, vaan heidän intohimonsa aiheeseen sammuu alkuvaiheissa, koska heille huumeita ei tehdä houkuttelevaksi salajutuksi. Saksassa, Sveitsissä ja Hollannissa huumeongelma on jo kaksikymmentä vuotta hallinnassa, koska siellä nuorisolta ei salata mitään eikä leimata narkomaaniksi ja rikolliseksi. Yläasteen luokkaan ei tunkeudu herra Joutsenlahti tai Irti Huumeista ry:n rahakerääjä vaan ystävällinen asiantuntija, joka kertoo sitä mitä nuoret eniten kaipaavat: tietoa aineen turvallisesta käytöstä. Luin, että Aki Nummelin haluaa perustaa työryhmän saadakseen Porin huumekeskustelun jollekin järkevälle radalle. Loistava idea, Aki. Mutta suosittelen, että ryhmä ei kokoonnu kaupungintalossa vaan Karhuhallissa, ja että ryhmään kuuluvat kaikki porilaiset, ja että tilaisuudessa kielletään univormut (olkoon kyseessä sitten poliisin tai lääkärin puku) ja että Saksasta, Sveitsistä ja Hollannista lennätetään Poriin kone täynnä asiantuntijoita. Ja kun kerran kaikki ovat tervetulleita siihen tilaisuuteen, tietysti myös Juha Joutsenlahti saa tulla. T-paita päällä. Kuuntelemaan.... |
23.5.2006 Kaikki on suhteellista Aikuisten kysymyksiä nuorin poikani pitää niin typerinä, että hän vastaa niihin mahdollisimman lyhyesti. "Kuinka vanha sinä olet?" "Viis vee!" "Onko kivaa käydä tarhassa?" "Ei ole!". Joskus hän lisää viimemainittuun: "Mua kiusataan!". Hän on kokenut, että sellainen saa aikuiset säälimään häntä eli tuottaa halauksia ja, mikä vielä tärkeämpää, karkkeja. Aikuisten vastauksia hänen omiin kysymyksiinsä hän pitää varmaan vain naurettavina. Oivallisen ratkaisun siihen ongelmaan, joka on työllistänyt hänen pikkuaivojaan viime aikoina, hän on keksinyt ihan itse. Hän toteaa minulle: "Sinä olet ollut jo niin kauan Suomessa, että sinusta ruskea on lähtenyt pois." Kun kysyn, mikä ruskea hävisi mistä pois, hän selittää: "Ruskea iho." Hän kävi kotimaassani ja Hollannin katukuva sai hänet uskomaan, että kaikilla hollantilaisilla on tumma iho. Kaveripiirini siellä on kyllä värikäs ja kun suvustakin löytyy italialaisia ja indonesialaisia juuria, veikkaan, että myös moni aikuisista vieraista olisi tullut samaan johtopäätökseen. Valkoisessa Suomessa herätän kuitenkin huomiota vain silloin kuin avaan suuni. Tai huuleni. Puhun suomea niin oudolla tavalla, että saan kuuntelijan heti nauramaan tai vaikenemaan. Mutta minulla on toinen suuhun liittyvä ominaisuus, joka herättää myöntätunteen sijaan suoraa paniikkia tai vihaa ympärilläni. Minä viheltelen. Siis kotona, kaupassa ja kadulla. Vihellystäni voi kuulla puistossa ja postitoimistossa, parkkipaikalla ja polkupyörän selässä. Kotimaassani kaikki viheltävät, naiset ja miehet. Lapset yleensä oppivat vihellystaidon juuri ennen yläasteikää. Repertuaariini kuuluvat kaikki maailman biisit Sibeliuksesta hiphoppiin. Yleensä kuitenkaan en tiedä, mitä viheltelen. Tapa on vain hyvän mielen ilmaus. Oikeastaan en aina edes tiedä, että viheltelen. Teen sen tietämättäni. Ja se on paha juttu Suomessa: tehdä julkisuudessa jotain tietämättään. Jäin kiinni siitä Hämeenlinnassa. Olin ollut vasta pari kuukautta Suomessa joulukuussa 1994 ja illalla työstä tullessani nautin lumisateeesta ja pimeästä. Kadulla ei ollut ketään muuta, tai niin ainakin luulin. Viereeni pysähtyi poliisipartio ja pyysi henkilötodistustani. Kun kysyin englanniksi mikä oli hätänä, poliisit vastasivat: "Rouva soitti meille, että sä olisit ahdistelemassa häntä." Sitten pimeästä ilmestyi nainen. Pitkän keskustelun jälkeen tajusin, että hän oli ollut kävelemässä sata metriä minun edessäni samalla kadulla ja tulkinnut minun vihellykseni väärin. Onneksi Hämeenlinnan tapaus päättyi yhteisymmärrykseen mutta olin oppinut, että Suomessa ei vihelletä julkisuudessa. Kaikki on kuitenkin suhteellista. Minä olen vielä hyvin maltillinen viheltäjä. Yhdysvalloissa pidetään joka vuosi vihellyksen MM-kisat. Tämän vuoden voittaja on hollantilainen. Hän selitti jenkkiyleisölle, että Hollannissa saa viheltää missä vain. On maita, joissa huulet eivät edes hautausmaalla pysy kiinni... |
18.5.2006 Umpikujasta huippuun Brittifutis saa jostain syystä suomalaiset syttymään, kopioimaan omaan pelityyliin ja jopa palkitsemaan brittivalmentajan omaan maajoukkueeseen. Kirjoitan tätä ennen Mestareiden Liigan finaalia, mutta voin onneksi jo ennakoida, että Pariisissa rumaa "kick and rushia" ei nähdä, koska Barcelonan haastaja Arsenal ei ole brittijoukue. Arsenal ei toimi "fuck, fish and chipsin" avulla. Arsenalissa ei edes pelaa yhtään englantilaista. Joukkue syntyi vuoden 1998 Ranskan MM-kisojen jälkeen, kun Arsène Wengeristä tuli ensimmäinen ranskalaisvalmentaja Englannissa. Mies otti maanmiehensä Henryn ja Vieiran mukaan ja haki ruotsalaisen kärkimiehen Frederik Ljungbergin ja hollantilaisen "numero kympin" Dennis Bergkampin. Yleisen mielipiteen mukaan tämä Arsenal pelasi 2000-luvun alussa Euroopan kauneinta jalkapalloa. Peli, jossa ei mikään muistuttanut sitä, että joukkue oli lähtöisin saarivaltiosta. Dennis "The Menace" (Uhka) Bergkamp oli täydellisessä umpikujassa, kun Lontoo kutsui häntä. Ajax-kasvatti oli siirtynyt Amsterdamista Italiaan, mutta Milanon Interissa hänet syrjättiin. Vain Hollannin maajoukkueessa Bergkamp nautti aina valmentajan ja muu porukan luottamusta. Mutta vaikka sekä lontoolaiset että oranssipaidat pelaavat usein unelmafutista, molemmat joukueet jättivät kauden historiaan ilman palkintoa. Valitettavasti Pariisin loppuottelu tulee tuskin poikkeamaan tästä Bergkampin puolesta surullisesta historiasta. Sillä toisin kuin Sami Hyypiän Liverpool viime kevänä, Wengerin Arsenal ei saa hemmotteltua italialaisjoukkuetta vastaansa vaan intohimoisen Barcelonan. Katalonialaisten mukaan maailmanloppu saa tulla tämän viikon jälkeen. Tekeehän FC Sevillan, Fernando Alonson ja "Barçan" voitto universumin täydelliseksi... FC Barcelona 2006 on huippujen huippu ja huippukunnossa. Ronaldinho ja Eto'o, Fabio Casillas, Frank Rijkaard. Heinäkuun toinen päivä vuonna 2000 kotimaan EM-kisojen välierässä Italiaa vastaan Hollanti mokasi peräti seitsemän kertaa rankkarin ja valmentaja Rijkaard siirtyi varjoon. Alamäki vei hänet Sparta Rotterdamiin. Kun keväällä 2001 Rijkaard ei pystynyt pelastamaan Spartan sarjapaikkaa, mies hävisi kokonaan ruudusta. Kunnes Barcelonasta soitettiin... Dennis Bergkamp pelaa viimeisen ottelunsa Pariisissa. Mies liittyy Arsenalin taustaväkeen, jossa hänellä on jo tällä hetkellä siipiensä alla maanmiehensä Robin van Persie. Van Persien pimeä tunneli on epäilemättä ollut kaikista pisin. Nuori mies ei ole täydellinen vävy. Wenger osti hänet Feijenoordista, jossa Van Persie tappeli valmentajansa kanssa. Lontoossa hänen uransa eteni kuitenkin niin hyvin, että valmentaja Van Basten kutsui hänet mukaan Hollannin maajoukkueeseen. Pari päivää Helsingissä Suomea vastaan pelatun maaottelun jälkeen Hollannin poliisi otti Van Persien kiinni. Rotterdamilaishotellissa kaveri olisi epäilyn mukaan raiskannut Hollannin Idols-kilpailun voittajan. Asia haisi pahasti eikä syytettä loppujen lopuksi nostettukaan, mutta Van Persien kausi meni pieleen. Hän tuskin pelaa Pariisissakaan kokonaista ottelua, mutta murheetonta Van Persietä kannattaa seurata MM-kisoissa... JoopFinland kommentoi Saksan MM-kisoja joka viikko torstaista 8.6. alkaen! |
11.5.2006 Prekaarista pätkäkansalaiseksi Prekaarit haluavat suomentaa nimensä ja minulla on ehdotus. Suurtyöttömyys ja "joustava" työ eli pätkätyö syntyi Länsi-Euroopassa jo 1980-luvun alkupuolella. Ihmiset muuttuivat uudestaan orjiksi, kun palkkatyön tekemistä ja varsinkin sen saamisesta tulivat heidän elämänsä päätavoite. Tätä kehitystä vastaan perustettiin kansanliike. Päämääränä oli saada pakollinen työnhaku pois, loppu turhalle työvoimakoulutukselle ja työttömien päivärahaa kansalaispalkaksi. Moni talkootyö onkin tärkeämpää kuin moni palkkatyö. Ihmiset ja yhteiskunta hyötyvät paljon enemmän taiteilijasta kuin vaikkapa pankkiirista. Vuonna 1985 kansanliike aloitti aikakauslehden julkaisemisen, ja olin siinä mukana. Sekä lehden työntekijät että lukijat olivat työttömiä. Kuka tahansa oli tervetullut toimintaan, jotain tekemistä löytyi aina ja kaikille. Meitä ei enää pakotettiin työnhakuun ja saimme valtion tukea, koska järjestimme omat toimittaja- ja valokuvaajakurssit. Loput rahat tulivat mm. kannabistuottajan mainoksesta. Tuo mainos aiheutti kyllä joillekuille päänsärkyä, mutta ilmaiseksi saatava lehti on kautta vuosien pärjännyt kilpailussa esimerkiksi Metron kanssa. Sain kutsun lehden 20-vuotissyntymäpäiväjuhlaan ja nautin täydellä sydämellä, kun lehden kaoottinen mutta spontaaninen ja iloinen henki näytti säilyneen. Lehden nimi on "Maandblad Uitkerings Gerechtigden" ja sen lyhennys "Mug", tarkoittaa kärpästä. Lehden logo on kuitenkin norsu: kun suomalainen sanoo tekevänsä kärpäsestä härkäsen, hollantilainen käyttää härkäsen sijaan norsua. Muuten tämä sanonta tarkoittaa molemmissa kielissä samaa: ylilyönti on paha asia. Se on täsmälleen samaa, mitä prekariaatille nyt tapahtuu. Se saa osakseen kaikkien huomion. Se mikä saa aikaan tätä huomiota ei ole kuitenkaan heidän ideansa vaan väkivalta. Nuotiota, joita syttyy Suomessa juhannuksen aikana tuhatkunta täysin esteettä, kutsutaan hengenvaaralliseksi ja vahingoittunutta kaupan ikkunaa käsitellään henkirikoksena. Suunta on selvä. Isot visionäärit kuten sisäasiaministeri Rajamäki ja Helsingin poliisin pomo hakevat lupaa "isompaan koneistoon vastamaan tätä". Ei kuitenkaan kannatta lähteä tähän viranomaisten provokaatioon mukaan. Valtion väkivallan monopolia on toteltava, koska vaihtoehtona sille on poliisivaltio. On kuitenkin monta muuta alaa ja asiaa, joissa kansalainen voi olla tottelematta. Me voimme kieltäytyä hakemasta palkkatyötä, voimme kieltäytyä asevelvollisuudesta, voimme kieltäytyä menemästä äänestämään. Yhteiskunta on ihmisiä varten eikä toisinpäin. Euroopan sivistyksen malli perustuu 1700-luvulta lähtien "contrat socialiin" eli kansalaisen ja yhteiskunnan väliseen sopimukseen. Yhteiskunnan, joka ei voi antaa kansalaisille perusturvaa, katsotaan rikkovan tätä sopimusta. Tässä tilanteessa kansalainen voi kyseenalaistaa lojaliteettinsa yhteiskuntaan. Suomeksi tähän ilmiöön sopii erittäin hyvin termi "pätkäkansalainen". Kylmässä yhteiskunnassa tarvitaan monta nuotiota... |
4.5.2006 Lumen alta paratiisiin Vihdoinkin tuli kevät eli nyt voidaan tehdä itsemurha. No, anteeksi. Olen liian julma, myös lapset lukevat tätä lehteä, aloitetaan uudestaan. Suomen kevät on ainutlaatuinen häppeninki. Muistan eka kerran kun koin sen. Paikka oli Hämeenlinnan rautatieasema, aika huhtikuu 1995. Aurinko ehti lämmittää äärimmäisen pientä pätkää laiturista ja siellä kokoontui puoli kaupunkia. Varmaa sata ihmistä seisoi liikkumatta kasvot aurinkoon päin kuten linnunpojat odottelemassa nokka auki ruokaansa. Väki oli tullut pelkästään kauden ensimmäistä aurinkoa varten: kun juna saapui laiturille ei kukaan noussut siihen. Myös toinen, ikävä seikka tekee Suomen keväästä niin erikoisen. On kovaa faktaa, että unkarilaisten kanssa suomalaiset tekevät eniten itsemurhia Euroopassa. Luulisi tietysti, että se johtuu pimeästä ja pitkästä talvesta. Mutta se ei pidää paikkaansa: synkeimpiin lukemiin itsemurhatapaukset nousevat kevällä. Kansainvälisessä tutkimuksessa ilmiötä kutsutaan sosiaaliseksi itsemurhaksi. Talven aikana kaikki istuvat kirjan tai kossun kanssa kotona. Mutta kevätaurinko ei kutsu vaan käskee ulos ja juhlimaan. Osa suomalaisista ei jaksa tätä pakollista kansakäymistä ja tekee lopullinen ratkaisunsa. Lumipeiton sulaminen on kyllä masentavaa siinä mielessä, että esiin tulee kaatopaikka. Kaduilla, pihoilla ja puistoissa on säilötty kaikki roskat marraskuusta lähtien. Pullot ja tölkit, lasten nukkien käsivarret, nenäliinat, hesburgerservietit, sanomalehdet, vuodenvaihteen ilotulitusraketit, kaikki on taas nähtävissä. Ja vanhojen roskien päälle tulevat tuoreet jätskipaperit. Moottoritien ojassa näkee turvaliiveihin pukeutuneita ihmisiä, jotka pistävät roskia jätepusseihin. En halua ajatella, että he olisivat pitkäaikaistyöttömiä, jotka pakotetaan tähän hommaan. Katson heitä siis kuin talkolaisia. Mutta on silti surkeaa, että heidän jätepussinsa roikuvat pari vuorokautta luonnossa ennen kun ne kerätään pois. Porin Citymarketin lämpömittari näyttää kahdeksantoista astetta. Minulla on väärät housut ja takki päällä ja sekin on varmaa, että tuo ostonikuori on juuri meidän päällämme maailman ohkaisin. Kaupungin viidennessä osassa paahtaa, Uudellakoivistolla näkee perunapeltoa, sen jälkeen on kaksi jo kauan aikaa sitten kiinni laitettua pizzeriaa, Satakunnan mobilistit ry:n vaurio, Rottavuori ja Outokumpu. Ostan Sampolassa juomista ja istun siellä vähän aikaa kun sieltä löytyy varjoa. Se on se ainoa syy. Kokoontumiseen tarkoitettu rakennus vaikuttaa ruumishuoneelta. Toivottavasti sampolalaiset kaivavat joskus roskien, lumen ja kiven alta vuoden 1968 Prahan tai Pariisin kevään esiin... |
27.4.2006 Kahtia jako Poricopper ei ole vaihtanut johtoaan vaan nimensä. Työntekijät elävät edelleen harhakuvassa, että kuparin maailmanmarkkinahinnan nousu tai lasku vaikuttaa jollakin tavalla heidän kohtaloonsa... Länsi-Euroopassa niin sanottu "rakennemuutos" iski jo 1980-luvulla. Saksassa, Belgiassa ja Englannissa hiilikaivokset ja terästeollisuus ajettiin alas valon nopeudella. Hollannissa telakoilta, auto- ja lentokonetehtaista irtisanottiin satatuhatta ihmistä parissa kuukaudessa. Kotimaassani työskenteli ennen muutosta vielä kymmenen prosenttia ihmisistä maataloudessa ja sen jälkeen tuskin kaksi. Mikä oli tuon rakennemuutoksen tarkoitus? En oikein muista... Muistan kyllä, että niistä maanviljelijöistä, jotka pakotettiin lopettamaan tilansa, liian monta teki itsemurhan ja vielä useammat lähtivät maasta pois. Ensiksi Tanskaan ja Ruotsiin, Berliinin muurin poistamisen jälkeen Puolaan ja Unkariin. Ja muistan, että entiselle telakkatyöväelle rakennettiin Amsterdamin satamaan joku päivystyssysteemi, jotta he eivät joutuneet istumaan kotona. Muistan sen, koska olin itse siellä talkootyössä. Ja muistan kyllä, että syntyi joku virallinen menestystarina. Että hollantilaisilla maatiloilla kasvatetaan nyt tomaatteja ja herkkusieniä eikä enää ruista ja että se muutos pelasti hollantilaisen maanviljelijän. Ja että työnantajat ja ay-liikkeet olivat sopineet maltillisista palkavaatimuksista. Että sopimuksesta tuli malli, jota kopioitiin muihin maihin ja että kehitystä kutsuttiin "Hollannin ihmeeksi". Muistan sen, koska tuo sopimus sai nimekseen "Wassenaarin sopimus". Nimi, kuten oma sukunimenikin, tulee Haagin esikaupungin Wassenaarin mukaan, jossa sopimus solmittiin. Itse asiassa syntyi kaksi eri tarinaa, koska syntyi kaksi eri ihmisluokkaa. "Hollannin ihme" alkoi, kun maassa oli lähes miljoona työtöntä. Tuo ihme tarjosi 700 000:lle heistä "joustavan työpaikan" eli pätkätyötä. Loppujoukko, joka on yhä tänä päivänäkin olemassa käsittää kolmesataatuhatta ihmistä, joille ei edes pätkätyö enää sovi. He elävät päivärahalla, joka on toki vuoden 1980 jälkeen supistunut alkuperäisestä 30 prosenttiin. He eivät kuole nälkään, mutta heillä ei ole rahaa perustaa perhettäkään. He asuvat suurkaupungin slummeissa, he tulevat mediassa esille pelkästaan rikollisina. He eivät käy äänestämässä, he sairastavat enemmän kuin muut, he kuolevat aiemmin kuin muut. Vajaassa kymmennessä vuodessa kaikki kotimaassani muuttui myyntitavaraksi. Ja ne, jotka määriteltiin myyntikelvottomiksi, poistettiin näyteikkunasta. Wassenaarin sopimuksesta tuli 1990-luvulla hyvä vientituote. EU:n Maastrichtin sopimus vuodelta 1992 on puhdas kopio siitä. Rakennemuutos Hollannissa tuli valmiiksi syksyllä 1994, kun sosiaalidemokraattinen pääministeri nimesi maansa "Hollanti Oy:ksi". Maa oli vaihtanut nimensä... |
20.4.2006 Laskeuma Tarhaiässä poikani odotti kanssani mökkirannalla ukkosta ja kysyi, voisinko estää myrskyn tulon. Vastasin, että luonto tekee aina mitä se tekee eikä ihminen voi siihen mitään. Lapsi tyytyi siihen, sillä olihan se erittäin jännää ja kivaa mitä tuo luonto parin minuutin kuluttua tulisi tekemään meille. Ensi syksynä poika täyttää jo kymmenen vuotta ja luonnonvoimat vetävät edelleen hänen kaiken huomionsa. Nimenomaan luonnonkatastrofit määrittelevät mistä hän halua lukea ja mitä hän halua katsoa telkkarista. Maajäristykset ja tulivuorenpurkaukset voittavat liikenneonnettomuudet, pääsiäislomalla katselimme elokuvateatterissa "Ice Age":n. Katastrofissa ei hän eikä kukaan muukaan voi kuolla. Tulva olisi hänen mielestään Suomessakin hauskaa, samoin kunnon lumivyöry. Katsoimme lehtikuvaa, jonka toin aikanaan Hollannista mukanani ja hän nauraa: "Oot aivan läpimärkä ja onpa hieno lätäkkö. Kuin syvä se on? Onpa paljon ihmisiä. Onko ne poliisitkin ihan märkiä?" Kuva on vuodelta 1980. Kaksikymmentätuhatta mielenosoittajaa murtautui silloin Hollannin toisen ydinvoimalan rakennustyömaalle. Rajussa syksysateessa joenrannalla, poliisi oli myöskin polviin saakka mullassa ja rakennustyömaa tuhottiin. Tätä ydinvoimalaa ei koskaan toteutettu, toinen suljetaan vuoteen 2010 mennessä. Tsjernobylin räjähdys tapahtui niin Länsi-Euroopassa kuten Suomessakin kylmän sodan merkeissä. Tietoa katastrofista ei tullut lainkaan tai sitten propagandana. Huhtikuun 29. päivänä pari sataa mielenosoittajaa koettivat murtautua ja miehittää Hollannin terveysministeriön. Varhain aamulla saavuimme viidelläkymmenellä henkilöautolla mutta kun rakennuksessa oli enemmän vartioita kun odotimme, jouduimme perumaan homman. Myöhemmin samana päivänä suutuin Heidille. Heidi oli tullut Saksasta jo 70-luvulla, talonvaltaaja, kylmäpäinen feministi, rohkea nainen, viimeinen, joka joutuisi paniikkiin. Suutuin kun hän keitti juomavetensä ja kävi kerran tunnissa suihkussa: "Missä olit aamulla? Nyt tarvitaan taistelua, eikä paniikkia!" Lehdessä on kuva Tsjernobylistä, jossa kuu muuttui säteilysateessa punaiseksi. Poikani kysyy, onko se tulivuorenpurkaus. Vastaukseni tekee kipeää, mutta on minulle vanhempana velvollisuus. On aika laajentaa hänen maailmankuvaansa: "Ei ole. Tämä oli ihmisten aiheuttama luonnonkatastrofi." |
12.4.2006 Pakkoruotsi Oudoin kysymys mihin maahanmuuttaja voi törmätä on, haluaako hän oppia ruotsia. Soitin viranomaiselle, joka hoitaa tv-maksuja. Minua otti päähän, että joudun maksamaan ohjelmista, joita en voi ymmärtää. Toki suurin osa FST:stä on tekstitetty suomeksi, mutta silti jään säännöllisesti tyhjän päälle. Viranomainen selitti minulle, että "suomalaisilla on kaksi äidinkieltä" ja suositteli ruotsin kurssia. Ei kiitos. Haluan joskus tulevaisuudessa puhua ja kirjoittaa suomea niin, ettei kenenkään enää tarvitse korjata kielitaitoani. Varsinkin kun hallitsen jo ranskan, saksan ja englannin kielet ei ole mielestäni kovin fiksua satsata voimia, intoa ja aikaa johonkin kieleen, jota tuskin kymmen miljoonaa ihmistä puhuu. Ja kaksi äidinkieltä...? Missä tahansa muualla maailmassa sinut passitetaan mielenterveyssairaalaan, jos ilmoitat puhuvasi kahta äidinkieltä! Näyttäkää minulle toinen maa, jossa enemmistö pakotetaan puhumaan vähemmistön kieltä. Kyse on suomalaisten huonosta itsetunnosta ja ruotsalaisista, jotka käyttävät tätä hyväksi. Ruotsalaisten ylimielisyyden huippu on Ahvenanmaa. Itse asiassa saaristovierailun aikana kuulin ensimmäinen kerran, että kadulla ihmiset puhuivat ruotsia. Turussa, Vaasassa ja jopa Porvoossa ihmettelin, missä tuota FST-kieltä oikeastaan puhutaan, kun kuulin vain suomea ympärilläni. Maarianhaminassa päinvastoin en enää kuullut suomea. Eivätkä paikalliset enää ymmärtäneetkään heidän toista äidinkieltään... Kirjakaupassa jouduin puhumaan englantia ja museossa olin aivan eksyksissä. Uskoin, että museossa löytäisin vastauksen kysymykseen, mistä tämä sotku sai alkunsa. Suomalaisella ja ruotsalaisella on tietysti oma versionsa totuudesta eikä heiltä kannatta siis kysyä. Mutta museossa esineiden pitäisi puhua objektiivisesti. Maailmasta löytyy kahdenlaisia museoita. Toiset on tarkoitettu ulkomaisille vieraille ja ne antavat tietoa neljällä, viidellä eri kielellä. Toiset museot taas ovat puhtaita propagandavälineitä ja tarkoitettu kotiväelle. Niiden oma pyhä totuus pursottuu vain omalla murteellaan. Maarianhaminan museo kuuluu jälkimmäiseen ryhmään. Museo esittelee itsensä pelkästään ruotsiksi. Pikkukaupunki alkoi ahdistaa ja lähdimme turistiretkille maaseudulle. Seurue koostui ruotsalaisista, siis mannerruotsalaisista. Monien käsityökauppojen ja pikkuputiikkien jälkeen saavuimme hanuri-Matin päämajaan. Pelimannin johdolla mannerruotsalaiset lauloivat omaan Tre Kronor -humppaansa. Sitten isäntä kysyi, mitä minä haluaisin kuulla. Väki hiljeni, kun katsoin soittajaa suoraan silmiin ja vastasin: "Säkkijärven polkkaa!" |
6.4.2006 Yhtä juhlaa Kumpi on helpompi saada, Suomen kansalaisuus vai eduskuntapaikka? Eduskunta täyttää ensi vuonna 100 ja seuraavia vaaleja kutsutaan Juhlavaaleiksi. Myös minut kutsuttiin bileisiin, jopa ehdokaana. Ulkomaalaiset eivät kuitenkaan saa äänestää eivätkä asettua ehdokkaiksi eduskuntaan eli minun on samalla pakko hakea Suomen kansalaisuutta. Jos minä olisin tämän maan eduskunnan puheenjohtaja, olisin kyllä kutsunut touhun satavuotissynterille mukaan kaikki satatuhatta maahanmuuttajaa. Olisin tarjonnut heille maan parlamentin kunniaksi kerrankin kansalaisuutta erikoisnopeudulla. Suomessa kansalaisuuden saaminen kestää yleensä 3-5 vuotta... Minulla on siis kiire. Hollannissa sattuu olemaan samanlainen tapaus tällä hetkellä. Toki kotimaassani kyse ei ole eduskunnan jäsenyydestä vaan paljon tärkeämmistä asiasta, jalkapallomaajoukkueesta. Eräs afrikkalainen futispelaajan halutaan kesällä mukaan MM-kisoihin. Kaveri on jättänyt pyyntönsä ulkomaalaisviranomaisille, mutta ne haluavat, että oranssipaitojen kärkimies oppii ensiksi puhumaan kunnon hollantia. Ja se taas vaatii oman aikaansa. Koska jokaisessa nykyisessä menestyvässä jalkapallojoukkueessa puhutaan niin kuin Babelin tornissa, tämä vaatimus kuulostaa aika oudolta. Minulta taas vaaditaan todistusta, että osaan kirjoittaa suomea. Aikanaan sellainen todistus tuli jonkun äidinkielenopettajan kautta. Mutta uudistettu ulkomaalaislaki vaatii, että käyn suomen kurssin ja läpäisen kielikokeen. Eikö olisi joka kannalta helpompi, jos esimerkiksi tämän lehden päätoimittaja saisi todistaa, että kirjoitan sen verran suomea, ettei hänellä on sen kummemppaa hankaluutta sen kanssa? Mikä on valtion mittari? Pitääkö suomen taitoni riittää kaunokirjallisuuden nobelinpalkinnon saamiseen vai katsotaanko tarpeelliseksi taidoksi se, että pärjään Vanhasen Matin tekstiviestien kanssa? Joka tapauksessa tämä paperisota maksaa. Kielikoe, kaikki liitteet, passikuvat, kopiot ja sitten vielä postimerkki mukaan, hakemus maksaa vajaa tuhat euroa eli minun tapauksessani siihen menee kahden kuukauden tulot. Tähän lintukodin maahan et pääse mitenkään halvalla! Varsinaiseen vaalikampanjaani ei jää tällä tavalla paljon rahaa. Mutta intoa sen sijaan löytyy. Lähtökohtani on selvä. Koin 1980-luvulla kotimaani hyvinvointiyhteiskunnan romahduksen, enkä halua katsoa sivureunalla kun sama toistuu Suomessa. |
30.3.2006 Hullu isä Heitä kutsuttiin "Plaza de Mayon Hulluiksi Äideiksi", ja he kokoontuivat kolmekymmentä vuotta peräkkäin joka torstai Buenos Airessissa. Nyt kuin Argentiinan sotilasdiktatuurin uhrien omaiset lopettivat mielenosoituksensa, paikka siirtyi "Hullun Äidin Aukiona" ikuisuuteen. Myös Hulluja Isiä löytyy. Esimerkiksi Englannissa, Saksassa ja Hollannissa nämä isät järjestäytyvät vaatimaan tapaamisoikeutta lastensa kanssa. Suomessakin tuhansien lasten yhteys jompaankumpaan vanhempaan (yleensä isään) katkeaa avo- tai avioeron jälkeen. Englannissa Hullut Isät sortuivat viime joulun alla jopa väkivaltaan. Onneksi oma tilanteeni ei ole niin epätoivoinen. Vuosia kestäneen kaaoksen ja surun jälkeen entinen ja nykyinen perheeni näyttävät olevan sopeutuneita tilanteeseen. Kaksi poikaa näkee minua suhteellinen säännöllisesti ja heidän äitinsä kanssa olen samaa mieltä lasten kasvutuksesta. Kriisistä selvisimme ilman viranomaisten apua. Luin lehdestä, että Porissa jonotetaan perheneuvolaan. Tämä jono löytyi jo viisi vuotta sitten eikä pelkästään Porista. Ainoa, jonka sain viranomaisilta, oli kirje jossa oli mukana lasku. Tai oikeastaan kirjeen saaja oli lasten äiti, koska minua ei löydetty. Kuitenkin jos joku laittaa nimeni hakusanaksi Googlessa, hän saa minusta kaikki ne tiedot jotka olen halunnut julkisuuteen. Yrittäjänä olen tavoitettavissa missä ja milloin tahansa. Virka-ihmiset voisivat ottaa mallia sitä... Kirjeen sävy oli kuitenkin sellainen, että joku oli nähnyt hirveästi vaivaa etsiessään minua, ja turhaan. Wanted Joop Wassenaar, sitä laatua. Täydellisessä yhteisymmäryksessä lasten äidin kanssa en maksa hänelle elatusmaksua vaan poikien matkan edes takaisin Poriin plus heidän ylöspitonsa täällä. Kerran kuukaudessa tämä maksaa 150 euroa. Eli kun toimeentuloni on jossain 400-500 euroa per kuukausi, poikien visiitti syö noin kolmasosan koko kakusta. Yrittäjänä en saa toimeentulotukea. Lasten äiti saa, ja se on oikein. Mutta onko sekin oikein, että minut leimataan maksuhäiriöksi? Anteeksi kuinka? Maksuhäiriöksi. Kun on käynyt selväksi, että minulla ei ole varaa maksaa, minut rekisteröidään maksuhäiriöksi. Minun maailmankuvassani maksuhäiriö löytyy peli-automaatin vierestä. Tai asuntomarkkinoilta, missä tuskin ylioppilaaksi kirjoittanut nuori hirttää itsensä sadantuhannen lainaan. Tai yrittäjyyskurssilta, missä ihmiset houkutellaan ottamaan 200 000 lainaa perustaakseen kaupungin seitsemännen tai oliko se kahdeksannen kebab-paikan... "Hullu isi!", poikani huutavat kun he näkevät minut. Se on meidän keskeinen tapaa osoittaa, että on hauskaa. Katson heitä silmiin ja tiedän, että kyllä, he pärjäävät hyvin. En ole tehnyt rikosta vaan kaksi onnellista poikaa... |
23.3.2006 Sodan ääni Siinä iltana, kun ensimmäinen ihminen astui kuuhun, kuulin isäni itkevän. Miehen tunteenpurkaus ei johtunut Neil Armstrongin tempusta. Isäni eli vuodet 1902-1992 ja näki siis kaikki 1900-luvun muutokset. Kun kysyin häneltä kerran, mikä oli ollut suurin muutos, hän vastasi, että melu: "Pikku hiljaa unohdimme hiljaisuuden." Ihmisen kävely kuussa oli aika hiljaista touhua, mutta ei se juuri mitenkään vaikuttanut ikämieheen. Vuonna 1969 perheemme vietti kesälomaansa Pohjois-Ranskassa, Verdunissa, missä ensimmäisessä maailmansodassa kuoli puoli miljoonaa ihmistä parissa vuorokaudessa. Me lapset tuijotimme vaaleapunaiseen kuuhun ja olimme sataprosenttisen varmoja siitä, että ihmiskunnan iso askel näkyi kaukoputkissamme. Mutta isäni käveli satojen tuhansien valkoisien ristien peittämässä maisemassa. Yhtäkkiä kuulin kun mies huusi. Hänen äänensä ei ollut tästä maailmasta. Hetken kuluttua tajusin, että hän itki. Lukiossa luin E.M. Remarquen "Im Westen Nichts Neues" (Länsirintamalta ei mitään uutta) ja ymmärsin, että isäni oli ollut vuonna 1914 yhtä vanha kuin minä olin silloin siellä Verdunissa. Kirjassa kuolee hevonen ja lukiessani sen kappaleen minusta tuntui, että isäni itku oli sama ääni kuin se joka lähti siitä loukkaantuneesta hevosta. Hollannissa toisen maailmansodan uhrien muistopäivänä pidetään kaksi minuuttia kestävä hiljainen hetki. Kello kahdeksan illalla kaikki pysähtyy ja sammuu. Vanhan Turun ja Porin läänin mittaisessa, mutta 17 miljoonan ihmisen asuttamassa maassa, jossa meteliä ja kiirettä on yleensä ympäri ämpäri, täyshiljaisuuden teho on valtava. Sekä ensimmäinen että toinen maailmansota vaikutti miljoonien ihmisten arkielämään. Nykysotaa käydään, koska emme tunne olevamme osa siitä. Taistelu tapahtuu maassa, jossa valtaosa meistä ei ole koskaan käynyt. "Meidän" uhrejamme ei haudata siellä, vaan heidät tuodaan kotiin. Toisen puolen uhrien itkua emme ymmärrä, koska emme puhu heidän kieltään. Tuskaa ja tuhoa seuraamme telkkarissa olohuoneessamme. Irakin sota on tämä nykysota. Koska sodan uutisointi on sensurointu, seuraan tapahtumia internetissä. Aina kun katson ja luen tästä sodasta, muistan erään musiikkikappaleen. Se on Cole Porterin laulama "Cry Me A River" ("Joet Tulvimaan Itke"). Se soitettiin radiossa 20. maaliskuuta 2003 aamuyöllä, juuri silloin kuin Irakin sota alkoi. |
16.3.2006 Turvallinen maa (2) Hallitus on tekohengityksessä. Porukka on niin pahasti uupunut, ettei se jauha enää muuta kuin ikivanhoja ideoita ja myy niitä visioiksi. Massapotkut vaativat lainsäädäntöä, mutta Matin sakki reagoi siihen kuten marttakerho epäonnistuneeseen juhlakakkuun: lompakot kaivetaan esiin ja kommentit ladataan "kyllä se siitä"-tasolle. Yleisön huomiota siirretään pörssihuijareista pikkurikollisiin kuten polkupyöräilijöihin vailla kypärää. Tai pakolaisiin vailla identiteettiä. Sisäasianministeri Kari Rajamäki halua palauttaa pakolaiset takaisin siihen maahan mistä he ovat tulleet, mikäli tuo kyseinen maa katsotaan turvalliseksi. Vuonna 2000 hänen edeltäjällään Kari Häkämiehellä oli samanlainen harhaidea. Silloin kirjoitin asiasta otsikolla "Turvallinen maa". Toisen Karin kohderyhmänä olivat irakilaiset, Rajamäen uhreina ovat somalit. Juuri tämä muutos näyttää, että kyse on varsin sattumanvaraisesta touhusta. Viime kuuden vuoden aikana lähes jokaista turvattomaksi tuomittua kolkkaa on jossain vaiheessa kutsuttu rauhalliseksi turvapaikaksi ja päinvastoin. Monitoroinniksi kutsuttu menetelmä, jolla pakolaisia vastaanottavat maat tutkivat pakolaisen kotimaan "turvallisuuden", on ikään kuin venäläinen ruletti. Virheitä tehdään ja pakolaisten pakkopalauttaminen on jo itsessään julmaa. Mutta mikä termi sopii Rajamäen ideaan, kun nyt on jopa kyse pakolaisten jälkikasvusta eli täällä Suomessa syntyneestä sukupolvesta? Ministeri haluaa karkottaa maasta somalit, joilla on rikollistausta. Minun arvomaailmassani kaikkein törkeimpiä rikoksia ovat raiskaus, rattijuopumus ja talousrikos. En tunne somalia nimeltä Kari Uoti tai Ulf Sundquist enkä somalia joka juo alkoholia. Eksootiset miehet ovat kyllä suomalaisnaisten suosikkeja. Tuli mieleen, että yllämainittu Kari Häkämieskin jäi kiinni, koska ahdisti naiskollegaansa, mutta hän lähti sentään omasta tahdostaan Helsingistä takaisin kotikaupunkiinsa Kotkaan! Maahanmuuttajien toinen sukupolvi kasvaa kahdessa erilaisessa ja hyvin ristiriittaisessa maailmassa. Kotona hallitsee vanhempien kotimaan kulttuuri, ulkona toinen, ikätovereiden kulttuuri. Kotona somalinuori lukee ehkä koraania, mutta kadulla hän halua mopon ja mp3:n. Kuten valtaosa suomalaisnuorista valtaosa somalinuoristakin on pikkukapitalisteja. Ja kuten osa suomalaisnuorista osa somalinuoristakin saattaa muuttua pikkurikollisiksi. Kun tuo mopo ja mp3 on ehdottamasti ja heti saatava, eikö niin? Kyynisesti voi sanoa, että nämä nuoret ovat täydellisesti sopeutuneet uuteen kulttuuriin... Maassa maan tavalla, eikö niin? Ministeri, joka halua todella puuttua nuorten rikollisuuteen, kieltää alaikäisiin kohdistetut mainokset. Ministeri, joka halua todella puuttua somalinuorten rikollisuuteen, tutkii heidän taustansa. Mutta ministeri, joka ottaa riskin lähettämällä pikkurikollisen maahan, missä hänet hirtetään, ei sovi oikeusvaltion hallitukseen. |
9.3.2006 Kuljettaja ja kuluttaja Itse menin aikanaan lakkoon heti tuoreena kaksikymmenvuotiaana työntekijänä. Vuosi oli 1982, ja se oli ensimmäinen työpäiväni Amsterdamin postissa. Tulin sisään, annoin ay-porukalle nimeni, allekirjoitin yhden lapun ja palasin vasta kuusi viikkoa sen jälkeen. Työnseisaus kuului silloin yleislakoon. Kotimaani meni kokonaan kiinni: satamat, lentokentät, kuljetus, koulut, jätehuolto, sairaanhoitajat, palomiehet, poliisit, jopa varusmiehet lähtivät kotiin. Väkivallalta vältyttiin, mutta uusille työtovereilleni postissa jäi hyvä mieli siitä, kun he polttivat maan isoimman sanomalehden painotalon maan tasalle. Oikeistolehti oli antanut lakkoilijoille potkut, hakenut heidän sijaansa työntekijät Saksasta ja kutsui ammattiliittoa "rikollisjärjestöksi". Lakko ei kuitenkaan jäänyt menestyksenä historiaan. 1980-luvulla Hollannin hyvinvointiyhteiskunta romahti. Säästökuri törmäsi sosiaali- ja kansaneläkerahoihin, pätkätyö levisi työmarkkinoilla kuin tauti lastentarhassa. Ensimmäinen työpaikkani oli samalla viimeinen. Postinjakelu automatisoitui ja minusta tuli lähes miljoonan työttömien joukkueen jäsen. Yleislakko jäi myös Hollannin historian ainoaksi. Solidaarisuus muuttui kirosanaksi. Ammatillinen liike ei pysynyt kassassa eivätkä työttömät pystyneet järjestäytymään. Sitä paitsi yhteiskunta on tullut lähes riippumatomaksi duunarityöstä. Tänään yleislakko onnistuu vain, mikäli joku pistää sähköt poikki... Vai onko vaihtoehtoja? Kuljettajat ansaitsevat kaikken tuen. "Pätkä"yhteiskunta johtaa umpikujaan. Yleisön solidaarisuus -sekä työnantajan kiire neuvottelupöytään kuitenkin tiivistyisi huomattavasti, jos linja-autot kulkisivat... ilmaiseksi! Silloinkin palaisi rahaa, muttei siltä mummolta, joka joutuu taksilla ajamaan terveysasemalle, vaan työnantajilta. Työttämät eivät pysty menemään lakkoon, eivät eläkeläiset eivätkä nuoretkaan. Mutta he ja me muut voimme olla ostamatta. Kuluttajien lakko on tulevaisuuden yleislakko. Kerran vuodessa järjestetään "Älä osta mitään"-päivä. Kuvitelkaa mitä tapahtuisi, mikäli tuo päivä muuttuisi viikoksi tai kuukausiksi? Nyky-yhteiskuntahan perustuu kokonaan kuluttamiseen. Joka halua muuttaa yhteiskuntaa, lakkaa kuluttamasta... |
2.3.2006 Mestarin loppulause Aki Kaurismäen "Laitakaupungin valot" on tavallaan tehty taikapaletin avulla. Ohjaaja tarjoaa katsojalle kaiken maailman värejä, mutta mieleen jää vain harmaa tai harmaaruskea niin kuin vanha paska. Äänten kanssa on tehty samanlainen temppu. Elokuvassa kuulemme, kun ovet ja ikkunat suljetaan ja hissi laskeutuu eikä puhuta paljon mitään. Mutta päähahmon Koistisen hiljaisissa kasvoissa heijastuu nyky-yhteiskunnan melu. Tässä katsotaan ja kuunnellaan ääriminimalismia, karuuden karuutta. Ainoastaan Koistisella on nimi. Hänen etunimensä sanotaan vain kerran, oikeussalissa. Ja mies nauraa vain kerran, silloin kun kevättalven aurinko lämmittää vankilan pihaa. Tässä Kaurismäki-leffassa ei enää edes kiroilla. Tässä ihmisten sanattomuudesta on tullut täydellistä. Tässä katsotaan ja kuunnellaan pörssikapitalismia, jossa toiset vartioivat toisten ominaisuutta, jossa toiset pukevat päälle univormun ja toiset juhlapuvun. Koistinen kuuluu ensimmäiseen porukkaan. Ikuisesti. Kun hän haluaa tehdä rahaa ammatillaan ja ryhtyy yrittäjäksi, hänet hylätään. Kun hän joutuu vankilaan, häntä vuorostaan vartioidaan. Hän on vain vaihtanut univormua. Amerikkalaiset kuulivat 1920-luvulla, että "prosperity is just around the corner" eli hyvinvointi löytyy aivan kulman takaa. Koistinen katsoo oman tilanteensa olevan "tilapäisesti" jotenkin, ja se onkin meidän päiviemme liberalismin mantra. Jopa silloin kun hän tekee kuolemaa, kaveri uskoo mahdollisuutensa vielä tulevan. Koistinen ei tajua, että markkinataloudessa kaikki on tilapäistä paitsi köyhyys. Talvella Portugalissa asuva Kaurismäki sanoo lehtihaastattelussa: "Saapuessani tänne Portugali oli kuin Suomi ennen aikaan. Tunsin seisovani keskellä tietä ja huutavani, että älkää Herra Jumala menkö samaan suuntaan. Mutta se oli turhaa". Mutta löytyykö valoa jostain? Koistinen ei osaa muuttaa kohtaloaan. Silloin kuin hän vihdoinkin kapinoi, hän käyttää väkivaltaa ja kuolee. Väkivalta ei siis ole ratkaisu. Entäs rakkaus? Naisen, joka todella rakastaa häntä, Koistinen kuitenkin hylkää, koska hän on nakkikioskilla työssä. Kun Koistinen tekee kuolemaa, tämä nainen pitää häntä kädestä kiinni. Hänen ei tarvinnut kuolla yksin... |
23.2.2006 Arvo ja mitali Olympiakisan kultamitali pitäisi antaa kaikkein sympaattisimmille urheilijoille. Sillä perusteella Torinossa Mikko Ronkainen olisi voittanut. Kumparelaskija Dale Begg-Smith on ehdottomasti näiden talviolympialaisten epämukavin kaveri. Australialainen on vielä pahempi kuin dopingin uhrit. Heitä voi loppujen lopuksi vain sääliä, mutta Begg-Smithin luokkaan kuuluvan huijarin ei olisi pitänyt saada edes lupaa harrastaa lajiaan. Mies vaikuttaa teinipojalta eikä ole tuskin täyttänyt kahtakymmentä, mutta hänen pankkitilinsä näyttää kymmenkunta nollaa muiden numeroiden jäljessä. Begg-Smith on monimiljonääri eikä hänen taloudellinen menestyksensä perustuu urheiluun. Siviilielämässään Begg-Smithin lempinimi on "The Spam Man" eli "Roskapostimies". Hän ajaa mustaa Lamborghinia ja tienasi jo 25 miljoonaa euroa parin internetfirman avulla. Toisen touhun nimi on AdsCPM, toisen CPMMedia. Säännöllinen internetkäyttäjä tietää, mistä on kyse kun webissä varoitetaan eniten juuri näistä kahdesta nimestä. Begg-Smith hoitaa 20 miljoonaa roskaviestiä per päivä. Tämän kaltaiselle rosvolle kuuluisi viimeisimpänä olympiakulta. Mutta myös muiden mitalinsaajien pitäisi ansaita voittonsa ensisijaisesti henkilökohtaisten ominaisuuksiensa ja vasta sen jälkeen suoritustensa perusteella. Tässä järjestyksessä pronssi menisi niille urheilijoille, jotka ovat huipulla kahdessa eri lajissa. Torinon pikaluistelukisoissa on mukana Jan Bos. Hollantilainen voitti veljensä kanssa useita mitaleja Sydneyn ja Ateenan kesäolympialaisissa pyöräilijänä. Joskus kyse on kahdesta kovin erilaisesta lajista. Eräs norjalainen oli aikanaan sekä shakin suurmestari että jalkapallomaajoukkueen keskushyökkäjä! Hopea taas menisi ensisijaisesti ihmetapauksille ja konkareille. Sellaisille ihmisille kuten itävaltalainen laskija Hermann Maier, joka palasi huipulle loukkaantumista seuranneen pitkän toipumisen jälkeen. Ja sellaisille kuten norjalainen Kjetill Aamodt ja kroatialainen Janica Kostelic, jotka ovat kuuluneet talviolympialaisiin vuosikymmeniä kuten kato kuuluu talonpitoon. Palataan vielä kultamitaliin. Onhan se kaikkein tärkein mitali kuten suomalainen niin hyvin tietää.... Yli 5000 kilsaa pitkän Ranskan ympäriajon ratkaisu syntyy joka kesä, kun pyöräilijät kiipeävät tuskin kymmenen kilometrin mittaisen reitin Alpe d'Huez´n vuoren yli. Ympäriajossa vuoret jaetaan vaikeustason mukaan kategorioihin 4, 3, 2 ja 1. Mutta kaunis ranskan kieli on keksinyt kauniin erikoissanan kuvaamaan tätä murskavaa vuorta. Sitä kutsutaan "hors catégorie"ksi, jossa "hors" tarkoittaa äärimmäistä. Torinoon mahtuisi kullan lisäksi vielä erikoispalkinto. Se menisi virolaishiihtäjälle Kristina Smigunille. Hänhän ei ole voittanut vain kahta kultamitalia ja reilua kahtasataatuhatta euroa. Hän on voittanut myös valmentajansa sydämen. |
16.2.2006 Terveellistä tupakointia Saapuessani Suomeen uskoin, ettei täältä löytyisi tupakointia lainkaan. Keski-Europaan verrattuna ilma oli niin puhdas, että itsekin lopetin. Minulla oli silloin vielä toinenkin harhakuva täkäläisten elämäntavoista. Maailmalla suomalaiset yhdistetään Paavo Nurmeen ja Lasse Viréniin. Ikään kuin kaikki etiopialaiset juoksisivat maratonin tai kaksi viikossa, siihen tapaan kaikki suomalaiset muka tekisivät viiden tai kymmenen kilometrin lenkin työpäivänsä jälkeen. Oletukseen vaikuttaa vielä se, että autovero oli niin korkea sekä bensa, bussi ja juna niin kalliita, että vaihtoehtoa juoksemiselle tuskin löytyisi. Kotonahan ei kukaan jaksaisi olla. NelosTV:tä ei ollut vielä olemassa silloin kuin muutin tänne ja pidin mahdottomana, että kokonainen kansa tuijottaisi koko illan pelkästään kolmea eri kanavaa. Elokuvateatteritkin menevät Suomessa kiinni jo ennen kuin ilta on kunnolla alkanut eikä kansalaisopistokaan ole yökerho. Uskoin tosiaan, että väki löytyisi radalta, urheiluhallista ja kuntosalilta. Kuinka ihminen voikaan erehtyä. Kotona suomalainen nielee vaikka kaksi tai kolme kertaakin per ilta Jyrki Koulumiestä. Hallissa hän kyllä käy, mutta ei pelaa vaan katsoo vaikka kuusikymmentä kertaa per kausi Ässät-Lukko-ottelua. Kuntosalillakin hän käy, mutta ei terveyden vuoksi vaan sen takia, että hän haluaa näyttää itseään muille. Suomessa ainoat jalankulkijat ovat eläkeläiset, jotka luulevat olevansa hiihtämässä... Kaikki muut suomalaiset liikkuvat istumalla. Lastenvaunu, polkupyörä, mopo, juna, linja-auto, auto, lentokone. Synkeän kuvan nuorten ylipainon syntymisestä saa linja-autossa, joka ajaa reittiä SAMK-Ulasoori. Bussiin nousee parikymmentä oppilasta. Porukka ostaa lipun mutta ei ehdi istumaan, koska lähtee seuraavalla pysäkillä bussista koulun toiseen rakennukseen. "Matka" on ollut tuskin kaksisataa metriä... Saapuessani Suomeen minulla oli siis väärä käsitys. Täällä tupakoidaan totta kai yhtä lailla kuin muualla, mutta sisällä. Ennen pitkään havaitsin itsekin jääväni lämpöiseen, mieluimiin sänkyyn. Harkitsin ostaa koiran, jotta minut pakotettaisiin ulos talven aikana. Mutta olen allerginen koirille ja kun meillä jo on kissa... Ratkaisua ei löytynyt. Kunnes lainsäätäjä tuli apuun. Tupakointi kielletään sisällä! Aloitin taas, ja kunnolla. En enää tyydy pikkusikareihin kuten aikanaan, vaan pistän suuhuni valtavan Havannan. Sitten laitan lenkkiasun päälle ja juoksen Meri-Porista Keskustorille edes takaisin... |
9.2.2006 Ääri ja muslimi "Itä on itä ja länsi on länsi, eivätkä nämä kaksi koskaan kohtaa toisiaan", Rudyard Kipling runoili sataviisikymmentä vuotta sitten. Parhaillaan tämä totuus on nähtävissä länsimaailman suurkaupungeissa. Kohu pilapiirustuksesta muistuttaa minua Salman Rushdien kuolemantuomiosta vuonna 1989. Istuin silloin joka päivä samassa raitiovaunussa Amsterdamissa. Suurlama iski Hollantiin 1980-luvun alkupuolella ja teki minun sukupolveni työttömäksi. Menin aamulla rautatieasemalle, jossa luin pysähtyneen junan jättämiä tuoreita sanomalehtiä. Talvella rautiovaunussa oli lämmitys, joka omasta kämpästä puuttui. Aamuinen ajokiertelyni oli kirjaimellisesti lämmityskiertely... Olin matkustajien joukossa melkein ainoa valkoihoinen. Muilla miehillä oli musta tukka ja viikset, naiset peittivät tukkansa tai jopa kasvot "burkan" avulla. He puhuivat keskenään äidinkielillään; he olivat kotoisin Turkista ja Marokosta, Jordaniasta tai Pakistanista. He olivat tulleet Hollantiin 1960-luvulla halpatyövoimana. He asuivat Amsterdamin entisissä työläiskortteleissa, meidän työttömien parissa. Rautiovaunu ajoi Amsterdamin keskustan läpi. Kanavat, ilotalot ja kauppakadut - kaikki mitä tekee tämän kaupungin maailmankuuluksi näkyi ikkunan läpi. Mutta turistikortteleissa ei kukaan lähtenyt pois eikä astunut sisään meidän vaunumme. Meillä ei ollut asiaa sinne. Meille Amsterdamin keskusta oli vielä vieraampi paikka kuin se oli turisteille. Kantaväki nimetteli matkatovereitani "muukalaisiksi" ja minua "laiskaksi". Meiltä puuttui rahaa nauttia Amsterdamin herkuista. Isoin syy väistää niitä oli kuitenkin se, että kielsimme ne. Meille kasinot, pornoshowt ja luxusautot olivat vastenmielisiä; tuo koko sirkushan pyörii toisten ihmisten ja ympäristön kustannuksella. Meille sivilisaatio, joka perustuu rahaan, ei ollut sivilisaatio. Tilanne vaati radikaalia vastausta. Minä itse aloin haaveilla muutosta pois kotimaastani. Halusin maahan, jossa voisin elää vaatimattomana ilman autoa, taloa ja iso rahaa, jossa ihmiset eläisivät lähempänä luontoa kuin Hollannissa. Rautiovaunun muu väki taas sulki itsensä omaan porukkaansa. Heille tuli uskonto yhä tärkeämmäksi yhteiseksi seikaksi. Islam on kasvanut vuodesta 1980 lähtien eniten lännen suurkaupungeissa. Maahanmuuttoni toteutui, säilytin elämätapani ja katson iloisena, kuinka poliittinen islam uhkaa länsimainen kuluttajakulttuuria kuten aikanaan sosialismi. Loppujen lopuksi ero minun ja äärimuslimin välillä on vain sitä, että en ole muslimi... |
2.2.2006 Krapula Silloin hermostuin lopullisesti, kun meneillään oli viimeinen vaalitentti TV-ykkösellä. Päivä oli ollut synkeä jo alusta alkaen. Jostain hämärästä syystä Satakunnan Kansa antaa edelleen entisen päätoimittajansa Erkki Teikarin kirjoittaa mielipiteitään. Viime torstaina tämä eläkeläinen sai häiritä valtalehden lukijoita muukalaisvihamielisyydellään. EU laajentuu ja Teikarille tämä aiheuttaa pelkästään tuskaa. Somalit, turkkilaiset, romanialaiset, bulgarialaiset, kroaatit - Erkki-papan mielestään heihin ei voi luottaa. Todennäköisesti entisen Jugoslavian hajoaminen on tuottanut hänelle vain iloa, koska Balkanilla asuu nyt enemmän kansoja joita voi nimitellä. Illalla olivat vuorossa TV-uutiset. Porkkalan palauttamisesta on kulunut 50 vuotta. Odotin keskustelua yllättävän palauttamisen syistä ja vaikutuksista Suomen ulkopolitiikkaan. Mutta Yle tarjosi sen sijaan puhdasta ryssittelyä. Eräs entinen asukas sai kertoa, kuinka talot olivat hajonneet eikä mikrofoni sammunnut ennen kun katsoja muisti "sen tyypillisen venäläishajun". Onneksi meillä on presidentti(ehdokas) Halonen, joka on kansainvälisesti tunnettu suvaitsevaisuutensa vuoksi. Porkkalan jälkeen vaalitentissä olisi aika laita ikkunat ja ovet auki, jotta tulisi raikasta ilmaa. Vai tuliko? Koko viime kuukauden vaalikeskustelu rajoittautui sisäpolitiikkaan ja viimeinen tentti toi kamalan huipun. Maailmassa tapahtui juuri samana päivänä paljon. Chirac ja Merkl uhkoivat Iranin ydinpommilla, Hamas voitti palestiinalaisvaalit. Mutta Ylen "journalismi" jauhoi Venäjää. Ehdokkaat olivat jo ilmoittaneet olevansa ihan samaa mieltä siitä, että "Venäjä ei aiheuta meille tällä hetkellä sotilaallista uhkaa", mutta turhaan. Tämä "Venäjä-keskustelu" oli jo kestänyt puoli tuntia kun kaveri, joka kutsui itseään toimittajaksi, väitti että "hiljattain Venäjä räjäytti kaasuputkensa Georgiaan." Minä olisin Tarja Halosena kyllä sanonut, että nyt tämä saa riittää. Seuraavaan tapaan: "Puhun nyt hetkeksi tämän maan presidenttinä eikä ehdokkaana. Tätä väitettä ei ole toistaiseksi todistettu tosiasiaksi. Emme voi perustaa Suomen ulkopolitiikkaa huhuihin. Eikä tämä vaalikeskustelukaan hyödy perusteettomista mielikuvista ja ennakkoluuloista." Minulle jäi krapula vaaleista. Vaikka virkaan nousi entinen eli kokenut presidentti, suomalaisten käsitys hänestä eivät ole muuttunut pätkääkään. Suomalaiset katsovat Halosta "meikäläisenä" isossa pelottavassa maailmassa, ikään kuin suurlähettiläänä. Hän ei kuitenkaan saa tuoda meille maailmaa tänne, tutustuttavaksi. Suomalaiset hyväksyvät sen, että "joku meistä" joutuu hakemaan osan kakustamme rajojen toiselta puolelta, mutta tämä "joku meistä" ei saa näyttää meille koko kakkua. Voitonriemussaan Halonen totesi, että "olemme osaa maailmasta ja uskomme, että se ei ole Suomesta pois". Valitettavasti hän puhui vain puolen ja vielä sadantuhannen suomalaisen puolesta. Toinen puoli koostuu Erkki Teikarista ja Porkkalan paluumuuttajista... |
26.1.2006 Entä jos kyllästymme Natoon? Nato on omituinen kerho. Jäseneksi voi tulla kuka tahansa, mutta mitä jos haluat siitä irti? Turkin liittyminen EU:hun saattaa kestää vielä vuosikymmeniä. Keskustelu pyörii turkkilaisten "eurooppalaisuudessa". Vasta nyt kun koko Eurooppa ja Turkkikin syö itsensä paksuksi McDonaldsissa ja katsoo itsensä sokeaksi saippusarjojen avulla, kysytään kuka on eurooppalainen ja kuka ei. Natossa taas Turkki on aina ollut tervetullut. Sotilasliitto sanoo puolustavansa ihmisoikeuksia ja demokratiaa, mutta Turkki ei saanut potkuja 1980-luvulla, kun maata hallitsivat kenraalit. Natoon voivat siis liittyä puhtaat fasistit. Tiedoksi vain Niinistölle, että sieltä löytyy kivaa seuraa. Mutta mitä jos Suomi vihdoinkin kansanäänestyksen avulla ja porvareiden johdolla liittyy tähän sakkiin, aluksi viihtyy siellä mutta pikkuhilja kyllästyy meininkiin? Kuvitelkaa esimerkiksi, että harjoituksien jälkeen poikamme lennetään ja ajetaan sellaiseen lomaparatiisiin kuin Afganistan? Sauli varmaa piiloutuisi kansanäänestyksen taakse ja kansa haluaisi mahdollisimman nopeasti pois liitosta, vaikka Venäjän avulla... Mutta onko se mahdollista? Saada itseään irti Natosta? En tunne yhtään maata, joka on liiton kuusikymmenvuotisen historiassa pudonnut siitä pois. Onko kerho niin suosittu? Vai onko irtisanoutumisen hinta liian kova? Hollanti ei ole tosiaan edes koskaan pyrkinyt Natosta irtautumiseen, vaan on yrittänyt olla kriittinen jäsen. Ensimmäinen yritys oli kaksikymmentä vuotta sitten, kun Keski-Eurooppa joutui Neuvostoliiton ja Naton pelikentäksi. Sekä Kreml että USA pitivät Ruhrin teollisuusaluetta ja Rotterdamin satamaa omanaan. Nato pisti Hollannissa ja Länsi-Saksassa tuvan täyteen ydinaseitaan, Neuvostoliitto teki samaa Uralin takana. Kansalaiset lakkoilivat ja osoittivat mieltään, mutta poliitikot vaikenivat. Kunnes kansalaiset ryhtyivät väkivaltaan ja sabotaasiin. Silloin poliitikot joutuivat paniikkiin. Sitten puhui USA:n presidentti Ronald Reagan. Kaveri kutsui hollantilaisten käyttäytymistä taudiksi: "Dutch disease" ja "Hollanditis". Ja Naton johtaja uhkasi, että USA sulkisi markkinansa hollantilaisilta ja USA vetäisi investoinnit takaisin Hollannista, mikäli... Hollannin talous, joka perustuu pankkitoimintaan, olisi USA:n toimien jälkeen kolmessa vuodessa pudonnut nykyisen Slovakian tasolle. Toinen pyristelykerta on meneillään nyt. Nato haluaa Hollannin osallistuvan sotaan Afganistanissa eli juuri sillä alueella, mihin suomalaiset ei ikinä haluaisi joutua. Haagin hallitus suostuu, eduskunta ei suostu, kansa riehuu. Ja taas USA.ssa asiasta kirjoitetaan, esimerkiksi lehdessä "Business Weekly". Joka ei ole siis turisti- tai urheilu- vaan talouslehti. Iso raha, joka yleensä ei edes tiedä missä Hollanti sijaitsee maailmankartalla, alkaa kiinnostua tästä kiistasta. Historia toistaa itseään. On taas selvää, että Washington harkitsee investointejaan tulppaanimaahan, mikäli... Nato ei ole kerho, vaan vankila. |
19.1.2006 Tosi-kapitalismi "Stadi on jo ihan pimee. Kohta tulee lumet ja loskat ja kaikki vitut". Tämä ei ole Mette Mannonen jossain salamikrofonissa vaan Oona Arto Salmisen viimeisessä kirjassaan "Kalavale". Vaikka olen asunut jo reilut kymmenen vuotta Suomessa, en ole ehtinyt vielä lukea paljon maan kaunokirjallisuutta. Este siihen saattaa kuulosta omituiselta: suomalaisen kirjan sivuilta puuttuvat tyhjät rivit. Kirjan avatessani törmään valtavaan kasaan pitkiä sanoja, en saa hengittää rauhassa, lukeminen alkaa heti rasittaa. Yritin totuttautua siihen lukemalla suomeksi käännettyjä hollantilaisia kirjoja, mutta ei edes tuttu sisältö antanut paljon iloa. Vika ei ole suomalaisen kirjan sisällössä, päinvastoin. Olen todella nauttinut Arto Paasilinnan "Jäniksen vuodesta" ja Mika Waltarin "Sinuhe, egyptiläisestä" omalla äidinkielelläni sekä Leena Landerin "Tummien perhosten kodin" antamasta kuvasta Kekkosen diktatuurista saksakielisenä käännöksenä. Mutta "Kalavaleen" luin yhdessä vuorokaudessa loppuun suomeksi ja tuntui surulliselta, kun en saanut viettää enemmän aikaa Oonan, "Fisu-Hanskin" ja Kasparin parissa. Toki joistakin sanoista en saanut selvää ja sanaleikit jäivät hämäriksi. Kirjan nimi taitaa olla hassu ja "Fisu" kuulostaa tosi epäsiistiltä. Hahmot kirjassa varmasti heijastavat olemassa olevia julkisuuden ihmisiä, joita minä en vain satu tuntemaan. Mutta "Kalavale" vaikuttaa rauhalliselta ja Oonan Helsingin murre on niin selkeää ja yksinkertaista, että tämä kirja sopisi erinomaisesti maahanmuuttajan oppikirjaksi. Sitä paitsi Salmisen viesti menee perille. "Kalavale" kuvailee tosi-tv:n surkeaa huippua. Muistan hyvin, kun 1990-luvun lopulla "Isoveli"-ohjelma tehtiin Hollannissa ja minulta kirjeenvaihtajana kyseltiin, sopisiko sellainen formaatti myös suomalaisille. Vastaukseni tuli Hollannin radiossa legendaariseksi: "Epäilen, että jos suljet viisi suomalaista yhteen huoneeseen, et saa paljon muuta aikaan kun syvän hiljaisuuden." Käsitin asian aivan väärin. Suomalaiset toki puhuvat paljon enemmän kun aikaisemmin, varsinkin kännykkään. Eikä tosi-tv:ssä ole kyse puhumisesta. "Kalavalen" Oona ei osaa kuin kiroilla, kun taas formaatin kehittäjä Kaspari puhuu pelkästään nörttikieliä. Sitä paitsi tosi-tv on tosi-kapitalismin syntymisen oire. Ja sen synty vei Suomessa enemmän aikaa kuin Euroopassa. Hollannin hyvinvointiyhteiskunta romahti jo 1980-luvun alussa. Silloin syntyi B-luokan ihmisiä, jotka muodostivat vuonna 2000 Isoveli-ohjelman yleisön. Ihmisiä, joiden vanhemmat jo olivat pitkäaikaistyöttömiä. Ihmisiä, jotka ovat oppineet, että heidän arvonsa lasketaan pelkästään rahalla. Niin kuin "Fisu-Hanski" toteaa kun hän tutustuu formaatin osallistujiin: "Monelta puuttui hammas tai kaksi, mutta jo ennen hampaita ne olivat menettäneet kykynsä pureksia. Niiden oli pakko niellä. Niiden oli pakko niellä kaikki se mitä niille myytiin osamaksulla ja joustoluotolla, kaksi kolmen hinnalla". "Isoveli" on vallannut Suomenkin ja Arto Salminen kuoli äkilisesti. Ainoa lohdutus on, että tosi-tv.stä syntyi kaunokirjallisuutta... |
12.1.2006 Pakkojoulu Joulu aiheutti pääkaupunkiseudulla mielenkiintoisen keskustelun Suomen monikultuurisesta yhteiskunnasta. Eikä vain siellä. Helsingin Sanomissa syntyi keskustelu päiväkotilaisten ja koululaisten joulujuhlasta. Eräissä kouluissa ja tarhoissa joitakin vanhempia otti päähän juhlan kristillinen sisältö. Monet pitävät kuitenkin virsien laulamista ja rukoilemista jouluun kuuluvana. Totta kai evankeliumin lukeminen ja enkelit ja tähdet kuuluvat jouluun. Yhtä paljon kun kuusi ja pukki. Keskusteluun sekoitettiin kuitenkin termi "suomalaisuus". Jouluaaton keskipäivällä pistin radion päälle. Olen opinnut, että Turun joulurauhan ilmoittaminen kuuluu suomalaiseen jouluun. Yhtä paljon kun kuusi ja pukki ja virsi ja enkelit. Porilaisten marssi oli kuitenkin vielä pahasti kesken kun vaimoni sanoi, että hän ei halua kuunnella "tuota tekopyhyyttä". Oho? Olenko maahanmuuttajana enemmän suomalaistunut kuin Porissa syntynyt ja koko elämänsä viettänyt puolisoni? Hassuahan se olisi! Vai onko vain niin, että joulua ei voi samaistaa suomalaisuuteen? Kristilliset seikat kuuluvat suomalaiseen jouluun samalla lailla kun kuusi, pukki ja Turun touhu: rekvisiittana. Ne muodostavat varsin kaupallisen ja perhekeskeisen juhlan pakkauksen. Ei sen enempää eikä vähempää. Mutta lapsikin huomaa, että kristillinen usko ei enää kuuluu suomalaisten arkipäivään eli suomalaisuuteen. Suomihan on kuten kaikki länsimaat täysin sekularisoitu. Miksi maahanmuuttajien olisi pakko osallistua johonkin, jota ei ole enää olemassa? Monikulttuurisuus vaatii kunnioitusta molemmilta puolilta, sekä kantaväeltä että maahanmuuttajilta. Kunnioitus tarkoittaa sitä, että molemmat puolet tutustuvat toiseen kultuuriin, mutta ketään ei pakoteta osallistumaan siihen. Monikulttuurisessa keskustelussa suomalainen odottaa, että vieras tietää mitä kuusi, pukki, Turun tapahtuma, raamattu ja virsi ovat. Mikäli tieto puuttuu, kuuluu isännän opettaa sitä vierailleen. Mutta kerran tiedon saaneena maahanmuuttajalla on sama oikeus kuin syntyperäisellä suomalaisella. Hän saa itse päättää, uskooko pukkiin vai ei... |