2008

Puhutteleva nimi

Vuoden 2008 hahmo on ehdottomasti Koop Arpola. Aivan viime metreillä hän ohitti muut idolsit eli Obaman Barackin, Urpilaisen Jutan ja Soinin Timon. Syynä tähän on Arpolan etunimi.

Vaikka kuinka haluaisi toimittajana en pystynyt välttämään idols-ilmiötä. Hollantilaismedia on pyytänyt pari kerta kommentoimaan Suomen idols-kisoja. Eka kerran kyse oli Hanna Pakarisesta. Koska Euroviisut järjestettiin Helsingissä, radiokanava halusi tietää, kuka esiintyi Suomen puolesta ja jouduin selittämään, miksi idols-kisan voittaja voi edustaa maataan laulajana. Toinen kerran oli miellyttävämpi. TV-dokumentin taustamusiikiksi haluttiin suomalainen laulajatar, ja suosittelin Katri Ylanderia. Keskustelusta kollegan kanssa kävi ilmi, että myös Hollannissa tuon vuoden idols-kisan voittaja oli jo unohdettu, mutta sen sijaan kilpailun toinen oli Ylanderin tavoin saanut kunnon laulajanuran käyntiin. Anne Abreu on siis vahvistanut tätä omituista trendiä.

Arposesta minun ajatuksiani ei ole kysytty kotimaastani vaan Suomesta. Miehen hollantilainen tausta yllätti minut täysin. Siitä lähtien kun kaveri ilmestyi lööppeihin olin pitänyt häntä virolaisena. Sillä minun korvissani täällä Suomessa vain virolaisella voi olla niin epätavallinen etunimi. Mutta kuin minulle kerrottiin, että miehen äiti on hollantilainen, minua oikein pyörrytti. Koop?!? En koskaan ole kuullut sellaista etunimeä. Ja epäilen, onko Hollannissa nimi edes sallittu. Sillä myös siellä, kuten Suomessakin joitakin nimiä ei vain voi antaa lapselle. Siis kuvitelkaa! En todellakaan tiedä, pitäisikö Koopin puolesta nauraa vai itkeä.

Ensinnäkin äitisi on sen luokan sadisti, että hän antaa sinulle tuon nimen. Ja sen jälkeen olet itse oikein sadomasokisti, koska haluat sillä nimellä julkisuuteen. Kuka äiti keksii semmoista lapselleen? Eikö naisella ollut koria, jotta hän, ilmiselvästi halutessaan päästä irti pojastaan, olisi voinut laskea hänet Suomenlahdelle kuten Mooses aikanaan laskettiin Niiliin? Minkä ihmeen takia Koopia alettiin kutsua Koopiksi ja minkä ihmeen takia tämä Koop itse ei ole heittänyt nimeään Suomenlahteen heti kun hän tajusi, mitä se tarkoittaa hollanniksi?

On idolseja kuten Barack Obama, joka voitti USA:n presidenttikilpailun huutamalla “Kyllä me osaamme muuttua!”, joka lupasi lopettavansa sodan ja ilmoitti samalla hengenvedolla, että hän aikoo siirtää armeijan Irakista Afganistaniin. On idolseja kuten Jutta Urpilainen, joka voitti SDP:n puheenjohtajakilpailun kiljumalla “Kyllä me osaamme muuttua!”, joka lupasi uudistaa puolueensa linjan ja ilmoitti samalla hengenvedolla, että mikäli hän ei onnistu hänen seuraajansa voi olla Lipposen Paavo. Ja on idolseja kuten Timo Soini, joka haluaa voittaa EU-vaalit huutamalla “Kyllä kansa tietää” ja ilmoittaa samalla hengenvedolla, että mikäli tuo kansa äänestää hänet Brysseliin, hän antaa paikkansa jollekin tuuraajalleen.

On paljon idolseja, mutta Koop on se yksi ja ainoa. Koop on ainutlaatuinen. Sillä Koop ei tarvinnut mikään tekosyytä päästäkseen alansa huipulle. Koopin missio on läpinäkyvä. Koopin viesti on yksiselitteinen. Koop on mikä hän on, ei sen enempää eikä vähempää. Koopin nimi myy sekä häntä että koko idolstouhua yhdellä ja samalla hengenvedolla. Koopin nimi on sellainen, mitä englannin kielessä kutsutaan ”speaking nameksi”, puhuttelunimeksi. Ainoa nimi, joka sopii idols-kisaan ja sen osallistujaan.

Koop nimittäin tarkoittaa hollanniksi: “Osta”...

Virtanen

Hannu Taanilan Sävelradio jätti jälkeensä mustan aukon. Yleisradion ykköskanava tarjoaa samantapaisen ohjelman “Kirsi Virtanen”. Mutta kolme, neljä kertaa sitä kuunneltuani ymmärsin, että Taanilassa Yle menetti viimeisen yhteiskuntakriitikon.

Koska nykymediaslangissa plagiaattia kutsutaan formaatiksi, toisten kopioimista ei ole enää kielletty. Kuten Taanila aikanaan, nyt ”Kirsi Virtanen” pitää monologista. Ja kuten Sävelradiossa aikanaan, myös “Kirsi Virtanen” -ohjelmassa kuunnellaan sanojen välissä klassista musiikkia. Virtasen musiikki on kuitenkin eri kuin Taanilan. Taanila työnsi kuuntelijan korvaan väistämättä Taanilan lempimusiikkia: radiosta paukuttivat poikkeuksetta urut. Virtasen musiikkivalintaa sen sijaan voi luokitella suoraan sanottuna surkeaksi mössöksi. Valinta ei vaikuta lainkaan heijastavan Virtasen makua, vaan tulevan suoraan kaupallisesta Classic Radiosta. “Kirsi Virtanen” tarjoaa mahdollisimman paljon klassisen musiikin beach boyseja kuten Vivaldi, Haydn ja Mozart.

Virtasen musiikki ärsyttää ja samaa tekee naisen ääni. Virtanen puhuu selkeästi kuten Taanila. Mutta Virtanen puhuu liian nopeasti. Vaikuttaa siltä, että hän lukee paperista. Olen aina kuvitellut Taanilan istuvan kotonaan, keittiössään. Miehellä oli varmaan puulusikka toisessa kädessä ja mikrofoni toisessa. Kirsi Virtanen sen sijaan istuu mielikuvissani makuuhuoneessaan puettuna ikään kuin hän olisi lähdössä oopperaan. Mikrofoni on hänen tapauksessaan huippudesign-työpöydällä, missä ei ole lisäksi muuta kun paperi, mistä Kirsi lukee meille iltasatunsa. Siinä missä Hannu Taanila radiohomman suoritettuaan söi itsensä täyteen, yksinään ja kovin tyytyväisenä ja nauti sen jälkeen reilun päiväunen, Kirsi Virtanen levittää itsensä työn jälkeen oopperapuku päällä sängylleen ja alkaa soitella äitinsä tai entisen aviomiehensä kanssa.

Äänen tai musiikinvalinnan perusteella ei voi kuitenkaan tuomita radiokolumnistia. Negatiivinen palaute edellyttää paska sisältöä. “Kirsi Virtanen” on juuri sitä. Päinvastoin kuin Hannu Taanila Kirsi Virtanen ei ole yhteiskuntakriitikko, joka olisi hauskaa kuunnella. Eikä Virtanen ole terävä analyytikko, joka osaisi piristää kuuntelijan maailmankuvaa. Virtaselta emme saa oivallista kuvaa neoliberalismin katastrofaalisesta vaikutuksesta poliittiseen kulttuuriin kuten Taanilalta; hänellä olivat nuo ”Liisa Stubb ja Alexander Jaakonsaari ja muut idolskisan apinat, jotka ajavat meitä Natoon”. Virtanen ei analysoi yhtään mitään ja kritisoi vain naapuriaan, tv-ohjelmia ja taksikuskeja.

Virtanen puhuu suomalaisista ja suomalaisuudesta. Hän puhuu siitä samalla tavalla kuin valtaosa suomalaisista. Hän katsoo peiliin ja unohtaa ottaa etäisyyttä. Kuten niin monilla muillakin suomalaisilla Virtasella ei ole käsitystä siitä, miten muut kansakunnat katsovat itseään. Kuunnellessasi Virtasta saat kuvan, että suomalaiset ovat ainoa kansa maailmassa, joka ei osaa käyttäytyä ravintolassa, joka on ujo, liian vaatimaton, pukeutunut halvalla jne. Virtanen on paljastanut, että hän ei ole matkustanut kovin paljon. Siltä kyllä näyttää ja siltä valitettavasti kuuluu. Naiselle tekisi tosi hyvää viettää pari kuukautta, mutta mieluummin pari vuotta Suomen ulkopuolella, jota hän saisi aidon kuvan muiden kansojen luonteesta ja siitä, mikä oikeasti tekee suomalaisesta erilaisen kuin hänen naapurinsa.

Näin myös Yleisradio tekisi kuuntelijoille loistavan palveluksen...

Valo

Viime viikon uutisissa oli tilaa ufologeille. Tästä “ammattiryhmästä” tulee aina mieleen Valo.

Olen joskus asunut Urjalan Nuutajärvellä. Harva matkustaja ehtii lasitehtaan, -kaupan ja -museon takana sijaitsevaan kylään. Mikä on sääli, koska äärimmäisen pienessä yhteisössä voi bongata taiteilijoita, kuten Markku Salon, Kerttu Nurmisen ja Oiva Toikan aivan heidän kotipihassaan tai kyläkaupassa. Kansainvälisesti tunnettu porukka sekä kyläläisten muistissa edelleen elävä lasitouhun suurmies Unto Suominen sulautuvat saumatta yhteen jäljellä olevien tehtaan työntekijöiden ja Kelan asiakkaista koostuvan muun väen kanssa. Kylästä on hävitetty kaikki: posti, pankit sun muut, mutta baareja löytyy jopa kaksi kappaletta.

Omituisin nuutajärveläinen on Valo. Tai oikeastaan Valo asuu kymmenkunta kilsaa Nuutajärveltä Punkalaitumen suuntaan. Eikä Valoa itseään nähdä usein lasikylässä. Hänen puolisonsa Johanna hoitaa ostokset ja käy maatilaapulaisena työssä. Valon kautta olen tutustunut suomen kielen hienoon tapaan antaa ihmisille sellaisia nimiä kuten Valo, Satu, Säde. Ja Valon kautta olen oppinut, että Suomessa ihminen voi asua kadulla, jolla on tämän asukkaan oma nimi! Valokin asuu Valontiellä, entisessä koulurakennuksessa syvässä metsässä.

Vieraat tulevat Valontielle säännöllisesti. Sillä Valo on lääkäri. Tai miksi sitä ammattia nyt kutsutaan. Valo hoitaa ihmisten “henkistä maailmaa”. Lapissa Valo olisi samaani, mutta Valo asuukin Urjalassa. Lääketieteessä Valo olisi psykologi, mutta Valolla ei ole tutkintoa. Valo kutsuu itseään parapsy-kologiksi ja ufologiksi. Siinä missä Johannan ympärillä on tallin tuoksua, Valo haisee mielestäni huijaukselta.

Valon ja minun välit menivät poikki aika pian tutustumiseen jälkeen. Syynä ei ollut hoitosessio, vaan Valon valtakunnallinen maine tietokirjailijana. Valo oli tehnyt elämänsä löydön ja vetänyt jo johtopäätökset. Vanhus näytti minulle paperin, johon oli kirjoitettu jotakin, ja hehkutti: “En ole koskaan nähnyt tätä kieltä. Tämä on viesti suoraan kosmoksesta!” Katsoin tekstiä tarkemmin, enkä todellakaan uskonut silmiäni:

“En voi mitään sille, että tämä taitaa olla portugalia...”

Turisti Bagdadista

Se, mikä minua hämmästytti eniten Mumbayn tapahtumissa oli se, että eräs luksushotellin vieras oli turisti Bagdadista.

Ensimmäistä maailmansotaa ei ole aina kutsuttu ensimmäiseksi maailmansodaksi eikä edes maailmansodaksi. Jossain vaiheessa ilmiötä kutsuttiin Isoksi Sodaksi. Vasta 1940-luvulla, kun vielä isompi versio oli menossa, vuosien 1914-1918 tapahtumat luokitettiin maailmanlaajuiseksi ja ensimmäiseksi.

Toisen maailmansodan jälkeen odotimme kolmatta. Mystinen seikka siitä odotuksesta tuli. Ydinasesotana se uhkasi tuhota koko planeetan, siitä olimme varmoja. Mutta se ei vain toteutunut. Korean, Vietnamin ja Lähi-Idän sotia on kutsuttu paikallisiksi konflikteiksi ja eisenhowerit, kissingerit ja arafatit on palkittu rauhansankareina.

Kolmatta maailmansotaa ei siis tulekaan. Sillä se on saanut toisen nimen: terrorismin vastainen sota. Eikä maailmaa enää kutsuta maailmaksi. Maailma on globalisoitu ja globalisoinnin myötä on ilmestynyt jostakin tuo terrorismin vastainen sota. Kutsutaanko jossain tulevaisuudessa tätä terrorismin vastaista sotaa kolmanneksi maailmansodaksi? Se riippuu siitä, selviämmekö enää hengissä tästä sodasta.

Terrorismin vastainen sota on liian iso meille. Meiltä puuttuu keinoja käsitellä sitä. Ennen aikaan sota oli armeija toista armeijaa vastaan, oli joku sodan ideologia ja erikseen sotatoimia siviilejä vastaan. Siis 18-vuotiaat pojat vastaan toisia 18-vuotiaita poikia, vapaus vastaan diktatuuria, pommitukset, auschwitzit ja srebrenicat. Joku voitti, joku hävisi, tuli rauha, pystytettiin muistomerkit.

Mutta nyt jossain globalisoituneessa maailmassa, olkoon se Balissa tai Lontoossa tai Mombaissa, räjähtää. Nyt kokonainen armeija taistelee kymmenkuntaa poikaa vastaan. Nyt vaikka voimme seurata tapahtumia livenä telkkarissa ja internetissä, ei meille tule kuitenkaan selväksi, kuka taistelee ketä vastaa ja minkä ihmeen takia.

Globalisoituneet manhattanit, olkoot ne New Yorkissa tai Mumbaissa, ovat vielä liekeissä, kun salaliittoteoriat jo nousevat ilmaan. Kaikki epäilevät kaikkia, keskinäistä luottamusta ei synny, ei tule enää rauhaa. Kaaoksen keskellä emme muista mitään, emme edes eilisen voittajaa tai häviäjää. Tapahtumien vauhti imee meidän muistikapasiteettimme.

Kuka muistaa Mohammad Attaa? En tarkoita nyt Mohammed Attaa ”Kaksoistornien” tuhoajana vaan Mohammed Attaa ihmisenä, ystävänä, vaikkapa rakastajana. Helsingin Sanomissa ilmestyi 9/11:n jälkeen kuolemanilmoitus Attan kunniaksi. Joku meistä siis muistaa Attan ihmisenä. Tämä pieni uutisseikka hämmästytti minua eniten silloin.

Attan suomalainen ystävä, kuolemanilmoituksen maksaja, jäi paljastumatta. Vai jäikö? Vai pidätettiinkö hänet ja lennätettiinkö hänet salaa Guantanamoon? Olemme niin vauhtisokeita, että emme kysy enää tällaisen yksityiskohdan perään. Samanlaista sattui nyt Mombaissa.

Ei minua kiinnosta, onko CIA tai Intian hallitus järjestänyt iskun tai oliko se kokaiini tai Säkkijärven polkka joka piti iskijöitä kolme vuorokautta hereillä. Minua hämmästyttää se turisti Bagdadista. Siis juuri turisti ja juuri Bagdadista. Siis jossain Bagdadissa asuu ihminen, jolta ei puutu sähköä, juomavettä eikä rahaakaan. Siis jossain Bagdadissa elää ihminen, joka ei sure pommitettuja läheisiään tai nälkään kuollutta lasta, vaan joka suunnittelee ulkomaanmatkaa.

Mistä tämä kertoo? Siitäkö, että järjestys on palannut Bagdadiin? Saattaa olla, mutta onko rauha palannut kaupunkiin on jo toinen kysymys...

Jos Pertti Rönkkö olisi toimittaja

Saksassa asuu reilut 50 000 suomalaisia. Joukossa on varmasti henkilöitä, joka osaavat kirjoittaa Saksasta, saksalaisuudesta ja saksalaisista. Miksi media tarjoaa meille Pertti Rönkköä?

Yleisradion korva Berliinissä kärsii pahasti. Kolumnissaan “Jos Suomi olisi Saksa” (SK 25.11.) Rönkkö märisee siitä, että häntä kielletään kävelemästä Kurfuerstendamilla t-paidassa, jossa on hakaristi. Ja siitä, että Saksassa ei kuunnella sota-ajan iskelmiä. Jos Suomi olisi Saksa, ”Maamme-laulu laulettaisiin vasta kolmannesta säkeistöstä, sillä ensimmäistä ja toista säkeistöä laulavat leimattaisiin kiihkokansallisiksi”. Natsisymbolien täyskielto, sotaveteraanien leimaaminen, Suur-Saksan entinen sotasatama Königsberg, jota ei enää saa kutsua Königsbergiksi – Perttiä tämä ”poliittinen korrektius” suorastaan oksettaa. Jos Suomi olisi Saksa, ”media sensuroisi innokkaasti itse itseään. Historiaa se käsittelisi vain ´oikealla´ tavalla”.

Voin hyvin kuvitella, kuinka iloisesti Pertti lähtee saksalaisen puolisonsa kanssa juuri tänä ajankohtana viettämään lomaa kotimaassaan. Isänmaallinen suurkonsertti kirkossa, kukkalaiteiden laskeminen isoisän sankarihaudalle, vierailu kirjakaupassa missä on esillä tämän vuoden satsi Karjalan kohtaloa käsitteleviä teoksia (julkaisijat yltävät taas selvästi viime vuoden saavutukseen) – kaikki on kuten ennenkin ja Pertti nauttii. Linnan juhlaa hän katsoo vanhempiensa luona. Isä on kutsunut naapurinsa ja työtoverinsa kylään ja seuran keskipiste on isoäiti. Silloin kuin korkeaikäinen nainen herää päiväunilta ja kysyy ”Onko Viipuri jo meillä?”, miehet keskustelevat innokkaasti Venäjän ulkopolitiikasta.

Saksalaispuolisolleen Pertti selittää kärsivällisesti, mitä kaikki tämä tarkoittaa. ”Torjuntavoitto”, ”erillissota”, ”pakkorauha”, Pertti kertoo ja puolisoa melkein pyörtää. ”Onko isoisääsi aina sodasta lähtien tähän päivään saakka kutsuttu sankariksi”, hän kysyy epäluuloisesti ja Pertti vastaa: ”Valitettavasti ei. 1970-luvulla vasemmistoradikaalit leimasivat hänet sotarikolliseksi. Suomi oli silloin suometettu eli puhuimme, mitä Kreml käski meidän puhua.” Vasta silloin kun puoliso kysyy, miten Suomessa asuvat venäläiset ja muut venäjänkieliset kokevat kaiken tämän, osallistuvatko hekin jollakin tavalla sodan muistopäivään, Pertillä palaa pohjaan: ”Oletpa sinä umpisaksalainen! Venäläisillä on oma suurvoiton päivänsä ja suomalaisilla on oma muistopäivänsä. Ei niitä kannata ruveta sotkemaan!”

Suomi on saari isossa maailmassa. Eivätkä suomalaiset koskaan enää sen jälkeen ole olleet itänaapureitaan lähempänä kuin silloin juoksuhaudoissa...

Antaisin Pertin olla rauhassa, mikäli kaveri ei olisi kirjeenvaihtaja. Ammattitoimittajalta odotan ammattitaitoa. Pari päivää ennen kolumniaan Rönkkö kirjoitti saksalaisten suhtautumisesta eutanasiaan. Jutussa kierrätettiin kaikki mielipiteet armomurhan puolesta ja vastaan, ikään kuin se olisikin kirjoitettu Australiassa tai USA:ssa tai Ruotsissa. Ei sanaakaan siitä, minkä takia juuri saksalaisten on vaikea sallia eutanasiaa. Kuvitelkaa! Asut Berliinissä ja olet törmännyt joka kadunnurkassa sodan ja holokaustin muistoihin ja muistamiseen. Mutta eutanasiaa käsiteltävästä artikkelistasi puuttuvat kokonaan vuodet 1939–1945...

”Jos Suomi olisi kuin Saksa”, Rönkkö päättelee kolumnissaan, ”niin tätäkään kirjoitusta ei olisi julkaistu”. Niinpä. Saksalaislehti olisi antanut sinulle potkut jo sen eutanasiajutun vuoksi kysymällä: ”Oletko sokea?”

Kutsu

“Tasavallan presidentin kanslia, Sari Onnila, hyvää huomenta.”

“JoopFinland Porista, hyvää huomenta.”

“Anteeksi kuinka...?”

“JoopFinland ja Porista soittelen. Haluaisin keskustella niistä niin sanotuista väärennetyistä linnankutsuista...”

“Tasavallan presidentin kanslia havaitsi viime viikolla, että pieni osa tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanoton kutsuista on väärennetty. Toistaiseksi tuntematon lähettäjä on väärennetyllä kutsulla saanut jonkin määrän kansalaisia uskomaan, että heidät olisi kutsuttu itsenäisyyspäivän vastaanotolle, mutta valitettavasti olemme täällä presidentin kansliassa joutuneet kertomaan niille kansalaisille, että heidän kutsunsa ei ole lähetetty täältä eikä kelpaa juhlan sisäänpääsyyn. Väärennetyn itsenäisyyspäivän vastaanoton kutsun voi erottaa aika helposti...”

“Sory nyt vain, mutta asun kyllä pysyvästi Suomessa ja olen lukenut sanomalehtiä. Se, mikä minua kiinnostaa on, minkä takia en itse saanut sellaista kutsua, jonka te nyt julkisuudessa sanotte olevan väärennetyn.”

“Kutsun tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolle saa kansalainen, olkoon hän Suomen tai ulkomaan kansalainen, jonka työskentely on herättänyt positiivista huomiota. Tasavallan presidentin vastaanotolle kutsutun henkilön katsotaan edustavan niitä arvoja, joita itsenäisessä Suomessa pidetään perusarvoina. Tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolle kutsuttiin tänä vuonna Mannerheimin ristin ritareiden, presidenttien, hallituksen jäsenten ja kansanedustajien lisäksi taiteilija...”

“Anteeksi, anteeksi mutta minä en puhu nyt niistä niin sanotuista aidoista kutsuista, vaan minä kysyn minkä takia minä en saanut sitä versiota, jota nyt kutsutaan väärennetyksi. Onhan Suomessa niin pieni määrä maahanmuuttajia, että teillä olisi ollut helppo nakki kutsua kerran kaikki mamut syömään ja juomaan. Ja tanssimaan tietysti, vaikka suurin osa mamuista ei varmasti lähde tanssimaan Johann Straussia...”

“Anteeksi, että keskeytän puheenvuoronne, mutta kysymyksiin väärennetystä kutsusta tasavallan presidentin kanslia ei voi vastata, koska kanslialla ei ole vielä tietoa väärennetyn kutsun lähetäjästä. Poliisi tutkii asiaa ja...”

“Älä nyt yritä, rouva. Te olette lähettäneet tietyn määrän maahanmuuttajille linnankutsuja, jotka ovat erilaisia kuin tavallinen kutsu, joka lähtee umpisuomalaisille. Eräs mamu on havaitessaan tuon hänen kutsun erilaisuuden ottanut yhteyttä teihin ja kysynyt mikä homman nimi on. Te olette puhunut jostain turvallisuustoimenpiteestä ja kaveri on uhannut kertoa asian mediassa. Silloin teille tuli vellit housuun, koska mediassa te olisitte joutuneet selittämään hyvin rasistisen tekonne ja te olette keksinyt, että tuo merkitty versio on väärennetty kutsu ja koko tapaus on harmillista ilkivaltaa. Ja nyt minä haluaisin vain tietää ne kriteerit, joiden mukaan tuo, sanotaan nyt “kutsun mamu-versio”, on lähetetty...”

(Älä hermostu, Suomi: Tarinassa esiin tulleilla tilanteilla ja nimillä ei ole mitään tekemistä tositapahtumien kanssa. Itsenäisyyspäivänä suomalaiset voivat itse tarkistaa telkkarin ääressä, ettei linnan juhlassa tapahtuu tälläkään kertaa mitään poikkeuksellista...)

Kirkko, seksi ja sukupuoli

Suomen ev.lut.-kirkko taistelee seksin ja naisroolin kanssa. Tilanne näyttää toivottomalta niin kauan kun Suomessa sekoitetaan käsitteet tasa-arvoisuus ja homogeenisuus.

Valtaosa entisistä ala-astekavereistani viettää tavallista elämää. On kuitenkin myös heitä, jotka ovat kokeneet elämää lujaa. Identtiset kakkoset Arie ja Pieter kuolivat jo 14-vuotiaina. Tietysti he menehtyivät yhdessä, samassa autokolarissa. Pikkusiskoni paras kaveri Jannie sai surmansa 15-vuotiaana. Papin tytär puukotettiin keskellä päivää kauppakadulla. Oma paras kaverini oli taas Henk. Ujo yksinhuoltajan poika joutui jo 16-vuotiana vankilaan. Ja koska häkissä kukaan ei parane, Henkin putkareissut ovat toistuneet.

Rikollisuran teki myös Paul, mutta hänen kunniakseen on pakko lisätä, että rikos oli poliittinen. Paulin vanhemmat olivat syntyneet siirtomaan asukkaina Indonesian Molukkisaaristossa. Indonesian itsenäistyttyä hollantilaisten kanssa yhteistyötä tehnyt molukkikansa muutti lähes kokonaan Hollantiin. Koska Hollannin hallitus ei pitänyt lupaustaan ajaa molukkien itsenäisyyttä, molukkisissit kaappasivat vuonna 1977 junan. Kahden viikon piiritys päättyi Hollannin ilmavoimien pommitukseen, missä kuoli kolme matkustajaa ja kaikki sissit, heidän joukossaan 20-vuotias Paul.

Ja sitten oli vielä Jeroen. Tiedän, että nykyinen Jeroen ei ole enää laiha, vaaleatukkainen poika jonka kanssa kävin luistelemassa, vaan hän on muuttunut naiseksi. En huomannut aikanaan mitään erikoista Jeroenissa. Olen kyllä leikkinyt Jeroenin kodin pihalla nukketalon ja leikkikeittiön kanssa. Mutta sitä tein Jeroenin pikkusiskon kanssa.

Suomessa tasa-arvoisuus loppuu siihen, missä erilaisuus alkaa. Äärimmäisessä homogeenisessa yhteiskunnassa kaikki sopii kaavaan niin kauan kun se on samanlaista. Ja koska niin paljon näyttää olevan samanlaista, tämäntyyppinen yhteiskunta voi kutsua itseään tasa-arvoiseksi yhteiskunnaksi. Tasa-arvo ei kuitenkaan päde silloin, kun esiin astuu jotain erilaista. Vieras olento, olkoon se rikollinen, maahanmuuttaja tai seksuaalisen vähemmistön jäsen, eristetään heti. Homogeenisuus on sisäänkirjoitettu tämäntyyppisen yhteiskunnan perustuskäsitteisiin: se on ”tasa-arvoisuutta”. Ja ev.lut.-kirkko on tämän homogeenisuuden kulmakivi.

Ev.lut.-tragedia on se, että sillä on monopoliasema. Muualla naispapit ja homot eivät ole ongelma protestanttisille vaan katolilaisille. Olen itse syntynyt äärikalvinistiksi, seurakuntaan jolla on Hollannissa sama maine kun Suomessa lestadiolaisilla. Kotikirkkooni ei ajeta autolla sunnuntaina eikä katsota telkkaria. Mutta tämäntyyppiseen seurakuntaan mahtuvat kuitenkin naispapit ja homopapitkin! Silloin kun ensimmäinen homoseksuaalinen pappi tuli meille kylään, äitini ei pyytänyt muuta kuin että mies toisi puolisonsa mukanaan. “Jotta voidaan tutustua”, äiti selitti.

Meillä Suomessa on lähes vain mainittua ev.lutia. Muualla kansalainen voi helpommin joko jättää kirkon kokonaan tai siirtyä kirkostaan toiseen. Katolisessa maassa kuten Ranskassa valtio ja kirkko eivät sekoitu keskenään, ja siellä kansa äänestää nyt jaloillaan katolisen kirkon nais- ja homovihamielisyyttä vastaan. Keski-Euroopassa taas vaihtoehto löytyy ihan läheltä: Siellä katoliset ja protestanttiset seurakunnat elävät rinnakkain ja valikoimatarjontaan mahtuu nykyään myös islamilainen seurakunta...

Takaisin 1950-luvulle?

Vuoden Satakunnan yrityksen missio on lastensuojelu. Se on hieno asia. Mutta lähtökohta, että nykynuorison ongelmia aiheuttaa vapaan kasvatuksen saanut vanhempi sukupolvi, se on puhdasta höpöhöpöä.

Isäni löi. Ja potki. Pahoinpitely tapahtui äidin käskystä. Isä oli päivällä tien päällä myyjänä ja hän sai kotiin tullessaan rangaista tuon päivän rikolliset. Sitä tehtävää hän suoritti mielellään. Teon aikana hän piti kielensä hampaidensa välissä, sen muistan parhaiten. Lapsuudessani pelko ja tuska ei kuitenkaan loppunut näihin rangaistussessioihin, vaan perheen seitsemän lasta joutuivat myös todistamaan, kuinka isä kävi äitimme kimppuun.

Äitini ei mahtanut sille mitään. Silloin 1950-luvun vaihtuessa 1960-luvuksi avioero oli vielä lähes mahdoton asia. Vanhemmillani oli kuitenkin siitä rankkaa kokemusta, sillä silloin kuin he tapasivat vuonna 1947 isäni oli naimisissa. Avioero toteutui vasta kymmenen vuoden kuluttua. Koko sen ajan ja vielä monta vuotta sen jälkeenkin vanhempiani syrjittiin. Heidän oli vaikea saada työtä tai tehdä vuokrasopimus. Häpeä oli niin suuri, että meille lapsille ei edes kerrottu isän menneisyydestä. Itse sain vasta 22-vuotiaana tiedon siitä, että minulla on neljä siskopuolta…

On ikävä asiaa, että tänä päivänä tarvitsee tuoda esiin näitä kuvia varhaiselta 1960-luvulta. Mutta on muistettava, missä oloissa myöhemmin tuolla vuosikymmenellä ns. ”vapaan kasvatuksen liike” syntyi. On jo unohdettu, että lasten ja puolison ruumiillinen kuritus eli suomeksi sanottuna törkeä pahoinpitely oli silloin laajasti hyväksytty kasvatustapa. On jo unohdettu, että avioeron ja avoliiton mahdollistaminen on tuonut valoa ja toivoa tuhansien ja tuhansien elämään.

Sukupolvi, joka kävi tämän muutoksen läpi, on erittäin hyvästä syystä koettanut kasvattaa omia lapsiaan eri lailla. Syy, minkä takia tämä vapaammin kasvatettu sukupolvi ei pysty antamaan jälkikasvulleen sitä mitä se ansaitsee, ei ole vapaan kasvatuksen tulosta vaan uusliberaalisen talouden oheistuotetta.

Isäni myyjänä ei ajanut yksinään kotimaatani ympäri vaan otti minut mukaan. Siksi muistot lapsuudestani eivät rajoitu pelkästään lyönteihin vaan sisältävät myös lukemattomia kauniita kuvia Hollannin maisemista. Sekä selkeän kuvan siitä, mitä isäni teki työkseen. Eikä tarvinnut käydä lastentarhassa. Leikkikouluni oli silloin vielä lähes autoton katu, leikkikavereitani olivat naapuruston lapset.

Tiesin myös, mistä kaverieni vanhemmat saivat leipänsä. Peterin isän leipomo ja Mariannan äidin kenkäkauppa liittyivät saumattomana asiana meidän lapsimaailmaamme. Lapsimaailmassa oli aina joku aikuinen läsnä. En tarvinnut käydä anonyyminä anonyymissä terveyskeskuksessa. Meillä kävi kaksikymmentä vuotta peräkkäin sama tuttu kotilääkäri. Mies lainasi äidilleni ja hommasi meille vuokrakämpän.

Samassa roolissa olivat myös opettajat. Ei tarvinnut vaihtaa joka vuosi kaveripiiriä ja luokanopettajaa. Viimeinen heistä oli kuusi vuotta peräkkäin sama henkilö. Kaikki opettajat tiesivät olevansa ensisijaisesti kasvattajia ja he olivat saaneet riittävät eväät siihen tehtävään.

Kaikki tämä on hävitetty. Talous pyörii 24 tuntia vuorokaudessa, aikuiset ovat pätkätyöläisiä, työpaikan perässä muutetaan paikasta toiseen. Lapsille ei riitä enää aikaa. Ei auta, sillä vanhemmilla ei ole voimia tarkistaa, missä lapset ovat ja mitä he touhuavat. Mutta lapsilla on oikeus tietää, missä aikuiset ovat ja minkä takia he ovat niin paljon pois kotoa...

Muutos

Jos olisin usalainen, olisin kuulunut nukkuvien puolueeseen. Amerikan vaaleista puuttui vaihtoehto. Ja kaikkein epäilyttävin vaalilupaus oli Obaman ”muutos”.

John McCain olisi pysynyt Irakissa, Barak Obama sen sijaan siirtää armeijaa Afganistaniin. McCain kieltää abortin, Obama homoavioliitot. McCain korosti, että Hanoin pommitukset tekivät hänestä sotasankarin. Obama hakee neljän vuoden kuluttua toista presidenttikautta kokeneena sotapäällikkönä eli sotasankarina.

Usasta on muodostunut uhka maailmanrauhalle. Niin kauan kuin usalaiset suvut ovat ylpeitä siitä, että jokaisesta sukupolvesta pari tai kolme jäsentä kaatuu jossain sodassa, niin kauan tämä nykyajan Sparta tekee maapallosta epäturvallisen paikan.

Ääni Obamalle oli ”vote for change”. Mikä tämä muutos on? Epäilen, että se on se sama muutos, joka maailmassa on nähty viime vuosikymmenet. Taukoamaton muutos. Suunnaton muutos. Myllerys. Kaaos. Tuo jatkuva muutos, joka määrittelee esimerkiksi työkuvaamme.

Kuvitelkaa, miltä tuntuu nyt olla tuo hitsaaja, joka houkuteltiin puoli vuotta sitten rakennusalalle, koska siellä työtä löytyisi yllin kyllin. Hitsaaja saa kuitenkin tänään kuulla, että hänen ammatillaan ei ole ainakaan lähitulevaisuutta. Puolen vuoden kuluttua hän on kouluttanut itsensä vaikkapa lähihoitajaksi, mutta hitsauskyky on jo ruostunut. Vuoden kuluttua hitsaajista on kova puute ja niitä haetaan Filippiineiltä asti.

Taidot ja kyvyt ovat siis häviämässä. Onko tämä tahti viemässä meitä uuteen keskiaikaan? Aikaan, jossa meidän tarvitsee keksiä kaikenlaista perusjuttuja uudelleen ja uudelleen, ja jossa todellista tietoa säilyy vain jossain määrin luostareissa?

Keskiaika on aika kaukana, 1970-luku sen sijaan on tuoreena muistissani. Olin lukiolainen silloin ja 1970-luvu on ehdottomasti ollut nykyhistoriassa paras vuosikymmen nuorisolle. Sillä silloin sanat ”voitto” ja ”kilpailu” olivat tabuja, eikä ammatistaan lukiolaisen silloin tarvinnut murehtia, koska hänelle oli selvää, että hän lähti ainakin kuudeksi vuodeksi ja valtion täystuella opiskelemaan. Eikä tämä kuuden vuoden kuluttua yliopistosta valmistunut ollut mikään asuntolainan ja kahden auton omistava pätkätyöläinen, vaan kielitaitoinen erikoistutkija.

Usan tapahtumat ja asuntolainat tuovat mieleen Suomen tulevan presidentin. Tv-haastattelussa Sauli Niinistö pisti likaiset pankkiirinnäppinsä työväenliikkeen aatteeseen. Saatoimme kuulla, että Kokoomus on työväenpuolue ja saatoimme katsella, kun porvarien suurjuhlassa työväenliikkeen symboleja raiskattiin.

Nyt King Sauli otti esiin hänelle ja porukalleen ennestään täysin tuntemattoman ja jopa kirosanaksi katsotun termin ”solidaarisuus”. Kaveri ehdotti, että nyt kun ryöstökapitalismi räjähtää, asunto(lainan)omistajille perustettaisiin roskapankki.

Roskapuhetta! Ruokajonot kasvavat päivittäin, eikä meistä ole iso osa millään tavalla osallistunut nousukauden virheisiin. Mutta sitten löytyisikin solidaarisuutta omistavaa luokkaa kohtaan? Yep, yep, jätkä, tehdään näin ja annetaan niiden samojen kakaroiden, joille ”sauliniinistöt” ovat myyneet vielä puoli vuotta sitten asuntolainan, asua omistuskämpissään vuokralaisina.

Mutta älä sitten unohda toista hienoa työväenliikkeen periaatetta: kansainvälistä solidaarisuutta. Niinistön roskapankkiasuntoja ei tule vuokrata vain omistajille, vaan myös viisi kappaletta kiintiöpakolaisille...

Suomalais-Saksalaisesta yhdistyksestä

Joop Wassenaar kirjoitti kolumnissaan (ST 4.9.) hyvin loukkaavasti Porin Seudun Suomalais-Saksalaisen Yhdistyksen puheenjohtajasta ja antoi lukijan ymmärtää, että yhdistyksemme liittyisi uusnatseihin, mikäli Antti Pekolalla olisi riittävästi kielitaitoa.

Olemme juuri juhlistaneet yhdistyksemme 30-vuotista taivalta. Vieraanamme oli lähetystöneuvos Ulrich Peitz Saksan suurlähetystöstä, joka kiitti yhdistyksen toimintaa nimenomaan rakentavien yhteyksien luomisesta maittemme kesken.

Yhdistyksen puheenjohtajan ei tarvitse esittää kielitodistusta tullakseen valituksi. Tämänkin osion Antti Pekola täyttää, koska hänellä on puolustusvoimien edellyttämä todistus saksan kielen taidoistaan.

Yhdistyksemme ei ole mikään poliittinen peitejärjestö vaan puoluepoliittisesti sitoutumaton vapaan kansalaistoiminnan foorumi. Jos joku on kiinnostunut yhdistyksemme tarjoamista mahdollisuuksista tutustua Saksaan ja saksalaisuuteen, voi tulla mukaan. Kauttamme voi hakea myös opiskelijavaihtoon.

Mitä tulee saksalaisopiskelijoiden Mensa-ruokalaan, voimme todeta, että näissä opiskelijoille on tarjolla valtion tukema, hyvä ja varsin vaihteleva viikoittainen ruokalista. Keittotaitoinenkin opiskelija syö näissä ruokaloissa ihan mielellään. Puitteet opiskelijaruokaloissa ovat hyvin siistit ja viihtyisät. Aivan vastaava Kelan järjestelmä on suomalaisopiskelijoiden käytössä, nimeltään Amica.

Porin Seudun Suomalais-Saksalaisen Yhdistys

Maria Haavisto

Ulla Laurén

Laila Lehtonen

Hannu Salonoja

Seija ja Horst Sültemeyer

Rutiini

Vaalikampanjassa törmään omaan kokemattomuuteeni ja konkareiden rutiinimaisuuteen.

Mikäli en olisi itse ehdokas, äänestäisin sunnuntaina Kalevi Lipposta. Entinen työkkärin pomo jätti puolueen vaalituen käyttämättä. Veto, joka vetää hiljaiseksi. Minulla ei ole varaa siihen. Lipposenhan verkosto on minun verrattuna paljon isompi. Minun tapauksessani tuon 300 euron saaminen oli välttämätöntä saadakseni ylipäänsä jonkunnäköisen kampanjan aikaan. Rahat eivät menneet hukkaan. Mutta tekisin seuraavalla kerralla pari asiaa eri lailla.

Turha oli lehtimainos. En ajoissa tajunnut, että minun samoin kuin myös kaikkien muiden mainos hukkuu täydellisesti vaalimainosten valtamereen. Kuka lukija jaksaa imeä niitä? Harmittaa, että suurin osa tukirahasta meni niihin. En myöskään ymmärtänyt, että paljon tekstiä sisältävän mainokseni tulee lehdessä niin pienenä, että sitä ei saa enää paljon selvää.

Kaikkein turhin muuten on mielestäni houkutus pistää vasemmistoliittolaisena vaalimainos tähän lehteen. Tässä kohdassa suomalainen poliittinen kulttuuri on minulle edelleenkin täyttä abrakadabraa. Mikä logiikka siinä on? Siis, eikö tämän lehdin lukija äänestä jo Vasemmistoliittoa?

Virkistävää ja hyödyttävä on sen sijaan katukampanja. Olen tyytyväinen, että pistin loput tukirahat flyeriin, josta saan positiivista palautetta. Mutta olen kyllä katkera niille konkareille, joiden ei tarvitse seisoa kaatovedessä tai nousta kolmenkymmenen kerrostalon portaita, koska heillä ei ole pelkästään tukirahaa vaan myös tukiryhmä. Rutiinimaiselta vaikuttaa heidän kampanjansa, oikeastaan jo liian rutiinimaiselta. Heille, joille päättäminen on arkipäivää, politiikka näyttää oleva vain koneisto.

Pelkään, että myös tässä vaalissa uutta verta on turha odottaa. Missä ovat tulevassa valtuustossa nuoret, missä työttömät, missä maahanmuuttajat? Erittäin rutiinimaista on maahanmuuttokeskustelu. Mediassa ulkomaalaistaustaisia ehdokkaita testataan, ovatko he tarpeeksi ”sopeutuneet” Suomen yhteiskuntaan. Suuret kysymykset, kuten missä viipyy jo aikoja sitten luvattu maahanmuuttopolitiikka jäävät kysymättä.

Koti-Porissa puolueet kosivat vaalien alla maahanmuuttajia joka puolella, mutta ovat täysin hukassa silloin kuin maahanmuuttajien ongelmat tulevat esiin. Esimerkkinä Vihreät. He haluavat Poriin ”kaupungin palkkalistalla olevan maahanmuuttokoordinaattorin”. Herätys, vihreät pojat ja tytötkin. Meillä on jo sellainen... Satakunnan TE-keskuksessa istuu virka-ihminen, joka hoitaa maakunnan maahanmuuttajien kotouttamista.

Mielenkiintoinen kysymys tässä on, että miksi hän on umpisuomalainen. Miksi tämä koordinaattori ei voi olla itse maahanmuuttaja? Minkä takia ne harvat virat, jotka ovat tekemisissä maahanmuuttajien kanssa, menevät poikkeuksetta kantaväelle? Epäilen, että myös Vihreät ovat keksineet koordinaattorinsa siinä toivossa, että uusi virka työllistää suomalaisen.

Länsi-Euroopassa asuu toki paljon enemmän maahanmuuttajia kuin Suomessa. Silti ulkomaalaisen on myös siellä hankala saada työtä. Sitä varten keksittiin pakokeino. Ilmiötä kutsutaan positiiviseksi diskriminaatioksi. Naisille, vammaisille, maahanmuuttajille sun muille varataan kiintiöpaikkoja työmarkkinoilla. Ranskassa, Hollannissa tai Saksassa maahanmuuttajaan ei törmää enää pelkästään siivojana, vaan yhä useimmin pankin tai kunnan vastaanotossa.

Asenteet eivät muutu yössä. Porin kaupunki, joka varaa osaa viroistaan maahanmuuttajille, siihen tarvitaan varmaa vielä monta vaalikampanjaa. No, ei se mitään:

Hoidan joskus tämä hommaa rutiinilla kotiin...

Vasemmistolainen yrittäjä

Yrittäjä on Suomessa yhä edelleen outo lintu, varsinkin jos hän on vasemmistolainen. Raiskaamalla työväen aatteita Kokoomus on tuonut lisää sumua tähän tilanteeseen.

Websivuni nimi sisältää pienen vitsin. JoopFinland piste com harhauttaa lukijaa. Com on lyhennys termistä “commercial” eli kaupallinen. Internetissä lyhennys viittaa kaupalliseen touhuun. Sivullani en kuitenkaan myy mitään. Päinvastoin, sivulleni kerätyissä kirjoituksissa taukoamatta kritisoin kaupallista menoa ja ajattelua. Olen kuitenkin myyjä. Jossain muualla internetissä myyn kykyjäni. Toiminimen alla tarjoan kansainvälisiä palveluja. Onko yrittäjä Joop Wassenaar sama henkilö kuin pakinoitsija JoopFinland? Ja mikäli on, voidaanko luottaa siihen, että yrittäjä Joop Wassenaar on aito vasemmistolainen? Vai kuuluuko yrittäjä automaattisesti porvareihin?

Joka toinen hollantilainen on yrittäjä. Isäni oli yrittäjä, hänen isänsä oli yrittäjä. Suomessa yrittäjyys on Hollantiin verrattuna yhä edelleen lastenkengässä. Joka toinen suomalainen on virkaihminen ja tämä virka taitaa siirtyä suvun sisälläkin. Suomessa yritys perustetaan usein valtavalla rahasummalla, joka tulee joko perinnöstä tai pankista. Ja Suomessa sama yritys lopetetaan heti kun palkkatyötä löytyy. “Kunnon työpaikka” tarkoittaa suomeksi palkkaorjuutta. Yrittäjyys merkitsee suomalaiselle ensisijaisesti epävarmuutta, turvattomuutta. Ensimmäinen asia jonka suomalainen yrittäjä hoitaa on hänen eläkkeensä! Ja tätä eläkkeen maksua yhteiskunta vahtii kuin koira.

Termi “yrittäjä” tarkoittaa kaikissa kielessä eteenpäin pyrkivää ihmistä, sellaista joka yrittää saada jotain aikaan, joka haluaa toteuttaa itseään. Suomeksi sanottuna yrittäjä on ihminen, jolla on tuli perseessä. Moni maahanmuuttaja ryhtyy yrittäjäksi ei vain sen takia, että hän ei löydä työpaikkaa, vaan myös ja juuri sen takia, että maahanmuuttajana hänellä on rohkeutta ja ahkeruutta, jota yrittäjä tarvitsee. Yrittäjyys oli myös sitä, mitä Marx ja Engels toivoivat maailman työväen löytävän sosialistisen vallankumouksen hedelminä. Yhteiskunta, jossa ihminen ei ole enää palkkaorja vaan elää omasta työstään, omasta kyvystään.

Yrittäjyys ei ole rahasta kiinni. Marxilainen yrittäjä ei ole omistaja. Suomalaisten kaikkein kummallisin väärinkäsitys yrittäjyydestä on se, että yrittäjää, joka tienaa alle jonkin tietyn summan rahaa (noin 7 000 – 8000 euroa vuodessa) kutsutaan “harrastajaksi”. Käytössä tämä tarkoittaa, että hänet oletetaan olevan myös “kunnon töissä” eli palkkatyössä. Ajatus perustuu siihen, että ihminen ei voi elää noin 700 eurolla kuukaudesta. Miksi ei? Monet eläkeläiset elävät pienemmällä rahalla ja he maksavat siitä myös lääkkeet! Pienyritykseni on pyörinyt kohta seitsemän vuotta juuri minimaalisella budjetilla, koska en omista yhtään mitään. Minulla ei ole asuntoa, vaan olen vuokralainen, minulla ei ole autoa, vaan matkustan mahdollisimman vähän, minä en maksa eläkettä, koska uskon kuolevani yrittäjänä, jopa tietokoneeni on vuokrakone.

Omaisuus ei pelasta tätä maapalloa, päinvastoin. Yrittäjyydellä ei ole mitään tekemistä kapitalismin kanssa, sen kapitalismin joka perustuu rahanmyyntiin eikä työntekoon. Yrittäjä ei ole kapitalisti. Porvari ei ole yrittäjä. Olemme niinistöjen, olliloiden ja sarasvuomiesten harhaanjohdolla pahasti suistuneet radaltamme. Kokoomuksen mauton vaalimainos kertoo siitä kaiken. On yrittäjyyden raiskausta se, mitä ryöstökapitalistit ajattelevat työnteosta ja mitä he jättävät ajattelematta: He eivät ajattele, että ihminen ei ole kauppatavaraa.

Lisää vasemmistolaista yrittäjyyttä Porin valtuustoon! Numeroni on 364...

Loikkarit, paluumuuttajat ja tiirat

Kunnallisvaalien ehdokaslistoilta löytyy monta mielenkiintoista tapausta. Silmiin pistää eräiden ns. poliittinen CV.

Suomalaisella poliittisella kulttuurilla on paljon erikoispiirteitä. Kuvaan mahtuu myös loikka. Muualla käy niin, että jos poliitikko on epätyytyväinen puolueeseensa, hän yrittää joko perustaa uuden puolueen tai hän lopettaa uransa. Loikkaamista sattuu erittäin harvoin, sillä se johtaa melkein aina poliittiseen itsemurhaan. Loikkaaminen katsotaan kavereiden ja erityisesti äänestäjien huijaamiseksi ja siitä maksetaan hurja lasku.

Kotimaassani viimeinen loikkari oli Ayaan Hirsi Ali, joka tunnetaan maailmalla islaminvastaisen liikkeen keulahahmona. Ali petti Hollannin demarit siirtymällä oikeistoliberaaleihin. Uudelle puolueelleen nainen aiheutti jatkuvaa päänsärkyä ja vaalitappioita. Vihdoin hänet potkittiin pois ei vain puolueesta vaan myös Hollannista. Tällä hetkellä Ali hakee turvapaikkaa Ranskasta.

Suomessa loikkaaminen ei ole harvinaista eikä sitä edes puhuta. Viime torstain A-Plus-ohjelmassa telkkariin pääsivät neljä ulkomaalaistaustaisia vaaliehdokkaita, joukossa myös porilainen Evgenia Hilden-Järvenperä. Kun vetäjä kysyi häneltä, miksi hän on demarien listalla Evgenia vastasi: “SDP vastaa täysin minun aatemaailmaani”.

Hyvä, Evgenia, mutta minulle ja varmaan myös muutamille kymmenille muille jäi paha maku suuhun, sillä he ovat äänestäneet sinua vuonna 2002 vihreiden eduskuntaehdokkaana. Karmea juttu, että ohjelmassa kysymys “Evgenia, eivätkö vihreät silloin vastanneet aatemaailmaasi?” jäi kysymättä. Sehän olisi sytyttänyt aidon aatekeskustelun!!!

Suomalaisesta poliittisesta kulttuurista löytyy myös runsaasti ns. paluumuuttajia. He ovat jossain vaiheessa jättäneet politiikan, mutta tekevät paluuta siihen. Sekä politiikan jättämisellä että paluulla voi olla monta eri syytä. Kuten myös tyyli vaihtuu ehdokasta toiseen.

Ulvilassa Matti Lankiniemi tuli takaisin vihreiden listalle koska hän näkee, että Ulvilan tulevaisuus vaatii maalaisjärkeä. Ulvilalaiset saavat kiittää Jumalaa polviasennossa siitä, että Matti sattuu asumaan heidän paikkakunnallaan. Ainakin minua harmittaa se, että hän ei asu Porissa ja itse asiassa minua harmittaa se, että Matti ei ole vielä ehtinyt Arkadianmäelle.

Jos joku satakuntalainen on viime vuosikymmeniä saanut jotain aikaan niin juuri Matti. Hänhän on muotoilut maakuntaamme ympäristöystävälliseksi malliseuduksi. Sen lisäksi mies kunnioittaa äänestäjiään, sillä hän on aikanaan perustellut politiikan jättämisen ja nyt selittää, minkä takia hän on taas mukana.

Eri tapaus on Hannes Tiira. Hän palasi politiikkaan mainitsemalla itsensä “tieto- ja joskus ei-tietokirjailijana”. Aivan, tässä on kyse huumorista. Ja minkä luokan huumorista... Äänestäjän kannattaa muistaa, että Hannes hyvästeli aikanaan Satakunnan Kansassa Porin valtuuston otsikolla “EVVK”. Siis kuin koululainen, joka vastaa johonkin kysymykseen: “Ei vois vähempää kiinnostaa”. Tällainen koululainen todetaan ongelmaoppilaaksi ja hyvästä syystä.

Miksi Hannes saa sellaisen äänestäjiä ja kollegoja halveksivan lausunnon jälkeen unelmoida uudesta valtuustopaikasta? Mitä vetää ornitologia ja pappia nyt takaisin politiikkaan? Minkälaisena Hannes haluaa istua valtuustossa? Julkispellenä tai vakavasti otettavana päättäjänä? Onko politiikassa, johon yhä harvemmat haluavat sitoutua, varaa ihmisiin, joiden puolueen nimi on oikeasti EVVK? Polttava kysymys, johon vain yksi instanssi voi vastata.

“Hannes itte”....

Olen pelkuri

Kauhajoki pakottaa minut katsomaan peiliin. Se mitä näin, on masentavaa.

Tiistaiaamuna 23.9. Antti seisoo hississä. Tilanne yllättää meidät molemmat niin, että sanomme toisillemme “Moikka”. Ikään kuin vahingossa. On eka kerta puolentoista vuoden aikana, kun morjestamme vaikka asumme nykyään samassa kerrostalossa ja tapaamme useita kertoja päivässä.

Olen tuntenut Antin jo neljän vuoden ajan. Hän tuli aikanaan pelaamaan kerran viikossa korista paikalliselle ala-asteelle. Poika, joka satsasi koko sielunsa peliin. Ei tehnyt paljon pisteitä, koska kori oli hänelle liian korkealla, mutta hän riemuitsi joka kerran, kun minä kaksimetrisenä jättinä en pystynyt saamaan palloa häneltä pois.

Antin riemun merkki oli kaunis hymy. Sitä hymyä en enää näe tänä päivänä. Poika on kasvanut yhä kookkaammaksi enkä usko, että hän osaisi enää juosta niin lujaa. Eikä hän vissiin halua enää juosta. Nykyisin Antti vaikuttaa aika jämähtäneeltä, ikään kuin koko elämä roikkuisi jossain ylhäällä, eikä hän ehdi koskemaan sitä.

Mutta mistä minä sen voin tietää? Miksi spekuloida, kun minulla on suu, joten voin kysyä kuinka hän voi. Kello on seitsemän ja odotamme linja-autoa. Mihin kouluun Antti on menossa? Muistaakseni hän oli silloin korisvaiheessa yhdentoista eli nyt hän olisi viidentoista ja käy ylä-asteella. Kysynkö? Miksi olen iloinen, että bussi on jo tulossa?

Lauantai-ilta 27.9. ja linja-auton täyttää nuoriso. Pitkä ja laiha, tummatukkainen poika törmää sisään ja lentää penkkiin minun edessäni. Musiikkivehje korvassaan ja kännykkä kädessään hän viestittää ympäristöönsä, että hän ja hänen maailmaansa on täynnä vauhtia. Hänen viereensä istuu valkotukkainen kaunotar, hänelläkin napit korvissa ja toinen kone kädessä.

Poika oli neljä vuotta sitten Antin pelikaveri korissalissa. En muista hänen nimeään enkä näe häntä enää niin usein kuin Anttia. Ovatkohan he vielä kavereita? Tunteeko hän minut vielä? Vai onko hän vauhtisokeana unohtanut kokonaan, miltä hänen maailmansa näytti vain neljä vuotta sitten? Miksi en kysy häneltä? Miksi en kysy häneltä edes hänen nimeään?

Yhtäkkiä saan ihoni kananlihalle: poika ja tyttö pitävät toisiaan kädestä kiinni. He muodostavat pariskunnan. Pojan puhelin soi, hän vastaa ja odotan kysyykö tyttö kuka soitti. Ei kysy, ja vastaavassa tilanteessa parin kilometrin kuluttua poika jättää kysymättä, kuka soitti tytölle. Mutta kädet ovat koko ajan tiivisti yhdessä.

Saan seuraavaksi mielikuvan: Missähän he rakastelevat ämpeekolmoset korvassa ja kännykät kädessä? Hyi olkoon, mikä minua oikein vaivaa! Olinko itse viisitoistavuotiaana ja umpirakastuneena erilainen? Pidin silloin tytön polkupyörästä kiinni ja tyttö lauloi minulle “Oh Yoko” John Lennonin tuoreelta albumilta. Eli musiikki oli livenä ja kone oli eri, mutta olivatko myös tunteet erilaisia? En ainakaan muista puhuneeni hänelle silloin mitään järkevää...

Miksi perustan mielikuvani ennakkoluuloihin? Muistan äitini aina kertoneen, kenen kanssa hän oli junassa istunut ja kenen kanssa hän oli jutellut. Äitini ei koskaan sanonut, että ”rouva vaikutti surulliselta” vaan hän sanoi, että ”rouva kertoi tyttärensä hiljattain eronneen”. Sukupolvemme ei ole perinyt vanhempiemme puhekykyä. Miksi en kysy edes pojan nimeä? Kotona muistan, että hän on Jaakko.

Vai tiesinkö sen koko ajan, mutta muistamista helpompaa oli vain unohtaa se...?

Auto ja äijä

Autoilija on varsinainen luupää. Viimeisen tutkimuksen mukaan ympäristöystävällisyys ei ole vieläkään puheaiheena autokaupassa. Kuljetusvehkeen valintaa määrittelevät merkki, koko ja ajo-ominaisuudet.

“Nyt on mies miestä vastaan!”, eräs entinen naapuri huusi minulle. Ennen kuin tajusin mitä hän tarkoitti, kaverin nyrkki lensi jo naamaani. Olisin halunnut sanoa hänelle, että “En ole sellainen mies”. Mutta ei sekään olisi auttanut. Sillä käräjäoikeudessa mies selitti tuomarille, että hän oli ollut “jo viisitoista vuotta raitis”. Minulla ei ollut sellaista salaista asetta, koska en ole koskaan ollut päihteissä. Jos olisin siis ennen kohtalokasta nyrkiniskua sanonut hänelle, että en ole väkivaltainen, hän oli varmasti huutanut: “Saatanan homo!”. Ja sitten lyönyt minua vielä kovemmin.

Olen siis oppinut maaottelun hengen. Väistämätön osa Suomen kulttuurista on äijäkulttuuria. Kielikurssin vetäjä aikanaan neuvoi meitä maahan-muuttajia: “Suomalaiset miehet eivät puhu paljon. Oppikaa sanomaan “perkele” ja “vittu”, siten pääsette joukkoon mukaan.” Osaan sanoa nuo sanat. Silti suomalaisen miehen kanssa en tule toimeen. Meidän väliltä puuttuu kemiaa. Yhteisiä harrastuksia ja puheaiheita ei vain löydy. Pubissa suomalainen mies kääntää minulle heti selkänsä, kun tilaan suosikkidrinkkini, joka on ykkösolutta. Tulen kulttuurista, jossa ihmiset yleensä asuvat vuokralaisina eli minulla ei ole yhtään kokemusta eikä mielenkiintoakaan oman saunan rakentamista kohtaan.

Samaa pätee autoiluun. Hollannissa ehdit julkisessa kyydissä mihin vain. Kuten myös Porissa. Olen siis kortiton mies. Mutta olen Suomessa oppinut vaikenemaan. Sillä sukupuolikavereiden ja minun väliset väärinkäsitykset kasaantuvat bensa-asemalla, jossa istun ja kuuntelen radiota ja vaimoni hoitaa asiaa. Harva suomalainen tajuaa ilman selitystä, että olen aina kyydissä enkä ole menettänyt korttiani rattijuoppona...

Sama naapuri, joka kävi minun kimppuuni, on opettanut minulle mitä auton koko merkitsee omistajalleen. Miesparka käytti autoaan lepopaikkana. Joka aamu kello kymmenen hän parkkeerasi ajorautansa rivitalomme eteen, sammutti moottorin ja istui ratin takana liki kolme tuntia! Hän ei soittanut salapuheluita rakastajattarelleen eikä nukkunut. Hän vain istui ja ehkä kuunteli radiota, kunnes elämänkumppani käski hänen tulla syömään!

Mies oli äärimmäistapaus, mutta keskimääräinen autoilija käyttää vehjettään aivan samaan tarkoitukseen. Vaikka henkilöautossa on yleensä 4-5 istumapaikkaa, valtaosasta autoja löytyy vain kuski. Auto tarkoittaa omistajalleen vapautta. Eikä siihen auta mitään. Pääkaupunkiseudulla ihmisiä kehotetaan nyt ottamaan työmatkalla toisia kyytiin. Se on niin sanottua car poolingia. Ei tule onnistumaan. Hollannissa kymmenen vuotta sitten car poolingiin osallistujille jopa varattiin ikioma ajakaista. Silti koe kuoli mahdottomuuteensa.

Auto ei ole vain pyhä lehmä, vaan myös äijän kartano...

CV

Kunnallisvaalikampanja on lähtenyt liikeelle ja joka suunnalta tulee pyyntöjä poseerata kameralle ja kehoitus: kerro “itsestäsi jotain”. En halua kuitenkaan tuoda persoonaani parrasvaloihin vaan ideoitani. Tässä poliittinen cv:ni.

Yle:n ja MTV3:n vaalikoneista ensimmäinen on asiallisempi. Kaksikymmentä kysymystä ei oikeastaan lainkaan mene henkilökohtaiselle alueelle. Kysely haluaa tietää, olenko mies vai nainen ja siihen se sitten jää. Maikkari sen sijaan on härskimpi, kuten se on tv-ruudussakin. Ikä, ammatti, mihin uskon, kenen kanssa olen sängyssä... Ja kaikki tämä otsikolla “Anna kuva arvomaailmastasi”.

Onko tosiaan niin, että vapaudella, tasa-arvolla ja yhtenäisyydellä on jotain tekemistä sen kanssa kuinka monta kertaa olen eronnut tai olenko luterilainen vai vapaamuurari? Että esimerkiksi valtiovarainministerin täytyy olla kahden lapsen isä, joka ajaa volvoa, koska vain sellaiseen tyyppiin voi luottaa? Henkilökohtaisesti en tunne turvattomampaa ympäristöä kuin ihanneperhe. Miksi totaalikieltäytyjä ei olisi sopiva puolustusministeriksi?

Tulen kulttuurista, jossa poliitikko – on sitten kyse kunta- tai valtakunnan tason poliitikosta - on harma virkamies. Hän edustaa puoluettaan ja puolue edustaa tietynlaista poliitista ideaa. Poliitikko tekee uransa puolueessaan. Suvussani ei ollut poliitikkoa eli sellaista, joka teki uran poliitisella puoluella. Äitini äänesti kristillisdemokraateja, se on saksankielisten ja Benelux-maiden valtapuolue. Isäni teki samaa tyydyttääkseen vaimonsa tai jätti äänestämättä.

Intohimoni yhteiskunnallisiin asioihin sain isolta veljeltäni. Hän ei ollut tyytyväinen juuri mihinkään. Hän kielsi uskonnon, perhe-elämän ja työuran, oli totaalikieltäytyjä ja kasvissyöjä. Kun hän lähti Amsterdamiin opiskelemaan, hän lähetti minulle Punaisen Nuorison ja palestiinalaississien järjestön PLO:n lehtiä, joita jaoin koulussani. Se oli 14-vuotiaana ensimmäinen poliitinen tekoni.

1970-luvun lopulla harkitsin Hollannin kommunistisen puolueen jäsenyyttä, mutta matka Neuvostoliittoon oli minulle liian kova pettymys. Muuttaessani Amsterdamiin hylkäsin koko parlamentarismin vaikutusmahdollisuutena. 1980-luvun suurlaman aikana ulkoparlamentarismi kukki parhaiten. Olin osa porukasta, joka todella vaikutti sekä Hollannin että kansainväliseen poliittiseen arkeen.

Saatiin Saksassa, Englannissa ja Hollannissa ydinvoimalat kiinni tai ne jäivät rakentamatta. Saatiin eurooppalaiset puolustamaan Keski-Amerikan vasemmistohallituksia, jotka vastustivat USA:ta. Saatiin eurooppalaiset boikotoimaan Etelä-Afrikan apartheid-järjestelmää. Ja talonvaltaajina valtasimme länsieuroopalaisten suurkaupunkien keskustat, jotka näyttivät silloin 1970-luvun rakennusbuumin jälkeen autiomaalta. Ne täyttyivät teattereista, pikkukaupoista, leikkipuistoista ja ihmisistä.

Lama jätti Länsi-Euroopassa miljoonia ihmisiä vaille työpaikaa. Olin mukana perustumassa työttömien omaa aikakauslehteä sekä työllistämisprojektina että äänenkantajana. Olin myös mukana perustamalla lehteä, joka kyseenalaisti 1990-luvun EU-politiikan. Amsterdamin ja Maastrichtin sopimuksethan olivat muuttaneet “Linna EU:n” yhä rasistisempaan suuntaan.

Silloin kun se lehti meni konkurssiin ja poliittinen ilmapiiri Länsi-Euroopassa tuli yhä ahdistavammaksi, muutin Suomeen. Täällä olen ensimmäistä kertaa elämässäni liittynyt poliitisen puolueeseen. Tilanne pakotti. “Katudemokraatia” kuten kutsun 1980-luvun ulkoparlamentarismia, on lähes kuollut, politiikka kiinnostaa yhä vähemmän. En luovu. Nyt eikä koskaan ole varaa luovuttaa.

Olen sitkeä vasemmistolainen...

Tervetuloa Poriin

Maakunnan valtalehti kirjoitti viime viikolla kahdesta eksootisesta vieraasta. Perusta tulleesta rahtialuksesta ja italialaisesta prinssistä. Etelä-ameri kalaiset tulevat tuskin toista kertaa Poriin. Prinssi jäikin tulematta.

Kallonlahden satamaa laajennetaan, joten sinne mahtuisi nykyistä isompia laivoja. “Port of Pori” on mukana kansainvälissessä kilpailussa. Vai onko? Etelä-Amerikasta lähtenyt alus sai heti saapuessaan miltei kaikki suomalaisviranomaiset kylään. Tulliviranomaiset ja poliisit eristivät laivan ja sen henkilöstön, armeijan sukeltijat laskeutuivat Kallonlahden veteen ja Satakunnan Kansa lähetti paikalle Harri Aallon.

Viranomaiselle oli tullut vihje, että aluksesta saattaisi löytyä huumeita. Valtavan ratsian tulos oli tasan nolla ja seuraavana päivänä tutkinnan johtaja ei puhunutkaan enää vihjeistä, vaan “tavallisesta kansainvälisestä menetelmästä, kun kerran oli kyse niin isosta laivasta”. Niinpä niin. Rotterdamissa, Hampurissa tai Buenos Airesissa viranomaiset ja erityisesti journalisti Aalto olisivat sellaisen munauksen jälkeen tutkinneet tuota vihjettä!

Viikon toisen vieraan eksoottisuus ei liitty tämän syntymämaahan vaan hänen nimeensä. Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa Venetsian ja Piemonten prinssi Emanuele Filiberto di Savoia. Suomessa tällaiseen hahmoon ei törmätä joka päivä. Etelämpää heitä kuitenkin löytyy vielä ylin kyllin. Siellä tämän Filiberton viesti olisi varmaan katsottu roskapostiksi, mutta Porissa se sai kaupungin kulttuurihallinnon johdon sekä Satakunnan Kansan toimittajan pään sekaisin.

Vaikka kaveri petti lupauksensa eikä tullutkaan kylään, niin tästä huolimatta Ville Hammarberg kirjoitti siitä kaksi kertaa puolen sivun jutun. Jutujen ehdottamasti mielenkiintoisin kohde oli Filiberton viestin hämärä alkuperä. Viesti on tullut Poriin jonkun O. Halmeen avulla, mutta vaikka Halme pysyy vaisuna siitä, mistä yhteys Italiaan on saatu, Hammarberg tyytyy siihen, että “ilmeisesti takana ovat yhteiset tuttuvat Suomessa.”

Filiberton yhteiskunnallisesta puuhasta Hammarberg ei anna enempää tietoa kuin sen, että hän on saanut tittelinsä italialaisrojalisteilta. Vasta aivan artikelin loppussa toimittaja ilmoittaa, että prinsimme on saanut joskus toinenkin tittelin: maailman rauhanlähitteläs. Tämä titteli ei ole tullut Punaiselta Ristiltä tai YK:lta vaan “moonilaislahkolta”. Ja Hammarberg selittää, että “lahkon perustaja, sähköinsinööri Sun Myung Moon on ilmoittanut olevansa uusi Messias, jonka Jeesus henkilökohtaisesti valitsi työnsä jatkajaksi”. Ei muuta.

Voi pyhä yksinkertaisuus!

Pelkästään tämän faktan olisi pitänyt nostaa Hammarbergin ja kulttuurihallinnon porukan hiukset pystyyn ja ottaa tuo O. Halme ja hänen viestinsä vastaan valkoisessa lääkärinasussa. Mutta valitettavasti Sun Myung Moonin lahkoon liittyy paljon enemmän epämääräistä kuin vain hulluutta.

Jokainen, joka on tutkinut Moonin ”Yhdistyskirkkoa”, on tullut johtopäätökseen, että CIA on aikanaan perustanut lahkon. Moonhan oli mukana perustamassa ”World Anti-Communist Leagueta”, eli maailmanlaajuista anti-vasemmistolaista kerhoa, joka on toiminut mm. Chilessä, Indonesiassa ja Etelä-Afrikassa. Moon kuuluu maailman sadan rikkaimman porukaan. Rahat tulevat ase- ja huumekaupasta. Arvioidaan, että Moon pyörittää 60 prosenttia eteläamerikkalaisesta kokaiinikaupasta ja lähes puolta afganistanilaisesta heroiinikaupasta. Tuleekohan prinssi vielä joskus Poriin?

Jos tulee, niin toivottavasti huumepoliisi on silloin paikalla...

Porin Pekolat

Naton provokaatiot Venäjää vastaan aiheuttavat yhä vakavampia vahinkoja, Olkiluodossa rakennetaan suurkatastrofi ja Porin valtuustossa enää vain vähemmistö hylkää terveyskeskuksen maksunkorotuksen. Meille riittää ongelmia, mutta maakunnan valtalehden mielipideosastolla keskustellaan siitä, onko homo rikollinen vai alkoholisti? Mistä tämä kertoo?

Opiskelu-ajallani ”mensa” oli ruokala. Siellä miehet, jotka eivät edes osanneet keittää kahvia, tulivat syömään. Haisevan, kiireinen ja hikinen paikka. Suomessa ”Mensa” on nerokerho. Seura, johon saa liityä, mikäli olet hyvin sanaristikossa. Kerhoon kuuluu muiden julkiksen joukossa Leena Harkimo, eli touhu vetää kyllä aitoja einsteiniä. Mensan Porin osastoa pyörittää Antti Pekola. Syksyn kunnallisvaalissa Pekola kutsuu itseään tieteilijäksi, eli Mensalla on varmaa tärkeä paikka tämän evp:n arjessa.

Politiikasta muodostuu Pekolan toinen rakkaus. Mies on lokakuussa jo neljännen tai viidennen kerran mukana vaaleissa. Googlessa ja Satakunnan Kansassa hän jauhaa ”punadiktatuurista” ja hänen mielestään syksyllä ”Valkoisten voittotorvet” kuuluvat Porin kaduilla. Tiedemiehenä Pekola tarjoaa lukijalle varsinaisen tietoiskun. Mies tietää, että suomalaisvankilat ovat täynnä virolaisia, että venäläisten sivistys tuli vuonna 1918, viisisataa vuotta suomalaisten jälkeen. Ja että homot eivät osaa solmia kestäviä suhteettä. Milloin Pekola kutsuu meitä mukaan polttamaan noitia?

Kirjoituksissaan Pekola puhuu mielellään yhteiskunnan puhdistuksesta ja siivoamisesta ja hän yhdistää itsensä ekofasisti Linkolan Pentin oppiin, että on olemassa ylä- ja ala-ihmisiä. Idea on johtanut valkoisten terroriin kansalaissodassa ja on natsien ajatusmaailman peruskivi. Pekolan kirjahylyssä Hitlerin ”Taisteluni” saattaa olla kunniapaikalla. Ylipäänsä mies tykkää Saksasta ja saksalaista. Äärinationalistinä hän silti vetää suomalais-saksalaista yhdistystä.

Mutta tekeekö tämä kaikki Antti Pekolasta miehen, joka ansaitsee huomion? Onko hän oikeistolainen taituri, joka parin vuoden kuluttua ajaa tämän yhteiskunnan asiat? Onko hän kehittämässä pohjaa ideoihinsa tunkeamalla itseään mahdollisimman moniin kerhoihin? Onko hän käyttämässä esimerkiksi tuota suomalais-saksalaista yhdistystä hyväkseen peitejärjestönä? Onko hän keräämässä täällä koti-Porissa ”Alte Kameraden” eli entiset aseveljet pöydän äreen ja samalla rakentamassa Saksaan kontakteja vaikkapa uusnatseihin?

Ei hän ole.

Antti Pekola osaa hädin tuskin sanoa ”Auf Wiedersehen” eikä osaa kunnon englantiakaan. Maailman uusnatsien kotisivuilta ei löydy mitään muuta Pekolan Antilta kuin hänen kirjoittamansa kirja Jatkosodasta. Pekolan elämä on jässähtynyt loppullisesti kuin silloin Kannaksella. Pekola ei ole edes vaarallinen, mies on vain ärsyttävä. Vika on Satakunnan Kansassa, joka antaa Pekolalle tilaa.

On uskomatonta, että joka kertaa kun Pekola piereskelee, lehti julistaa kaikki sen mitä siitä seuraa. Miksi sumialat sun muut saavat vapaasti toistaa itseään? Nämä Porin Pekolat varastavat tilaa muilta aiheilta. Vika on myös Kokoomuksessa, joka sallii Pekolan kaltaisen ilmiön ehdokaslistalaan. Puolue reagoi fiksusti ottamalla miltei heti etäisyyttä Pekolan homofobiaa kohtaan. Mutta kun lapsikin tietää, että mies tulee iskemään uudestaan, ainoa järkevä toimenpide porvareilta on Pekolan nimen ehdokaslistalta poistaminen...

Ääni

Eilen illalla Porin Vasemmistoliitto aloitti kunnallisvaalikampanjansa. Vaaleihin ei ole enää kuin kaksi kuukauta. Nyt on jo kiire. Ja nyt alkaa jännittää.

USA:n mallin mukaan myös Suomessa vaalit hoidetaan yhä enemmän tekstiviestien avulla. Sain sellaisen viestin reilu viikon sitten. Luonnollisesti vaali-sms oli lyhyt, melkein liian lyhyt, sillä en saanut oikein selvää, mistä oli kyse. Jokaisen viestintäkurssin ensimmäisessä tapaamisessa opetetaan, että kunnon kommunikaatio syntyy heti alkuriveissä vastauksena ns. MMMMK- kysymykseen. Eli Missä, Milloin, Mitä, Miksi ja Kenelle on tapahtunut.

Minut käskettiin vaaliehdokkaana Porin Eetunaukiolle eilen illalla kello 18, sen verran tajusin. Mutta mitä siellä pitäisi tapahtua? Se jäi hämäräksi. Viestissä puhuttiin laulamisesta. Pitäisikö minun laulaa? Ei missään nimessä! Kun luin viestin toisen kerran, helpotuin. Kyse oli itseni esittämisestä laulujen tauolla. No, tänään tiedämme jo miten kävi, mutta en lähtenyt eilen Eetunaukiolle laulamaan vaan puhumaan.

Minulle oli alusta lähtien selvää mistä halusin puhua. Ja mistä en haluaisi puhua. Yksityiselämäni on yksityiselämäni. Äänestäjälle saa riittää, että hän tietää nimeni ja asiani. Onko ikäni, ammattini tai kansallisuuteni tärkeä? Entäs lempibiisini tai vaimoni nimi? Eihän niillä ole mitään merkitystä. Tärkeää minulle on vain se, että pystyisin tuomaan esiin parissa lauseessa poliitisen viestini. Pystynkö minä antamaan lisäarvoa suomalaiselle poliitiselle kulttuurille?

Mikäli olen eilen illalla pystynyt sanomaan mikrofoniin sen, mitä kirjoitan seuraavaksi, Eetunaukion tapahtuma oli minun puolestani onnistunut. Uskon, että voin myönteisesti vaikuttaa suomalaiseen, satakuntalaiseen ja porilaiseen politiikkaan, koska en ole perehtynyt sen pahimpiin ominaisuuksiin. En ole jämähtynyt. En ole syntynyt maassa, missä pelätään ja vihataan itänaapuria. En ole saanut aamupuuron mukana ennakkoluuloja homoja, raumalaisia tai maahanmuutajia vastaan. En ole perehtynyt äijä-kulttuuriin enkä valtiokirkon harhaluuloihin. En pelkää erilaisuutta enkä muutoksia. Kiitos!

Vaikka minulla oli siis eilen selkeä kuva siitä, mistä halusin puhua, silti minua jännitti. Syy siihen on ääneni. Olen toki tottunut puhumaan yleisölle, opettajana ja radiotoimittajana. Kuitenkin opettajana puhun sisätiloissa ja Suomen kirjeenvaihtajana Hollannin radiossa puhun jopa näkymättömälle yleisölle. Mikrofoniin keskellä katua en ole puhunut koskaan ennen. Aäneni on liian “tumma”. Kotimaassani radioääntäni kutsutaan leikkimielisesti “maailman masentunein ääni”.

Eilisessä Eetunaukion tilaisuudessa esitykseni oli varmasti surkea. Tapahtumasarja etenee näin: tumma ääni, joka ei kanna riittävän kauas, minua jännittää, äänestäni lähtee viimeinenkin voima. No, kai olen pärjänyt yllätävän hyvin. Mikäli en pärjännyt, niin sitten voitte lukea tältä palstalta sen, mitä koetin eilen sanoa. Ja jos tilaisuus oli silti jonkunlainen poliitinen euroviisuri, kyllä minäkin lauloin. Ainoa laulu jonka osaan ja ainoa laulu jonka minun mielestäni saa laulaa Vasemmistoliiton vaalikampanjan merkeissä on:

“Kansainvälinen”...

Tekotuuli

Olympialaiset ja Georgian sota alkoivat samana päivänä. Silti minulle on ollut selvää, kumpi tarjoaa enemmän viihdettä.

Kiinassa olympialaiset saavat uudet kasvot. Aina Pekingiin asti tämän maailmanturnauksen synkin piirre on ollut urheilujien teennäinen suorittaminen. Doping on johtanut siihen, että joissakin tapauksissa vielä vuosien kuluttua kisojen lopputuloksia muutetaan. Mutta doping on sentään vielä näkymätöntä touhua. Nyt vuoden 2008 turnauksessa myös meidän silmiämme huijataan.

Pekingin olympialaisia vaivaa ns. photoshoppi-ilmiö. Tv-kuvaan ei voi enää luottaa. Avajaisissa osa kuvista oli syntynyt jo ennen tapahtumaa. Avajaisissa laulanut pikkutyttö ei laulanutkaan, koska lauloikin hän jolla on ruma naama. Naurettavin temppu on tekotuuli, joka puhaltaa silloin kun palkintoseremoniassa liput nousevat salkoon. “Beijing 2008” on Valhe isolla veellä.

Sen sijaan kuvat Kaukasiasta ovat virkistävää aitoja.

Georgia ja Venäjä tarjoavat tv-katsojalle klassisen sodan. Lähes museokelpoinen T-55-panssarivaunu heittää savua ja melua ilmaan, kun se kääntyy nurkan taakse. BMP-panssarivaunu taas kantaa tusinaa sotilaita katollaan. Ja aidot “Stalinin urut” pistetään toimimaan kaupungin ulkopuolella. Nämä kuvat tulevat ikään kuin Sylvester Stallonen B-luokan leffasta. En ole enää tottunut tällaiseen, sillä seuraan internetissä Afganistanin sotaa.

Siellä sentään heitetään ”smart bombs” eli älypommeja ja käytetään ”Hearts and Minds tactics” eli afganistanilaisten sydämen ja hengen voittavaa taktiikkaa. Afganistanin Uruzganissa ajaa hollantilainen Fennek-vaunu, jonka moottori on hiirenhiljainen ja joka tuottaa vain jäähdytettyä pakokaasua, joten vihollisen ns. lämpökiikari ei pysty havaitsemaan vaunua. Vehkeen katolla on kamera, joka katsoo yli 20 kilometrin päähän.

Afganistanissa ns. ”Forward air controller” on mies tai nainen, joka pyytää pommin auttaakseen joukko-osastoaan hankalissa oloissa. Hän ei kanna asetta vaan läppäriä, josta hän pystyy seuraamaan Naton verkon avulla, mitä tekee amerikkalaisen pommikoneen kapteeni. Lähteekö kone pommittamaan oikeata maalia?

Vaikka kyse on ”teknosodasta”, virheitä sattuu lähes päivittäin. Tämän vuoden alussa hollantilaiset olivat tuntikausia tarkistaneet taloa, josta ammuttiin heitä kohti. Kun talo vaikutti selvästi talibanin linnoitukselta, siihen iskettiin laserpommilla. Jopa kaksi kertaa. Ja onneksi toisellakin kerralla ohi, sillä kellarista tuli esiin kokonainen afganistanilaisperhe. Toisaalta teknosodassa photoshoppi on yhtä suosittu huijauskeino kuin olympialaisissakin. Monet ”virheet”, joissa on kuollut siviilejä, putsataan pois tietoisuudesta piirtämällä jälkikäteen talibanit siviilien sijalle.

Georgian sodan hurja uhrien määrää ei siis johdu ”ryssän julmuudesta” kuten tarkat, teikarit ja muut rasistit haluavat meidän uskovan, vaan venäläisten ja georgialaisten vanhentuneista aseista. Asiantuntijoiden mielestä Venäjällä on älypommit sun muut, mutta niiden määrä on hyvin rajoitettu.

Keskustelua Kaukasian tapahtumista vaivaavat tutut ennakkoluulot ja väärinkäsitykset. Venäjä on Idän Ranska. Kuten ranskalaiset, idän naapurimme osaavat syödä ja juoda hyvin ja ottaa elämän rennosti. Taistelukentällä sekä ranskalaisten että venäläisten suoritus on sen sijaan ollut läpi historian vaatimatonta. Ranskan “Force de frappe” eli iskuvoima petti vuonna 1871, 1914, 1940 ja vielä 1954 Indokiinassa. Myös Venäjän armeija on aina eksynyt pahasti heti, kun se on joutunut Äiti-Venäjän rajojen ulkopuolelle...

Voitettava: Kohtalo

Jussi, Akseli, Alma, Elina, Elma, Aune, Osku, Janne, Halme, Preeti, Viktori, Susi-Kustaa. Kesällä he tulivat minulle tutuiksi. Vihdoinkin tajuan tämän maan historian tärkeimmän osan. Olen lukenut Täällä Pohjantähden alla.

Lukeminen oli tauoton elämys. Voisin kuvitella, että myös teoksen kirjoittaminen oli samanlainen kokemus. Että Väinö Linna istutti itsensä eräänä iltana kirjoituspöydän ääreen ja lahjoitti suomalaisille yön yli jatkuneella valtavalla luomisen räjähdyksellä heidän tärkeimmän kirjansa. Linna nousee samalle harvinaiselle korkeudelle kuin Leo Tolstoi. Kuten Sodan ja rauhan ja Anna Kareninan myös teoksen Täällä Pohjantähden alla lukijaa itketetään ja nauratetaan, eikä mikään saa häntä heittämään kirjan sivuun ennen kuin sen sisältö on tullut eroamattomaksi osaksi häntä. Tolstoin ja Linnan kirjoja yhdistää myös se, että niistä puuttuvat “hyvät” ja “pahat”. Vaikka aloitin tämän palstan listaamalla pelkästään punaisten nimiä, kirjassa tulevat myös valkoiset esiin ihmisinä, joilla on tunteet. Kukaan ei voi kiistä, että paronin murha koskettaa lukijaa yhtä syvästi kuin esimerkiksi Koskisen veljesten tai Halmeen kuolema.

Kirjoittaessaan kirjansa 1960-luvulla Linna selitti kansalaissotaa silloisille sukupolville kertoen, minkä takia punaisten sissiarmeija epäonnistui ja miksi valkoiset sortuivat kansanmurhan tapaiseen. Saksassa oppinsa saaneet jääkärit toivat valkoisille ylivoiman. Ajan henki syötti voittajille ajatuksen, että ihmiset, jotka nousivat jo vuosiensatoja olemassa ollutta yhteiskunnan järjestystä vastaan olivat “sairaita” ja kirjaimellisesti heidät oli sen vuoksi puhdistettava pois sitä järjestyksestä. Toiseen kysymykseen “Täällä Pohjantähden alla” ei kuitenkaan antanut vielä vastausta.

Mikä sai punaiset vain kaksikymmentä vuotta heidän nöyryytyksensä jälkeen liittymään voittajiin talvisodassa? Vai liittyivätkö he? Onko totta, että luokkasodan ja internationalismin A:han ja Ö:hön perehtynyt suomalainen työväki kävi Mannerheimin johdolla naapurimaan kimppuun puolustamalla valkoisten “itsenäisyyttä”? Millä konstilla herrat saivat suomalaiset kuolemaan itärajalla? Pakotettiinko ihmisiä? Jäikö väestön suurin osa kotiin? Arvaan, että Linna on vastanut tähän kysymykseen siinä kirjassaan, jota en ole lukenut. Voin tuskin odottaa, kunnes luen Tuntemattoman sotilaan. Kirjan, jossa suomalaisten historian suurin valhe haudattiin.

Katkerasta tappiosta huolimatta Linnan mukaan punaiset eivät ”vain hävinneet” kansalaissodassa. Kirjan tärkein viesti lukijalle on ehdottamasti se kohta, jossa puhutaan Kohtalosta isolla kirjaimella. Punaiset, jotka selvisivät hengissä, olivat saaneet elämässään jotain hyvin tärkeää: Kohtalon. Kerrankin he olivat toimineet aktiivisesti maailmanhistoriassa. Sissiarmeijassa heidän elämänsä oli saanut merkityksen. Linnan kirjassa vuoden 1918 tapahtumat eivät tuo enää häpeää, josta ei puhuta, vaan jotka muuttuvat ylpeyden aiheeksi. Ei talvi- tai jatkosodan eikä suomettumisen aikana vaan juuri kansalaissodassa suomalainen on ottanut oman kohtalonsa käteensä.

Tämä viesti kuuluu myös 2000-luvun optio-Suomeen. On aika herättää hypnoosista. Ei Venäjä eikä mikään muukaan toinen kansa ole suomalaisten vihollinen, vaan heidän oma passiivisuutensa. Meistä puuttuu sitä, mitä oli Koskeloilla 90 vuotta sitten: Kohtalo. Meistä on riisuttu inhimillisyys. Meidän on saatava takaisin elämämme merkitys.

Koskelat näyttivät meille mallia

Iso Sisko

Kilpailu on uusliberalismin taikasana. Ihmisen on pakko olla parempi kuin naapurinsa. Myös sängyssä.

Nimi ”Iso Sisko” ei ole Prahassa sijaitsevan bordellin omituisin piirte. Amsterdamista löytyy ilotalo nimellä ”Skandinavisk”, vaikka sisällä ei mikään viittaa Pohjoismaihin. Antwerpenissa taas voi käydä “Uskollisten veikkojen baarissa”, vaikka bordellista on kyllä tässäkin tapauksessa kyse. Itse asiassa “Iso Sisko” on aika pätevä nimi ilotalolle, sillä sellaisessa paikassa törmää kaikennäköisiin ihmisiin. Baarin ääressä istuu valkoihoisia, tummaihoisia, keltaihoisia, paksuja ja laihoja naisia. Naisia, joilla on viikset ja naisia, joilla ei ole tukkaa lainkaan. Naisia, joilla on valtavat rintoja ja naisia, jotka näyttävät miehiltä. “Iso Sisko” -niminen bordelli saattaa siis olla erikoistunut iso- ja erikokoisiin naisiin.

”Iso Siskossa” yllätykset alkavat heti baarissa, missä asiakkaat vastaanotetaan. Muualla vieras joutuu maksamaan itsensä kipeäksi kun nainen, jonka kanssa hän rupeaa keskustelemaan pyytää häneltä “samppanjaa”. Tuo samppanja ei sitten olekaan samppanjaa vaan halpaa siideri ja tuo siideri, joka myydään vain litran pulloissa, maksaa kymmenen kertaa sen mitä se maksaa Alkossa. Kaikissa tämän maailman bordelleissa käy sitten vielä niin, että puolen tunnin keskustelun jälkeen nainen pistää vielä lähes täynnä olevan siideripullon pöydän alle ja pakottaa asiakkaansa ostamaan toisen. Mutta ”Iso Siskossa” drinkit eivät maksa mitään.

Eivätkä erikoisuudet lopu siihen. Mikäli Prahan ”Iso Siskon” asiakas haluaa seksiä keskustelukaverin kanssa, ei sekään maksa mitään! Missä tahansa bordellissa muualla kokonainen ”illanvietto” eli seksi maksaa useita satoja euroja. Sillä edelleen sängyssäkin on pakko ostaa tuota “samppanjaa”. Yleensä käy niin, että asiakas lähtiessään joutuu maksamaan erikseen seksikaverille, baarimikolle ja sitten vielä ovimiehelle. Mutta ”Iso Siskossa” pääsee yhteistilan sekasorrosta tämän illan partnerin kanssa ”yläkertaan” kertaakaan ottamatta lompakkoa taskusta.

”Iso Siskon” yksityishuoneesta löytyy kamera. Mutta ei kamerakaan tee tätä tšekkiläistä ilotaloa erilaiseksi. Maissa, missä prostituutio on laillistettu, bordellin työntekijöitä suojellaan muun muassa kameranvalvonnan avulla. Asiakas, jota tämä kamerankäyttö häiritsee liikaa, joutuu maksamaan hotellihuoneesta vielä satoja euroja lisää. Seksikaveri pyytää enemmän rahaa, koska hän astuu suojelun piiristä pois. Ja myös hotelli, joka suostuu myymään huoneen vain muutamaksi tunniksi, pyytää sitä ainakin tuplahinnan.

Silti juuri tuo kamera tekee ”Iso Siskon” ainutlaatuiseksi bordelliksi. Muualla kameran kuvat pysyvät talossa tai ainoastaan rikostapauksissa ne annetaan poliisille tutkittavaksi. Mutta ”Iso Siskon” tapahtumat eivät pysy talon valvontakopissa, vaan ne kiertävät internetissä! ”Iso Siskon” yksityishuoneessa kuvataan sinun suorituksesi. Kuva on nähtävissä websivulla, johon pääsy maksaa kolmekymmentä euroa. Sivu menestyy sen verran, että asiakas saa nauttia talon palveluksista ilmaiseksi. Asiakkaalta pyydetään vain lupa lähetä hänen illanviettonsa osallistumaan ”Iso Sisko -kilpailuun”. Kilpailussa websivulla kävijät äänestävät suosikkikuvasta. Kilpailun voittaja saa vierailla talossa uudestaan ilmaiseksi.

Täydellinen Onnen Pekka hän on. Sillä ”Iso Siskossa” on jonotuslista...

Elämä tai Hollywood

”Te länsimaalaiset katsotte kaikkea mustavalkoisena. Mutta elämä ei ole Hollywood-elokuva”. Näin totesi Radovan Karadzicin tytär bosnialais-serbialaisten entisen johtajan pidätyksen jälkeen.

Eva olisi sanonut samaa. Hän olisi suunnannut hiilikiventummat silmänsä minuun ja olisi kertonut. Olisi kertonut tuntikausia. Hän olisi kertonut berliiniläisestä naapuristaan, joka oli joutunut myymään pianonsa ja joka oli itkenyt sen vuoksi. Hän olisi kertonut eräästä näyteikkunasta Milanossa, jossa hän oli nähnyt oliko se jo kolmekymmentä vuotta sitten lapsuuden lempikirjansa. Ja hän olisi kertonut viimeisestä berliiniläisestä asunnostaan, johon hän oli joutunut jättämään satoja maalauksia ja kirjoja. Eva olisi kertonut tämän kaiken matalalla äänellään. Se oli ääni, joka lähti mahasta ja kulki ikään kuin Tonava tai joku muu itäinen joki hänen sinisiksi, vihreiksi tai keltaisiksi maalattujen huultensa läpi ulos. Ja ikkunassa minun selkäni takana ilta olisi laskeutunut Amsterdamin ylle.

Runoilija Eva Bardi kutsui itseään Eva Bardiksi, koska hän oli syntynyt Vojvodinassa, entisen Jugoslavian unkarikielisten alueella. Minua hän kutsui Johannekseksi. Kai tuo matala ääni vaati pidemmän nimen lausumista tullakseen kunnolla Evan mahasta ylöspäin. Me tapasimme 1990-luvun alussa, kun itse olin juuri aloittamassa kirjailijauraani, mutta Eva sai elämänsä parhaan mahdollisuuden päästää huipulle. Radiokanava oli umpirakastunut hänen ääneensä ja tarjosi Evalle jokaviikkoisen esiintymispaikan. Nainen ei kuitenkaan suostunut. ”En ole huora”, hän totesi. Ja jatkoi: ”Runoni eivät ole kuuntelemista varten. En halua luoda melua, vaan taidetta.” Sitten Eva itki. Ja ikkunassa minun selkäni takana räntäsade piiskasi Amsterdamin katuja.

Hollantiin Eva oli muuttanut Saksasta. Saksassa hänen ensimmäinen aviomiehensä oli tehnyt itsemurhan ja hänen toinen aviomiehensä oli sekaantunut Punaiseen Armeijaan. Vojvodinasta Saksaan olivat aikanaan muuttaneet myös hänen äitinsä ja veljensä. Evan isä oli avioeron jälkeen paennut kauemmas, Australiaan. Vuonna 1983 tytär oli matkustanut hänen peräänsä, mutta ollessaan jo Australiassa Eva sai tietää, että isä oli kuollut. Vuonna 1995 Eva muutti taas. Tällä kertaa Suomeen. Hänen veljensä oli lähtenyt Saksasta takaisin Balkanille ja kannatti Milosevicia. Eva pelkäsi, että ”eräänä päivänä se mies seisoo fasistikavereidensa kanssa oveni edessä”.

Suomessa Eva oli ehtinyt asua viisi vuotta. Keväällä 2000 tapasimme viimeisen kerran. Eva istui hämeenlinnalaisen kerrostalon keittiössä ja kertoi äidistään. Vanha nainen oli muuttanut Saksasta Budapestiin. Hän oli sairastunut eikä tuntenut suurkaupungissa ketään. Joka viikko tytär sai äidiltä kirjeen, missä oli pyyntö tulla hoitamaan häntä. Ja joka yö Eva heräsi painajaisesta, missä hänen äitinsä kuoli ennen kuin hän ehtinyt tulla Budapestiin. Ikkunassa Evan selän takana lumipeite suli Hämeenlinnan auringonpaisteessa. En ole kuullut sen jälkeen mitään Evasta.

Ehkä hän on lähtenyt kotiin...

Naamaton

Poliitikko, joka ottaa itsensä vakavasti, ei ole julkkis. Sama pätee pakinoitsijaan. Itse tahdon olla naamaton kolumnisti, ja viime viikolla toiveeni yllättäen toteutui.

Kolumnistin elämä on kurinalaista. Olosuhteista ja kirjoittajan omasta olosta riippumatta tämän palstan täytyy olla torstaina lehdessä. Olen kirjoittanut sen monessa paikassa: ulkona lenkillä keskellä yötä, sairaalan päivystysosastolla, kun olen odottanut vuoroani, lomamatkalla Etelä-Ranskassa. Olen saanut kolumnin valmiiksi olen sitten ollut 40 asteen kuumessa tai niin kiireinen, että minulla on ollut aikaa sen kirjoittamiseen vain puoli tuntia. Yleensä käy niin, että kirjoitan maanantaiaamuna kolumnin ensimmäisen, ja tiistaiaamuna puhtaan version. Juttu saapuu tiistaina keskipäivällä lehden toimitukseen ja jo samana päivänä alan miettiä seuraavan viikon aihetta. Kirkas idea siitä, mistä kirjoitan, tulee yleensä torstaina, perjantaina ja maanantaina idea jälleen toteutuu jne.

Viime viikolla kritisoin SuomiAreenaa. Kirjoitin, että poliitikot eivät edustaneet tapahtumassa poliittisia aatteita, vaan ainoastaan itseään. Kun juttu oli lähetetty lehteen, tiesin heti, mistä haluan kirjoittaa seuraavaksi: siitä, että tahdon irti kuvasta, joka tulee palstani mukana lehteen. Kirjoitin poikkeuksellisesti jo keskiviikkona juttuni valmiiksi jossa pyysin päätoimittajaa poistamaan jatkossa kuvani. En kuitenkaan lähettänyt kirjoitustani lehteen heti keskiviikkona. Hain seuraavana päivänä lehden postilaatikosta, eikä säikähdykseni olisi voinut olla isompi, kun SuomiAreena-jutun alta puuttui kuvani! En tiedä, sujuuko yhteispelini tämän lehden päätoimittajan kanssa niin hyvin, että hän pystyy lukemaan (paitsi minun edelleenkin huonoa suomeani, myös) ajatuksiani? Vai oliko kyse vain siitä, että palstan alta puuttui sillä kerralla tilaa?

Joka tapauksessa pyyntöni on, että kuvani pysyy pois myös jatkossa. Olen kirjoittanut yli kymmenen vuotta neljään eri suomalaislehteen, ja passikuvani on julkaistu aina kolumnini alla. Euroopassa näin tehdään harvoin ja mielestäni hyvästä syystä. Ei ole välttämättä hauskaa saada kadulla, ravintolassa tai elokuvateatterissa palautetta omasta kolumnistaan. Mutta se ei ole tärkein syy, eikä myöskään se, että olen syntyperäinen kalvinisti eli kasvatettu vaatimattomaksi ihmiseksi. Tärkein syy on, etten halua tulla osaksi kuvakulttuuria kolumnistina.

Kuvakulttuuri hallitsee meitä. Nykyihminen ei enää käsittele ympäristöään ajatuksina, vaan kuvina. Pinnallisina kuvina, joista puuttuu syvyys ja pysyvyys. Kuvakulttuuri vetää sivistystä alas ja vähentää ihmisten kykyä kritisoida ympäristöään. Ihmisen mielipide yhteiskunnasta ei saa riippua vain kuvista. Yhteiskunnan selostajana kolumnisti ei saa vetää itseään kuvansa taakse suojaan, vaan hänen pitää olla naamaton, jotta hän voi ilmaista selkeästi mielipiteensä.

Samaa pätee poliitikkoon...

Festaripoliitikko

Kesämasennus iskee, ja siihen on syynä yliannostus festareita. Helle, ihmisjoukko ja kebabhaju -yhdistelmä saa minut masentumaan. Tilannetta pahentaa vielä se, että myös poliitikot osallistuvat tähän touhuun.

”Mihin jää ilo?” psykiatri Jari Sinkkonen kysyy kun hän katsoo kesäfestivaalien määrää. ”Aidosti hauskaan törmää valtavassa viihdetarjonnassa todella harvoin.Minkä takia ihminen odottaa valmiiksi tehtyä elämää?” Toiset psykiatrit ovat löytäneet selityksen siihen, miksi niin moni suomalainen tekee itsemurhan juuri keväällä. Voisi olettaa, että Suomen kaltaisessa maassa henkinen alasajo tapahtuu kaamoksen aikaan, eikä keväällä. Mutta luvut puhuvat toista kieltä: suurin osa itsetuhoamistapauksista osuu huhtikuun ja elokuun väliseen aikaan, kun linnut laulavat ja rakkaus kiehuu. Selitys keväisille itsemurhille on, että vuoden valoisina ja lämpiminä aikoina meistä tuntuu kuin meidän olisi pakko pitää hauskaa, olla yhdessä, bilettää. Tämä vaatii uhrinsa.

Porin festarikesän huolestuttavin ilmiö on SuomiAreena, jonka nimen taustalla on karmea väärinkäsitys. Areenaksi kutsutaan tänä päivänä useampaakin urheilustadionia, vaikka klassisten ateenalaisten keskustelupaikka, johon tämä SuomiAreena viittaa, oli agora. Agoran tapahtumat eivät olleet aikanaan missään nimessä julkisia, se on puhdas myytti. Julkkisprofessorien ynnä muiden lisäksi SuomiAreena houkuttelee maan kärkipoliitikot kaupunkiin. Festaripoliitikko on tämän maan poliittinen kultuurin symboli. Maassa, jossa poliitikko on välttämätön hahmo juorumediassa. Maassa, jossa poliitikko ei ole naamaton työntekijä puolueensa puolesta, vaan julkkis. Maassa, jossa äänestäjä tietää kaiken poliitikon yksityiselämästä, mutta ei mitään hänen aatteistaan – tällaisessa maassa demokratia huipentuu silloin, kun tämä poliitikko näyttäytyy livenä, aurinkolasit päässä ja sortsit jalassa, helteessä, ihmisjoukossa ja kebabhajussa.

Gallupissa vaalirahoitussotku menee enemmän vasemmisto- kuin porvaripuolueen piikkiin. Onko se suuri ihme, niin kuin mediassa väitetään? Juuri kukaan suomalainen ei edes tiedä, onko Ilkka Kanerva kokoomuslainen vai demari? Onhan ”Ike” se mukava, ”lähes satakuntalainen” mies, joka sai melkein jenkkien ulkoministeri Condolleeza Riisin, vai mikä hänen nimensä nyt olikaan, tänne kotisuomeen ja joka jäi melkein rankaisematta, kun hänelle soitettiin yökerhomafiasta. Kuka tässä maassa oikeastaan välittää, onko ”meirän Ike” Naton puolesta vai sitä vastaan? Vaalirahoitussotkun lopputulos on yhtä ihmeellinen asia kuin se, että Sauli Niinistö sai vielä eilen houkutella maan nuorisoa ostamaan asuntoja ja tänään puolestaan valittaa siitä, että kansa on ylivelkaantunut. Seuraava lama on edessä, ja kun siihen etsitään syyllisiä, rullaluistelija on ehdokas numero yksi. Mutta kun festarikansalle tämä kaikki tulee ”yllätyksenä ja pyytämättä”, toivo on turhaa.

Suomalainen poliitikko on puolueeton julkkis. Sirkuspelle, joka tulee edustamaan itseään keskustelutilaisuudessa, jossa jutellaan ”kuntavaaleista kansalaissotaan”, kuten Satakunnan Kansa totesi, ”ja vaikka mitä siltä väliltä”. Pelkään, että SuomiAreena on lämmittelykierros kunnallisvaaleihin, huonossa merkityksessä.

Vain hernesoppa puuttuu, mutta sen sijaan tarjotaan kebabia...

Ulkomaanjussille morsian

Lapsia kaapataan yhä useammin. Monikulttuurisen avioeron ikävien seurausten välttämiseksi asiantuntija ehdotti pariskunnille avioliittokoulutusta. Yhdistelmä avioliitto ja koulutus on omituinen. Ja koulutus, joka on tarkoitettu ainoastaan niille pariskunnille, joiden toinen osapuoli on ulkomaalainen, haisee rasismilta.

Kuten kaikki hyvä tässä maailmassa, myös ajatus, että ihmisiä voi kouluttaa kunnollisiksi aviopuolisoiksi ja kunnollisiksi vanhemmiksi, tulee lännestä. USA:ssa ja Euroopassa sellainen koulutus on jo tulossa pakolliseksi. Siellä henkilö, joka ei suostu tähän koulutukseen, menettää puolisonsa ja lapsensa. Perheriidoille ja -väkivallalle halutaan loppu, ja kurituksen katsotaan olevan siihen ainoa sopiva keino. Kysymystä ”Minkä takia yhä useampi perhe rapistuu ja miksi yhä useampi lapsi kasvaa yksinäisenä?” ei kysytä. “24-tunnin talous” määrittelee länsimaisen ihmisen elämää. Meillä ei ole aikaa lapselle tai puolisolle, eikä edes siihen, että kysyisimme toisiltamme, mikä meidän huonon vointimme syy on.

Koulutus joksikin, olkoon se taksikuskiksi tai aviopuolisoksi, vaatii päämääriä ja kouluttajia. Missä vaiheessa koulutus on suoritettu loppuun? Millä perusteella toinen on oppilas ja toinen opettaja? Minkälaisessä avioliitossa haluamme elää? Onko liitto, jossa joskus huudetaan toiselle pahempi kuin sellainen, jossa vaietaan esimerkiksi kaksi viikkoa peräkkäin? Ja milloin avioparit kutsutaan uudelleen koulutukseen, jossa he saisivat tiedot ja taidot päivitettyä? Onko se heti paperihäiden vai vasta rautahäiden jälkeen? Entä mitä vaaditaan kouluttajalta? Pitääkö hänen olla ollut ainakin 25 vuotta naimisissa vai onko koulutuksen eduksi, jos opettajalla on kaksi tai kolme kappaletta avioeroja takana? Ja eikö kouluttajia pitäisi olla kaksi: mies ja nainen?

“Kaksi uskontoa samassa sängyssä, siinä välissä nukkuu piru”, sanotaan kotimaassani. Kuitenkaan maallistuneessa maassa, kuten Suomessa tai Hollannissa, tämä sanonta ei enää pidä paikkaansa samalla tavalla kuin vielä parikymmentä vuotta sitten. Mutta tosiasia on, että myös hyvin monokulttuurisesta Suomesta löytyy eroja ihmisten välillä, jos vain etsii niitä. Vai eikö avioliitto lestadiolaisen ja muunlaisen luterilaisen välillä vaadi suvaitsevaisuutta suhteen kummaltakin osapuolelta? Entä jos toinen puoliso on romani ja toinen kuuluu kantaväestöön? Myöskään heidän mahdolliset ongelmansa eivät johdu siitä, että jompikumpi heistä tuo “erilaisuuksia” Suomen rajan ulkopuolelta.

Ylipäänsä väite, että maahanmuuttajalla olisi avioliitosta erinäköiset odotukset ja tavoitteet kuin suomalaisella, on ylilyönti. Jos sanotaan, että jossain maailmassa ihmiset menevät naimisiin taloudellisesta syystä tai että siellä lähipiiri vaikuttaa puolison valintaan, niin aivan sama ilmiö löytyy täältäkin. Lapissa, jossa koulumatka on sata kilometriä, ja äidit synnyttävät taksissa matkalla sairaalaan, aviopuolisovalikoima ei ole kovin laaja. Eikä tarvitse mennä edes Lappiin asti etsimään ihmisiä, jotka avioituvat entisen päiväkotikaverinsa kanssa. Olen itse asunut Etelä-Suomen maaseudulla, “syvässä metsässä”, jossa koko kylä oli mukana päättämässä, kuka naisi kenet.

Entäpä sitten talous avioliiton perusteena? Miten niin se ei kuulu suomalaiseen kulttuuriin? Onhan Nelosen “Maajussille morsian” suositumpi tv-ohjelma kuin formulat tai euroviisut. En katsonut sarjaa, mutta syön hattuni, mikäli tuo maajussi ei ole miettinyt alituiseen, pystyykö puolisoehdokas ajamaan traktoria...

1968: Lännen kevät

Kylmä sota oli ennen kaikkea propagandasota. Kummallakin osapuolella oli täysin epärealistinen kuva vihollisesta. Propagandasota sai huippunsa keväällä 1968, kun Tšekkoslovakiassa uskottiin, että demokratia ja vapaus vallitsivat lännessä.

Milan Kunderan romaanin nimi ”Olemisen sietämätön keveys” ei ole pelkästään maailman kaunokirjallisuuden kaunein nimi, vaan teos on myös paras Prahan keväästä kertova historiankirja. Novellisti on saanut aikaan sen, mihin poliitikot, filosofit tai historioitsijat eivät kykene: vaikka hänen sankarinsa ovat fiktiivisiä, he elävät. Kunderan hahmot ovat ihmisiä, jotka – vaikka he kuuluvat maan yläluokkaan – eivät tule toimeen todellisuuden kanssa. Edes maanpako länteen ei auta heitä, päinvastoin. Sveitsissä ja Yhdysvalloissa he joutuvat toteamaan, että demokratian ja vapauden mallit, joiden he odottivat olevan siellä, eivät lopulta olleetkaan.

Samaan aikaan kun Tšekkoslovakiassa tapahtui, myös USA:ssa ja Länsi-Euroopassa oli levotonta. Ainakin jenkkien suurkaupungeissa sekä Pariisissa ja Berliinissä mellakoitiin, Ranskassa presidentti joutui jopa luopumaan vallasta.Yliopistot ja tehtaat miehitettiin, poikien ja miesten tukat pitenivät ja kondominkäyttö yleistyi. Vai yleistyikö? Kuinka laaja koko tämä ”Toukokuu 1968 -liike” oikeastaan oli? On fakta, että maailma ei ollut enää samanlainen vuoden 1968 jälkeen. On kuitenkin kamala virhe projektoida 1970-luvun länsi kymmenen vuotta taaksepäin.

Nykynainen ei tee enää pelkästään työtä keittiössä eikä vallankäyttö perustu enää vain sukupuoliin ja -polviin. Mutta nämä muutokset ovat tapahtuneet vasta vuoden 1968 jälkeen. Elokuussa 1968, kun neuvostoarmeija miehitti Prahan, lännessä kuin idässä elettiin erittäin hierarkkisissa ja miesvaltaisissa oloissa. Voi sanoa, että silloin ihmisillä rautaverhon kummallakin puolella oli odotuksia, jotka toteutuivat vasta paljon myöhemmin, ja silloinkin vain osittain. Tšekkoslovakialaisten tragedia oli se, että he uskoivat näiden odotusten jo toteutuneen lännessä.

Kävin tuolloin Alankomaiden kansakoulua. Rukoilimme aamuhartauksessa Aleksander Dubcekin ja Jan Palachin puolesta sekä venäläisiä, pirulaisia, vastaan. Aivan samaan sävyyn rukoilimme vuotta aiemmin Israelin puolesta, kun “Jumalan kansa” kävi kuuden päivän sodan pirulaisia arabialaisia vastaan. Jumala oli koulun johtava hahmo, meidän ja israelilaisten Jumala. Muiden jumalia ei ollut olemassa tai ne olivat hirmuja. Meidän Jumalamme oli luonut maailman, erityisesti meidän kuningashuoneemme.

Meidän kuningashuoneemme oli johtanut meitä vapauteen sekä 1600-luvulla espanjalaisia vastaan että 1940–1945 saksalaisia vastaan, ja se oli aina ollut olemassa. Vasta lukiossa vuonna 1975 sain tietää, että Alankomaat oli tosiaan tasavalta 1700-luvulla ja että meidän kuningashuoneemme rooli toisessa maailmansodassa oli ollut, sanotaan nyt… kiistanalainen. Vuonna 1968 meidän kuningashuoneeseemme kuului sekä entinen Luftwaffe-päällikkö että entinen SS:n jäsen, ja vuonna 1968 meidän ulkoministerimme oli entinen Hollannin fasistisen puolueen jäsen. Kekkosmaisen uran tehnyt kaveri veti meidät Natoon vuonna 1949 ja oli 1960-luvulla mukana perustamassa EU:ta.

Vuonna 1968 toinen puoli hollantilaisista oli sitä mieltä, että juutalaisten joukkomurha oli pelkästään saksalaisten vika, ja toinen puoli puolestaan sitä mieltä, että se oli oikeastaan juutalaisten oma vika. Vuonna 1968 äitini hoiti seitsemää lasta ja opetti samalla kolmea tytärtään kotirouvahommiin. Amsterdamissa kiehui samana vuonna, mutta minä en tiennyt siitä mitään, koska maan pääkaupunki oli meille ikään kuin ulkomaa. Kävin siellä ensimmäisen kerran vasta vuonna 1972.

Välimatka oli 100 kilometriä...

Vuoden 1918 tapahtumat ja yksitoistavuotias

Tammisaaressa valkoisten harjoittaman terrorin uhrit vihdoinkin siunataan, ja tv-kuvien ääressä yksitoistavuotias kysyy, mikä on punakaarti. Jaha, nyt olen kovan paikan edessä. Miten selitän hänen ikäiselleen pojalle vuoden 1918 tapahtumat?

En tiedä, mistä aloittaisin, joten valitsen helpoimman tien: “Eikö siitä ole puhuttu koulussa?” No ei tietenkään. Lupaan hänelle, että palaamme asiaan seuraavana aamuna. Yöllä mietin, mikä on sekä tärkein että vaikein seikka tässä asiassa. Korostanko hänelle sitä, että vuoden 1918 tapahtumista on vaiettu vuosikymmeniä? Että juuri se tuo pahan mielen monille suomalaisille? Kuinka selitän hänelle, miltä maailma näytti sata vuotta sitten? Että maasta muodostui silloin vielä ainoa omaisuus ja että ihmiset lähtivät silloin vielä liikkeelle jonkun idean, kuten marxismin, perässä?

Koitan kuvitella, millaista pojan arki on: Hän on syntynyt maassa, jossa historiasta mieluiten vaietetaan ja jossa joko jauhetaan virallista versiota tai pidetään suut kiinni paitsi vuodesta 1918, myös talvi-, jatko- ja kylmästä sodasta. Hän elää yhteiskunnassa, jossa varakkuutta ei enää sidota hyvin konkreettiseen ja pysyvään aiheeseen, kuten maahan, vaan se on kiinni lapusta, joka voi pörssissä olla tänään miljoonan arvoinen, mutta huomenna vain enää pyöreä nolla. Hän elää yhteiskunnassa, jossa ihmiset eivät lähde enää mistään syystä liikkeelle, vaan pysyvät kotisohvallaan omassaan universumissaan.

Juttu tosiaan kiinnostaa poikaa, sillä seuraavana aamuna hän itse muistuttaa minua siitä. Ehdotan hänelle, että menemme käymään kirjastossa. “Löydämme sinulle ehkä hyvän kirjan, joka kertoo vuodesta 1918. Oletko jo lukenut Väinö Linnaa?” “Mikä Väinö häh? En halua lukea kirjaa. Haluan kuulla siitä sinulta”, hän hymyilee, ja yhtäkkiä en ole enää niin varma, ettei vuotta 1918 ole jo käsitelty hänen koulussaan... Yritän kuitenkin parhaani.

Kerron hänelle, että tapahtumat saivat alkunsa Venäjällä. Hän kyllä tietää, että Venäjä muuttui joskus Neuvostoliitoksi ja sitten taas Venäjäksi. Mutta joudun selittämään hänelle, että moottori tämän hassun nimisopan takana oli aikoinaan vallankumous. “Vallankumouksen tarkoituksena oli saada aikaan sellainen maailma, jossa kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia. Siis maailma, jossa ihmiset eivät ole enää vailla työtä tai rahaa, koska he ovat tummaihoisia tai naisia. Maailma ilman rajoja, maailma, jossa ei ole sotaa.”

Termi tasa-arvo soittaa pojalle kelloja. Juu, hän on kyllä kuullut siitä. “Niin, se on se tasavalta niin kuin Suomi. Suomihan on tasavalta, jossa kaikki ovat saman arvoisia niin kuin Amerikassa – siis Pohjois-, ei Etelä-Amerikassa!” Kyllä kyllä... Jotakin hän on siis oppinut jo koulussa. Ei ole sittenkään ihme, että porvarit voittavat vaalit mainoksella, joka väittää, että he ovat työväenpuolue.

Minulle tulee mieleen ystäväni Andres. Virolainen, kolmekymppinen Andres, joka jostain syystä tuli Suomeen ja jostain syystä lähti taas takaisin Tallinnaan. Älykäs ja kielitaitoinen, mutta erittäin kyyninen mies, jolla oli ollut Neuvostoliitossa hyvä työpaikka taloussuunnittelijana. Kysyin Andrekselta joskus, millaisia yhteiskunnallisia unelmia hänellä ja hänen kavereillaan oli ollut nuorena. Toisin sanoen minkälaisia idealisteja tai utopisteja he olivat olleet aikanaan. Vastatessaan Andres hymyili minulle sarkastista hymyään:

“Me emme haaveilleet paratiisista, sillä me elimme jo paratiisissa...”

Pikamaailmanmestaruus

Jalkapallon EM-kisat tuovat tiiviin paketin viihdettä ja jännitystä. Enkä ole sitä mieltä vain siksi, että oranssipaidoilla kotimaastani on kunnon höyry päällä.

EM-kisat tuottavat tavallaan pikamaailmanmestaruuden, sillä Itävallassa ja Sveitsissä puuttuvat lajin huippujoukkueista pelkästään Brasilia ja Argentiina. Turnauksen viihdyttävyyttä verrattuna MM-kisoihin auttaa myös se, että turhia maita kuten Japani, Togo tai Paraguay ei siihen päässyt. Osallistujien määrä on hallinnassa. Viikon verran kaksi ottelua per päivä on just hyvä annos. Eikä katsoja joudu kärsimään Ruotsi-Honduras tai Iran-Angola -peleistä.

Silloin kuin UEFA antoi jäsenmaille luvan järjestää EM-lopputurnauksen yhteistyössä, pessimistit varoittivat, että järjestäjien joukkoon liittyisivät myös maat, mistä jalkapallokulttuuri puuttuu. Kuten siis tämän kisan isännät. Pelko ei ollut turha. Wienin ja Baselin kadut täyttyivät kiljuvista Heideistä ja Petereistä. He ovat karmeita ”tilapäiskannattajia”, joille jalkapallo merkitsee yhtä paljon tai vähän kuin vaikkapa euroviisut.

Onneksi järjestäjämaiden joukkueiden taival jäi lyhyeksi, joten suhteelisen pienet stadionit täyttävät jatkossa aidot futisfanit. Sillä yksi hyvä puoli Alppimaiden isännyydessä on se, että tapahtuma voi kierrätä runsaasti faneja ulkomailta. Itävallassa lomailee tällä hetkellä yli 200 000 saksalaista, pelkästään jo Bernissä liki 50 000 hollantilaista. Jo kerran UEFA:lle ehdotettu Pohjoismaiden yhteinen isännyys kärsisi juuri pitkästä ja kalliista matkustamisesta.

Kisojen edetessä en enää joudu katselemaan Ylen kanavaa. Saksan telkkarissa Olympiakisojen ja MM-futiksen jälkeen tämä kolmas urheilutapahtuma syö yhä enemmän aika. Ja saksalaiset hoitavat hommaa saksalaisten tapaan: vailla pätkääkään huumoria, mutta asiallisesti. Olkoon nainen tai mies, vaari tai muksu, saksalainen tietää futisasiassa mistä hän puhuu. Ja onhan aina herkkupala katsella alan konkareita Johan Cruyffiä ja Franz Beckenbaueria ”saman pöydän ääressä”.

Ylen kisastudiosta puuttuu paitsi huumori myös asiantuntemus. Ajan myötä meininki Pasilassa on vain pahentunut. Missä ovat Keke Armstrong ja Pasi Rautiainen? Tapio Suominen, Martti Kuusela ja Juha Malinen vaikuttavat hirveästi sellaisilta, kuin he mieluummin puhuisivat lätkästä. Missä vaiheessa Suomessa opitaan, että hevirokki ei kuuluu futikseen? Ja että aito hattutemppu suoritetaan yhdellä puoliajalla?

Hollantilaisena nautin. Tähän saakka kisat tarjosivat jo maukkaan saksalaistappion Kroatiaa vastaan, ja kisoista puuttuavat brittit. Sen lisäksi “Oranje” muuttui “kuolemanlohko lastentarhaksi”, kuten brittilehti The Guardian heitti. Kai Marco van Basten sai soturinsa kuriin, koska tällä kertaa kukaan ei nostanut joukkuetta etukäteen suosikiksi?

Vinkki Pasilaan: Van Bastenin kaikkein legendaarisin maali ei ole syntynyt vuoden 1988 EM-kisojen loppuottelussa Neuvostoliittoa vastaan vaan pari päivää ennen sitä, välieräottelussa Saksaa vastaan Hampurissa. Katsoin sitä kaverin lattialla. Huoneessa mihin mahtui seitsemän henkeä oli kokoontunut kolmekymmentä. Kello näytti viittä vaille kahdeksan. Ulkona oli jo lähes pimeää kuten myös huoneessakin.

Hollanti oli siihen asti pelannut aika vaisut kisat. Tappio Neuvostoliittoa vastaan, huono matsi Englantia vastaan, nihkeä voitto Irlannista ja nyt 1-1 ikivihollista vastaan. Peliminuutti oli 88. Yhtäkkiä Van Basten sai pallon. Tuliko se suoraan taivaasta, Jumala itse syöttäjänä? Pallo meni maaliin. Huutoa ja kyyneleitä. Mutta sitten tuli ihmeellinen hiljaisuus.

Jossain korkealla meidän yllämme kirkas trumpetti soitti kansallislauluamme...

Politiikka- vai idols-kisa?

Kerran elämässäni olen samaa mieltä Lipposen Paavon kanssa. Suomessa kannattaisi jo huomenna vaihtaa henkilövaalit listavaaleihin. Nykyinen ehdokkaiden kiinnittyminen syntymä- tai asumispaikkaan sekä naamoihin ja nimiin keskittyvä vaalisirkus ovat johtaneet siihen, että tämän maan poliitikka on kyläpolitiikkaa.

Keskellä vaalirahoitussotkua kannattaa muistaa asian ydin. Koko maailmassa vaaleja ja puolueita sponsoroidaan. Eikä siinä ole mitään vikaa niin kauan kun on selvää, kenen rahaa tulee kenenkin tilille. ”Selvä” tarkoittaa tässä paitsi eurojen määrää myös nimenomaan sitä, että sponsorin ja puolueen poliittiset kannanotot ovat yhteneväisiä. Että pankki ei rahoita vasemmistoa, ammattiyhdistys ei tue porvareita eikä vihreä puolue ei ota rahaa vastaan ydinvoimalan rakennuttajalta.

Tämä järjestelmä tuo mieleen Sampsa Katajan selityksen, minkä takia hän ei halua paljastaa vuoden 2004 kunnallisvaalikampanjansa rahoittajia. “Nämä yritykset eivät halua loukata kaupungin vasemmistoenemmistöä, mutta ne haluavat tukea vähemmistössä olevaa kokoomusta.” Eli kyse on tuesta, joka jaetaan selkeän ideologisen linjan mukaan. Valitettavasti Kataja ei tässä kuitenkaan sano kaikkea totuutta.

Todellisuudessahan esimerkiksi Porissa paikallinen pankki rahoitti sekä vasemmistoliiton että kristillisdemokraattien ehdokasta. Kyynisesti voisi tulkita Katajan lausuntoa niin, että yrittäjät eivät halua loukata kaupungin vasemmistoenemmistöä sen takia, että he haluavat ostaa myös tämän enemmistön palvelut valtuustossa. Valtakunnallisesti tämä “kaikki ostaa ja kaikki on myytävänä” -meininki tulee päivänselväksi mm. keskustan Vanhasen hommatessa rahaa kokoomuksen Forsiukselle.

Henkilövaalit, niin kuin niitä harrastetaan Suomessa, ovat idols-kilpailu. Sain itse kokeilla sitä, kun minut palkattiin vaalipäälliköksi vuoden 2003 eduskunnanvaaleissa. Kyseinen puolue kuului maakunnan pieniin, ja ehdokkaiden perspektiivi paikkaan Arkadianmäellä oli olematon. Mutta myös ehdokkaat olivat olemattomia. Siis heidän ”poliittinen tavaransa”. Karmeaa sakkia vailla minkäännäköistä poliittista kokemusta tai edes koulutusta.

Suoraan itkettävä oli puolueen johdon halu hakea julkkiksia ehdokaslistalle. Keulahahmot olivat näyttelijätär ja rumpali. Molemmat jauhoivat koko ajan porilaisista juuristaan, mutta asuivat Helsingissä. Ja pysyivätkin pääkaupunkiseudulla, vaikka heidän läsnäolonsa Porissa oli ikään kuin toivottu. Näyttelijätär ei edes ilmestynyt vaalikampanjan alussa lehdistötilaisuuteen ja myös rumpali hoiti asiat suurin piirtein puhelimitse.

Se tarkoitti sitä, että hän soitti minulle. Vaikka keskellä yötä. Hän ei silloin halunut jutella vaaliteemasta, vaan oli huolestunut peeärrästään. Huippuhetki oli, kun kaveri oli suunnitellut vaalimainoksen, josta puuttui puolueen logo! Kuvassa näkyi pelkästään Herra Rumpalin naama ja hänen ehdokasnumeronsa... ”Miten niin puolueen logo?”, hän kehtasi vielä kysyä kun tein selväksi, että sellainen mainos ei ollut mistään kotoisin.

SDP:n puheenjohtajakisaa hallitsi sukupolvi- ja sukupuolivaihto. Puolueen linjasta ei ole juurikaan keskusteltu. Mitä tämä tarkoittaa? Tämä tarkoittaa, että me ollaan pulassa ja pahasti...

Viimeinen tippa

Öljy on nykytalouden A ja Ö. Öljystä ei tehdään pelkästään bensaa, vaan myös lääkkeitä, muovia, vaatetta ja ruokaa. Sitä paitsi öljyä käytetään polttoaineiden, vaatteiden ja ruoan tuottamiseen, pakkamiseen ja kuljettamiseen. Mistä apua silloin, kun sellainen välttämätön aine loppuu?

“Mighty Servant” kävi taas Mäntyluodossa. Omituinen jättilaiva haki öljyporauslautan ja vie sen Meksikonlahdelle. ”Kappale” oli kahdestoista, joka valmistettiin tällä telakalla. Tällä kerralla yhden laivan visiitti sai korkeat herrat liikkeelle. Vehkeen valmistajan iso pomo kävi eka kerran Porissa kuten myös asiakkaan edustajana Jorma Ollila. Isot pojat kehuivat telakan insinöörejä ja työturvallisuutta. Se on tietysti hyvää ja hienoa, mutta samalla vaikutti siltä, että jostain muusta he eivät halunneet puhua. Siitä, että “Mighty Servant” kävi täällä viimeisen kerran. Telakka menee kiinni, öljyporauslautan rakentaminen kuuluu historiaan.

Raakaöljy loppuu. Maailma lähestyy niin sanottua ”peakoil-hetkeä”. Joskus ennen vuotta 2015 puolet maapallon öljyvarastosta on pumpattu ylös. Tämän jälkeen öljyn tuotantonopeus laskee, samalla myös öljyn laatu. Jo nyt markkinoille tuodaan likaisempaa öljyä kuin aikoihin. Ollilan ja muiden visionäärien vaikeneminen tästä asiasta korostaa tilanteen vakavuutta. Vaikeneminen on ollut kautta aikojen olennainen osaa energiakriisiä. Ihmiskunta kuluttaa liikaa fossiilisia polttoaineita, mutta ei kukaan Ollila, Sarasvuo tai muu guru halua sanoa, että isossa kulutusjuhlassa tulee seinä vastaan.

Lyhytnäköisyys hallitsee tätä niin sanottua keskustelua. Ainakin joka toinen meistä uskoo, että “peakoil” ei koskee häntä, koska hän ei aja autoa ja joka toinen luulee, että me voimme jo huomenna ottaa käyttöön tuulimyllyt ja aurinkopaneelit. Mutta tämä yhteiskunta on kokonaan riippuvainen halvasta ja ikuisesti käytössä olevasta energiasta. Kaaos, joka syntyy yhdestä sähkökatkoksesta kertoo asiasta kaiken. Siirto kestävään energiaan vaati aikansa. Ja se vaatii toisenlaisen yhteiskunnankin. Markkinatalouden päämääränä ei ole energiantuotanto kaikille, vaan rahan tuotanto energian tuottajille. Energian tuotanto on kiinni voitoista: on periaatteessa sama, tuleeko voitto öljystä vai tuulivoimasta. Nyky-yhteiskunnassamme siirtymistä kestävään energiaan ei tapahdu niin kauan, kun öljy ja kaasu tuottavat enemmän voittoa.

Raakaöljy loppuu ja energiakriisiin tarvitaan radikaaleja ratkaisuja. Kuten myös huumoria. Kysyin “Mighty Servantin” hollantilaiskapteenilta, mitä hän aikoo puuhata, kun öljynporauslauttoja ei enää tarvita.

“Minä pistän tuo ”proomun” näytteille huvipuistoon!” (tarkoittaen Mighty Servantia) ...

Venäjä, Suomi ja Saksa

”Suomi on maailman portti Venäjälle. Suomalaiset ovat hyötyneet yya-sopimuksesta Moskovan kanssa ja tulevat hyötymään itäkaupasta jatkossakin. Kymmenen vuoden kuluttua Suomi kuuluu EU:hun ja Venäjä muodostaa EU:n suurimman markkinan.”

Tällä tavalla ystäväni Hannu kuvasi Suomen ja Venäjän suhdetta vuonna 1988. Hannu ei ole mikä tahansa ohikulkija, vaan kauppatietojen professori. Tapasimme silloin Hollannissa, missä Hannu ihaili hollantilaisten kielitaitoa ja minä valmistelin muuttoa Suomeen.

Vuonna 1998 Hannun visio tosiaan vaikutti olevan toteutumassa. Suomi oli liittynyt EU:hun ja itäkauppa oli taikasana. Olin itse Hämeessä ja Pirkanmaalla työssä aikuisopetuspiireissä, missä kansa jonotti venäjän kielien ja kulttuurin kursseille.

Mutta sitten jokin meni aivan pieleen.

Keväällä 2008 venäläis-saksalainen kaasuputki välttelee Suomea ikään kuin meillä olisi joku tauti. Maamme on Jyrki Stubbin, Aleksander Kataisen ja Sauli Häkämiehen johdolla käytännössä liittynyt Natoon. Ja koulussaan poikani ei opi venäjää, vaan pakkoruotsia.

“Hollanti on tavallaan Saksan seitsemästoista osavaltio”, eräs hollantilaiskansanedustaja joskus heitti. Hollannin pääministeri ei ole kiirehtinyt kommentoimaan miehen väitettä eikä hän on saanut sotaveteraaneja kimppuunsa. Lausunto herätti huomiota vain sitä syystä, että sillä oivallettiin lyhyesti ja hauskasti Hollannin ja Saksan suhdetta.

Mieshän puhui täyttä asiaa. Ei kukaan järkevä ihminen kotimaassani kiellä, että hollantilaisten suuri itänaapuri määrittelee pienen kansan kohtaloa. Juuri sen takia Hollanti oli heti tuhoisan toisen maailmansodan jälkeen mukana perustamassa EU:ta saadakseen ikiviholliset Saksan ja Ranskan yhteiseen kokouspöytään.

Minkä ihmeen takia suomalainen ei voi suhtautua Venäjään maalaisjärjen ja faktojen perusteella? ”Koska Saksa ei ole Venäjä,” kuuluu vastaus aina kuin nostan aiheen pöydälle.

Ei olekaan.

Olen kiertänyt Neuvostoliittoa. Vuosi oli 1979 ja kokemus erittäin masentava. Reaalisosialismi muodostui todellisuudessa puhtaasta sotilasdiktatuurista. Ainoa positiivinen ajatus, joka sain mukaan kotiin oli, että natopropaganda Venäjän sotilaallisesta uhasta ei ollut mistään kotoisin. Pian reissuni jälkeen puna-armeija eksyi Afganistanissa...

Olen kasvanut maailman tehokkaimman ja perusteellisimman porukan naapurissa. Vierailu Saksassa on masentava kokemus sekin. Joustavuus ja huumoritaju puuttuvat saksalaisilta. Mutta yksi asia on päivänselvä: saksmanni joko voittaa täydellisesti tai häviää täydellisesti.

Saksa verrattuna Venäjään? Lukion historian opettajani oli sitä mieltä, että sosialistisen vallankumouksen olisi pitänyt tapahtua Saksassa. ”Weimarin tasavalta tuhottiin, koska Englanti ja Ranska antoivat tukensa itään päin orientoituneelle Hitlerille. 1920-luvun Saksasta löytyi kaikki se, mitä puuttui Venäjältä: teollisuus, filosofit ja varsinkin sitkeys. Saksalaisten vetämässä vallankumouksessa Trotskia ei olisi syrjäytetty.”

Entäs Hannu? Jaksaako hän nykyään vetää ”Venäjä-keskustelua” yhtä innoissaan kuin silloin Hollannissa? Viimeisten kuulumisten mukaan ystäväni hakee varhaiseläkettä...

• • • Venäjään liittyviä asioita pohditaan torstai-illana 22.5.Satakunnan Työn Kevätkoulu Ekstrassa. Tilaisuus alkaa klo 17.30 osoitteessa Eteläpuisto 14, Pori. Tervetuloa!

Kondomeja vai ruokaa?

”Afrikasta löytyy 29 tautia, jotka liittyvät aidsiin, mutta todellisuudessa ne liittyvät köyhyyteen”, totesi Sam Mhlongo, Etelä-Afrikan lääketieteellisen yliopiston rehtori. Vuonna 2006 kuollut Mhlongo teki johtopäätöksen, että köyhyys on tabu. "Hivin torjunta ja tutkiminen tuottaa paljon enempää bisnesrahaa kuin ruoka".

Pääministeri Matti Vanhasen toivomus, että suomalaiset lopettaisivat jo jankkaamasta köyhyydestä, on toteutunut makromitassa Afrikan osalta. Vuosikymmeniä meitä opetettiin, että afrikkalaiset kuolevat nälkään, mutta tällä hetkellä meidän pitää kai uskoa, että he menehtyvät jo nuorina aidsiin. Uutisointiin liittyvät kauhukuvat raskaina olevista aidspotilaista sekä suorastaan rasistiset käsitykset, joiden mukaan afrikkalainen mies raiskaa kenet tahansa.

Karu totuus on, että Saharan alapuolella olevan osa Afrikasta on köyhä, köyhä ja köyhä. Oikeastaan vielä köyhempi kuin 1970-luvulla eli silloin, kun lukiossani keräsin rahaa nälästä kärsiville afrikkalaiselle eikä kukaan oli vielä kuullut aidsista mitään. Tämän osan Afrikasta muodostaa 41 maata. Vuonna 2001 näistä maista 24:ssa kansalaisen tulot jäivät pienemmiksi kuin 1970-luvulla.

Köyhyys aiheuttaa nälkää, tarkoin sanoen aliravitsemusta. Alaravitsemus johtaa ihmisen immuunisysteemin romahdukseen. Immuunisysteemimme on kykymme välttää sairauksia ja tauteja. Ihminen, jonka immuunisysteemi romahtaa kärsii kuumeesta ja yskästä ja hän laihtuu. Taudit, jotka aiheuttavat romahtaneesta immuunisysteemistä kärsivälle ihmiselle kuoleman ovat pääosin punatauti (suolistotulehdus), tuberkuloosi ja malaria.

Aids-potilas kärsii romahtaneesta immuunisysteemistä. Aids ei ole siis varsinainen tauti, jolla on omat piirteet, vaan se on tilanne, jossa potilas kuolee johonkin sairauteen, vaikkapa johonkin edellä mainituista. Potilas ei yksinkertaisesti enää toivu. Aidsin uskotaan johtuvan hiv- iruksesta. Tämän viruksen sanotaan tarttuvan ”turvattoman seksin” avulla.

Niin monien afrikkalaisten immuunisysteemin romahtaminen ei siis enää johdu, kuten aikanaan, aliravitsemuksesta, vaan turvattomasta seksistä? Pimeässä Afrikassako nussitaan kellon ympäri...? No, meidän pääministerimme, ja hänen tunnettua isäänsä, tämä selitys varmaan miellyttää. Mutta puhtaat luvut puhuvat hyvin eri kieltä.

Verrataan vaikka sitä, kuinka monet nuoret (15-19-vuotiaat) ovat nauttineet seksistä eri maissa. Iso-Britaniassa luku on 62 % pojista ja 49 % tytöstä, Yhdysvalloissa 55 ja 42 %. Entäs Afrikassa? Tansaniassa 38 ja 24 %, Ghanassa 31 ja 37 % ja Zimbabwessa 31 % ja 9 %. Tutkimus julkistettiin vuonna 2006 lääketieteellisessä ”The Lancet” -lehdessä. Sama artikkeli todistaa, että ”irtokontakteja” eli enemmän kuin yhtä seksuaalista suhdetta per vuosi harrastetaan nimen omaan länsimaissa.

Tietysti myös kunnon maalaisjärki sanoo, että myytti viriilistä afrikkalaisesta on myytti. Eikö nälkäisellä ihmisellä ole joku toinen ensiarvoisempaa kuin seksi? Jopa meirän ikioma valtakunnallinen poikamiehemme (joku heistä) voi todistaa, että silloin kuin uuniperuna ja kokis ovat mahassa seksi maistuu paljon paremmalta...

Minkä takia afrikkalaisten kärsimystä nykyään kutsutaan aidsiksi, vaikka se perustuu siihen mihin se perustui myös ennen aidsin keksimistä eli aliravitsemukseen? Melkein miljoonan lapsen elämä pelastettiin 1998-2001, koska heidän ruokaansa ”jalostettiin”. Esimerkiksi suolaan lisättiin jodia ja ruokaan lisättiin A-vitamiinia ja rautaa. Tehokas ja halpa toimintatapa: A-vitamiinikapseli maksaa 0,02 dollaria. Valitettavasti se on pikkuraha verrattuna miljardibisnekseen, jolla pyöritetään ns. aidsin torjuntaa.

Afrikka tarvitsee ruokaa. Ja siihen piste. Kondomit voimme lahjoittaa Vanhaselle...

Theo Van Gogh ja faktat

”Jokela oli umpisuomalainen teko ja Fritzelit syntyvät vain Itävallassa.” Tällä tavalla kokonaiset kansakunnat leimataan omituisiksi ja rikollisiksi. Myös Hollanti saa osansa tästä. Suvaitsevaisuuden mallimaassa sananvapaus ja oikeusvaltio olisivat muka uhan alla.

Saksalaisessa dokumentissa ”Päivä jolloin Van Gogh murhattiin” elokuvaohjaaja Theo van Gogh murhattiin, koska hän teki kansanedustaja Ayaan Hirsi Alin kanssa lyhytfilmin, jossa kritisoidaan naisten asemaa muslimimaailmassa. Dokumentti katsoo surmatyön Al-Qaidan teoksi ja kertoo, että vuoden 2005 tapahtumien jälkeen Hollannissa hallitsee pelko ja epävarmuus.

Huhu... Tarvitaan jo pari kylmää faktaakin.

Theo van Gogh oli lahjaton elokuvaohjaaja ja lahjaton kolumnisti. Kaveria voi kutsua Hollannin Teemu Mäeksi: hänen esikoisleffassaan kissa pyöri ja kuoli pesukoneessa. Tämän jälkeen rahoittajat eivät jonottaneet van Goghin oven edessä. Hänen viimeinen elokuvansa jäi kesken. ”6. toukokuuta” käsittelee populisti Pim Fortuynin murhaa salaliiton tuloksena. Van Gogh ihaili hedonistista ja sanavalmista Fortuynia ja ajoi tämän kuoleman jälkeen ”islamkysymystä” kotimaassani. Miehen rasistiset kirjoitukset (hän nimitteli muslimeita ”vuohennussijoiksi” ja Amsterdamin juutalaispormestaria natsiksi) julkaistiin ilmaislehdessä nimeltä Metro.

Ayaan Hirsi Ali tahtoo, kuten hän totesi dokumentissa, muslimit pois Euroopasta. ”Natsismin ja kommunismin jälkeen meitä uhkaa islam ja meidän täytyy toimia viipymättä.” Ei ole siis ihme, että Fortuynin kuoleman jälkeen nainen sai vuorokauden ympäri turvamiehiä peräänsä. Ayaan edusti Hollannin eduskunnassa sekä demareita että oikeistoliberaaleja. Kunnes hän sai potkut. Somaliasta paennut Ayaan oli vaatinut taukoamatta nollatoleranssia ”tekoturvapaikanhakijoita” vastaan, mutta hän jäi kovan paikan edessä kiinni kun paljastettiin, että hän oli itse aikanaan turvapaikanhakijana valehdellut viranomaisille. Nainen palkattiin Yhdysvalloissa asiantuntijaksi uuskonservatiiviseen tutkimuskeskukseen, mutta hän palasi Eurooppaan, koska Washington ei halunnut maksa hänen turvamiehiään. Viime tietojen mukaan Ayaan hakee Ranskan kansalaisuutta.

Elokuva ”Päivä jolloin Van Gogh murhattiin” yrittää kytkeä Van Goghin murhaajan Mohammed Bouyerin ns. ”Hofstad-ryhmään” ja nimittelee tätä ryhmää terroristiverkostoksi. ”Hofstad-ryhmä” sai nimensä heti Van Goghin kuoleman jälkeen Haagissa tapahtuneessa mellakassa, jossa poliiseja kohti heitettiin käsikranaatti. Hiljattain hovioikeus vapautti kaikki ”Hofstad-ryhmän” jäsenet terrorismin epäilystä. Ryhmän toiminta on rajoittunut siihen käsikranaatin heittämiseen eikä Bouyerilla ollut mitään tekemistä sen kanssa.

Näin vuoden 2005 tapahtumat ovat päättyneet demokratian voittoon. Sillä demokratia ei perustu sananvapauteen tai äänioikeuteen vaan riippumattomaan tuomariin. Se on oikeusmenetelmä, joka malttaa odottaa, kunnes pöly on laskeutunut ja katsoo silloin vain kylmät faktat...

Poliisi paras kaverisiko?

Suomen kansalaisista lähes sata prosenttia luottaa tämän maan poliisiin. Mistä se kertoo? Ja minkä takia ulkomaalaisperäiset suomalaiset ovat eri mieltä poliisista?

Suomen yhteiskunta on erittäin homogeeninen. Monet asiat ovat samanlaisia kaikille suomalaiselle. Maassa on yksi kirkko, yksi sanomalehti, yksi historia. Ja yksi käsitys omasta yhteiskunnasta. Kuten tämän lehden pääkirjoituksessa luki viime viikolla: ”(Suomalaisella on) varsin vahva usko virkavaltaan.” Usko, joka perustuu ”käsitykseemme järjestäytyneen yhteiskunnan oikeudenmukaisuudesta”. Poliisilla on siis Suomessa sama tehtävä kuten valtiokirkolla, Hesarilla ja historian tutkimuksella: valvoa tämän kulttuurin homogeenisuutta.

Liki 80 prosenttia kansalaisista pitää epätodennäköisenä, että poliisi toimisi epäeettisesti heitä kohtaan. Eli niin kauan kun hän ei tee mitään Suomen lakia vastaan, suomalainen uskoo poliisin olevan hänen puolellaan. Valitettavasti käsitys siitä, mikä on rikos ja mikä ei, on rajusti muuttumassa. Ja samoin käsitys rikoksesta epäiltyjen oikeudesta. Nykyään rikoksen ”mahdollinen suunnittelu” on jo rikos. Ja siinä missä aikanaan viranomaisten piti antaa näyttö epäillyn syyllisyydestä, siinä epäilyllä pitää nyt olla näyttö syyttömyydestään.

“Poliisin suhtautuminen eri kulttuureihin ja rotuihin on (...) tiukentunut.” (ST 24.4) Entäs toisin päin? Miten eri kulttuureissa suhtaudutaan poliisiin? Olennainen osa Suomen poliisin ja ulkomaalaistaustaisten suomalaisten välisten ongelmien syitä on se, että muualla maailmassa poliisia ei katsota välttämättömäksi “yhteiskunnan oikeudenmukaisuuden” kantakiveksi. Eikä kaikissa kulttuureissa yksitäistä poliisimiestä tai -naista kunnioiteta.

Olen myös itse tullut Suomeen kulttuurista, jossa poliisi katsotaan enemmän ongelmaksi kuin ratkaisuksi ja jossa yksittäistä poliisi-ihmistä pidetään säälittävänä tapauksena. Oli hassua seurata hiljattain keskustelua, jossa todettiin, että ”mitä enemmän poliisi näyttäytyy kadulla, sitä enemmän suomalainen käsittää olevansa turvassa.” Hollannissa on täsmälleen toisin perin! Siellä kansa suorastaan pelkää “kadun muuttuvan siniseksi”, ja siellä pidetään yksittäistä poliisimiestä tai -naista luuseriksi, jolla ei ole ollut riittäviä eväitä kunnon koulutukseen.

Muistan, kun kotimaassani yritettiin jossain vaiheessa nostaa poliisin imagoa. Mainoskampanjaa varten keksittiin iskulause ”Poliisi on paras kaverisi”. Ei mennyt kuin vuorokausi, kun kansa oli jo lisännyt tähän: “koululuokan takapenkiltä!” Tulee myös mieleen paras vitsi, joka tiedän poliisista. Haluatteko jakaa sen kanssani? Annan tulla. Vapun kunniaksi!

Autoilija kääntyy tielle, jolle ei saa kääntyä. Poliisipartio pysäyttää hänet ja tulee puhuttelemaan. Virkavallan edustaja osoittaa sormella ajokiellon liikennemerkkiä ja kysyy: “Osaatko lukea?” Autoilija ei epäröi hetkeäkään vaan vastaa: “Kyllä osaan. Voisinko jotenkin auttaa?”...

Taidealan duunari

Aikuisopetuskausi lähestyy sekin loppuaan ja se tarkoittaa sitä, että minä saan pukea taas vaatteet päälleni. Anteeksi, kuinka...? Juuri niin. Olen näet alastonmalli maakunnan taideoppilaille.

Aloitin urani 1980-luvun alussa Amsterdamin kuvataideakatemiassa. Silloin työskentelin yhtenä joukossa: kymmenkunta mallia istui, seisoi ja makasi reilun sadan oppilaan edessä. Työmaa oli valtavan iso sali, joka oli valtavan valoisa. Korkean ikkunan ja lasisen katon alla olimme ikään kuin suoraan taivaan alla. Saman ainutlaatuinen alankomaiden taivas, joka kautta aikojen inspiroi sikäläisiä mestareita. Työolotkin olivat loistavat. Meillä oli oma henkilökohtainen pukuhuone missä oli suihku, todella mukava kylpytakki joka pestiin jokaisen työpäivän jälkeen ja lounasseteli yhteen Amsterdamin parhaista ravintoloista. Kaiken tämän lisäksi kuuden tunnin työpäivän jälkeen meille maksettiin runsaat 500 guldenia eli noin 250 euroa.

Täällä Suomessa sen sijaan tätä työtä tehdään vain illalla. Ja vain talvella. Tekovalossa kaikki on pienempää kuin aikanaan. Oppilasmäärä, työtila kuten myös palkka. Pukuhuone puuttuu, samoin riittävät tauot. Eikä kylpytakkiakaan ole. Varsinkin silloin kuin maalataan öljyvärillä, luokassa syntyy sen verran paha krääsä, että on pakko heittää joku ikkuna auki. Sellaisena iltana tämä homma muuttuu painajaiseksi. Mutta vain silloin. Muulloin tykkään tästä duunista erittäin paljon.

Alastoman tai elävän mallin tehtävät voi jakaa kahteen hyvin erilaiseen osaan. Toisaalta niin sanotussa kestoasennossa seison, istun tai makaan kaksikymmentä minuuttia liikkumatta. Piirtäjän ja maalarin kannalta on tärkeää, että asento on haastava eli antaa riittävästi valokontrastia. Minun kannaltani taas on tärkeä, että asento on niin rento, että voin jaksaa pitää sen ilman, että kipuraja ylitetään. Onnistuneena kestoasento on minulle täydellistä meditaatiota. En ole koskaan harrastanut joogaa mutta voin kuvitella, että lopputulos on samanlainen: yleensä en huomaa enää yhtään mitään ympäristöstäni.

Niin sanotut krokit (croquis) tekevät mallin eläväksi. Krokissa asento vaihtuu toiseksi joka toinen minuutti ja näin edelleen eli kaksikymmentä minuuttia kestävä sessio muuttuu tapahtumasarjaksi. Piirtäjän ja maalarin kannalta on tässä tapauksessa tärkeää, että yhteispeli silmän ja käden välillä sujuu. Minulta krokit vaativat paljon mielikuvitusta ja ne antavat minulle mahdollisuuden ottaa paljon haastavammin työni. Onnistuneena krokisessio antaa oppilaalle vaikutelman, että hän hallitsee kuvaamataidon ydinasiat ja minulle, että olen ollut näyttelijä...

Sovinnonjuhla

Hieno idea olisi järjestää myös Porin kaduilla vuoden 1918 tapahtumien sovinnonjuhla. Idea, joka oikeastaan toimisi myös itsenäisyyspäivänä. Katsottaisiin 6.joulukuuta sovinnonjuhlaksi ja kutsuttaisiin sinne kaikki entiset viholliset mukaan.

Erkki Teikarin palsta Satakunnan Kansassa kuuluu minun suosikkeihini. Sen nielaisemisen jälkeen tiedän täsmälleen, mitä toriparlamentti ajattelee maailmanmenosta eikä tarvitse sitä varten käydä ydinkeskustassa. Kuten puuttuvat tuulihousut kirkosta niin Erkin saarnasta puuttuu analyysi. Saadakseen kolumninsa täyteen mies tarjoaa lukijalle sen sijaan spekulaatioita. Näin hän teki myös Tampereen sovinnonjuhlan jälkeen.

Teikarin jossittelusta ensimmäinen osa meni kysymykseen, mitä olisi tapahtunut mikäli punaiset olisivat voittaneet kansalaissodan. Sitä ei ole vaikea kuvitella, kun ajattelee entisen päätoimittajan maailmankuvaa. Olisimme viettäneet aikaamme Stalinin hirmuvaltiossa ja nousseet helvetistä ylös vasta 20 vuotta sitten aivan kuten virolaisetkin.

Hassua että Teikari unohtaa tässä, että suomettuminen eli käytännössä NL:n miehitys on ollut kuitenkin tämän kansan kohtalo, vaikka valkoiset voittivat vuonna 1918. Ja hassua, että pakinoitsija unohtaa, että mikäli Suomi olisi kansalaissodan jälkeen kuulunut Neuvostoliitoon, maa olisi ainakin välttänyt kaksi tuhoisaa sotaa...

Teikarin spekulaatio ei loppu tähän. Mitäs jos saksalaiset olisivat voittaneet ensimmäinen maailmansodan? mies heittää. Sitten Saksaa ei olisi nöyryytetty Versaillen rauhansopimuksessa eikä toista maailmansotaa ja juutalaistuhoa sun muuta olisi tapahtunut.

Vai niin, jaha... Saksalainen ainoana syypäänä toiseen maailmansotaan! Nyky-Euroopassa sellaista näkökulmaa on turha etsiä, mutta Suomessa se varmaan kelpaa muiden harhaluulojen joukossa koulukirjoihinkin.

Kutsun Teikarin mukaan Keski-Eurooppaan toukokuun alussa, silloin kuin siellä muistetaan toisen maailmansodan uhreja. Seison hänen vierellään Pariisissa, Brysselissä, Amsterdamissa, Kööpenhaminassa ja näytän hänelle, ketkä ovat saaneet kutsun tilaisuuteen. Saksalaiset.

Koska nämä ovat sovinnonjuhlat.

Euroopassa toisin kuin Suomessa ihmisten oman historian käsittely ei ole jämähtänyt paikalleen. Ranskassa, Benelux-maissa ja Tanskassa on opittu, että natsismi ei ollut pelkästään saksalaisten touhua vaan päinvastoin ilmiö, joka sai jokaisessa näistä maista ihmisten päät sekaisin. Väite, että natsismi ja sen hirveät seuraukset olisivat silti miehittäneet Euroopan vaikka Saksan kansaa ei olisi olemassakaan on sekin spekulaatiota, mutta se pitää enemmän paikkansa kuin Teikarin hömppä.

Älkää unohda Erkki, että sinullekin varmaan tutun juutalaisten tuhon todistajan Anne Frankin reissuun kaasukammioon ei osallistunut yksikään saksalainen. Se oli täysin hollantilaisten omaa tekoa. Ja täsmälleen se on asia, mitä kansa muistaa Euroopassa parin viikon kuluttua. Yhdessä entisten vihollisten kanssa. Että sodasta ei tule voittajia eikä häviäjiä.

Sellainen sovinnonjuhla pitäisi olla Suomessakin. Kutsutaan 6.joulukuuta venäläiset sotaveteraanit presidentin vastaanotolle ja venäläiset maahanmuuttajat hautausmaille.

Ja eikös Erkki Teikarin kannattaisi pitää silloin juhlapuhe..?

Minä-tv

Maamme kuusikymmentäplus-vuotiaat poliitikot tekstailevat ja järjestävät nettideittiä. Nuorempi sukupolvi ei kuitenkaan enää hae digitaaliselta valtatieltä sänkyseuraa, vaan tuttuja naamoja. ”Facebook” on kuvakulttuurin huippu, mutta vain toistaiseksi. Luvassa on minä-tv.

”Facebook” eli naamakirja on saanut 64 miljoonaa jäsentä. Websivuston arvo on noin 15 miljardia dollaria. Mutta mikä on Facebookin tuote? Ei mikään. Naamakirja myy asiakkaansa kuluttajina Coca Colalle, Sonylle ja mille tahansa muulle teollisuudelle. Konsepti on yksinkertainen. Facebookin jäsen jättää digitaalisen jälkensä ja mainostajat muodostavat siitä hänen profiilinsa kuluttajana. Ironisesti voi sanoa, että siinä missä jäsen käy hakemassa ystävyyttä internetistä, hänet tunnetaan parhaiten Adidaksen ja Mersun markkinointipiireissä. Näytä naamasi webissä ja lopputulos on, että Nokia loves you. Hyi olkoon…

Keitä ovat ne nerot, jotka tulevat rikkaiksi tällä touhulla? Mark Zuckerberg, Jim Breyer ja Peter Thiel. Hetkinen. Thiel on tuttu nimi jenkkipolitiikkassa. Facebookin suurin rahoittaja liittyy toiseenkin websivuun: TheVanguard.org. Tätä sivustoa tekee ”neocon” eli uuskonservatiivinen porukka. Sivulla lukee: ”TheVanguard.org on uusi, parannettu konservatiivinen ryhmä. (…) Yhdessä me aloimme käyttää internetiä opettaaksemme MoveOnille, Hillarylle ja maan vasemmistomedialle jotakin, mitä he eivät helposti unohda.” Uuskonservatiivisissa piireissä Barak Obamaa kutsutaan avoimesti apinaksi, Setä Tomiksi tai MoveOniksi… Henkilökohtaisesti olen samaa mieltä Nobel-palkinnon voittajan Doris Lessingin kanssa, että mikäli Obama valitaan USA:n presidentiksi, hänet murhataan.

Facebook kuuluu jo menneeseen aikaan eikä vain siitä syystä, että sitä pyörittävät uuskonservatiivit. Microsoft on keksinyt ”lifeloggingin”. Se on webkamera, joka pistetään asiakkaan rintaan ja joka ottaa joka minuutti kuvan, joka laitetaan heti tietokoneeseen. Eräs asiakas on tähän asti tallentanut jo miljoonia kuvia. Kuvia mistä? No siis hänen jännittävästä arjestaan! Hänen jääkaappinsa sisällöstä, hänen ostoskärryistään kaupassa, hänen lukemastaan sanomalehdestä ja katsomastaan telkkarista ja pesemästään autosta. Ja hänet itsensä nukkumassa…

Näin syntyy minä-tv. Kanava, joka ei viestitä enää mitään muuta kuin katsojan omaa pientä, pientä maailmaa…

Meirän Mikko

Mikä saa ihmisen vuonna 2008 jauhamaan Porin ja Rauman vastakkainasettelua? En tiennyt Mikko Elosta aikaisemmin paljon mitään paitsi sen, että meillä on sama parturi. Onneksi kuitenkin on olemassa Elon elämäntarina, siis muistelmat.

Poliitikon urassa kiinnostaa yleensä eniten se, millä perusteella hän on vasemmistolainen tai oikeistolainen. Ja lisäksi Elon ikäisissä poliitikoissa kiinnostaa se, millä lailla he ovat kokeneet 1960-luvun nuorisoliikkeet. Elon kirjan ensimmäinen kappale lupaa käsitellä tätä asiaa, mutta pettymys on iso. Elon mielestä poliittinen aate on asia, johon perehdytään eli vähän ikään kuin raha, omakotitalo tai silmävika. Hän ei tarjoa lukijalle minkäänlaista visiota, vaan mainostaa olevansa syntynyt työläisoloissa. Ja läpi kirjansa hän käyttää tätä seikkaa muita vastaan. Varsinkin Paavo Lipponen leimataan kirjassa kokoomuspiirissä kasvatuksen saaneeksi opportunistiksi, joka siirtyi demariksi jotta saisi valtaa.

No, en sano että työläistausta tekee ihmisen epäsopivaksi vasemmistopolitiikkaan. Mutta esimerkiksi Manner-Euroopan 1970-luvun johtavat demarit olivat syntyneet kristillisessä ilmapiirissä ja heidän ”kääntymistarinansa” tarjoavat paljon enemmän iloa ja nimenomaan ajatusta kuin Elon kirja. Loppujen lopuksi moni fasistikin on syntynyt työläissfäärissä… Missä Mikko Elo oli vuonna 1968, kun maailmassa kuten Suomessakin kiehui ja kuohui? Kaveri oli 25-vuotias eli loistavassa iässä osallistuakseen vaikkapa jonkun yliopiston miehitykseen tai asuakseen jossain kommuunissa. Mutta ”Meirän Mikko” oli tuntiopettajana, eikä hän kirjoita sanaakaan tuon ajan meiningistä. Sen sijaan kirjan perusteella hänen nuoruutensa näyttää olevan vietetty kokonaan armeijassa.

Elo oli saksan ja englannin kielten opettaja. Hänen saksankielen taidostaan en ole koskaan saanut todistetta, mutta mikäli se on samalla tasolla kuin hänen englantinsa minä kovasti pelkään, että kokonainen sukupolvi ei ole oppinut yhtään mitään. ”Kielitaito auttaa”, kirjoittaja huutaa jossain vaiheessa ja kertoo, kuinka hän joutui korjaamaan kollegansa Ahteen Matin englantia. Siis kirjoitettua englantia. Ahde tekee kirjoitusvirheitä ja joutuu pilkunnussija-Elon uhriksi. Tosiasia on kuitenkin se, että kieltä kuten esimerkiksi englantia ei pelkästään kirjoiteta, vaan myös puhutaan. Olen kerran kuunnellut Mikko Elon puhuvan englantia. Ei parturissa vaan radiossa.En saanut siitä sanaakaan selvää. Oikeastaan jonkun piti selittää minulle jälkikäteen, että se oli tarkoitettu englanniksi…

Kohta ”Kielitaito auttaa” kuuluu Elon kirjassa sarjaan ”pikkutarinoita”. Kyse on anekdootista, kuten myös ”Mielenkiintoinen Rooman matka”. Aina on kiva lukea, mitä toinen tykkää Italian pääkaupungista, eikö niin? Tässäkin lukija on pahasti eksyksissä. Elo selittää meille, kenen kanssa hän istui lentokoneessa ja aamiaispöydässä hotellissa… Oikeastaan Elo olisi voinut jäädä kotiin ja Poriin. Juuri tätä koko tämä kirja hengittää: vaikka mies olisi sata vuotta istunut eduskunnassa, hänellä ei ole kerrottavana paljon mitään… Ei ole ihme, että Elo, joka elää kuin 1800-luvulla, ei halua olla missään tekemisissä ikivihollisen Rauman kanssa.

Mutta onhan suorastaan häpeä, ettei kukaan sano hänelle, että hänen aikansa on jo ohi…

Se jokin

Mihin on kadonnut se, mitä ei saa katsoa, mitä ei saa koskettaa, mille ei edes saa antaa nimeä? Läntisen maailman ajankohtaisin haaste lienee islamilaisuus, joka kysyy meiltä, mikä ylipäätään on pyhää.

Vietin pitkäperjantain illan telkkarin ääressä. Luvassa oli elokuva ”The Thing”. Näin sen jo kerran, 1980-luvun alussa. Myös tämän version mainostettiin olevan vuodelta 1982 eli uskoin saavani toisen annoksen tästä herkusta. Mutta se oli karmea erehdys. Alkuperäinen ”The Thing” kertoo siitä, kuinka Etelämantereella työskentelevä porukka tulee hulluksi. Elokuva on nerokas teos, koska ei mistään käy ilmi mikä saa näiden miesten päät sekaisin. Eli juuri tämä pelottava tietämättömyys aiheuttaa täyskatastrofin.

Pitkäperjantain ”The Thing”, ”Se jokin” ei ollut uusinta, vaan uusi versio. Surkea nykyaikainen väännös. ”Se jokin” ei ole tässä enää näkymättä, koskettelematta tai vailla nimeä. Elokuva ei ole edes kunnolla alkanut, kun sen ydinkohta täyttää ruudun eikä häivy enää sieltä, vaikka kuinka haluaisit. ”The Thing” on vuonna 2008 verinen, suoraan sarjakuvanpiirtäjän painajaisesta tullut hahmo, joka ei ole pelottava vaan kyllästyttävä.

Mihin meidän mielikuvituskykymme hävisi? Joku tutkija on keksinyt jopa sellaista, että Mooses oli humalassa silloin, kun hän tapasi Jumalan Siinain vuorella. Raamattukoulussa juuri tämä kohta oli suosikkini. Mooses nousee vuorelle, pilvi lähestyy häntä ja sitten Jumala, siis The Thing. Sillä Mooses ei näe Jumalaa siellä, vaan häneen kosketaan ja hänelle puhutaan. Tämä on minun lapsuudessani kokemani ehdottoman pyhyyden malli. Olkoon Mooses ollut humalassa tai vaikkapa psykoosissa siellä silloin!

Puhutaan myös kemiasta. Parturin odotustilat ovat täynnä naistenlehtiä joissa selitettään, että me rakastumme toisiimme pelkästään hajun ja adrenaliinin perusteella. Eikö olekin iso helpotus, että tämä koko touhu, minkä ympärillä maailman kaunokirjallisuus ja muu taide pyörii, onkin periaatteessa ihan samanlainen juttu kuin koiran ja kissan? Mitä hyötyä on ylipäätään sellaisen tutkimisesta?

Yhä enemmän länsimaailma asettelee itseään islamia vastaan ”ihmiskunnan valaistuneena osana”. Meillä on ollut Kopernikus, Montesquieu ja Coca-Cola, ja meidän silmissämme islamilainen maailma on takapajula niin kauan kunnes myös sieltä löytyy meidän ylimielisyytemme, meidän demokratiamme ja meidän kapitalismimme. Sananvapauden mantra antaa meille oikeuden raiskata sitä, mitä muut pitävät pyhänä. Mutta vastausta siihen muslimien puolelta esitettyyn kysymykseen, mihin meidän oma pyhyytemme on kadonnut, emme voi antaa…

Satakunnan Työn Kevätkoulu jatkuu huhtikuussa tämän aiheen merkeissä. ”Uskonnot muutoksessa ja nykymaailmassa” on koulun neljännen osan otsikko. Alustajat edustavat kristillistä ja islamilaista näkövinkkeliä. Tervetuloa 10.4. klo 17.30, Etelänpuisto 14!

Kirkko hukassa

Ja taas maakuntamme menetti monikulttuurisen piirteen. Anglikaaninen pappi on pyörittänyt kymmenkunta vuotta katolista messua Porissa. Nyt evankelisluterilainen kirkko muuttaa sen englanninkieliseksi jumalanpalvelukseksi.

Suomen valtiokirkon motto on hyvin yksinkertainen: “If you can’t beat them, eat them” eli jos et pysty lyömään toista, syö se. Näin on käynyt miltei kaikille protestanttiselle ryhmille metodisteista helluntaiseurakuntaan saakka. Toiset kristilliset kirkot, katolinen ja ortodoksinen, ovat olleet Suomessa niin olemattomia, että evl:n ei ole tarvinnutkaan tunkea itseään niiden toimintaan.

Katoliset ja ortodoksit edustavat maailmanlaajuisia kirkkoja, mutta anglikaaninen kirkko elää jo vuosikymmeniä kuoleman rajalla. Oikeastaan tämän kirkon emämaassa eli Brittien saarilla puhutaan jo ääneen koko touhun lakkauttamisesta jossain lähitulevaisuudessa. Näin hädässä oleva anglikaaninen kirkko on astunut Suomen valtakirkon asentamaan ansaan: pieni porukka on ehdottanut yhteistyötä.

Koska evl ei ole koskaan hylännyt yhteistyötä, josta se on vain hyötynyt, syntyi vuonna 1992 ns. Porvoon sopimus. Sopimukseen liittyi kunnon lähetystyöponnistus “entiseen Neuvostoliittoon”, jossa ihmiset ovat tietysti vielä vailla uskontoa kuten neekerit sun muut aikanaan olivat brittien siirtomaavaltiossa.

Suurin vaikutus sopimuksella on kuitenkin ollut liturgiaan. Siis anglikaaniseen liturgiaan, joka on periaatteissa katolinen liturgia. Lyhyesti voi sanoa, että jumalanpalvelus syrjäyttää pyhän messun. Tavallaan voi sanoa, että luterilainen liturgia on lähes kokonaan syrjäyttänyt anglikaanisen eli katolisen liturgian. Ilkeästi voi sanoa, että protestantismi voitti Suomessa taas kerran katolilaisuuden.

Satakunnan mikromittakaavassa muutos tarkoittaa, että lähin pyhä messu on siirtynyt Tampereelle ja Turkuun. Näin evl eliminoi taas jotain, joka poikkesi muusta ja antoi väriä harmaaseen suomalaiseen yhteiskuntaan. Mutta kun evl:ltä valtakirkkona voin vielä tajua tämän refleksin miehittää kaikki, mikä uhkaa monopoliasemaa, Suomen anglikaaniselta seurakunnalta olisin odottanut enemmän viisautta.

Onko nyt ihan oikeasti ekumenia eli yhteistyö protestanttisen ja katolisen kirkon välillä (jota tämä Porvoon sopimus edustaa), tämän päivän kristillisen kirkon isoin haaste? Vai tuleeko juuri iso haaste kristillisen kirkon ulkopuolelta? Juuri anglikaaninen piispa Iso-Britanniassa vihjaili jokin aika sitten, että islam muodostaa eurooppalaisille suurimman yhteiskunnallisen ja siis myös uskonnollisen haasteen.

Useissa maissa islam on jo noussut maan toiseksi isoksi kirkoksi. Eurooppalaisten kuva siitä, ketkä uhkaavat heitä eniten on siirtynyt entisestä Neuvostoliitosta ääri-islamisteihin. Useat eurooppalaiset maat (kuten myös Suomi) sotii Afganistanissa ääri-islamisteja vastaan. Koko EU:ta valmistellaan Nicolas Sarkozyn komennuksen alla sotaan Turkkia vastaan.

Ekumenia ja Porvoon sopimus ovat dinosauruksia. Huhtikuussa ST:n kevätkoulu jatkuu kristillisten ja islamilaisten keskustelulla...

Perustuslaki palomuurina

Internetin käyttäjä joutuu yhä enemmän viranomaisten suurennuslasin alle. Huippu on toistaiseksi saavutettu ns. lapsipornokohussa, jossa poliisi leimasi ilman syytä monta nettisivustoa rikollisiksi. Kuitenkin turvallisuuden lisääntymisen voi hyvin yhdistää perusoikeuksien kunnioittamiseen.

Sananvapaus, yksityiselämän suojelu, internetin lainsäädäntö. On sääli, että Suomessa aivan olemattomia tapauksia kuten Susan ja Matti liitetään näihin kuumiin teemoihin. Onneksi kansainvälisellä areenalla keskustelu tietoyhteiskunnan turvallisuudesta pysyy pois lööpeistä. Ja tuottaa valoa. Saksan korkein oikeus on kaksi viikkoa sitten määritellyt PC:n eli sinun ja minun tietokoneen yksityisalueeksi. Ainakin toistaiseksi tämä tarkoittaa sitä, että saksalaisviranomaiset eivät enää saa kurkistaa ns. online kansalaisten tietokoneeseen.

Saksalaiset laatulehdet käyttävät vain harvoin isoja otsikoita kuten ”Historiallinen askel” (Die Zeit) tai ”Oikeustieteellinen ja poliittinen sensaatio” (Süddeutsche Zeitung). Kyse ei ollutkaan mistään käräjäoikeudesta vaan Bundesverfassungsgerichtista eli maan korkeimmasta tuomarista, joka katsoo onko lainsäädäntö yhteensopiva Saksan perustuslain kanssa. Tuomari määritteli tavallaan uuden perusoikeuden. Perusoikeuden, joka yltää kovalevyn sisältöön. Saksalaisittain homma tehtiin perusteellisesti: kovalevyn yksityisyydestä tulee tiukemmin suojattu kuin kotirauhasta tai puhelinliikenteestä.

Asia siirtyi Karlsruhessa sijaitsevaan oikeuteen sen jälkeen, kun Saksan osavaltio Nordrhein-Westfalen oli saanut aikaan lain, joka antoi vapaat kädet suojelupoliisille hakkeroida jokaiseen tietokoneeseen. Hakkeroinnin perusteeksi olisi riittänyt ”epäily” siitä, että tietokoneen omistaja ”voisi joskus tulevaisuudessa” tehdä rikoksen. Korkeimman oikeuden päätös merkitsee suurtappiota Saksan oikeusministeri Schäublelle. Hän on kaveri, jota suomalaisessa mittakaavassa voi verrata entiseen sisäministeriimme Kari Rajamäkeen, Mister Kiasmaan.

Schäuble on suhteellisen lyhyessä ajassa ehtinyt ehdottaa seuraavia keinoja petrata saksalaisten turvallisuutta: armeijan tuki poliisitehtäville, kaapattujen lentokoneiden alasampuminen, yksityisasuntojen salakuuntelu ja terrorismista epäiltyjen ”ehkäisevä” ampuminen. Schäublen märät unet eivät toteutuneet, koska Saksan perustuslaki kieltää ne. Maan korkein oikeus on selkein sanoin antanut ymmärtää, että kansalaisten suojelu valtiota vastaan on yhtä tärkeää kuin heidän suojelunsa valtion avulla...

Teknologia kuuluu kaikille!

Ei tarvitse kuin mennä parikymmentä vuotta taaksepäin, kun ainoastaan lääketieteellä oli oikeus vaikuttaa ihmisten vartaloon. Leikkaustekniikka, lääkitys sun muut hyväksyttiin, koska sairaat ihmiset olivat hädässä. Lääketieteellinen toiminta ei ole suurimmalta osalta mitään kivaa, mutta kuin vain ei löydy toisia ratkaisuja. Kyse on ihmisten korjaamisesta. Yhteiskuntana meistä tuntuu, että meille sallitaan tämä, koska haluamme antaa toisillemme apua.

Plastinen kirurgia on jo aivan eri juttu. Tässä lääketiede ei enää «korjaa ihmisiä» vaan parantaa heitä. Johtava ajatus ei ole enää toiminnan välttämättömyydessä, vaan toiminta muuttuu henkilökohtaisiksi valinnoiksi. Plastinen kirurgia ei ole edes palvelua vaan tuote, josta asiakas joutuu maksamaan ja mieluummin paljon. Kyse on myös eettisestä vallankumouksesta. Ihmisten vartalo katsotaan objektiksi, jossa on petraamisen varaa.

Eikä asiaa jää tähänkään. Tulee mahdolliseksi sijoittaa äärimmäisen pieni «chippi» (mikrosiru) ihmisvartaloon. Ja taas eettiset kaavat muuttuvat. Pentagon eli USA:n puolustusministeriö haluaa implantoida sellaisen chipin jokaisen amerikkalaissotilaan vartaloon voidakseen taukoamatta tarkkailla sotilaan terveyttä. Sama tehtäisiin esimerkiksi vanhuksille ja vastasyntyneille. Tässä ei ole enää kyse toiminnan lääketieteellisestä välttämättömyydestä tai edes henkilökohtaisesta valinnasta. Tämä kehitys luo yhteiskuntaa, jossa ihmisiä kontrolloidaan.

Sellainen chippi ylittää vielä toisenkin hyvin tärkeän rajan. Lääketieteelliset ja plastiikkakirurgiset työt luovat uusia ammattiryhmiä. Mutta mikä kamalampaa, entä sitten kun on helppoa laittaa «chippi» toisen ihmisen kehoon? Se avaa tien kaikenlaisiin vaaroihin. Loppujen lopuksi horisonttiin ilmestyy pirullinen mahdollisuus implantoida nämä chipit ilman, että uhri enää huomaa sitä...

Olisi jo aika, että teknologiset keksinnöt eivät enää olisi vain niiden keksijöiden asia. Nyt käy niin, että keskustelu uudesta teknologista syntyy vasta silloin, kuin keksintö on jo melkein toteutettu. Teknologian kehitys ei ole kuitenkaan neutraalia insinöörien puuhaa vaan kehitystä, joka tuo mukanaan kaikenlaista poliittisia ja sosiaalisia ratkaisuja. Siksi ranskalainen filosofi Latour puhuu teknologian demokratisoinnista.

Teknologia kehityksen ja toteutusten pitää tulla osaksi demokraatista päätöksentekoa. On välttämätöntä rakentaa tutkimusohjelmia, asiantuntijoiden paneeleja, yleisötilaisuuksia jne. ennen kuin uusi keksintö tulee markkinoille. Nyt käy niin, että Nokia ja Philips seisovat jo lähtöruudussa tuottaakseen miljardi chippiä mutta ihmiset, joille ne chipit on tarkoitettu, eivät ole edes alkaneet miettiä asiaa...

Nykykiroilua

Kaveri vetää ennätysvauhdissa Ylen mediatalon konkurssiin, mutta synkeästä suorituksestaan huolimatta Mikael Jungner siirtyy historiaan edelläkävelijänä. Tai innovaattorina, kuten hänen omassa suosikkikielessään eli sarasvuomurteessa kuuluu sanoa. Jungner kiroilee englanniksi.

Kätkemisleikki on täydellinen ja peruuttamaton, oikea vallankumous. Ennen tätä suomalainen kiroili suomeksi ja hän, oli sitten mies tai nainen, teki sitä hartaasti ja ylpeänä, koko sydämellään. Onneksi ilmiö säilyy tuleviin sukupolviin, koska Aki Kaurismäki on tämän kansan kiroilukulttuurin konservaattori.

Tyypillisessä kaurismäkileffassa ei puhuta lainkaan tai käytetään kahta, korkeintaan kolmea kirosanaa. Päähenkilö palailee nakkikioskin edestä ja sanoo “vittu”, päähenkilö sammuu viinanpullo kädessään ja sanoo “perkele”, ja päähenkilö tekee oman ratkaisunsa tai joutuu metron alle ja sanoo taas “vittu”.

Suomalaisen tapa kiroilla pysyi vahvana jopa silloin, kun markkinatalous ja globalisaatio sun muut valtasivat tätä maata. Koska termit, kuten “management” ja “manager”, eivät mahtuneet työntekokäsitteinä kansan maailmankatsomukseen, ne eivät saaneet suomennosta. Tuli ulkopuolelta kysymys: Millä lailla suomalainen hoitaa asiansa? Vastaus kuului: “by perkele, management by perkele”.

Mutta Kaurismäki ja management by perkele ovat nyt siirtyneet museoon. Muutos näkyy kohussa joka nousi, kun Jungner lahjoitti henkilöstölleen kahvimukin, jonka pohjassa lukee “Ylestä perkele”. Siitä lähtien, kun tässä maailmassa joku on puhunut suomea, “perkele” on toiminut pisteenä. Viimeisenä sanana, jonka jälkeen ei kannattanut kysyä enempää.

Tämä umpisuomalainen sosiaalinen koodi ei enää päde. Mediassa kysyttiin, kuka oli keksinyt tämän tekstin, ja jopa sitä, mitä tämä teksti tarkoitti... Ikään kuin kukaan tässä maassa ei olisi koskaan istunut turhassa palaverissa, kuten tämän Jungnerin johtamassa kokouksessa, jossa ei enää keksitä yhtään mitään muuta kuin juuri se ikivanha sana “perkele”.

Tietysti Jungnerin “So fucking what” on oire kansainvälistymisestä. Myös esimerkiksi Saksassa ja Ranskassa eli maissa, joissa äidinkieltä yleensä hemmotellaan ikään kuin vastasyntynyttä, kiroilu tapahtuu nykyään englanniksi, iästä riippumatta. Hollantilainen tutkija Piet van Sterkenburg, 66, törmäsi ikätovereidensa tapaan käyttää esimerkiksi termejä “shit” ja “fuck”.

Van Sterkenburg kiinnitti myös huomiota toiseen muutokseen kiroilukulttuurissa. Kiroilu on sekularisoitu eli Jumala, Jeesus ja Maria eivät ole enää pääroolissa.

Hetkinen, johtuuko juuri tästä kysymys, mitä ihmettä perkele mahtaa tarkoittaa...?

Kielijuttu

Kielijuttu on yksi minun suosikkiartikkeleistani Satakunnan Kansassa. Sarjassa käsitelty sanojen alkuperä ja oikeinkirjoitus muodostaa minulle maahanmuuttajana sen kielentaidon tason, mihin itse haluan vielä joskus ehtiä. Kuvittelen, että voisin eräänä päivänä yks kaks iskeä verbille “muodostaminen” kuusi tai seitsemän synonyymiä. Ja vielä ihan oikein kirjoitettunakin!

Eräs lukija tahtoisi nämä kolumnini lehteen ilman, että päätoimittaja korjaa niitä. Hän muisti, kuinka yhden kerran tämä palsta lensi vahingossa lehteen alkuperäisessä eli korjaamattomassa muodossa. Lukija korostaa, että viestini oli silti tullut perille ja että kieli on ”joustava seikka”. Kiva palaute muistutti minua Jari Litmasesta. Suomalainen jalkapalloilija sytytti hollantilaisten sydämet pelisilmänsä lisäksi myös kielitaidollaan. En tiedä mitään ”Littin” kirjailijankyvystä, mutta hän puhui ja ehkä yhä vielä puhuu sujuvaa “Amsterdamin slangia”. Amsterdamin katukieli ei ole hollantia, vaan omituinen sekoilema hollannin, surinamin, turkin ja marokon kielistä. Eteläamerikkalaiset surinamilaiset, turkkilaiset ja marokkolaiset muodostavat ison osan Hollannin maahanmuuttajaväestä. Alkuperäiset siirtolaiset oppivat puhdasta hollantia, mutta heidän lapsensa ovat kehittäneet ikioman kielen. Ja heitä on nykyään niin paljon, että tämä murre dominoi Amsterdamin kaduila. Jari Litmanen on oppinut tätä slangia surinamilaisperäisiltä pelikavereiltaan.

Kirjoitanko minä uutta slangia? Suomen oloissa sellaisen kehitys vaatisi, että satoja tuhansia ihmisiä muuttaisi muualta maailmasta tänne. No, sen sijaan, että odotan sitä, opin mieluummin kirjoittamaan puhdasta suomea.

Muuttaako vieras kieli kirjailijaa? Olen paljastanut jonkun aikaa sitten, että olen ryhtynyt kirjoittamaan ensimmäistä suomenkielistä novelliani. Kerroin silloin, että se on iso askel eteenpäin. Voin sanoa nyt, että se on oikeastaan valtavan iso askel. Olin kirjoittanut vain pari sivua, kun tarinan sävy yllätti minut täysin. Sen karuus. Ei sanaakaan liikaa. Suoraan viestinnän huippua. Katsoin tekstiä ja säikähdin. Oliko se minä, joka kirjoitti sellaista? Äidinkielelläni kirjoitan runollisesti käyttämällä kaiken maailman metaforia sun muuta. Tämä novelli sen sijaan tulee olemaan yksiselitteinen ja transparentti (läpinäkyvä) kuin... kuin mikä?

Muuttaako sitten vieras maa ihmistä? Toimittaja kysyi minulta kerran, olenko muuttunut ollessani Suomessa. Eli ihmisenä. Loistava kysymys! Oli eka kerta, kun joku kysyi sellaista. Naistoimittaja hän tietysti oli, sillä vain naisella on silmää sellaiseen. Yllättyneenä vastasin, että kyllä. Onhan se totta. Kun katson tänään peiliin, löydän tiettyä melankoliaa ja sisäänpäin kääntyneisyyttä, mutta myös määrätietoisuutta, vaatimattomuutta ja sitkeyttä. Kun käännän katseeni pois peilistä minusta tuntuu, että olen ... niin mikä?

Kuin suomalainen...

Keskustelu kansainvälistää

Maissa, joissa asuu iso määrä muslimeja, halutaan lakikirjassa tehdä tilaa islamilaisen lain pykälille. Myös yhä vielä hyvin monokulttuurisessa (yksikulttuurisessa) Suomessa keskustelu vähemmistöjen oikeuksista oman kulttuurin säilyttämiseksi kiihtyy.

Viikon positiivisin kansainvälinen uutinen tuli Britanniasta, jossa anglikaaninen arkkipiispa ehdotti, että maan lakeihin otettaisiin mukaan muutamia islamilaisen lain pykäliä. “Ihmisiä ei voi pakottaa hyväksymään länsimaista oikeusvaltiota ja ihmisoikeuskäsitteitä,” mies totesi. Kaveri puhuu täyttä asiaa. Länsimaisen ja islamilaisen kulttuurin vastakkainasettelussa on pakko muistaa, että islamilaisuus ei ole vain uskonto, vaan myös sosiaalinen ja taloudellinen maailmankatsomus. Voi sanoa, että islamilaisuus on hyvin kaukana länsimaisesta kapitalistisesta ideologiasta. Voi jopa sanoa, että islamilaisuus on nykypäivän sosialismia. Ei meidän tarvitse katsoa kovin kauaksi taaksepäin muistaaksemme, miten käsitys ihmisoikeuksista ja demokratiasta jakoi myös Suomen kansaa. Jako ei ole oikeastaan edes laantunut. Käypä kysymässä leipäjonossa, sammuttako äänestysoikeus nälän...

Voi sattua, että myös Suomessa tämä sama keskustelu nousee esiin. Tosiaan, maahanmuutto-ministeri Astrid Thors antoi lausunnon, joka oli 180 asteen verran vastakohta englantilaisen piispan ajatuksille. Suomenruotsalainen Thors ehdottaa, että laissa määritellään puolueiden sitoutuneisuus “demokratiaan ja ihmisoikeuksiin”. Ministeri sai vauhti Ruotsista, jossa halutaan karkottaa maasta nykyiset islamilaiset saarnaajat ja kouluttaa niiden sijaan “kotimaiset imaamit” eli lintukodossa opetuksen ja oikean päästötodistuksen saaneet johtajat islamilaiselle väestölle. Thors ei puhunut länsimaisesta demokratiasta tai oikeusvaltiosta, hänelle maailmassa on vain yksi ja ainoa paratiisi, ja se löytyy i Österbotten.

Thorsin puolustukseksi on pakko sanoa, että porukka, joka sai aikaan ministerin lausunnon on ehdottomasti eri laatua kuin Englannin saarivaltiossa tai Ruotsissa. Suomen islamilaista puoluetta vaivaa sama perusvika kuin montaa muuta niin sanottua kansainvälistä, monikulttuurista piiriä tässä maassa. Suomessa voi osallistua suomalais-ranskalaiseen tai suomalais-saksalaiseen kulttuuriyhdistykseen ilman, että tapaa yhtäkään ranskalaista tai saksalaista tai edes joutuu puhumaan saksaa tai ranskaa. Myös Suomen islamilainen puolue on umpisuomalainen kerho, jossa imaami Tammi eksyy jatkuvasti lööppeihin, koska mies reagoi mediassa kaikkiin islamilaisuutta koskeviin ennakkoluuloihin.

Mutta on hyvä asiaa, että tämä kansainvälinen keskustelu on nyt rantautunut vihdoinkin Suomeen. Tänä iltana se on aiheena Satakunnan Työn kevätkoulussa. Itse puhun monikulttuurisen yhteiskunnan erikoispiirteistä ottamalla esimerkiksi kotimaani Hollannin. Islamilaisuudesta ja elämästä maahanmuuttajana Suomen maaseudulla ja paljon muusta puhuu Fouziya Kallava Merikarvialta. Jo lähes kaksikymmentä vuotta Suomessa asuva suomen kansalainen on syntynyt Jemenissä mutta hänellä on somalitausta. Todellinen maailmankansalainen siis, jolla on islamilaisuudesta aivan omaa kerrottavaa....

Tänään 14.2. Satakunnan Työn kevätkoulun 2. osa alkaa osoitteessa Etelänpuisto 14 klo 17.30. Nähdään!

Hiekka tankissa

Keskitalvisella Kallonlahdella eivät kellu jääpalat vaan joutsenet. Kevään merkit ovat ilmassa, eivätkä ole olleet oikeastaan ollenkaan pois. Milloin lapsemme tänä vuonna rakentavat Yyterissä hiekkakartanoita? Jo huhtikuun lopulla?

Jos jokin nyt tuo esiin ihmiskunnan kahtiajaon, niin se on ilmastonmuutos. Täällä rikkaassa Pohjoisessa ilmiö työllistää insinöörejä. Kekseliäs väki etsii keinoja, jotka takaavat meille etuoikeutemme. Samaan aikaan köyhässä Etelässä pieni porukka jolla on rahaa pakenee, kun taas miljoonat muut odottavat vailla toivoa katastrofin tuloa.

Täällä me uskomme tekniikan huipentuvan biopolttoaineen kehityksessä. Biobensalla voimme ajaa myös tulevaisuudessa autoa. Ainakin nykyisessä määrin, mutta optimistien ja biobensatouhun rahoittajien mukaan vielä enemmänkin. Pohjatonta kyynisyyttä. Biobensa syö ihmiskunnan köyhän osan ruokaa. Ainetta, joka voisi pyörittää ihmisten kehoa käytetään moottorin pyörimiseen.

Biobensan pitäisi herättää moraalikeskustelua. Haluaisin tietää, mitä kirkko ajattelee siitä, mitä paavi, filosofit, mitä lapsillemme opetetaan siitä koulussa. Mutta kirkot jauhavat naispapeista, paavit kondomista, filosofit islamin uhasta, opettajat internetin uhasta ja lapsemme mopoilusta.

Täällä Suomessa asia nousi esiin marraskuussa, kun Greenpeace järjesti miekkarin Nestettä vastaan. Neste tekee biobensaa palmuöljystä. Palmuöljy tulee Indonesiasta ja Malesiasta. Palmuöljyn haku tuhoaa sademetsiä ja repii paikallisten ravintoa pois lautaselta. Sinivalkoisen Neste ei ole pikkupelaaja biobensan maailmassa. Porvoolainen yhtiö rakentaa maailman suurinta palmuöljytehdasta Singaporessa.

Biobensan raaka-aine on vehnä. Maailmanmarkkinoilla vehnän hinta lähestyy kullan arvoa. Eli mitä köyhempi maaviljelijä, sitä pirullisempi on hänen tilanteensa. Hän joutuu myymään vehnänsä biobensan tuottajille, vaikka hänen perheensä kärsii nälästä.

Esimerkiksi Meksikossa kansan perinteisen tacoaterian kulutus on rajusti laskenut, koska sitä on tullut liian kallis. Ja Meksiko on sentään vielä suhteellisen hyvinvoiva maa. Mikä on tilanne maailman köyhimmässä maassa eli Haitissa?

Haitista emme kuule paljon mitään mediassa. Vuosittain kaikilla haitilaisilla on kulutettavana se rahamäärä, jonka suomalaiset heittävät parkkimittariin. Maa ei ole koskaan toipunut siitä ajasta, kun se oli siirtomaa ja ranskalaiset ryöstivät sieltä viljaa. Sama Ranska-yhteys nosti Haitin hetkeksi lööppeihin entisessä emämaassa. Ranskan tv-uutiset näytti vehnän hinnannousun vaikutuksia maailman köyhimmässä maassa.

Kuva näytti ihmisiä, jotka tekivät hiekkapullia. Aivan kuten lapsemme kuukauden tai kahden kuluttua taas tekevät Yyterin sannoilla. Erona on kuitenkin se, että nämä hiekanpaistajat ovat aikuisia. Ja että nämä haitilaiset hiekkapullat menevät uuniin. Ja sen jälkeen lautaselle...

Koska he eivät pysty ostamaan vehnää, haitilaiset syövät "argile" eli maata, hiekkaa, paistettua multaa. Jos minä olisin Jumala, minä antaisin haitilaisten pitää vehnänsä ja antaisin heidän myydä hiekkansa meille.

Polttoaineeksi...

Eurooppa loppuu, missä rasismi alkaa

Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy pitää uskontoa "yhteiskunnan raaka-aineena". Vaikka lausunto ei tullut yllätyksenä, ranskalaiset ottivat sen tyrmistyneinä vastaan.

Täällä Koti-Suomessa päävirran mediat tarjoavat meille pelkästään Sarkozyn yksityiselämää. Ranskassa ja muualla Länsi-Euroopassa sen sijaan miehen naisseikkailut unohdettiin heti, kuin hän oli vierailut Vatikaanissa. Sillä siellä Sarkozy oli vakuutellut paaville, että "uskonto on yhteiskunnan tärkeä ja kantava raaka-aine".

Ranskassa uskonto on tiukasti rajoitettu yksityiselämään. Maan eduskunnassa, kouluissa, työpaikoilla ym. yksilön uskonnolla ei ole väliä. Tasavallan presidentti, joka puhuu uskonnosta tasavallan presidenttinä suorastaan raiskaa tätä perussääntöä. Vain vuosi sitten maassa kiellettiin islamilaisia virkamiehiä ja -naisia pukeutumasta muslimeiksi, ja nyt itse presidentti tulee kaapista umpikristillisenä!

Kohun ydin on seuraava tosiasia. Sarkozy ei tarkoittanut, että uskonto sinänsä on hyvä juttu. Eikä mies ole puhunut mistä tahansa yhteiskunnastakaan. Sarkozyn viesti oli, että Ranska on osa länsimaisesta kristillisestä sivilisaatiosta. Tämä lähtökohta oli jo Sarkozyn vaaliohjelmassa. Ja tästä hän puhui syksyllä EU:n parlamentissa.

Strasbourgissa Sarkozy korosti, että Ranska aikoo puolustaa länsimaista sivilisaatiota muita vastaan. Ja että Ranskan kohtalo tässä asiassa on koko EU:n kohtalo. Ranskan nykyinen presidentti ei enää puhu islamin uhasta länsimaille abstraktina seikkana, vaan hän osoittaa taukoamatta ja selkeästi, mistä tuo uhka tulee: Turkista.

Mitä vikaa on Turkissa? Maan maine demokratian ja ihmisoikeuksien suhteen ei ole puhdas. Maan itäosassa vallitsee tavallaan sisällissota armeijan ja kurdiväestön välillä. Turkissa kielletään edelleenkin vuonna 1916 tapahtunut armenialaisten kansanmurha. Mutta miksi nämä faktat tekevät Turkin epäsopivaksi EU:hun?

Eihän Suomessa tarvitse kuin katsoa omasta ikkunasta ulos nähdäkseen maan, jossa sisällissodan, toisen maailmansodan sekä kylmän sodan tapahtumat kiistetään. Brittiarmeija on sotkeutunut väkivaltaisuuksiin vuosikymmenien ajan Pohjois-Irlannissa ilman, että EU olisi puuttunut asiaan. Portugali, Espanja, Italia, Kreikka ja koko entinen itäblokki ovat eilisiä sotilasvaltioita.

Loppujen lopuksi Turkki on kyllä kelvannut lännelle Naton jäsenenä siitä lähtien, kun tämä "demokratiaa ja vapautta" puolustava sotilasliitto perustettiin! Tekopyhä asenne Turkkia kohtaan (tai vastaan!) perustuu puhtaaseen rasismiin.Turkki symboloi Nyky-Euroopassa sitä, mikä on pelottavaa. Eurooppa tarkoittaa meille vain käsitettä "me", Turkkilaiset ovat "ne toiset". Eurooppa loppuu siihen, missä rasismi alkaa.

Veikkaan, että viiden vuoden päästä ollaan eurooppalaisen Sarkozyn johdolla sotimassa Bosporin salmessa. Silti on vielä toivoa. Sanonta "Aasia alkaa tästä" ei ole Sarkozyn keksintö. Toinen ranskalainen poliitikko Georges Clemenceau sanoi tämän jo vuonna 1918.

Mies seisoi silloin saappaissaan Saksassa, Rein-joen rannalla...

Tummat perhoset

Vihdoinkin Leena Landerin “Tummien perhosten koti” sai kotimaassaan se kunnioituksen, minkä teos ansaitsee. Vai saiko?

En ole käynyt vielä katsomassa kirjan pohjalta tehtyä elokuvaa. Olen kyllä lukenut “Tummien perhosten kodin” saksaksi. Ja siitä on jo aikaa. Vuonna 1997 kirja oli Saksassa bestseller-listalla, mikä on harvinainen saavutus suomalaiselle kirjalle. Vedin silloin saksankielistä keskusteluryhmää Forssan kansalaisopistossa.

Neljä, viisi ihmistä, pienen maalaiskaupungin kulttuurieliittiä: taidemaalari, opiston rehtori, sotaveteraani. Suomessa aito saksan kielen taito rajoittuu tiettyihin sukupolviin. Eli näillä ihmisillä oli jo ikää, mutta jossain vaiheessa porukkaan liittyi myös nuorempi nainen Jokioisilta. Hän oli paluumuuttaja eli entinen ulkosuomalainen, joka oli viettänyt pari vuotta Etelä-Saksassa.

Yleensä naispaluumuuttajilla on takanaan vieraassa maassa joku surullinen rakkaustarina, josta he kotimaassaan jankkaavat vielä pitkään eri keskusteluryhmissä. Mutta tämä kolmekymppinen sai minun sympatiani, koska hän ei paljastanut pyytämättä taustaansa vaan puhui rohkeasti ja paljon. Ja vielä erittäin hyvää saksaakin.

Keskusteluaiheet hain Forssasta saatavilla olevista saksankielisistä aikakausilehdistä. Aiheet liittyivät jollakin tavalla Suomeen. Mika Häkkisen ensimmäinen maailmanmestaruus, Nokian ensimmäiset huippusuoritukset maailmanmarkkinoilla ym. Sitten annoin Leena Landerin menestyskirjan saksankielisen käännöksen kiertää porukassa.

Kun kaikki olivat lukeneet sen, annoin luettavaksi se, mitä eräs lehti oli siitä kirjoittanut. En muista tarkkaan, oliko se Der Spiegel, Stern tai Bunte Illustrierte. Joka tapauksessa kritiikin ydin oli, että Lander oli oivallisesti käsittelyt suomettumista. Että “Tummien perhosten koti” oli 1970-luvun Suomi ja nuorisolaitoksen johtaja Harjula Kekkonen.

Kysyin lukijoilta, mitä mieltä he olivat lehden tulkinnasta. Vanhempi sukupolvi pysyi hiljaa. Mutta jokioislainen oli raivoissaan. Että sellaista kirjoitetaan Suomesta! “No, sellaisena Kekkos-Suomi muistetaan Keski-Euroopassa,” minä koetin auttaa häntä. “Etkö itse törmännyt siihen ajatteluun silloin, kuin asuit siellä?”

“Vai että Suomi oli silloin diktatuuri?” Toinen oli jo ihan pois tolaltaan, mutta minun opettajana oli pakko selittää pari faktaa. “Ainakin Hollannissa Kekkosta pidettiin toisena Ceaucescuna. Valistuneena despoottina. Molemmat saivat esimerkiksi ainoina itäblokin johtajina kuningattaremme kylään. Mutta olihan meille selvää, ettei Romaniassa eikä Suomessakaan ollut silloin demokratiaa.”

Nuori nainen jätti palaverimme kesken, enkä enää nähnyt häntä sen jälkeen. Onko siis elokuva “Tummien perhosten koti” itsekriittistä historian käsittelyä? Siihen tarvitaan nuori, rohkea tekijä. Kun porukan ainoa nuori aikanaan lähti suomettumiskeskustelusta ovet paukkuen, taidan jättää tämän elokuvan katsomatta...

Mainetta

Sir Edmund Hillary kuoli ja Marinus van der Lubben kuolemantuomiota lykättiin. Termi, joka yhdistää nämä seikat on maine.

Poikana vietin joka kesälomani Alppimaissa. Kahden tai kolmen viikon aikana Sveitsissä ja Itävallassa solmin mahtivuoriston kanssa syvän suhteen. Kesäkukkien peittämästä laaksosta nouseva lumikruunattu kiviseinä antoi minulle sekä pelkoa että halua päästä sen huipulle.

En itse koskaan ryhtynyt alpinistiksi, vaan luin kaiken siitä. Sankareita olivat kiistämättä Hillary ja Tengay. Nimenomaan duona. Kun luin Hillaryn kertomuksen Mount Everestin valloittamisesta, huomasin että Hillary ei hetkeksikään jättänyt nepalilaista avustajaansa sivuun vaan monesti korosti, että ilman kollegansa hän ei olisi pärjännyt.

Katsonpa vielä kerran kuuluisaa kuvaa heistä hurjan vuoren huipulla, reissun puolivälillä. Vaikka uusiseelantilainen valkoinen on ystäväänsä kaksi kertaa pitempi, ei tästä koskettavasta kuvasta löydy yhtään alistamista.

Hillary kuoli puhdasmaineisena. Alpinisti voi kuitenkin pudota syvälle. Ei vain kirjaimellisesti vaan myös suorituksensa jälkikäsittelyn vuoksi. Katselin pari viikkoa sitten hämmästyneenä tv-dokumenttia “Climbing the void”. Elokuvassa kaksi alpinistia joutuu painajaiseen. Toinen loukkaantuu ja toinen on kamalan ratkaisun edessä. Tässä tapauksessa toisen maine meni, koska toinen pysyi hengissä vaikka juuri hänet jätettiin.

Hillaryn maine perustui sen sijaan häneen ehdottomaan valintaansa sherpojen ja Nepalin puolesta. Hän ei ollut sokea maan köyhyydelle, vaan rakensi sinne sairaaloita ja kouluja. Samalla hän varoitti kuolinpäiväänsä saakka ympäristökatastrofista, joka uhkaa Himalajaa. Hän meni tässä asiassa jopa niin pitkälle, että ehdotti juuri hänen omaan lempilajinsa eli alpinismin rajoittamista.

Marinus van der Lubbe kuoli jo vuonna 1934. Vasta nyt kuitenkin hänen mainensa puhdistettiin, koska natsien oikeusmenettelyä ei enää katsota oikeusmenettelyksi.

Hollantilainen anarkisti van der Lubbe sytytti 27.helmikuuta 1933 tulipalon Berliinin valtiopäivätalolla sen jälkeen, kun natsipuolue oli vallannut Saksan eduskunnan. Hänet tuomittiin “terroristina” ja hänet teloitettiin vuoden kuluttua. Anarkistina van der Lubbe väitti aina, että hän oli toiminut yksinään.

Kotimaassaan kuitenkin oikeisto on pitänyt häntä natsien marionettina, jota käytettiin hyväksi, koska natsit tarvitsivat kunnon syyn valtiopäivätalon tulipaloa seuranneeseen Kristalliyöhön (jolloin saksalaisten juutalaisten omaisuutta tuhottiin).

Melkein 75 vuotta teon jälkeen van der Lubben maine siis vihdoin puhdistettiin sekä Saksassa että Hollannissa. Mies ei ollut terroristi vaan rohkea yksilö, joka näki sen mitä oli tulossa...

Tupakoitsijoiden vastainen sota

Tupakoitsijoiden vastainen sota saa yhä naurettavampia piirteitä. Tutkija ehdottaa, että tupakoitsija pakotetaan olemaan ainakin kymmenen metrin etäysyydellä omasta lapsestaan, “koska lapset pelkäävät tupakoivan vanhemman kuolevan.”

Lapselle kuoleminen ei ole siis enää leikkiä. Milloin tämä vallankumous lastenpsykologiassa on tapahtunut? Tein heti kenttätutkimusta, koska kaksi poikaani olivat luonani vuodenvaihteessa. Koiralenkillä istuimme penkillä. 6-vuotian päivä huipentui siihen, että hän sai pitää koiraa ja 11-vuotias sai sytyttää sikarini. 11-vuotialla on omaa kännykkä ja sanon hänelle: “Olen nyt tulossa siihen ikään, että minulle voi yhtäkkiä sattua jotain. Haluan ottaa silloin teihin yhteyttä. Ei voi olla niin, että esimerkiksi tänä jouluna en voinut soittaa teille kokonaiseen viikkoon, koska äitisi haluaa olla rauhassa.”

Hän kysyi, mitä minulle voi sattua. Kerroin, että olen todennäköisesti perinyt heikon sydämen isältäni. Korostin kuitenkin samalla, että mies kuoli vasta 90-vuotiaana. “Eli ihminen yleensä kuolee, koska hän tulee vanhaksi.” “Onko minullakin heikko sydän, koska sulla sellainen on?” “Voi olla,” vastasin, “mutta jos pidät malttisi sinäkin voit elää pitkän elämän. Pitää syödä ja nukkua terveellisesti ja säännöllisesti ja käydä paljon lenkillä vaikka koiran kanssa, ja jos nautit alkoholia ja tupakkaa tee sitä mahdollisimman vähän.”

“Niin kuin sinä”, hän sanoi, “sillä sinä poltat vain puolitoista sikaria per päivä ja juot vain ykkösolutta!” “Oletko sinä aina polttanut tupakkaa?” hän jatkoi ja kerroin, että kotona kaikki kymmenen perheenjäsentä tupakoi ja vielä sisälläkin. Keskustelu sai hilaariset piirteet, kun pojat kuvittelivat kuinka paljon savua on noussut syntymäkodistani. Loppujen lopuksi myös 6-vuotias oli siirtänyt huomionsa koirasta puheenaiheeseen. Hän tuli siihen johtopäätökseen, että “minä kuolen vasta silloin kun minulla on omaa kännykkä jota voin soittaa sinulle!”

Toivottavasti MLL:n lastenpsykologit toisin kuin tupakointitutkija eivät heitä kahdensadan vuoden aikana kerättyä tietoa lasten sielusta viemäriin eivätkä ala ottaa tupakoivien vanhempien lapsia huostaan. Rukoilkaamme, että he perustavat toimenpiteensä edelleenkin siihen malliin jonka mukaan lapsen pahoinvointi syntyy Suomessa yleensä perheessä, missä toinen vanhempi juo ja toinen katselee päivän pitkin Sopranoa ja/tai pitää nettiblogia Britney Spearsistä.

Toivoa antaa myös ranskalainen Cristophe Cédat. Hän omistaa “Café 203:n” Lyonissa ja hän vastustaa tammikuun ensimmäisestä päivästä voimaan tulutta Ranskan uutta tupakointilakia. Café 203:ssä seisoo jokaisella pöydällä tuhkakuppi. Cédat on valmis maksamaan “rikoksestaan” kovan hinnan, Lyonin poliisin mukaan jopa 50.000 euroa. Café 203:ssä kymmenkunnalla medialla on päivästä toiseen oma edustajansa mutta poliisi ei ole vielä havoittu.

Olisi jo aikaa, että myös Suomessa tupakoitsijat muodustaisivat vastarintaman...

Schengen

Schengen-alueeseen liittyi yhdeksän uutta jäsenmaata. Koko media kertoi tyytyväisistä eurooppalaisista, jotka nyt "saavat matkustaa aivan Nuorgamista Gibraltariin saakka". Uutisointi antoi hämmästyttävän synkeän kuvan nykypäivän journalismin tasosta.

Suomessa tieto Schengen-sopimuksesta on aina ollut puutteellista. Umpituoreena maahanmuuttajana Hämeenlinnassa kävin syksyllä 1994 paikallisen kokoomuksen EU-kansanäänestystä koskevassa infotilaisuudessa. Kysyin eräältä mieheltä, mitä mieltä hän oli Schengenistä. Hän oli vuoden 1995 eduskunnanvaalien ehdokas, ja vaikka kansanäänestykseen oli vain enää muutamia päiviä ja vaikka kysymykseni käännettiin englannista suomeksi, kaverilla ei ilmeisesti ollut aavistustakaan mistä minä puhuin. Eikä hän kysynyt omasta puolestaan aiheesta mitään.

Voi hyvin olla, että mies saavutti tavoitteensa, että hän istuu jo neljättä kautta Arkadianmäellä eikä tiedä tänäkään päivänä mitään Schengenistä. Sillä Suomessa ulkopolitiikka ei ole kansalaisten tai kansanedustajien, vaan presidentin ja ulkoministerin asia. Gallupin mukaan 85 % suomalaisista on maan ulkopolitiikkaan tyytyväisiä. Olen varma, että mikäli kysymys olisi kuulunut, mitä mieltä suomalaiset ovat maailmanpolitiikasta, vastaus olisi ollut 85 %:ssa tapauksista EOS...

Suomessa parlamentaarikko ei edustaa poliittista aatettaan vaan kotiseutuaan. Suomalainen kansanedustaja on kyläpoliitikko ja pysyy sellaisena myös silloin, kuin häntä haastatellaan maailmanpolitiikasta. EU:hun lähdettiin 1995 "edustamaan Suomen etuja" eli aivan kotimaisen toimintamallin mukaan. Suomessa eduskunnan ja EU-parlamentin jäsenet saavat rangaistuksetta jättää unionin maataloustukipykälät lukematta tai kuunnella vaieten Nicholas Sarkozyn sotapuheita Turkkia vastaan. Suomalaiset vain jauhavat kotiyleisön eli äänestäjien edessä kotiseudun prioriteeteista.

Se kansanedustajista. Mutta toimittajilta sen sijaan voi odottaa jotain muuta kuin kylähuhujen levittämistä. Esimerkiksi pitäisi ymmärtää, että EU:n ulkopuolellakin on elämää. Eli pitää kysyä, miten Schengen-sopimus vaikuttaa Euroopan ulkopuolella. Tai minkä takia 22 vuotta vanhan sopimuksen toteuttaminen etenee niin hitaasti. Itseään kunnioittava toimittaja olisi kertonut myös Schengen-tarinan varjopuolista.

Schengen-sopimuksessa Benelux-maat, Ranska ja Saksa päättivät vuonna 1985 rakentaa niin sanotun Linnake-Euroopan. EU saisi selkeät ulkorajat. Ulkopuolelle jäisivät tietyt kansanryhmät kuten slaavilaiset ja muslimit sekä myös tietyt yksilöt kuten ihmiset vailla rahaa ja/tai työtä. EU-kansalaisille sopimus myytiin "Eurooppana-vailla-sisärajoja", jossa elämä olisi "helpompi" ja varsinkin "turvallisempi".

Luonnollisesti tämä alkuperäinen EU:n rasistinen versio toteutuu hitaasti. Laittomien ihmisten metsästys ja rekisteröinti on vaatinut kymmenessä vuodessa, sen jälkeen kuin vuonna 1997 Schengen-sopimus liitettiin Amsterdamin sopimukseen, jo kymmenen tuhannen laittoman siirtolaisen hengen.

Ja samalla se on vaatinut monien EU-kansalaisen kansalaisoikeuksien karsimista...