2010
30.12.2010 Naispappi Pappi on viisikymppinen nainen. Hän puhuu selkeällä äänellä ja rauhallisesti, katselee seurakuntakaisia jokaisen lauseen jälkeen. Hänen saarnansa on pirteä, huumoritajuinen ja ajankohtainen. Minulle tulee mieleen minun äitini. Silloin kun äitini olisi pitänyt olla minulle äiti, hän oli kiireinen, kiroileva hahmo. Pelottava hirviö, joka potki ja löi ja käski isääni tämän tulessa illalla kotiin lyömään ja potkimään meitä uudestaan. Äitini oli nainen, jolla oli ollut harmaa ja sekava tukka niin kauan kuin minä hänet muistan. Hän oli jatkuvasti paniikissa, aina menossa jonnekin. Raivokohtauksessaan hän oli tanssi läpi keittiön huutaen seksuaalisesti värityneitä kirusanoja. Hänen mekkonsa oli nostettu ylös, joten me lapset näimme hänen alusvaatteensa. Syödessään äitini ei käyttänyt veistä tai haarukkaa, vaan hän söi käsin, puhui kun hänellä oli suunsa täynnä, sylki ruokansa ympäriinsä. Minua hävitti niin paljon, etten kutsunut kavereitani käymään meille. Myöhemmin kun en tarvinnut enää äitiä, pystyin tarkemmin katsomaan, missä olosuhteissa tämä nainen oli toiminut. Aloin pikkuhiljaa tajuta, että hän oli yrittänyt parhaansa. Hollannissa naisen ainoa paikka oli vielä niin myöhään kuin 1970-luvulla keittiö ja pesuhuone. Perheessämme oli kolme lasta ennen minua ja kolme minun jälkeeni. Isäni oli äitiä 22 vuotta vanhempi. Hän oli jättänyt toisessa maailmansodassa ensimmäisen vaimonsa ja neljä lasta. Ex-vaimo suostui avioeroon vasta silloin, kun minä olin syntynyt. Sitä ennen ”synnissä” elävä isäni ja äitini joutuivat asumaan asumiskelvottomissa raunioissa ja äitini irtisanottiin äärikalvinistisesta kirkosta, josta hän oli kasvanut. Isäni täytyi jo 56 vuotta silloin, kun minä olen syntynyt ja 63, kun nuorin veljeni synytyi. Isäni lopetti koulukäynnin, kun hän täytti 10 vuotta, äitini oli sentään käynyt ”kansankoulun” kokonaan läpi. Äärikristillisessä, tuhoisasta sodasta toippumisessa, miesvaltaisessa 1960 -luvun Hollannissa en ole ollut yksin lapsiperheessä hukkuneen nuoren äidin ja sotatraumasta kärsivän isän kanssa. Katson tätä naispappia ja mietin, miltä hänen lapsistaan tuntuu. Oi kun olisin ollut lapsena ylpeä siitä, jos äidilläni olisi ollut joku rooli yhteiskunnassa. Jos äitini olisi lukenut kirjan, kirjoittanut saarnan, puhunut yleisölle. Katson tyytyväisenä pappia ja olen onnellinen, että tässä suhteessa naisten rooli yhteiskunnamme on mennyt oikeaan suuntaan. Mutta hetkinen... Miksi kirkko ei tänään ole läheskään täynnä? Olen aikaisemmin ollut tässä jumalanpalveluksessa ja joka kertaa paikka oli tupaten täynnä. Liittyyikö se siihen, että pappi oli silloin mies? Entä mistä se johtuu, että melkein kaikki vierailijat ovat tällä kertaa naisia? Jopa etupenkeillä istuvat rippikoululaiset ovat nyt kaikki tyttöjä. ”Ei voi olla totta”, sanon itselleni, mutta ehtoolliseen valmistautuessa paha aavistus toteutuu, kun kaikki naispuoliset vierailijat nousevat ottamaan sen vastaan. Aikaisemmin ei ollut näin: istun tavallaan mielenosoituksessa! Voin toivoa monta uuteen vuoteen liittyvää asiaa, mutta toivoisin ennen kaikkia, että tasa-arvoisessa Suomessa naisten ei tarvitse enää osoittaa mieltä kirkossa... |
22.12.2010 Wikifarssi Ainoa positiivinen asia, jonka kouhu Wikileaksin ympärillä on saanut aikaan on se, että valtavirtamedian antaman kuva tietokonehakkerista on laajentunut. Hakkeri ei ole enää ainoastaan joko 16-vuotias koululainen (joka lennättää viruksia maailmalle) tai rikollis-porukan fiksuin jäsen (joka murtautuu pankin turvallisuuskoodeihin). Hakkeri voi myös olla yhteiskuntakriittinen ihminen, jolle tietokone ja internet ovat välinneitä tehdä muu-toksia yhteiskuntaan. Ulkonäön perusteella Julien Assange ei ole raiskaaja eikä varaskaan. Armani -puvussa ja huolellisesti partansa ajaneena mies vaikuttaa täydelliseltä vävyltä ja markkinointipääl-liköltä. Toki markkinointipäällikkökin osaa raiskata ja varastaa, mutta ensisijaisesti hän osaa myydä. Markkinointipäällikkö voi myydä raiskauksen uhrin haastattelun medialle ja hän voi myydä asiakirjan salaiseksi asiakirjaksi. Julien Assangen touhu haisee, kuten koko Wikileaks haisee. Mikäli Wikileaks olisi sitä mitä se sano olevansa -hakkerikollektiivi, jonka motiivi on poliittinen- sillä ei olisi korkea-profiilista johtojahahmoa eikä se mainostaisi itseään maailman tärkeimmäksi hakkeri-organisaatioksi. Joitakin niitä tietoja, joita Wikileaks tuo nyt valtavirtamediaan, on pyöri-tetty jo vuosia internetissä. Esimerkiksi ”Fringe Intelligence” tarjoaa joka toinen viikko listan ”focusing on not yet established intelligence news” eli asiakirjoja, jotka eivät olleet vielä tulleet julkisuuteen. Kunnon hakkeri ei sano samiaan tietoja huippusalaisiksi tai edes salaisiksi. Jopa päiväkodissa tiedetaan, että salaisuus josta kerrotaan kodin pihalla ei ole enää salai-suus. Se mkä pätee salarakkauteen pätee myös huippudiplomatiaan: ihan oikein salai-nen pidetään salaisena eli sitä ei tallenneta missään. Wikileaksin tiedot eivät paljasta paljon mitään, niitä vain myydään sellaisina. Mikäli myönnetään, että Wikileaks on suurin piirtein Julien Assangen päässä syntynyt mediahypetys, voidaan kysyä mitä tällaisella hypellä tavoitellaan eli ketä ja mitä varten Assange ja Wikileaks ovat olemassa? Hakkerien maailmassa Assangen ja Wikileaksin epäillään olevan USA:n ja muiden länsimaiden tiedostelujärjestöjen lapsi. Juuri ne tahot, jotka Wikileaks sanoo kritisoivan-sa, olisivat keksineet ja rahoittaneet sitä. Epäily perustuu Assangen tapaan seurustella huippudiplomaattien, huippusotilaiden ja huippupankkiirien kanssa eli täsmälleen niiden henkilöiden kanssa, joista Wikileaks kertoo. Esimerkkinä oli Assangen vierailu Reykjavikissa vuosi sitten. Islannin pääkaupungissa kaveri pääsi kansanedustajan Birgitta Jonsdottirin kyydissä vastaanotolle, jossa oli muun muassa Yhdysvaltain Islannin suurlähettilään toinen mies Samuel Watson. Jonsdottiria hämmästytti se, että Assange jutteli Watsonin ja muiden kanssa ikään kuin he olisivat käyneet samaa kansankoulua, vaikka Wikileaksin johtaja oli aivan hiljattain julistanut tietoa USA:n vaikutuksesta Islannin pankkikriisiin. ”He eivät tosiaan tienneet kenen kanssa he olivat tekemisessä!” Jonsdottir nauraa. Hyvä Birgitta-tyttö: kun Matti Meikäläinen ei varmasti pääse sellaiseen tilaisuuteen jää vain se mahdollisuus, että he totta Mooses tiesivät, kenen kanssa asioidaan ... |
16.12.2010 Kotietsintä Suomessa poliisi tekee 40 kotietsintää per päivä. Näin hurja määrä herättää huomiota niin ulko- kun kotimaassakin. Asianajaja toteaa, että ”poliisi päättää pitkälti itse kotietsin-nöistä”. Poliisipomo Paatero myöntää tämän sanoen, että ”kannattaa välttää turhaa byro-kraatia.” Ilmiö tuo mieleen RaRan. Lyhennys RaRa tarkoittaa Vallankumouksellista Toimintaa Ra-sismia Vastaan. Nimi vaikuttaa ylilyönniltä jos mietit, että tämän vallankumouksen oli tar-koitus syntyä 1980-luvun Hollannissa. Kuitenkin RaRa sai paljon aikaan kotimaassani, myös muutosta. Rasismi oli silloin lähes sama asia kuin apartheid Etelä- Afrikassa. Ro-tudiktatuurilla oli hollanninkielinen nimi, mutta muutenkin sidokset Etelä -Afrikan ja Hol-lannin välillä olivat tiiviit. Erittäin tärkeää oli hollantilaisten rahallinen tuki apartheid -valtio-lle. 1980 -luvun toisella puoliskolla RaRa tuhopoltti systemaattisesti valkoisten hirmuhall-itukseen satsaavien suuryritysten omaisuutta Hollannissa. Ne lopettivat Etelä -Afrikan investointeja. Vain yksi ainoa RaRa -aktivisti jäi silloin kiinni. Hänet tuomittiin viideksi vuodeksi vankilaan, mutta hänet vapautettiin, koska poliisin tekemä kotietsintä oli suorite-ttu sääntöjen vastaisesti. RaRan menestyksen A ja Ö oli laaja sympaatia, jota toiminta keräsi yhteiskunnassa. 1980 -luku oli ajankohta, jolloin Länsi -Euroopassa uusliberaaliset tuulet puhalsivat soli-daarisuutta ja demokratiaa pois ja hyvinvointivaltioita tapettiin. RaRan kaltaista toimintaa löytyikin useissa maissa. Espanjassa toimi kommunistinen Grapo, Belgiassa myös kommunistinen CCC, Ranskassa Action Directe eli Suora toiminta ja Saksassa Ke-säkuun 2. päivän liike. Nämä ryhmät kielsivät valtion yksinoikeuden väkivaltaan. Ilmassa oli tosiaan vallankumouksellista meininkiä, kun iso osa yhteiskunnasta oli sitä mieltä, että se ei enää kuulunut siihen yhteiskuntaan. Ranskan vallankumouksen jälkeen on puhuttu yhteiskunnan ja vallan välisestä sopimuksesta. Sopimus voidaan irtisanoa, ja niin joskus tapahtuukin. Kuten 1980 -luvulla eurooppalainen ja suomalainen yhteiskunta tuntuu nytkin hajoavan. Uusliberalismissa ihmiset enää kilpailevat keskenään työpaikoista, rahasta jne. Kumpi ja kuka on voittaja, kuka luuseri? Yksilön vaikutusvalta omaan elämään on lähes nolla, yh-teisöä löytyy enää vain sosiaalisesta mediasta eli se on kirjaimellisesti enää vain virtu-aalinen (=epätodellinen) ilmiö. Ihmisilta puuttuu luottamusta toisiinsa, poliitikoihin, talou-teen, oikeudenmukaisuuteen. Paateron mielestä suomalainen luottaa poliisiin. Poliisiin-ko, joka pörssihuijareiden ja poliitikkojen tavalla rikkoo sääntöjä? Paateron maailmassa poliisit toimivat kansalaisen turvan puolesta ja heitä siis tarvitaan lisää. Mutta jos joka toinen suomalainen pukee univormun päälleen ja määrittelee, mikä on joka toisen suoma-laisen oikeus, kysyn mikä on siinä turvallista...? |
09.12.2010 Uskonto "In case there is a creator and a plan, we are part of a cruel experiment in which we are declared ill and receive the task to recover from that illness. I ask my opponent whether it is good for the world to stress our feelings of guilt and our fear of death?" Käännös: Olen parantumattomasti sairas, mutta Tony uskoo Joulupukkiin, jolle minä voisin lähettää toivekirjeen. Tällä tavalla olen uhri julmassa kokeessa. Kysyn Tonylta: hyötyykö maailma siitä, että me tunnemme syyllisyyttä ja pelkäämme tonttuja? “Tony tries to make peace on the very spot where monotheism was born. The Middle East should be an area full of beauty, love and peace. Instead it is a place of disgrace, tyrants and suffering, full of people killing each other in the name of old books, caves and relics." Tony unohtaa, että Korvatonturi on helvetin esihuone. Lapissa asuu vain puhevammaista, puukkoa heiluttavaa väkeä, joka tuottaa suomalaisille häpeää. "Without any doubt people do terrible things in the name of religion. But it is as true that people do very good things, inspired by their religion. About half of the health care in Africa is done by religious organizations. This saves millions of lives." On ehdottamasti totta, että ihmiset pelkäävät Joulupukkia. Mutta ihmiset tekevät myös hyviä Joulupukin nimissä. Puolet vuoden lelu- ja suklaakaupan liikevaihdosta tehdään jouluna ja tämä tuo satoja työpaikkoja. "Tony calls for humanism uniting us all. But religious practice is not about unity. Religion in its original, monotheistic form has been exclusivism right down from the start. This is our God, the God who has solved a covenant with our tribe." Tony vetää nyt yhteisöllisyyden esiin, mutta sen kanssa Joulupukillai ei ole mitään tekemistä. Päinvastoin Joulupukki on jokaiselle heimolle heidän ikioma Joulupukkinsa. "The liberation of Iraq was not about faith. If you are a religious person, that may help you as a person. But it doesn't give an answer on political issues. You don't go to church, turn yourself towards God and ask him whether the minimum wage should be 6,5 or 7 pounds next year." Irakin vapauttaminen ei johtunut siitä, että uskon Joulupukkiin. Mikäli uskot Joulupukkiin, kehityt ihmisenä, mutta se ei tarjoa vastauksia poliittisiin kysymyksiin. Ethän kirjeessäsi Tonttulaan voi kysyä, onko minimipalkka ensi vuonna 6,5 tai 7,0 euroa? "The liberation of Iraq met with fierce resistance from every Christian church. It wasn't the first time in history a weak Christian passivity was being preached against a fascist dictatorship!" Jumalan kiitos Tony on vapauttanut Irakin, mutta Joulupukki oli siitä vastaan. Ei ole eka kerta, että ehdotettiin Joulupukin lähettämistä Irakiin jonkunlaisena rauhakyyhkynä! (Torontossa Kanadassa sotarikollinen Tony Blair keskusteli parantumattomaan syöpään sairatuneen kolumnistin Christopher Hitchinsen kanssa uskonnosta. Pääsyliput keskustelua seuraamaan maksoivat mustassa pörssissä satoja euroja...) |
02.12.2010 Muutto ja kehitys Tahot, jotka haluavat rajoittaa maahanmuuttoa sanovat, että ihmisten on parempi pysyä kotonaan rakentamassa omaa maataan. Myös tässä lehdessä on väitetty, että maahan-muuttaja jättää tavallaan kotimaansa pulaan ja että lisätuki niille alueille, josta maahan-muuttajat tulevat, vähentäisi halua lähteä pois. Väite ei kuitenkaan perustu faktoihin. Toisen maailmansodan jälkeen yhä enemmän väkeä lähtee maasta toiseen. Muuttovirran on 1970-luvulta lähtien katsottu johtuvan köyhyydestä. Köyhyys taas syntyy siitä, että nuoret, joilla on lahjakkuutta, intoa ja yrittäjyyttä, lähtevät pois. Siksi “lääke” muuttovirtaa vastaan olisi muuttajien kotimaan kehitys. Muuttovirta ei kuitenkaan ole seurausta köyhyydestä ja syrjäytymisestä. Päinvastoin. Kehitys juuri kasvattaa muuttoa. Ja kehitys syntyy niistä rahoista, jotka muuttajat lähet-tävät kotiseudulleen. Kyse ei ole todellakaan pienestä summasta. OECD laski vuonna 2005, että maailmassa tämä rahavirta oli suuruudeltaan 300-400 miljardia dollaria per vu-osi. Se on kolme -neljä kertaa enemmän kuin maailman virallinen kehitysapu, joka on vuosittain 100 miljardia dollaria. Esimerkiksi otettakoon Marokko. Maa saa vuosittain 3,5 miljardia dollaria niiltä marokko-laisilta, jotka asuvat muualla maailmalla. Se on enemmän kuin mitä maa saa maatalous-tuotteiden ja raaka-aineiden viennistä sekä turismista yhdessä. Jo vuonna 2003 nykyään Oxfordin yliopistossa työskentelevä antropologi Hein de Haas totesi tutkimuksessaan “Migration and Development in Southern Morocco” (Maahanmuutto ja kehitys Etelä-Ma-rokossa), että hyvinvoinnin lisääminen kehitysmaissa ei vähennä muuttoa. Ihmiset haluavat muuttaa maasta toiseen vaikka ne rahat, jotka heidän edellään muualle kävelleet lähettävät, ovat parantaneet oloja kotimaassa. Syy-seuraus-suhde on yksinker-tainen: milloin ihminen saa maistaa kehitystä, silloin hän haluaa lisää sitä. Sivistys, me-dia ja muualle muuttaneiden menestystarinat lisäävät niiden intohimoa, jotkä ovat tois-taiseksi jääneet. Sellaista intohimoa, jota ei voi toteuttaa Marokossa. Sen takia ihmiset haluavat lähteä. Ja kotimaan taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen vuoksi heillä on varaa lähteä. On ihan oikein korostaa, että yhteistyö kehitysmaiden kanssa on tarkeää ja moittia niitä tahoja, kuten perussuomalaiset, jotka haluavat irtisanoa yhteistyön. Mutta silloin kun mo-tiivina kansainväliselle yhteistyölle on maahanmuuton esto, olemme menossa harhaluu-lojen perässä. Vasemmiston on pysyttävä ”klassisesta” syystä kehitysavun takana: soli-daarisuus syrjäytyneiden kanssa ja oikeus inhimilliseen elämään kuuluu kaikille, missä tahansa maailmassa. Ja vasemmiston on myös täydellä äänellä hyväksyttävä ”klassinen” syy maahanmuuton takana: maailma kuuluu kaikille! |
25.11.2010 Terrorismia ympäri ämpäri (II) Harvoin palaan edelliseen kirjoitukseeni, mutta tapahtumat Saksassa ovat sellaista luokkaa, että on pakko nostaa pari asiaa esiin. Saksassa varoitetaan terroristi-iskusta. Ei mene kuin pari päivää, ja sitten lentokoneessa Namibiasta Berliiniin epäillään olevan pommin. Taas menee pari päivää ennen kun epäily paljastuu turhaksi. Munakellolla ja muutamilla ylimääräisillä sähköjohdoilla varustetun tietokoneen kuljetus olikin tarkoitettu testaamaan siitä, ovatko namibialaisviranomaiset valveilla. Saksalaiset viranomaiset puolestaan eivät kuitenkaan osa sanoa, kuka järjesti tämän testin. Anteeksi mitä? Viranomaiset eivät ”osaa” sanoa homman nimeä? Yleensä he eivät ”ha-lua” paljastaa. Pyöristyttävä reaktio tilanteessa, jossa pelko ja epävarmuus ovat jo hui-pussaan. Onko todellakin näin, että nämä terroristi-iskuvaroitukset ovat vain viranomais-ten keksintöjä? Että heidän tarkoituksenaan onkin levittää pelkoa ja epävarmuutta? Näyt-tää pahasti siltä, mikäli katsot mitä nämä terrori-iskun varoitustilanteet ovat viime 10 vuoden aikana käytännössä tarkoittaneet. Yleensä nämä tilanteet aiheuttavat vain parin päivää kestäävän uutispommin. Kuka edes muistaa samankaltaisen tilanne Englannissa pari viikkoa sitten? Entäs ennen siitä, sama hätä Ranskassa? Tuskin muistetaan konepistoolein varustautunut poliisivoima Eiffel-tor-nin alla kuten nyt Frankfurtin tai Essenin tavaratalojen edessä. Juttu on vain dominoinut mediat eli vienyt huomiota pois muista asioista, kuten haitilaisten tuskasta tai USA:n Pohjoismaiden suurlähetystöjen tavasta "tarkistaa" ohikulkijat... Varoitustilanteen aikana korostetaan, että epäillään "terroristiverkon” valmistautuvan is-kuun. Yhteiskunnan vihollinen on aina fiksu järjestö, joka suunnittelee monimutkaista iskua. Kuten nyt Saksassa, missä sellainen verkosto valmistelee maan parlamenttiraken-nuksen tuhoa, ei huomenna tai joulun alla, vaan helmi-maaliskuun vaihteessa! Oi niitä aikoja, kun hollantilainen anarkisti Van der Lubbe räjäytti tämän rakennuksen yksin samana päivänä hankkimansa bensakanisterin avulla! Onkin outoa, että silloin kun terrori-isku todella meinaa tapahtua ja joku terroristi jää vii-meisellä hetkellä kiinni, hän on aina yksinäinen susi. ”Kenkäpommimies” Richard Reed, joka jäi vuonna 2001 kiinni kun hän lentokoneessa rupesi räjäyttämään kengässään kuljettamaansa pommia, toimi viranomaisten mukaan yksin. ”Munapommimies” Umar Abdulmutallab, joka pidätettiin viime jouluna juuri ennen kuin hän laukaisi lentokoneeseen alushousuissaan kuljettamansa räjähteet, toimi viranomaisten mukaan yksin. Abdulmutallab lensi Keniasta Amsterdamiin. Amsterdamissa intialainen mies saatteli hänet tulliin ja selitteli viranomaiselle, että kyse oli jemeniläisestä pakolaisesta, joka lentää eteenpäin USA:han. Eräs toinen matkustaja Kurt Haskell koetti turhaan tuoda tämän häslingin julkisuuteen, Amsterdamin lentokentän valvontakameralla koko episoodi on varmasti tallennettu... |
18.11.2010 Terrorismi ympäri ämpäri Pienen eteläsuomalainen kaupungin seurakunta kiusasi 1990-luvun puolivälissä paikallisia pakolaisia. Ensin porukka vedettiin väkisin mukana joulun tunnelmiin. Kysymättä mitään pakolaisille työnnettiin virsikirja nenän alle ja pakotettiin laulamaan ”Oi kaunis syntymaani”. Kun vieraat reagoivat törmistyneinä, tämä tulkittiin kieliongelmaksi. ”Ei se nyt niin vaikeaa ole, lauletaan toisen kerran, sitten se alkaa varmaa jo sujua!” Seuraavaksi Iranista kotoisin olevat kurdit saivat Marja-Liisan kimppuunsa. Hän oli pikkukaupungin maailmankansalainen. Hän oli asunut 15 vuotta Tansaniassa ja veti paikallista Viro- kauppaa, kierrätyspistettä jossa suomalaiset saivat esteettä harrastaa ylimielisyyttä köyhää ja ryssän hirmovallasta kärsinyttä pikkuvelikansaa kohtaan. Koska Marja-Liisa osasi muutaman sanan englantia, pakolaiset pyysivät häneltä apua. Kurdit olivat iranilaisen kommunistin Mansoor Hekmatin kannattajia. He halusivat järjestää seurakuntatalossa tilaisuuden, missä suomalaiset voisivat tutustua heidän poliittisiin tavoitteisiinsa. Kaiken kokenut Marja-Liisa ei ottanut ideaa vastaan hämmästyneenä, vaan hän hymyili niin kuin pikkulapselle hymyillään: ”Teidän pitää nyt ymmärtää, missä olette. Suomi ei sodi Irania vastaan! Meillä ei ole Saddam Husseinia tai Khomeinia. Suomessa teidän ei enää tarvitse taistella diktatuuria vastaan, sillä täällä ei ole diktatuuria!” Marja-Liisa on muuttanut tämän jälkeen uudestaan Suomesta maailmalle, tällä kertaa Karjalaan, missä hänen miehensä omistaa metsää ja Marja-Liisa opettaa suomea venäläisille. Hänen julki tuomansa käsitykset pakolaisista eivät ole kuitenkaan Suomesta hävinneet. Edelleenkin halutaan täälläpäin maapalloa määritellä, miten ja mitä ihminen tuolla muualla on kärsinyt. Ja edelleenkin halutaan kieltää, että länsimaiden poliitiset ja taloudelliset tahot ratkaisevat muun maailman olot. Nyt Saksa haluaa rajoittaa turvapaikanhakijan oikeudet niille pakolaisille, joilla ei ole yhteyttä terroristiverkkoihin. Länsimaissa veistelty käsite terrorismi on kymmenessä vuodessa levinnyt kuin tauti. Suunnilleen kaikkia maailman sissejä kutsutaan nykyään terroristeiksi. Ikään kuin rauhannobelin saajat Nelson Mandela ja Jasser Arafat olivat muka aikanaan pasifisteja! Saksan päätös vaikuttaisi muun muassa Turkissa asuvien kurdien järjestöön PKK:hon. Itä-Turkissa törmäsin kuitenkin jo vuonna 1982 tilanteeseen, jota voi kutsua vain täydeksi sodaksi. Van-järven rannalla sijaitsevasta pikkukylästä ei löytynyt kun pari, kolme raunioita. Keskellä katua makasi mies. Pidin häntä järjensä menettäneenä vanhuksena kunnes tajusin, että hän oli haavoittunut ja että haavat olivat tuoreita. Kylässä oli hiirihiljasta, vain tuuli kuului. Naapurikylästä sain tiedon, että Turkin armeija oli iskeinyt kylään vain tuntia ennen tulin sinne. Kuolonuhreja oli kuusi, haavoittuneita parikymmentä, loput kyläläiset olivat paenneet vuoristoon. Länsimaisissa lehdissä Itä-Turkin ”levottomuuksista” kirjoitettiin vasta 1980-luvun lopulla... |
11.11.2010 Timo Soinin Lapuan liike Perussuomalaiset ovat tulleet hyväksytyksi suomalaisella poliitisella kentällä. Muut puolueet pitävät sitä mahdollisena hallituskumpanina. Soinilaisten keskeistä teesiä ”maassa maan tavalla” ei enää kyseenalaisteta, vaan sitä päinvastoin lainataan. Timo Soini ei ole näet rasisti, vaan hän on taitava poliitikko, joka antaa maahanmuutolle sen oikean nimen eli probleeman. Historiallisesti Soinin arvioidaan perineen Veikko Vennamon SMP:n kannatusta, sen kummemmin ei katsota taaksepäin. Perussuomalaisten todellinen historiallinen sekä kansainvälinen ulottuvuus puuttuu. Onkin parempi kutsua Timo Soinia rasistin sijaan fasistiksi. Fasismi on päättynyt kyllä Auschwitziin eikä ole vaikeaa kuvitella Jussi Ala-Ahoa keskitysleirin vartijaksi. Mutta tässä ja nyt on tärkeää palata fasismin alkuun populistisena liikkeenä, joka janosi valtaa. En halua käyttää fasismi -termiä tässä haukkumasanana, vaan käytän sitä ymmärtääkseni populismia paremmin. Mikä kulttuurinen historia on soinilaisen touhun taustalla? Timo Soini ei ole vain SMP:n vaan etenkin Lapuan liikkeen perijä,. Hänen tyylinsä ja ideansa muistuttavat väistämättä maailmansotien välisestä fasismista. Soini käyttää hyväksi kansalaisten turhautumista, nimittää ulkomaalaisia syntipukeiksi ja halveksii ”eliittiä” ja kaikkea, mikä haisee älylle, kosmopoliitiselle tai sille, mikä ylipäänsä poikkeaa ”kadunmiesten” tavoista ja arvoista. Suomi ei ole saari eikä Soini toimi yksin. Viimeistään ns.teekutsuliike Yhdysvalloissa on osoittanut, että fasismin paluu maailmassa valitettavasti tulee toteutumaan. Historiallinen fasismi perustui massaliikkeeseen: jäsenet olivat pukeneet univormun päälle ja marssivat lipun perässä. Tämän päivän populismin kannattaja ei lähde enää ulos, vaan hän istuu tietokoneen ääressä ja lähettää vihaviestejä maailmaan. Kuitenkin tämän massaihmisen raaka-aine on sama kuin 100 vuotta sitten. Hän on hemmoteltu ja vihainen tyyppi, joka syyllistää toisia mikäli asiat eivät suju. Fasismi juurtuu yhteiskuntaan, jossa tasa-arvo on tärkein arvo. Saksalainen filosofi Max Scheler näki jo vuonna 1912, että ”eliitti” oli tullut haukkumasanaksi. Heti kun syntyy käsitys, että toiset ”samanarvoiset” hyötyävät enemmän, kasvaa kostonhimo, jota populisti hyväksikäyttää. Sellainen yhteiskunta ei ole enää kiinnostunut hengellisistä arvoista eikä sivistyksestä, vaan menee alamäkeä. Koulutuksen laatu laskee, koska ”kaikkien” pitää opiskella. Taide ei saa olla ”liian vaikeaa” ja kaikissa ihmisissä on taitelijan ainesta. Onkin ihmeellistä todeta nykytaiteen devalvaatio: edellisen laman jälkeen joka toinen suomalainen koulutauttui parturiksi, tänään joka toinen kutsuu itseään taiteilijaksi. Sivilisaatio perustuu siihen, että ihmiset pyrkivät nostamaan itsensä suosta ylös. Yleensä eliitti on johtanut tätä prosessia. Mutta eliitti on kuollut. Finanssikriisi paljastaa, että talouseliitti koostuu rosvoista. Media-eliitti haluaa vain myydä. Poliittinen eliitti on korruptoinut, kaipaa ideoita ja juoksee galluppien perässä. On jäljellä enää äly-eliitti. Mutta se pysyy hiljaisena. Sillä äly väistyy silloin, kun massaihminen ilmestyy... |
4.11.2010 Historia huvittaa Kaunis määritelmä historiasta ja sen opetuksesta annetaan Jane Austenin Northanger Abbey -novellissa. “Minusta on outoa”, sanoo Catherine Morland, “että historiaa hauku-taan tylsäksi, sillä suurin osa siitä syntyy mielikuvista.” Nykykoulussa historia tapetaan apuvälineiden avulla. Videot ja musiikki antavat oppilaille kuvaa ja ääntä, jotka heidän itse olisi pitänyt keksiä. Google ja Wikipedia tarjoavat valmii-ta vastauksia eivätkä houkuttele oppilasta kysymään jotain olennaista. Historia on tarina ja sen kerrontaa. Viimeistään se on opettajasta kiinni, saako hän oppilaan kuuntele-maan. Oma opettajani ei aikanaan käyttänyt mitään apuvälinettä, jopa oppikirja missä olivat kartat ja taulukot, oli vain kotiläksyjä varten ja pysyi oppitunneilla kiinni. Opettaja istui luokan keskellä ja kertoi. Ei hän kuitenkaan mitään monologia pitänyt. Aina välillä hän kysyi ja vastasi kysymyksiin. Oppitunteja oli kaksi per päivä, joten tarinan juoni jäi hel-posti mieleen. Sama opettaja opetti minua peräti viisi vuotta peräjälkeen. “Historia on aikakausien vuorovaikutus”, oli hänen keskeinen historiateoriansa. “Kun joku käsittelee menneisyyttä, opimme yhtä lailla siitä menneisyydestä kuin siitä käsittelijäs-ta.” Hän korosti taukoamatta historiatutkijan yleissivistystä viitaten Herodotuksen sano-maan, että ”historia on kaikkien tieteitten äiti. Historijoitsija jopa tutkii Jumalan tahdon”. Nykyhistorioitsijakin on psykologi, sosiologi ja jopa teologi. Koulu-urani loppuvaiheessa olin tosiaan kehittetty tämän opettajan antaman mallin mu-kaan. Kotikaupungissäni opettaja oli mukana kunnanpolitiikassa. Hän oli intohimoinen kristillisdemokraatti, jolle valta maistui. Huhuttiin, että historianopettajalleni olisi tulossa ministerisalkku seuraavaan hallitukseen. Keskieurooppalaiset kristillisdemokraatit eivät ole marginaalisia homo- ja xenofobijia ku-ten kristilliset poliitikot Pohjoismaissa, vaan he istuvat vallan ytimessä. 1970-luvun Alan-komaissa, kristillisdemokraatit olivat olleet vallassa jo sata vuotta ja suunnittelma oli, että vallassa pysyttäisiin myös sata seuraavaakin vuotta. Menossa oli öljykriisi ja tilanne oli sama kuin tämän päivän Suomessa. Kristillisdemo-kraatit kantoivat vastuun kriisistä ja pimittivät kriisin todelliset seuraukset. Joukkotyöt-tömyys oli iskemässä ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan jälkeen, mutta opetta-jani ei halunnut myöntää siitä. Hän piti aiheesta pienen gallupin oppitunnilla. Kouluni oli yksityiskoulu ja luokassani istui vain varakkaiden perheiden jälkikasvua. Eli kun opettaja kysyi montako työtöntä joku tun-si toinen lääkärin tyttö toisen lakimiehen pojan perään vastasi “Yhden kai” tai “En yh-tään”. Kun tuli minun vuoroni vastata, olin tajunut opettajan tarkoituksen. “Kuusitoista kappaletta”, vastasin ja siinä meni opettajan hieno keskiarvo. Mies kuitenkin näytti suuruutensa. Hän hymyili ja totesi: “Kyllä, olet oppinut jotain mi-nusta...” |
28.10.2010 In Memoriam Max Kohnstamm Isälläni oli tapana parkeerata automme Hollannin ja Saksan rajalla kauniille alueella, jota kutsutaan Montferlandiksi. Sitten hän osoitti kädellään horisonttia ja sanoi: “Tuossa on Moffrika”. Hollantilaiset haukuavat saksalaisia mofeiksi. Mutta vaikka Moffrika kuulosti isän suussa maalta, jota voi vain vihata ja vaikka 4-vuotiaana haluaisi vihata sitä, mitä isäkin vihasi, vuoristoinen alue horisontin takana houkutteli minua oikeastaan suunnatto-masti. Suuri hetki koitti, kun matkustimme junalla edes takaisin Oberhauseniin. Juna oli vanha, paljon vanhempi kuin junat Hollannissa. Oberhausenin asema sen sijaan oli upouusi ra-kennus, ja koko kaupunki oli kun edellisenä päivänä rakennettu valkoisine kerrostaloi-neen ja laajoine puistoineen. Mutta melkein kaikilta aikuisilta miehiltä, jotka kävelivät Oberhausenin siisteillä kaduilla ja vihreissä puistoissa puuttui jalka tai käsi tai molem-mat. En pystynyt vihaamaan Moffrikaa, päinvastoin maa ja sen asukkaat herättivät minussa sääliä. Oberhausenin matkani tapahtui 1960-luvun alussa, ja saksalaiset olivat silloin jo Talous-ihmeensä tehneet. Eli siis peittäneet toisen maailmansodan jäljet puistojen ja uusien rakennusten alle. Silti minusta tuntui kuin Max Kohnstammista. Hän matkusti Saksaan jo vuonna 1946 entisenä keskitysleirivankina. “Vihaa en tuntenut hetkeäkään. Ketä minun olisi pitänyt vihata? Lapsiako, jotka tulivat alastomina minua vastaan raunioista?” “Minulle jäi vain yksi tavoite: estää se, että Hollannin itäraja pysyisi tämä autiomaana.” Kohnstamm vieraili Saksassa Marshall- suunnitelman merkeissä. “Uusi Euroopa piti ra-kentaa yhteistyössä. Minulle tämä oli tullut selväksi jo vuonna 1938 opiskelijana Yhdys-valtoihin tekemäni matkan aikana. Luin silloin kirjan, missä Carl L. Streit ehdotti, että ainoastaan federalismi sekä USA:ssa että Euroopassa pysäyttäisi Hitlerin. Oli hämmäs-tyvä kokemus kuunnella presidentti Rooseveltin lakkaamatta varoittelevan Hitleristä, mut-ta kun palasin Hollantiin huomasin, että Euroopassa kaikki katsoivat vain omaan nah-kaansa eivätkä tehneet mitään yhdessä.” Kohnstamm ymmärsi, että Marshall-suunnitelman ydin oli euroopalaisten yhteistyö. Hänen unelmansa toteutui vuonna 1950, kun Robert Schuman ehdotti, että euroopalaiset solmisivat keskenään kestäviä taloudellisia suhteita. “Henkilöiden ja tavaroiden vapaa liikenne oli vain pieni osa siitä suunnitelmasta”, hän sanoo. “Rajat erottavat kansoja ja valtioita. Kansallisintressit kuuluvat kansainvälisen yhteisintressin alla.” Vuoden kuluttua Kohnstamm oli Euroopan Hiili- ja Teräsyhteisön hallituksen ensimmäinen sihteeri. Max Kohnstamm kuoli viikko sitten 96-vuotiaana. Viimeisessä lehtihaastattelussaan hän totesi: “Uhka eurooppalaisille on nyt sama kuin vuonna 1914, ennen ensimmäisen maail-mansodan alkua. Me ajattelemme, että rauha on itsestään selvää. Me unohdamme, että EU on syntynyt miljoonien sodan uhrien hautojen ylle...” |
21.10.2010 Metsäpolulla Tässä metsässä ei voi eksyä. Moottoritiet rajaavat metsän kolmelta puolelta ja rautatie neljänneltä. Myös ääniä kuuntelemalla voi aina tietää, missä on ja mihin on menossa. Rautatie on poistettu käytöstä, mutta moottoritietä käytetään lakkaamatta. Kaupungin suunnasta kimpoaa erilaisia ääniä: mopo, sirkkelisaha, urheilukentän selostus. Tämä metsä muistuttaa minua kotimaani metsistä. Puistonkokoiset alueet, jossa poluilta ei saa poiketa. Ja jossa on aina ruuhka. Hollannissa metsään pääset vain maksamalla! Mikäli hollantilainen haluaa olla yksin, hän kävelee merenrannalla, mielummin yöllä. Haluan olla päiväsaikaana yksin suomalaisessa metsässä, mutta tässä metsässä en saa. Ruuhkasta ei ole kyse, mutta joudun silti jakamaan metsän noin kahdenkymmenen muun ihmisen kanssa. Ei mene kauan kun unohdan katsella ympärilläni syksyistä luon-toa. Alan miettiä, minkä takia kaikki muut ihmiset tässä metsässä ovat kovassa vauhdis-sa, ikään kuin heillä olisi kiire. Olen tehnyt tämän lenkin myös pari päivää sitten ja tiedän, että voin kävellä kaksikin tuntia mikäli pidän kädet selän takana ja välillä myös tupakka-tauon. Ihan löysää meininkiä siis. Miksi kukaan muu ei tee näin? Ohikulkijat ovat kolme eria sorttia. Osa juoksee. Lujaa. Toiset sauvakävelee. Melkein yhtä lujaa. Loput ovat koiraystäviä. Koira vetää. Lujaa sekin. Miksi juoksija haluaa juosta metsäpolulla? Olen itse nuorena juossut ja tiedän, että juoksija ei näe eikä kuule mitään. Miksi juoksija ei juokse parkkipaikalla, tai -jos hän haluaa juosta ylös ja alas- kotona, portaissa? Miksi minun ikäiseni mies juoksee metsäs-sä? Onko hän “reenamassa” seuraavia veteraanikilpailuja varten vai onko lääkäri käskenyt häntä “kuntoilemaan”? Vai ovatko kaikki muut vauhdissa, jotta heidän ei tarvitse sanoa toisilleen mitään? Isäni kertoi, kuinka vielä sata vuotta sitten maailmassa oli vain muutama moottoritie ja kansa liikkui poluilla. “Polku oli niin kapea”, hän totesi, ”että oli mahdotonta olla sanomat-ta mitään vastaantulijolle. Sitä paitsi, meille ei tullut vielä sanomalehteä eli vastaantulija oli uutislähde. Melkein aina hänet kutsuttiin kahville.” Suomalaisella metsäpolulla ei mor-jensteta. Ymmärän, että juoksijalta tai sauvakävelijältä kuluu niin paljon voimia vauhdin pitämiseen, että hän ei voi sanoa mitään. Siksi en sano mitään, vaan nyökkään. En ole kutsumassa ketään kahville enkä halua tietää, mitä näiden ihmisten kotikadulla tapahtuu, haluan vain että nämä ihmiset vahvistavat, että olen ihminen kuten hekin. Kapean joen yli on vielä kapeampi silta. Oikeastaan kaksi puulautaa, joilla voi olla vain yksi henkilö kerrallaan. Vastaan tulee juoksija. Mieleen tulee vaimoni ajotaito, kun hän antoi aamulla tietä, jotta vastaantuleva rekka pystyi vaivatta ohittamaan edellään ajaneen traktorin. Rekkakuski kiitti vilkauttaen valojaan. Juoksija on kuin rekka, jarrutus on ärsyt-tävä juttu. Minä väistän ojaan, jotta juoksija voi tulla sillan yli. Katson häntä silmiin, kun hän on minun vierelläni. Odotan hänen vilkaisuaan. Ei hänen tarvitsisi edes nyökätä, pieni hymy riittäisi. Hän ei edes katso minua kohti... |
14.10.2010 Ajatuspaja Aimo Ruusunen kiinnitti viime viikon lehdessä huomiota siihen, että Vasemmistofoorumin toiminnanjohtaja Ruurik Holm saa esteettä ali-arvioida talouskasvua ilmastomuutoksen syypääksi. Vasemmistoliitto on syksyllä perustanut kymmenkunta ns. työryhmiä, joita voi myös kutsua ajatuspajoiksi. Vaara on, että myös näihin porukoihin on kutsuttu henkilöitä, joiden juuret ovat missä tahansa muualle kuin vasemmistossa. Ei hyvältä näyttä kun ainakin tämä Holm tulee osallistumaan Teollisuuspoliittiseen ryhmään. Oliko hankinta suunnattu pelkästään vasemmistoliittolaisille? Pari päivää sen jälkeen kuin olin sähköpostitse saanut kutsun ilmoittauttautua olin ihmeissäni kun kutsusta oli tehty Ylen radion keskipäivänpeiliin uutisaihe. En tiedä oliko sähköposti lähetetty muillekin kuin vasemmistoliiton jäsenille, mutta radiouutisessa juttu kyllä kuulosti ikään kuin avoimelta hakemukselta. Itse olen saanut kutsun maahanmuuttopoliittiseen ryhmään. Ryhmä on työryhmien joukossa toiseksi suurin työelämäryhmän jälkeen. Johtuuko suht iso jäsenmäärä siitä, että maahanmuuttajia on laidasta laitaan? Mitä tahoja jäsenet sitten edustavat? Ja mitä asioita aikovat yhdessä ajaa? En tunne etukäteen ketään ryhmässä, mutta muiden nimet askarruttavat minua. Ryhmässä ei ole esimerkiksi yhtään arabi suku- tai etunimeä. Maahanmuuttokeskuste-lussa arabimaahanmuuttajat ovat olleet eturivissä, miksi he puuttuisivat vasemmisto-liittolaisista ajatuspajasta? Eivätkö he ovat vasemmistoliittolaisia vai onko ollut tarkoitus, että tässä porukassa arabit/ muslimit eivät tule hallitsemaan keskustelua? Itseäni ja venäläissyntyistä naista lukuun ottamatta kaikki etu- ja sukunimet viittaavat siihen, että jäsenet ovat juurtuneet virolaiseen kulttuuriin. Ja puheenjohtaja saattaa olla suomalainen. Suomen ja suomalaisten kansainvälistämisestä ei voi olla liian skeptinen. Kielipolitiikka on fiasko, samoin yritysten globalisointi. Suomen yhteiskunta on edelleen homogeeninen puuro, missä poikkeava elämäntapa tai näkökulma on harvinainen helmi. Itse tulen ajamaan työryhmässä linjaa, joka on kohta kuusi vuotta ollut esillä tässä kolumnissa. Niille, jotka haluavat syystä tai toisesta “puolustaa” Suomen kulttuuria toista kulttuuria vastaan, viestini on tyly mutta realistinen: kulttuuri edellyttää jatkuvaa muutosta. Monikulttuuri on pleonasmi: kulttuuri on aina eri kulttuurien summa. Kulttuuri, joka ei tule toimeen toisten kulttuurien kanssa, on kuollut kulttuuri. Merkitsevä osa tästä linjasta tulee olemaan maahanmuuttajien demokraatisten oikeuksien vahvistaminen. Kaikki, jotka maksavat veroja Suomessa saavat oikeuden vaikuttaa siihen mihin ne verot satsataan, eli he voivat osallistua lainvalmisteluun, käytännössä äänestä ja asettua ehdokaksi eduskuntavaaleissa. Mikäli maahanmuuttaja ei syystä tai toista halua luopua omasta kansallaisuudestaan, hänelle sallitaan kaksoiskansallaisuus. |
07.10.2010 Uutisallergia Hanna-Riikka Kuisma totesi viime viikon kolumnissaan, että hän on uutislakossa. Toivon hänelle pikaista parenemista ja annan hänelle neuvon. Kun luet “orjallisesti kaikki verkkolehdet Hesarista Iltapäivälehtiin”, ota lisää mausteita annoksiisi: ulkomaisten lehtien uutisotsikot. Media-opiskelija kotimaastani keräsi minun kauttani tietoa suomalaisesta journalismista ja nimen omaan journalismikoulutuksesta. Olin tosi yllättynyt kun hän pyysi minulta vahvistusta siihen, että suomalaisen journalistikoulutuksen taso olisi erittäin korkea. En tiedä mihin verrattuna se olisi korkea ja epäilen, että tätä opiskelijaa harhauttaa kuuluisa Pisa-kilpailu, jonka mukaan Suomen yleinen koulutustaso kuuluu maailman parhaimpiin. Pisa-luvut kuitenkin mittaavat ns. insinööritaitoja kuten matematiikkaa, eikä missään tapauksessa humanistisia aineita kuten kriitistä ajattelua, joka muodostaa journalistin peruskaluston. Totta puhuen suomalaisen journalismin taso on surkea. En ole itse käynyt suomalaista journalistikoulua, vaan joudun päivittäin kuten Hanna-Riikkakin nielemään tuon koulun tuotetta. Sillä perusteella voin todeta, että suomalaiseen journalistikouluun ei kannata-kaan mennä. Suomalaisen journalismin ongelman ydin on se sama ongelma, joka vaivaa suomalaista yhteiskuntaa kokonaisuudessaan. Liian vähäinen porukka joutuu kantamaan liian paljon vastuuta. Suomessa asuu yhtä paljon väkeä kuin Pietarissa, mutta Suomi muodostaa kokonaisen valtion byrokratian. Syntyy systeemi, jossa yksi ihminen pelaa monenlaisia rooleja ja systeemin läpinäkyvyys sekä yksilön objektiivisuus häviävät. Esimerkiksi Suomessa journalistit pyrkivät eduskuntaan ja toisinpäin. Tuloksena edus-kunnan ja lehtimaailman väliin syntyy linkki, joka on myrkyllinen. Sivutuloksena edus-kunta saa Suomessa liikaa huomiota mediassa. Ei sentään eduskunnan päämäärä, vaan ne yksilöt, jotka istuvat eduskunnassa, journalistin entiset ja tulevat kollegat. Suomessa kansanedustajat kirjoittavat itse lehdessä! Ulkomailla heitä sen sijaan haastatellaan, mikä on todella eri asia. Tällä tavalla suomalaiseen mediaan syntyy kodikas ja turvallinen “me tunnemme toisemme” fiilis (ikään kuin Suomi olisi edelleenkin 1970-luvun saari, ulkomaan uutiset syrjäytetään urheilun ja radio-ohjelmien väliin!), joka kuitenkin törmää isomman maailman tosiasioihin. Sille, joka haluaa pitää isot kuviot silmissään, suosittelen parin ulkomaisen lehden internetsivuja. Katsotaanpa vaikka tämän hetkisen (maanantaina 4.10, klo 18) pääotsikoita Hesarissa, saksalaisessa vasemmistolehdessä Tageszeitungissa ja englantilaisessa Guardianissa. Hesari avaa, että “loton valevoittajana esiintyminen oli tarkkaan suunniteltu”, toisena uutissähkeenä on “rumpali Kita jättää Lordi-yhtyeen”. Tageszeitung kysyy pääartikkelissaan, mitä on tämän päivän konservatismi sekä kirjoittaa lääketieteen Nobel-palkinnosta. Myös Guardian ilmoittaa lääketieteen Nobel-palkinnon saajan sekä kertoo, että maan konservatiivihallitus aloittaa peruspalveluiden leikkaamiset. Valinta on sinun... |
30.9.2010 Halpaa työtä Sosiologi Anna Kontula antaa kirjassaan “Näkymättömän kylä” hämmästyttävän kuvan Olkiluodon siirtotyöläisten kohtalosta. “Näkymättmän kylän” suunnittelu ja rakentaminen tapahtui aikana, jolloin Olkiluotoon suuntautui helpon rahan perässä kaikenlaisia biss-nestyypejä. Kielenkääntäjänä sain eräänä sunnuntai-aamuna puhelinsoiton. Kysyttiin, olenko kotona. Kun vastasin myöntävästi soittaja ehdotti, että hän “tulisi käymään käännöstehtävän kanssa”. Poikkeuksellinen tarjouspyyntö tuntui epämukavalta, leipäkääntäjä kun ei voi myydä eitä. Niinpä sunnuntai-aamiaispöytä muutettiin työpöydäksi ja vieras otettiin vas-taan. Asiakkaan saavuttua käännöshomma osoittautuikin mitä sotkuisimmaksi. Nenäni alle laitettiin kasa käsin kirjoitettuja papereita. Mies ilmeisesti ajatteli, että käännöstyöt ovat samanlainen asia kuin vaikkapa talvirenkaiden vaihto tai keittiöremontti, sillä hän jäi sei-somaan taakseni ja puhui lakkaamatta kunnes tarjosin hänelle sikarin, kahvia ja tuolin parvekkeelle. Käännettävänä oli tilapäisesti Eurajoen alueelle pystyttettävän asuntolan suunnittelma ja kustannusarvio. Tehtävä oli suht helppo eikä vienyt kuin tunnin, mutta kun pyysin asiak-kaalta laskutustietoja, syntyi hankala tilanne. Mies veti lompakkonsa esiin ja halusi mak-saa minulle suoraan käteen. Kun kieltäydyin hän lähti suuttuneena. Olin tosi yllättynyt, kun hän parin viikon kuluttua otti taas yhteyttä. Tällä kertaa sain hänet lähettämään käännöstehtävän sähköpostitse. Kun sain katsella tekstiä nyt tarkem-min, en tiennyt olisiko pitänyt nauraa vai itkeä. Ensimmäinen asuntolan myyntiyritys ei ilmeisesti ollut onnistunut ja nyt kaveri oli päättänyt supistaa tarjontaansa. Siis kirjaimellisesti... Alkuperäisessä suunnitelmassa asuntolan huone oli ollut suuruudeltaan 4x5 metriä ja tarkoitettu kahdelle henkilölle. Mutta nyt huone oli enää 4x3 metriä ja siihen mahtuisi kolmaskin ihminen. Myös asuntolan yhteinen “olohuone” oli riisuttu kaikenlaisesta ylimääräisestä, kuten toisesta jääkaapista ja internet-pisteestä. Tarjous ei kuitenkaan napannut tälläkään kertaa. Kun kolmas yritys tuli käännettäväk-seni toivoin jo, että myös tämä versio kärähtäisi ja yrittäjä luopuisi. Mutta näin kävi vasta neljännen kierroksen jälkeen. Siinä vaiheessa asuntolan suunnittelija oli keksinyt, että työntekijät ottaisivat omat vuodevaatteet mukaansa kotimaastaan. Suomalaiset uskovat mielellään siihen, että työläisten riistossa suomalaisella työmaalla sekä uhrit että tekijät tulevat halpapalkka-alueilta. Uhrien puolesta tämä pitää valitetta-vasti paikkansa. “Näkymättömän kylän” asukkaat eivät todellakaan saa paljon mitään, mutta Rauman kaupunki käyttää maahanmuuttajille tarkoitetut rahat kaikenlaisten luksuspalveluiden hankintaan tilapäisesti Olkiluodossa työskenteleville ranskalaisille ja saksalaisille insinööreille. Mutta rahantekijät eivät tule kaukaa. Tämän tarinan bissnesmies oli umpisatakuntalai-nen, eikä hänen tarjouksensa mennyt Kiovaan tai Puolaan vaan Etelä-Saksaan... |
23.9.2010 Vasemmisto ja uskonto 'Kaikki vasemmistolaiset eivät ole ateisteja', totesi Ossi Qvist viime viikolla. Otsikko toi mieleen palautteen, joka sain eräästä haastattelusta. Lukija kysyi, miksi vasemmisto-laisena käyn jumalanpalveluksessa ja miksi pidän äärimuslimia hengellisenä veljenäni. Vielä muutamia vuosikymmeniä sitten, vasemmistolaisilla ja seurakuntalaisilla oli yhtei-nen ominaisuus: eskatologia eli uskonto, että maailma tulee joskus radikaalisti muut-tumaan. Valitettavasti vasemmistolta tämä uskonto on miltei kokonaan hävinnyt. Mutta sekä tietyissä kristillisissä että islamilaisissa piireissä eskatologia on yhä vahva voimanlähde. Kotimaassani kysymys ei ole ollut, kuulunko kirkkoon kuten Suomessa, vaan mihin kirkkoon kuulut. Hollannissa protestanttien ja katolisten välinen suhde on aina ollut 50-50 ja vielä 1970-luvulla protestantit muodostivat jopa kymmeniä eri kirkkokuntia. Olen kasvanut äärikalvinistisessa seurakunnassa, pienessä vähemmistössä. Tiivis yhteisö, jonka jäsenet asuivat saman kadun varrella, lukivat samaa sanomalehteä, lähettivät lapsensa samaan kouluun ja ostivat leivonnaisensa samalta leipurilta. Vaikka kävimme sunnuntaisin kolmekin kertaa kirkossa, jumalanpalvelus ei muodostanut seurakunnan ydintä, vaan ne kahvi- ja kakku-tilaisuudet jumalanpalvelusten välisenä aikana, kotioloissa. Meillä kotona kävi sunnuntaisin koko seurakunta: lääkäreitä, lakimiehiä, kaupunginjohtajia, niin naisia kuin miehiäkin. Kakku- ja kahvituokion aikana puheenaine ei ollut sää, parkkiongelmat tai onko homo ihminen vai ei, vaan jokin raamatunkohta tai ajankohtainen aihe. Tämän pienen vähemmistön Jumala ei ollut uuden testamentin Jeesus, joka tekee ihmeitä ja kääntää viholliselleen toisen poskensa, vaan juutalaisperäinen Koston Jumala vanhasta testamentista. Tämän Jumalan uskonnossa olen kasvanut jäykäksi ja joskus ylimieliseksi, mutta myös peräänantamattomaksi ihmiseksi, jolle oikeudenmukaisuus on elämän ensimmäinen ja toinenkin arvo. Ja ihmiseksi, joka pitää äärimmäisen tärkeänä, että ihmiset riippumatta yhteiskunnallisesta asemastaan kokoontuvat yhteen paikkaan olipa se sitten kirkko tai jalkapallostadion. Ihminen ei voi syntyä ateistina. Sillä kunnon ateisti hylkää uskonnon, mutta tietää mitä se on. Ihminen voi tulla ateistiksi petyttyään jumalaan ja kirkkoon, mutta ihminen ei pärjää ilman Isoa Tarinaa, onpa se sitten usko Jumalaan, Jahween, Allahiin tai Marxismiin. Ilman jotain käsitystä siitä, mikä tämän elämän juju on, mistä me tultiin ja mihin me ollaan menossa, elämä jää turhaksi kuin kivi. Ihmiset, joilla ei ole minkäänlaista kykyä pitää itseään jonkun isomman kokonaisuuden osana, kärsivät tämän ajan taudista. Se on kuolemantauti... |
16.9.2010 Presstilaisuus Perjantairutiinit eivät miellytä, kun kesä lahjoittaa vielä kerran aurinkoa ja etelätuulta. Pistän kanan uuniin ja lomatunnelma vain nousee: kaksi tunti aikaa eikä mitään tekemistä. Välillä istun pihalla, välillä sohvalla. Soitanko äidilleni vai luenko lehden? Voisin tarkistaa, milloin PoPan elintärkeä ottelu Oulussa alkaa huomenna. En viitsi laittaa tietokonetta päälle, vaan avaan tekstiteeveen. Ruutu ilmoittaa, että Nokia pitää lehdistötilaisuuden. Kana on vasta ruskettumassa, pöytä on jo katettu, sallin itselleni laiskottelun huipun; katson keskipäivällä telkkaria. Kansainvälisen viestintä-yhtiön lehdistötilaisuudessa kaikki asiat viestittävät, että tämä on “non-event”. Kun tapahtuman syy on etukäteen selvä – onhan toimitusjohtajan vaihtamisesta jauhettu vuosikausia - katsojaa ei jännitä, vaan hän kiinnittää huomionsa vääriin asioihin. Vaikka tila on pienikokoinen, toimittajia on niin vähän, että he olisivat mahtuneet rakennuksen vessaankin. Taustalla soi kahden tähden hotellin ruokasalin taustamusa. Lava on tyhjä ja pysyy tyhjänä liian kauan. Nokialaiset puuhavat ympäri vuorokauden huipputekniikkansa parissa työkseen, mutta heidän tv-esiintymisessään ääni ei toimi. Tilaisuuden alussa kuulemme vain melua ja epätoivoisen tulkin hätähuutoa. Anteeksi, tulkin? Kyllä vain. Nokia on kuulemma vienyt Suomen ja suomalaiset globalisoidun maailman ytimeen, mutta firman lehdistötilaisuudessa käytetään simultaanitulkkausta, jotta Ollilan Jorman formula-englanti ei jäisi epäselväksi kansalle. Anteeksi Ollilan Jormako? Kyllä vain. Prinssi Jorma, Suomen kuningas, kokoomuksen presidenttiehdokas, Kekkonen Toinen -hän astuu lavalle ja esittelee tuoreimman marionettinsa. Miksi yhtiö ylipäänsä vaihtaa toimitusjohtajaansa, kun Ollila on edelleenkin se mies, joka määrittelee mitä tapahtuu tai jää tapahtumatta? Ollila on Nokian kummisetä, Ollila on Nokia. Minua alkaa suorastaan hävettää nokialaisten puolesta, kun lavalla jauhetaan Nokian suomalaisuudesta. Ollila on suomalaisten itsetyydyttämiskerhon eli “brändikomitean" keulahahmo, eikä hän näe mitään ongelmaa siinä, että kansainvälisen median sekä kanadalaisen alakuninkaansa edessä harrastetaan tätä äärisovinismia. Enää ei puutu muuta kuin Ollilan oma joulupukkishow! Nokialla ei mene hyvin. Se on se, mitä maailman ympäri tiedetään yhtiöstä ja se on ollut Nokian kansainvälinen “brändi” jo pitemmän aikaa. Yhtiötä leimaa jämähtäneisyys. Oulussa on kyllä lanseerattu viestintä”ratkaisuja” toisensa perään, mutta keksimättä on jäänyt uusi “ongelma”. “Kerro asiakkaalle, mitä häneltä puuttuu ja myy se sitten hänelle” – se on kauppataidon a ja ö, mutta Nokia ei ole siirtynyt uusille alueille. Nokialta puuttuu linja sekä karismaattinen johto. Ollilan Jorman suomussalmelaisen yläasteen rehtorin naama ja puheet eivät kelpaa sellaisiksi Suomen ulkopuolella... |
9.9.2010 Sigmund palasi ruutuun Päästäkseen ammattikorkeakouluun tyttäreni piti kesällä lukea historiaa ja kävimme yhdessä hänen oppikirjaansa läpi. Kirja teki surullisen olo. Ihmiset ja tapahtumat joko esitettiin ilman taustatietoja -esimerkiksi Nelson Mandela (“häntä kutsuttiin joskus terroristiksi”, varoitin tytärtäni)- tai sitten syrjäytettiin reunapalstoille, kuten John Maynard Keynes, Karl Marx sun muita. Viimeiseen joukkoon kuului myös Sigmund Freud, psykoanalyysin ja tavallaan psyko-terapian keksijä. Tyttäreni ei tosiaan tiennyt kuka hän oli ja epäilen, että hän ei ole ainoa, kun luen Terapiassa -tv-sarjan menestyksestä. Pari vuosikymmentä sitten vielä joka toinen kansalainen kävi psykoterapiassa, mutta vuonna 2010 siitä on tehty tosi -tv:tä. Katsojien palaute korostaa ohjelman “hiljaisuutta kun taustalla ei ole melua, ei edes musiikkia”. Psykoterapia unohdettiin 1980-luvulla kun sen tilalle nousi biopsykologia. Biopsykolo-giassa ihmisten henkisten eväiden katsotaan riippuvan hänen fyysisestä olostaan. Biopsykologia ei pidä skitsofreenikkoa enää todellisuutta pakoilevana ihmisenä vaan ruumiillisesti sairaana henkilönä, jolle annetaan lääkkeitä. Samalla tavoin biopsykologia ei tutki enää johtaako rikollisten käytäntö hänen nuoruudestaan vaan etsi vika rikollisten aivossaan. On tärkeää muistaa, että se aikakausi jolloin Freud kehitti psykoterapian, oli hyvin samanlainen kuin aika, jota elämme. Viime vuosisadan alun maailma oli valtavassa ja pysyvässä myllerryksessä. Juna ja lentokone, USA:n nousu, kaupunkien kasvu, Henry Ford – arjen muutoksen tahti oli hurja, ihmisen piti käsitellä itseään monessa eri roolissa: kansalaisena, kuluttajana, työntekijänä. Freud oli tiedemies, mutta aikatovereilleen hyvin poikkeuksellinen sellainen. Hän oli toisinajattelija, joka joutui koko uransa taistelemaan ajan henkeä (jonka mukaan ihminen oli kone) vastaan ja joka joutui Hitlerin nousun seurauksena pakenemaan Wienistä Englantiin. Hän oli myös loistava kirjailija. Olen itse sairaalapastorina joutunut lukemaan kaikki hänen kirjansa, enkä kyllästynyt niihin koskaan. Viime vuosisadan alun pyörityksen lääkkeiksi Freud keksi psykoterapeutin, ammatti-kuuntelijan. Joku, joka ei puhu pyytämättä eikä lainkaan itsestään. Joku, jonka voi tavata tiettyinä aikana tietyssä paikassa. Miljoonille ihmiselle terapiasessio on ollut ainoa säännöllinen tapahtuma heidän kaaottisessa arjessaan. Session olot eivät toki aina ole samanlaisia kuten tv:n Terapiassa -sarjassa, missä terapeutti ottaa potilaansa vastaan omakotitalon sivusiivessä. Usein jopa sohva puuttuu ja valkoisella seinällä on pelkästään kello. Mutta kuuntelija on paikalla eikä kukaan tule häiritsemään... |
02.9.2010 Maailman kallein hautausmaa New Yorkin Manhattan on maailman kallein rakennustyömaa ja Ground Zero, missä syyskuussa 2001 World Trade Centerin kaksoistornit pommitettiin maantasalle, on sen kallein osa. Alue ei ole 9/11 jälkeen jäänyt tyhjäksi, päin vastoin. Jos käy tarkistamassa, mitä sieltä nykyään löytyy, törmää esimerkiksi Burger King -ravintolaan, veikkaaja-kontoriin sekä stripparibaariin. Ilmiöitä, joita voi tuskin kutsua WTC-iskun kuolonuhreja kunnioittaviksi. Juuri nämä ilmiöt ovat ärsyttäneet miljoonia ihmisiä niin USA:ssa kuin sen ulkopuolellakin amerikkalaisuuden ja kapitalismin merkkituotteina. Kiistellyin alueen uusista rakennusta ei ole seksikauppa tai roskaruokapaikka, vaan islamilainen kulttuurikeskus. Mutta sekin tultaisiin rakentamaan isolla rahalla. Sen tuleva pomo matkusti jo George W. Bushin aikana -ja palkitsemana!- Lähi-itään saadakseen maltilliset muslimit mukaan jenkkien risteilyyn ääri-islamislaisia vastaan. Julkisuudessa keskuksen perustajaksi profiloitu Feisal Abdul Rauf on paitsi bushilaisten myös Rockefellerien suvun frendi. Hän osallistuu Rockefellerin Foundation Council of Foreign Relationsiin, eli ulkopolitiikan neuvostoon, sekä World Economic Forum's Council of 100:siin, suomeksi maailman sadan rikkaimman ihmisen kerhoon. Tässä kerhossa istuu myös saudiarabialainen prinssi Al-Waleed bin Talal bin Abdulaziz, joka suunnitelmien mukaan tulee kulttuurikeskuksessa vetämään Muslim Leaders of Tomorrow -foorumia, eli hän pitää itseään tulevana muslimijohtajana. Kaverilla on yhtä paljon rahaa kuin hänellä on nimiä, ja jota hän satsaa mm. News Corporationiin. News Corporation tuottaa Fox Newsiä. Fox News on amerikkalaisten uutiskanavien joukossa kovin tulevan Raufin kulttuurikeskuksen vastustaja! Kanava on alusta lähtien ja lakkaamatta kutsunut kulttuurikeskusta “maailman muslimien salajuoneksi” ja “uudeksi 9/11 iskuksi” ja kanava toimii ensi viikon muistopäivän isäntänä kun mm. Sarah Palin (“Alaskan Eva von Braun”) ja hollantilainen Geert Wilders tulevat pitämään rasistiset puheenvuoronsa. Vuoden 2001 isku WTC:tä ja Pentagonia vastaan oli täsmä-isku länsi-maailman kauppallista ja sotilallista ydintä vastaan. Kesällä 2006 asiat olivat toisin Beirutissa. Taistelussa islamiliikkeen Hezbollahia vastaan Israel pommitti koko kaupungin infrastruktuurin palasiksi ja surmasi 2000 ihmistä, joiden joukossa oli naisia, lapsia ja vanhuksia. Nyt Libanonin pääkaupungissa ollaan remontoimassa Maghen Abrahamin rakennusta. Raamatuntuntijat ovat oikeassa, se on synagooga. Sekä Libanonin hallitus, että Hezbollah hyväksyivät remontin, eikä synagooga noussut maailman median otsikoihin lainkaan... |
26.8.2010 Oma napa paras napa Amerikkalainen aikakauslehti Newsweek pitää Suomea maailman parhaana maana. No, kun enemmistö amerikkalaisista uskoo myös, että presidentti Barak Obama on muslimi, asian ei pitäisi yllättää enää ketään. Silti Newsweekin juttu sai valtavan huomion suoma-laisessa mediassa. Jotkut sosiologit sanovat, että suomalaiset aina pelkäävät, etteivät muut huomaa heitä, eli että kyse on kollektiivisesta aliarviokompleksista. Fakta on kuitenkin se, että suoma-laiset eivät edes kysy muilta, miltä Suomi ja suomalaisuus heistä tuntuu, vaan tämä on suomalaisten keskuudessa lakkaamatta esillä oleva ja ilmeisesti elämän tai kuoleman kysymys. Newsweek-jutun muste ei ehtinyt edes kuivua kun maakunnan päälehti avasi internetissä keskustelupalstan, jossa suomalaisilta kysyttiin onko Suomi maailman pa-ras maa. Itse olisin kysynyt sitä ihmisiltä, joilla on kokemusta elää myös toisessa maas-sa, eli maahanmuuttajilta tai paluumuuttajilta, mutta suomalaisethan ovat tunnetusti o-man napansa tuijottamisen maailmanmestareita ! Suomalainen on maapallon paras oman napansa tuijottaja ja perussuomalaiset ovat nos-taneet tämän varsinaiseksi elämäntavaksi. Se mitä nykymaailmaan eniten vaivaa, on ja-keluongelma, mutta perussuomalaisilla on vain yksi ratkaisu ja se on “oma”. Oma kansa, oma maa, oma työpaikka, hiljattain persulauman päällikkö Timo Soini väänsi jopa joka-miehenoikeuden niin, että ulkomaalaiset joutuisivat siitä syrjään. Nyt Soini on tehnyt o-masta navastaan tavaramerkin. Kaveri iski SuomiAreenan vaalipaneelissa, missä myös muut huippupoliitikot näyttivät uutta kuoria. Katsojan piti oikein keskittyä: pääministeri oli käynyt sukupuolileikkauk-sessa, Anni Sinnemäki oli tullut taas ison askeleen lähemmäksi sitä, Jyrki Kataisella ei ollut silmälaseja päässä. Visuaalisen shokin jälkeen kuitenkin ehdokkaiden ulosanti kuu-losti tutulta, eli kyse oli vain vanhasta viinasta uusissa laseissa. Soinin temppu oli hämmästyttävin. Matti Vanhasta on mukava katsella Mari Kiviniemenä ja Kataisen puuttuvat silmälasit antaa toivoa, että kaveri tulee lähiaikoina myös kuuroksi ja mykäksi. Mutta Soinin katsominen melkein oksetti. Miehellä on tapana puhua kuin taksikuski, mutta nyt hän myös roikkui tuolissaan kuten taksikuski lepopaikassaan. Kamera näytti hänen ison, jässähtäneen kroppansa aina pulleaan mahaan asti. Näky oli murskaava. En tiedä, oliko hänen vaimonsa antanut taksikuskille liian pienen paidan. En osaa sanoa, puuttuiko paidasta nappi eli oliko paita räjähtänyt auki vai oliko omistaja itse vetänyt sen auki kesähelteessä. Joka tapauksessa Soinin napa oli koko lähetyksen ajan esillä. Ohjaaja ei puuttunut tilanteeseen ja hyvä niin. Sillä Soini näytti kerrankin kunnolla, mistä kaikki perussuomalaisten oivallukset lähtevät... |
19.8.2010 Lakkautettu Lapsuuteni ala-asteen koulurakennuksessa toimii nykyään moskeija. Muutos on tapah-tunut jo aikoja sitten, ja se tuntuu jotenkin loogiselta, sillä kotimaan kansainvälistyminen tuntui juuri koulu-elämässä. Olin seitsemän vuotias, kun meidän luokalle tuli neljä papua-uusiguinealaista. Nuorin oli täyttänyt jo 12, vanhin peräti 17. Papua-Uusiguinea oli hiljat-tain itsenäistynyt Indonesiasta, lukutaidottomat pojat lensivät suoraan laivasta raamattu-tunnille. Kaikki ovat nykyään tyytyväisiä, että rakennus on säilynyt paikallaan. Museovirasto iloit-see siitä, että rakennus suojaa osan kaupungin arvokkaasta 1500-luvun puolustusmuu-rista. Pikkusiskoni tykkää siitä, että paikka missä hän rakastui tulevaan aviomieheensä -koulun entisen talonmiehen poikaan- on yhä olemassa. Itse odotan jokaisella kotimaan-matkalla hetkeä, jolloin ohitan entisen koulun. Suomessa lakkautetaan vuosittain sata koulua. On väitetty, että lakkauttamispäätöksen sitkeimpiä vastustajia olisivat keskiluokkaiset vanhemmat, jotka haluavat jälkikasvunsa käyvän koulunsa omalla asuinalueella, jotta lapsien ei tarvitsisi integroitua muuhun yh-teiskuntaan. On fakta, että ruotsinkielisellä alueella satsataan kunnolla koulutukseen. Ahvenanmaalla löytyy kouluja, joissa on enää kymmenkunta oppilasta. Fakta on kuitenkin myös se, että koulun lakkauttamispäätös on monille henkisesti raskas prosessi. Joka haluaa tietää mil-laisen surun koulun lakkauttaminen aiheuttaa, kannattaa käydä internetissä katsomassa. Itku on lähellä, jos törmäät lakkautetun koulun kotisivulle. Koulun johtaja hyvästelee, vii-meiset oppilaat kiittävät henkilökuntaa, erityisesti Keittiön Maijaa. Hän siirtyy eläkkeelle, talonmies Kalle vaikuttaa olevan kuitenkin liian nuori siihen. Mitä hänestä tulee? Masen-tavaan tarinaan lisätään koulurakennuksen kuva. Koulukausi on syys- ja talvikautena eli kuvassa on yleensä pimeää kun haudassa. Haudasta puheenollen: internet toimii lakkautettujen koulujen hautausmaana. Lakkautet-tujen koulujen kotisivut toimivat vielä vuosia, vaikka fyysisessä maailmassa kouluista ei ole enää jälkeäkään. Oma kouluni Hollannissa lakkautettiin aikanaan, koska perheiden koko pieneni, mutta Suomessa ilmiön aiheuttaa maastamuutto. Monilla syrjäseuduilla koulun lakkauttaminen on vasta alamäen alkuvaihe. Useasti vuosia kestäneen päätösprosessin lopputuloksena koulurakennus joko myydään yksityiselle a-sumiskäytölle tai sitten vuokrataan paikalliselle nuorisoseuralle, 4H-yhdistykselle tai mar-toille. Kun yhdistystoimintakin päättyy, rakennukset rapistuvat ja hajoavat lopulta. |
12.8.2010 Juha Romaniasta Hikinen kesäpäivä Helsingin rautatieaseman edessä. Bussi lentokentälle lähtee puolen tunnin kuluttua. Ostan vesipullon ja etsin istumapaikan varjosta. Tupakkaa tekee mieli, mutta pidän sen vielä piilossa, koska eräs mies lähestyy minua. Onneksi vieressäni istuu pariskunta, miehelle ei jää tilaa. Hän seisoo edessäni, iso vatsa, karvainen naama. -Hei kaveri! Olen jo päättänyt, että olen turisti enkä vastaa hänelle. Hän murisee jotain, josta en saa selvää. -Sorry, I don't speak Finnish! Toinen on kuitenkin globalisoitunut: -I Juha. You money for me? En esittele itseäni, vaan hymyilen kun sanon: -We are not allowed to do this Juha! Are you from Rumania? A member of Finnish parlia-ment, who ought to remember every day of his life how his Jewish ancestors were mas-sacred because people didn't like their faces, calls this what you do pickpocking. And the former Finnish prime minister who bribed himself to his leading position, urged me not to give any money to you! (Ei meillä ole lupaa tehdä tätä, Juha. Oletko Romaniasta ko-toisin? Suomalainen kansanedustaja, jonka tosiaan pitäisi muistaa joka ikinen päivä kuinka hänen juutalaiset esivanhempansa murhattiin, koska heidän naamansa eivät miel-lyttäneet kaikkia, kutsuu tätä pyytämistä taskuvarkaudeksi. Ja entinen Suomen päämi-nisteri, joka tosiaan osti rahalla itselleen korkean asemansa, varoitti minua antamasta sinulle penniäkään!) Mutta Juhaa ei naurata. Hänellä on tiukka tavoite: -Six euro. You have six euro? -Jesus Christ, Juha, six euros, you are a man of good taste. Do you drink champagne? This water costed me only two euro's! (Herra Jestas, Juha, kuusi euroa, olet nautiskelija. Juotko shampanjaa? Tämä vesipullo maksoi vain kaksi euroa!) Juha laittaa kätensä likaisen paidan alle. Hetken pelkään, että hän vetää puoliautomaa-tisen konepistoolin esiin, mutta onneksi hän vain skratsaa rintakarvojaan, kiroilee ja jat-kaa kierrostaan. Varttitunti odotusaikaa jäljellä. Ostan toisen vesipullon ja seison taksipysäkillä. Yhtäkkiä joku pistää jonkun esineen rintaani vasten ja sanoo: -Hei kaveri! Minulle tulee uudestaan mielikuva puoliautomaattisesta konepistoolista enkä osa vastata mitään. -Tarviksä kiikarin? -Anteeksi mitä? -Tarviksä kiikarin? Pieni blondikas mies näyttää minulle kiikareita. Ei mitään sellaisia kiikareita, joita käyte-tään oopperassa, vaan ilmeisesti upouutta isoa vehjettä, josta pyydetään kaupassa ken-ties tuhat euroa. Istun jo bussissa, kun havaitsen hänet. Postimuseon edessä hän istuu keskellä jalka-käytävää. Tummanruskeat vaatteet, tumman huivin alla ruskea naama. Kädessään hän ravistelee tölkkiä. Tölkistä todennäköisesti lähtee se ainoa ääni mitä hän tekee, sillä hänen suunsa ei liiku. Nainen ei pyydä eikä myy mitään. Mitä hän tekisi kuudella eurol-la? Ohikulkijat kiertävät hänet ikään kuin hänellä olisi tauti. Keskellä kiireistä katua hänen viereensä istuutuu kyyhky... |
05.8.2010 Salainen kaaos Syyskuun 11.päivänä tulee yhdeksän vuotta siitä, kun USA ja muu länsimaailmaa luisui-vat hysteriaan. New Yorkin ja Washingtonin tuskin 3.000 kuolonuhria synyttivät paitsi tu-hoisan sodan Irakissa ja Afganistanissa, myös valtavan turvallisuusteollisuuden. Huono lehti kirjoittaa kesän aikana lakkaamatta kesästä. Vielä huonompi lehti jauhaa jo heti joulun jälkeen kesästä. Hyvä lehti sen sijaan käyttää kesän hyväksi ja satsaa kun-nolla tutkivaan journalismiin. Näin teki esimerkiksi The Washington Post. Se on tutkin-nut, mitä amerikkalaisille ja eurooppalaisille turvallisuusväelle on tapahtunut 9/11 jälkeen. Lopputulos on hämmästyttävä. Otsikolla “Top Secret America” eli Huippusalainen Ame-rikka, lehti vetää sen johtopäätöksen, että tiedustelujärjestöt ovat työllistäneet tuhansia henkilöitä ja maksaneet heille miljardeja dollareita. Tässä kasvurytinässä todella tärkeä tieto menee hukkaan. Tällä hetkellä USA:ssa 1271 valtion ylläpitämää järjestöä sekä 1931 yksityistä, eli “vuo-krajärjestöä". Ne eivät tee mitään muuta kuin keräävät, tallentavat ja analysoivat tietoja. Maassa tutkitaan 1,7 miljardia puhelinsoittoa ja sähköpostiviestiä per päivä. Vuodesta 2001 alkaen tiedustelujärjestöjen lukumäärä on kasvanut 231:llä. Jo lähes miljoona hen-kilöä on saanut nimikkeen “top security clearance”, eli he saavat työskennellä huippusa-laisten tietojen parissa. Kaikkiaan näille turvateollisuustyöntekijöille on rakennettu 10.000 uutta rakennusta, joissa on viimeisin high-tech -turvavalvontasysteemi. Kuitenkin kaikkien näiden järjestöjen välinen yhteistyö on olematonta. Toinen ei tiedä, mi-tä toinen tekee, koska "highly classified" -raporttia ei saa siirtää eteenpäin. Siksi kaikki toistavat jo jonkun muun tekemän työn, ja tämä aiheuttaa yksityiskohtien häviämisen, juuri niiden yksityiskohtien, jotka saattavat olla tärkeitä. Tässä kaaoksessa on pilvin pi-mein henkilöitä, jotka tietävät jotain, mutta kukaan ei tiedä tarpeeksi ryhtyäkseen toimen-piteisiin. Yhteistyöhöhalu puuttuu. Hallitus perusti jo vuonna 2004 yleisjärjestö ODNI:n (USA:n tiedustelupalvelun johtokunta). Järjestöt, joita tämä ODNI olisi valvonut, antoivat heti ra-porteilleen korkeamman statuksen, jotta ne jäisivät ODNI:n valvonnan ulkopuolelle. Kaaos johti kohtalokkaaseen virheeseen. Marraskuussa 2009 majuri Nalik Hasan ehti tappaa 13 ihmistä ja 30 loukkaantui vakavasti Fort Hoodin tukikohdassa. Armeijaan oli perustettu ikioma tiedustelujärjestö, jonka piti valvoa mahdollista terrorismia armeijan pii-rissä. Tämä järjestö alkoi kuitenkin omasta tahdostaan tutkia ulkomaalaisia ryhmiä. Niitä varten oli jo olemassa kymmenkunta eri palvelua... |
29.7.2010 Neljännen asteen yhteys Lauantai-iltana Jazzkadulla. Melusta ja väkijoukosta pakenen museoon. Taidemuseon “Why do you resist?” -nayttelyssä ei ole ketään. Pöydällä voit piirtää ja kirjoittaa oman mielipiteesi mistä vaan, taustalla soi miellyttävä musiikki. Rauhoittavaa, kerta kaikkiaan loistava idea. Myös toisessa näyttelyssä hallitsee ennen kaikkea hiljaisuus. Näen hänet vasta silloin, kun olen kiertänyt jo koko tilan. Hän istuu pienen pöydän ääressä, tietokoneen ja esit-teiden vieressä, vastaanottajan roolissa. Tunnistamme toisemme lehtikuvasta. Hän on lähettänyt minulle joskus hyvin negatiivista palautetta, minä olen puolestani lukenut hänen juttujaan. Emme ole koskaan jutelleet, enkä odota sitä nytkään. Lyhyt silmäkontakti, toinen morjestaa, minä morjestan -yleensä tapaaminen kriittisen lu-kijan kanssa jää tähän. Siksi olen hämmästynyt kun hän nousee tuolistaan, tulee lähem-mäksi ja tarjoaa minulle kätensä. “Jätetään esittelyt väliin, minulla on sinun sähköpostiosoitteesi tallessa. On todella haus-ka tavata!” Selitän hänelle, kuinka vapauttavalta tuntuu jutella hänen kanssaan, vaikkem-me istu poliittisesti samassa veneessä. “JoopFinland on niin kiukkuinen”, hän nauraa. “Sinulla on todella paha maine.” “Istumme joskus lehtiväen kahvilassa ja puhumme siitä, mitä tuo Joop on nyt taas kirjoittanut.” Meillä on yhteinen tuttu ja hän kysyy, onko se minun paras ystäväni. Kun vastaan etten usko, hän purskaa taas nauruun: “Ei todellakaan. Kaveri vihaa sinua!” “He eivät vain tunne sinua”, hän jatkaa hiljaisemmin ja katsoo minua silmiin. “Tämä on niin pieni paikka. Sinä ja minä, me olemme nähneet maailmaa. Elämää. Olen asunut missä vain, Ruotsissa, Kööpenhaminassa, Antwerpenissa.” Hän vetää esiin sanomalehtensä. “Poikani otti tämän kuvan minun juttuani varten. Joku alkoi märisemään, että perheeni saa nyt minun kauttani nimensä lehteen. Sitten jouduin kuuntelemaan, kuinka tuo tyyppi oli suunnittelemassa retkeä Särkäniemeen Tampereelle ikään kuin se olisi ollut matka Nepaliin! Näin pieni paikka tämä on.” “Onko Joop yleinen nimi Hollannissa?” Olemme tupakalla gallerian oven edessä. Alkaa sataa ja kännipäinen massa tekee kaiken vielä surkeamman näköiseksi. Kysymys on siitä, mitä suomalainen esittelee ulkomaalaisille. Olemme kuitenkin päässeet esteen ohi. Sillä seuraava kysymys käsittelee sitä, mitä ihmiset kysyvät toisiltaan. “Onko sinun vanhempasi vielä elossa. Minun äitini kuoli.” Kiitos ystäväni! Muutit Porin Jazz 2010:nen ikimuistoiseksi tapahtumaksi... |
22.7.2010 Auringonlasikielto Ranska ajaa burkan käyttökieltoa julkisella paikalla, koska kasvojen peittäminen ei sovi avoimeen yhteiskuntaan. Mitä mieltä Tapani Kansa on tästä? Burkakielto laajenee Euroopassa. Vai laajeneeko? Suomi on yhä umpikristitty maa, mis-sä eksoottiset maailmankatsomukset eivät haasta konsensusta, mutta muualla länsi-maissa burka-keskustelu on aloitettu jo viime vuosisadalla. Kuitenkin hyvin vaihtelevalla menestyksellä. USA:ssa sitä ei käydä lainkaan, Saksassa se ei johda mihinkään ja vii-meksi Englannissa ministeri totesi, että sivistysvaltio ei tule määrittelemään, kuinka kan-salaiset pukeutuvat. Kielto nostetaan ajoittain esiin maissa, missä poliittinen kulttuuri on rapakunnossa ja missä oma siirtomaahistoria vaivaa edelleen. Eli Italiassa, Ranskassa ja Belgiassa, mis-sä oikeistopopulismi saa tilaa ja missä omasta historiasta ei ole otettu opiksi. Esimerkik-si Pariisi on pitänyt vuosikymmeniä matalaa profiilia Indokiinan ja Algerian katastrofien jälkeen, mutta se kutsuu nyt itseään uudestaan sivilisaation pelastajaksi jättäen kerto-matta, että kyse on sivilisaatiosta à la français. Hienoin motiivi burkakieltoon on se, että vaate alistaisi naisia. Olisi kaunis asia, mikäli Lähi-Idässä sodittaisiin naisten eikä öljyn tai Israelin puolesta, mutta eikö feminismi ole-kin kuollut käsite juuri länsimaissa? Täältähän löytyy raudankova kapitalistinen yhteis-kunta, mistä feministisiä eli pehmeitä arvoja on turha etsiä! Monelle naiselle burka ei ole merkki alistumisesta, vaan päinvastoin. Varsinkin maassa, jossa nainen asuu maahanmuuttajana, hän pyrkii asulla tuomaan esiin erikoistaustaan-sa. Heille burka, kuten kaikki muutkin ulkonäköön liittyvät merkit, ei ole uskonnollinen vaan sosiaalinen koodi: minä olen minä, olen erilainen, en halua sulautua ympäristööni. Irakin sodan alussa mediassa pyöri kuva, missä sodanvastaisessa mielenosoituksessa Lontoossa nuoret naiset olivat peittäneet päänsä huivilla, mutta paljastaneet rintaansa. Monelle siirtolaistaustaiselle naiselle burka onkin vastarinnan symboli. Naurettavin motiivi burkakieltoon on, että vaate estäisi kommunikaatiota. Sillä perusteel-lahan voitaisiin myös kieltää aurinkolasit! Vasta tämä vaatekappalehan tappaa kaiken a-voimuuden. Normaalioloissa (varjossa) aurinkolaseja käyttävät vain järkkärit, formulakus-kit ja mafia, mutta helteinen kesä on muuttanut ne perusvaatekappaleiksi. Jopa telkkaris-sa. Viime lauantaina Arto Nyberg haastatteli Tapani Kansaa. Vaikka esiintyminen kesti yli varttitunnin, iskelmälaulaja ei ottanut hetkeksikään aurinkolasejaan pois nenältään. Haas-tattelu kuihtui jo heti alkuunsa, koska katsojan huomio keskittyi kaverin silmiin. Tummat lasit toivat välttämättä mieleen, että mitähän Tapsa peittää meiltä... |
15.7.2010 Kuolema lööpeissä Olen seurannut Tommy Tabermannin kohtaloa julkisuudessa. Miksi runoilija uhrasi it-sensä juorulehtiin? Kirjailijastahan voi tulla kansan paras kaveri niin, ettei kenelläkään ole edes kuvaa hänestä. Vessassamme on kalenteri, jossa on Tabermannin runoja. Mutta kun vessakalenterissa ei yleensä julkaista kirjailijan helmiä, en voi kutsua itseäni Tabermannin lukijaksi. Luin kuitenkin päiväkirjan, jota hän piti vuoden 2007 eduskuntavaalikampanjansa aikana. Pie-nessä kirjassa Tabermann on yksinäinen susi, syvästi masentunut mies. Syksyllä 2007 häntä ei vielä vaivaa fyysinen sairaus, vaan “Weltschmerz”, kuten saksalaiset kollega-runoilijat kutsuvat hänen tautiaan. Taiteilijan tuska, joka johtuu maailmanmenosta. Welt-schmerz – jos yrität kääntää sanaa muille kielille, siitä häviää sisältö. Miksi Tabermannin kaltainen henkilö antoi itsensä pahoinpideltäväksi julkisuudessa? Miksi hän esiintyi “kansanrunoilijana” joulukaupoissa, “hassuttelijana” telkkarissa ja lo-puksi “julkkispoliitikkona” Arkadianmäellä hiihtäjien ja saippusarjanäyttelijöiden seuras-sa? Tuon päiväkirjan lukemisen jälkeen päättelin, että hiuskikkaroiden alla ja silmälasien takana asui erittäin haavoittuva sielu, jonka loisto tulee esiin vain silloin kun on hiljaista. Oikein oksettaa seurata, kuinka juorulehdet riistävät tältä mieheltä viimeisenkin kunnioi-tuksen. Tiedämme kaikki hänen syövästään, avioliitostaan ja alkoholismistaan. Hautam-me Tommy Tabermannin ilman käärinliinaa, alastomana. Päivä Tabermannin jälkeen kuoli Jan Blokker. Blokker oli aikanaan kotimaani ensimmäi-nen kolumnisti ja ehti kirjoittaa kolumnejaan neljä kertaa viikossa peräti 42 vuotta. Hol-lantilaisille Blokker kuului aamiaispöytään kuten juustosämpylä ja muna. Kuitenkin ku-kaan ei tiennyt kolumnistin yksityiselämästä sen enempää kuin sen, että hän asui Am-sterdamissa ja kävi tietyssä kapakassa. Tuoreena opiskelijana ja vielä tuoreempana amsterdamilaisena istuin tässä kapakassa, kun vieressäni istunut mies alkoi jutella kanssani. Viisikymppinen mies näytti tavallisel-ta viisikymppiseltä mieheltä eivätkä jututkaan jääneet mieleen. Mies lähti, join lasini tyh-jäksi ja maksaessani kysyin baarimikolta: “Eikö Jan Blokker käykin täällä usein?” “Käy”, tuli vastaus: “Hän istui äsken sinun vieressäsi.” Vaikka Blokker oli 83 vuotias, hänen kuolemansa tuli kaikille shokkina, sillä hän kuoli syöpään. Vuosia kestäneestä kuolemantaistelusta ei vuotanut mitään julkisuuteen. Eikä Blokker itse kirjoittanut siitä mitään, vaikka hänen uransa päättyi kirjaimmellisesti vasta viimeisellä hetkellä. Kuolinpäivänsä aamun lehdessä hän käsitteli tutulla tavalla maan asioita. Otsikolla “Joseph Goebbels ja Walter Ulbricht” hän varoitti Hollannin työväenpuo-luetta, joka haluaa maan äärioikeiston mukaan uuteen hallitukseen. “Muistutan vuodesta 1932, kun Joseph Goebbels ja Walter Ulbricht seisoivat samalla puhujalavalla”. “Hän herätti meidät aina silloin kun vaivuimme omahyväisyyteen”, Blokkerin lehden päätoimittaja totesi: “Hän oli maamme paras historianopettaja”. |
Torstai 8.7.2010 Isän lista Ainoa, mitä minulle jäi isältäni, oli hänen puseronsa sekä vihko. Hän päivitti pientä kir-jaansa juuri ennen kuolemaa ja kutsui sitä “lista”ksi. Vihkoon hän oli kirjoittanut henkilöi-den nimiä, mitä he tekivät työkseen tai mitä luottamustehtäviä heillä oli. Listan vanhim-mat nimet olivat jo vuodelta 1935 ja niiden perässä oli useasti risti, eli henkilöt olivat jo kuolleet. Ristin jälkeen oli kuitenkin merkitty heidän jälkikasvuaan. Isän listan henkilöt eivät olleet sanoneet “ei” natsismia vastaan, silloin kun sitä olisi tarvit-tu ja se olisi ollut vielä mahdollista. 1930-luvulla he tulivat isän elämään monelta suunnal-ta. Jotkut ovat ehtineet historiankirjoihin, osa tunntaan poliitikkoina, toimittajina tai taitei-lijoina. Toiset olivat hahmoja isän lähiympäristöstä: eräs naapuri, asiakas isäni työpaikas-sa apteekissa, joku sukulainenkin. Luovuttaessaan minulle listansa, isäni totesi: “En ole käynyt kouluja. Mutta jokainen, jolla oli silmät ja sydän, tiesi heti Hitlerin valtaannousun jälkeen, mihin oltiin menossa, kun en-simmäiset pakolaiset Saksasta tulivat ja heidät käännytettiin takaisin. Joka kieltää tämän ei ansaitse olla hetkeäkään rauhassa. Luotan siihen, että tiedät mitä teet, kun tapaat hei-tä. Tämä ei ole tappolista. Tappamisesta ihminen ei opi mitään. Häpeä on suurin rangais-tus.” Vihko tuli mieleeni, kun luin Greenpeacen Itsekkyyden muistomerkistä. Ympäristöjärjestö hakkasi graniittipalkkiin niiden kansanedustajien nimet, jotka äänestivät viime viikolla li-säydinvoiman puolesta. Korkeatasoista huumorin tajua. Mustaakin mustempaa huumoria tässä tapauksessa. Jujuhan liittyy ydinvoimauskovaisten harhaluuloon siitä, että ydinvoi-majätteen voisi jättää maan alle. Kumpi säilyy paremmin? Radioaktiivinen tölkki vai 1.7. 2010 kansansa pettäneiden nimet? Ei tarvitse odota uutta Tsernobyliä, että saisimme päättäjät vastuuseen. Isosiskoni nai Hollannin eliittiin kuuluvan aattelissuvun pojan. Hääjuhliin osallistui maan poliittinen ker-ma. Vieraiden joukossa oli myös entinen ulkoministeri, joka pyysi sodan kolmantena päivänä hollantilaisia tekemään “yhteistyötä” natsien kanssa ja pakeni sen jälkeen Eng-lantiin. 76-vuotiaan isäni suuri hetki koitti, kun hän jätti 1500 ihmisen edessä puristamatta kaverin kättä ja sanoi: “Sotarikollista en kättele”. |
Torstai 1.7.2010 Tanssia kirjailijan kanssa Lukiossa lukukauteni alkoi hienolla perinteellä. Hain elokuun alussa vielä hiljaisesta kou-lusta oppikirjat ja laitoin ne kotona keittiön pöydälle, jossa äitini ja siskoni laittoivat kirjoi-hini uudet päälliset. Ne olivat ruskeaa paperia ja tuoksuivat hyvältä. Kirjoissa oli lista, jos-sa luki kenellä kirja oli ollut käytössä aiemmin. Lista oli pitkä, ja siinä oli usein isosiskon tai isoveljen tai heidän kavereittensa nimiä. Perinne on hävinnyt. Nykyään koulut uusivat joka kesä kaikki oppikirjat ja perhebudjetista menee iso summa kirjakauppoihin. Syy tähän pakkokulutukseen on, että oppimismetodit ja etenkin tavoitteet muuttuvat taukoamatta. Nykynuoria koulutetaan päivittäisten harha-luulojen mukaan ensiksi hitsareiksi, sitten sairaanhoitajiksi ja vihdoin yrittäjiksi. Tai sitten toisinpäin. Loppujen lopuksi heiltä puuttuu yleissivystystä, he ovat oppineet ainoastaan sen, että termi “muutos” on taikasana. Esimerkkinä tästä olkoon Jacques Eijkens. Mies veti Hollannissa maan suurinta koulukir-jakustantamoa ja muuttui Sanoma Oy:n ostaessa hänen firmansa WSOY:n pomoksi. Hil-jattain hän leikkasi pois viidenneksen yhtiön henkilöstöstä ja totesi julkisuudessa, että “kirjailija on brändi”. “Lukijat eivät halua enää vain lukea kirjoja, vaan myös tutustua niiden tekijöihin. Kirjailijan täytyy olla kiinnostava ihminen, jolla on jotain kerrottavaa.” Eli kirja ei enää riitä kirjailijan tuotokseksi. Eijkensin tapaiselle henkilölle kirja muuttuu si-vuseikaksi. Viestillä ei ole enää väliä, viestittäjä on valokeilassa. Viesti on viestittäjä. Ku-vataiteessa tämä on jo trendi. Mediassa ilmestyy enää harvoin kuvia itse taideteoksista, sillä yhä useammin taiteilija poseeraa teoksensa vieressä. Tai sitten sen edessä. Mitä tulee tapahtumaan esimerkiksi Shakespearelle tai B.Travenille, maailman kaunokir-jallisuuden huippuun kuuluville hahmoille, joiden elämästä ei tiedetä paljon mitään? Kir-jallisuutta isolla K:lla on tekemässä joko erakko tai sitten esikaupungissa asuva perhe-elämää viettävä toimistotyöntekijä. Ensimmäinen ei halua kertoa, toisella ei ole mitään itsestään kerrottavaa. Kuka ja mikä määrittelee, millaista on muita kiinnostava elämä? Eikö sekin riipu täysin päivän harhaluulosta? Tulee mieleen keskustelu siitä, mikä on terveellistä elämää. Lähitu-levaisuudessa veropolitiikka muuttuu “epäterveellistä elämäntapaa rankaisevaksi”. Hyvin-vointiyhteiskunta perustuu ajatukseen, että se mikä uhkaa ihmisten terveyttä on köy-hyys. Kuitenkin muutoksen jälkeen ihminen, joka joutuu syömään perunamössöä koska ei ole raha vihanneksiin, saa vielä maksaa veroa siitä. Samalla tavalla kirjailija, joka jää vaille kustantajaa, joutuu viisi kertaa avioeroon tai har-joittelee tanssimista päästäkseen iltapäivälehtien lööppeihin... |
23.6.2010 Etä-isyys On ihme, että soitan hänelle juuri oikeaan aikaan. “Tänään oli huono päivä”, tyttäreni tote-aa, “mutta nyt kun sinä soitat alkaa tuntua niin hyvältä, että huomenna sujuu varmasti paljon paremmin!” Hän on hakemassa ammattikorkeakouluun. En tarkkaan muistanut, milloin hänen pääsy-kokeensä piti olla. Emme pidä yhteyttä kovin usein, joskus menee puoli vuottakin ilman kontaktia. On ihme, että tyttäreni on syntynyt. Hänen äitinsä asui sotatraumasta kärsivän äitinsä luona ja nuorena idealistina päätin pelastaa hänet. Suhde ei siis perustunut rakkauteen vaan myötätuntoon eikä se kestänyt kuin vuoden. Lapsi oli isoäidin tahto, hän halusi lapsenlapsen. Raskauden neljännellä kuukaudella hän pakotti tulevan äidin muuttamaan uudestaan luokseen, kahdeksannella kuukaudella hän kielsi tulevaa äitiä ottamasta enää yhteyttä minuun. On ihme, että olen yhteydessä tyttäreni kanssa. En tiennyt hänestä sen enempää kuin sen, että hän syntyi. Minulla oli hänen äitinsä tädin osoite, johon lähetin muuttaessani uuteen paikkaan ja vihdoin toiseen maahan. Minulla ei siis ollut edes valokuvaa hänestä. Kulkissani hänen kotikaupungissaan pel-käsin, että hän olisi kävelyt minun ohitseni tai istunut samassa bussissa, vieressäni takapenkillä. Tiesin, että tulisin tapaamaan hänet joskus. Odotin kuitenkin ensimmäistä askelta hänel-tä, kunnes vaimoni kehotti minua tekemään sen itse. Kirjoitin hänelle sähköpostin kun hän täytti 14 ja hän vastasi, että viesti oli ollut kaikkein kaunein synttärilahja. On ihme, kuinka hyvin tyttäreni on pärjännyt elämässään. Tapasimme vihdoinkin nuoriso-kodissa. Huostaanotto oli tapahtunut, kun hänen äitinsä oli joutunut psykoosiin lomareis-sulla Karibiansaarilla. Tytär matkusti yksin pikkuveljensä kanssa takaisin kotimaahan. Pikkuveli asui toisessa nuorisokodissa. Hänen isästään ei ole tietoa. Teini-iässään tytär kiersi erilaisia nuorisokoteja ja sijaisperheitä. Pari vuotta sitten hän muutti kotiin hoitaak-seen äitiään. Jos hän pääsee haluamaansa kouluun, hän muuttaa Nijmegeniin, pois kotoaan. Kysyn häneltä, miltä vanha yliopistokaupunki Saksan ja Hollannin rajalla vaikuttaa ja hän vas-taa, että aivan sellaiselta kuten olin kertonut hänelle. Hän oli ollut lähellä luopumista. “Äiti sanoi, että en pääse opiskelemaan, samoin myös isoisä. Ainoa, joka uskoo, etten ole tyhmä, on isäni joka asuu Suomessa!” On ihme, että hän sanoo sen ilman mitään katkeruutta... |
17.6.2010 Vasemmistoveteraanit Olisin mieluummin elänyt 1970-luvun Suomessa. Sillloin sotaveteraanit tiesivät paikkansa ja Karjala oli palautettu Venäjälle. Sota oli hävitty ja aiheuttanut häpeän, sodan muistoti-laisuus oli aito surutilaisuus. Meno oli siis aivan toista kuin tänä päivänä, jolloin koululai-sille syötetään rasistista propagandaa ja sotarikollisille kerätään rahaa. 1970-luku oli muutenkin hienoa aikaa. Ihmiset olivat lopullisesti hyvästelleet vanhan maailman, jossa pomo oli pomo, neekeri oli neekeri ja seksi oli kielletty. Kunnioitan su-kupolvea, joka oli silloin barrikaadeilla. Sen sijaan säälin heitä, jotka eivät tätä jaksaneet. Nyt kun kaikki 70-luvun vapaudet ja haaveet ovat vaakalaudalla nämä ihmiset pysyvät hiljaisina. He eivät enää julkisuudessa puolusta työntekijän oikeutta nousta pomoaan vastaan. He eivät enää ääneen tuomitse seksismiä ja rasismia. He eivät enää konkreettisesti tue tämän päivän barrikaadeille nou-semista haluavaa nuorta. Missä he ovat nyt, kun heitä tarvitaan? He istuavat nurkissansa, soittavat kitaraa tai kuuntelevat Pink Floydia ja taistelevat jonkun päihdeongelmansa kanssa. Mutta on myös heitä, jotka pysyvät sitkeästi julkisuudessa ja kääntävät selkänsä entisel-le vasemmistoaatteellensa. Anja Snellman oli 70-luvulla feministi ja taistolainen, mutta nyt hän nössii julkisuuden kanssa ja päätti käyttää hyväkseen tämän ajan suosikkikeskustelua: monikulttuurisuutta. Niin kauan kun termi “monikulttuurisuus” tulee suomalaisesta suusta, suomalaisilla on turvallinen olo. Siksi Snellman ei epäröi selittää lukijalleen, miltä tuntuu olla maahanmuut-taja. “En, en ole”, hän vastaa Arto Nybergille ja vaikuttaa olevansa aidosti yllättynyt puheohjel-man isännän kysymyksestä, onko kirjailija keskustellut kirjastaan maahanmuuttajien kanssa. “Mulla on toinen asunto Kreikassa eli tiedän hyvin miltä tuntuu olla maahanmuut-taja.” Björn Wahlroosille rasismi oli vaihe, joka meni jo ohi. Pankiirin silmälasien takana kehit-tyy hurjassa vauhdissa dynaaminen visio toisensa perään. Eilen lopetettiin kehitysapu, tänään sosiaalituki – epäilen, että tälle entiselle vasemmistolaiselle kapitalismin täydelli-syydestä puuttuu enää vain orjuuden paluu! Ehdotan, että Snellman ja Wahlroos karkotetaan molemmat Kreikkaan. Siellä kirjailija saa sitten maistaa ihan oikeaa maahanmuuttajaelämää ja pankiiri hajoavaa yhteiskuntaa... |
10.6.2010 Matka ikuisuuteen Pieni porukka testaa, mitä vaikutuksia runsaat viisisataa päivää kestävällä lennolla edes-takaisin Marssiin tulee olemaan. Pikkupoikana olen unelmoinut tällaisesta. Pidin silloin jopa vankilarangaistusta jotenkin houkuttelevana. Minun pikkupojanreissuni punaiselle planeetalle oli vielä rajumpi kuin se, mikä tulevaisuu-dessa tulee toteutumaan. Olin lähdössä yksin ja ikuisesti. Eväät eivät olisi riittäneet pa-luumatkalle. Internet oli silloin, kun täytin seitsemän vuotta, yhtä epätodennäköinen kek-sintö kuin miehitetty lento aurinkoon on tänään. Jossain vaiheessa radioyhteys maapal-loon vain katkeaisi eikä itse Marsiin saapuminen olisi minun tai lennon järjestäjän päämäärä. Ihmiskunta olisi hämmästyneenä kuuntelemassa viimeistä viestiäni. Koetin kuvitella, kuinka kauan olisin vielä elossa tämän H-hetken jälkeen. Minun ei ainakaan tarvinnut enää pestä hampaitani, kun ruoka loppuisi. Nuorukaisena vierailin luostareissa. Ystäväni oli ryhtynyt nunnaksi ja seurasin hänen u-rakkaansa aina Italiaan saakka, missä hän lopetti puhumisen Sienan erakkoluostarissa. Tässä samoin kuin pikkupoika-marslennossani: päätöksen peruuttamattomuus askarratti minua eniten. Ystäväni on aina korostanut, että minäkin tulen päättämään päiväni munk-kina. Olen sen sijaan muuttanut Suomeen. Jotenkin sekin tuntuu munkkiuralta. Olin muuttaessani 35-vuotias mies eli lähtö kotimaastani tiesi luopumista paljosta. Koen arjen Suomessa luostarin arjeksi. Länsi-Eurooppaan verrattuna karu ja rutiinimainen ympäristö, missä hiljaisuus on kaikkein tärkein aarre. Pikkupojan mielikuvitukseen kuului myös vankilarangaistus. Koetin keksiä, mitä tekisin pienessä tilassa päivästä toiseen ja päättelin, että pärjäisin hyvien kirjojen ja kirjoitusma-teriaalien parissa. Syytä, minkä takia joutuisin vankilaan, en muistaakseni koskaan miet-tinyt. Ehkä tiesin jo 7-vuotiaana, että vankilassa istuvat myös hyvät ihmiset. Ensimmäi-nen vankilakokemukseni totaalikieltäytyjänä olikin pitkälti sellainen. Vietin kuusitoista kuukautta maailman kaunokirjallisuuden parissa ja minusta tuli vankilan kirjaston työnte-kijä. Toinen kokemus lukkojen takana oli paljon rajumpi. Hollannin suurin vallattu talo tyhjennettiin ja jouduin lähes sadan kaverini tavoin eristyssel-liin, enkä tiedä vielä tänäkään päivänä missäpäin kotimaatani se oli. Ikkunattomassa ti-lassa ei ollut huonekaluja eikä kelloakaan. Olin saanut lievän aivotärähdyksen, mutta lääkäripalvelua en saanut.Valo sytytettiin kun nukahdin ja sammutettiin ollessani hereillä. Sellissä oli välillä kuuma kuin saunassa tai kylmä kun pakkasessa. Tämän kidutuksen tarkoituksena oli saada minut paljastamaan oma ja kavereiden nimi. Sitä varten meitä ei kuulusteltu, vaan meitä koetettiin saada sekoamaan. Meidät jouduttiin vapauttamaan kui-tenkin tuloksetta kaksi viikkoa kestäneen piinan jälkeen. Sellissä minulle syötettiin sään-nöllisesti harhaviestiä. Kavereiden tunnustaminen oli se viesti, jota käytettiin useimmin. En uskonut siihen, mutta olin tosi lähellä luovuttamista silloin kun minulle sanottiin, että paras kaverini oli menehtynyt saamiinsa vammoihin. Sen hetken muistan ikuisesti... |
03.6.2010 Armani ja Marx Mikael "Twitter" Jungner tulee dominoimaan SDP:tä, mutta Englannissa asiat ovat vielä pahemmin. Saarivaltiossa työväenpuolueen johtoon pyrkii kaksi juppia Armanin muotipu-vuissa. Heidän isänsä lepää Karl Marxin vieressä. Twitter, Facebook, Google ja Wikipedia - sosiaalinen media ja etsintäkoneet kaatavat si-vilisaatiomme. Emme enää pysty viestimään keskenämme sen enempää kun mitä meille kuuluu ja missä me olemme. Meistä tulee sosiaalisia robotteja. Ja meiltä menee muisti-kyky, kun tulemme yhä riippuvaisemmaksi tekomuistista. Kohta kärsimme kollektiivises-ta alzheimerista. Meitä odottavat taas Pimeät Ajat, uusi keskiaika missä tieto on piilossa luostareissa. Muistikyky on aisti muiden joukossa. Aistit riippuvat toisistaan. Kuiva fakta tuskin jää muistiin. Siihen tarvitaan myös kuvaa ja mieluummin myös ääni sekä haju. Siitä lähtien kuin Englannin ulkoministeriksi nousi David Milliband, minua on askarrutta-nut hänen sukunimensä. Olen joskus lukenut kirjan, jonka oli kirjoittanut eräs Milliband. Kirjan nimi ei ole jäänyt muistiini. Mutta Millibandin nimi on harvinainen. Liittyykö tämä ulkoministeri jollakin tavalla tähän kirjan kirjailijaan? Kirjailija ei voi olla David Milliband, sillä nyt entinen ulkoministeri on nelikymppinen mies, ja kirjan luin jo kolmekymmentä vuotta sitten. Mutta paitsi se, että David Milliband on liian nuori, hän on myös liian oikeistolainen. Luin kirjan Amsterdamin yliopistossa. Maailma oli silloin kuin toiselta planeetalta. Maailma oli punainen, Amsterdam oli punainen, yliopisto oli punainen. En muista tarkkaan, oliko Mil-libandin kirjassa punainen päällys, mutta saattoi hyvin olla. Opiskelijoina emme valmistuneet johonkin työuraan, vaan vallankumoukseen. Olimme jo-ka toinen päivä opiskelulakossa tai kadulla osoittamassa mieltä jotain vastaan tai jonkun puolesta. Partainen dosentti poltti marihuanaa oppitunnilla ja nai yhtä meistä oppituntien lomassa. David Milliband ei millään tavoin liity tähän maailmaan. Katson hänen lehtikuvaansa, mis-sä hän seisoo parrattomana, Armanin puku päällään. David Milliband ei polta maria vaan juo liikaa. David Milliband ei varmasti nai opiskelijaa, vaan tärkeää toimittajaa tai työväen-puolueen sihteeriä, Englannin Jutta Urpilaista. David Millibandin tavoite ei ole vallanku-mous vaan valta, työväenpuolueen johtajuus. Kilpailussa hän kohtaa veljensä Ed Millibandin. En muista kirjailija Millibandin etunimeä, mutta se ei ollut Ed. Voisin tietysti etsi tietoa punaisesta kirjailija Millibandista Googlesta tai Wikipediasta. Mutta minkä takia? Muistanhan, miltä maailma näytti ja tuoksui silloin, kuin luin hänen kirjansa. Tiedänhän, ettei kukaan nykyään enää lue tuiota kirjaa. Minulla on ilman etsintäkonetta se tieto, mikä tarvitaan. Olennaistahan tässä on, että pu-nainen kirjailija Milliband makaa historian kaatopaikalla muiden punaisen maailman reliik-kien joukossa. Lehtijutun lopussa tosiasia vahvistetaan. Davidin ja Edin isä oli Ralph Milliband, marxilai-nen kirjailija. Isä Milliband on haudattu Lontooseen, sankarinsa Karl Marxin lähelle. Lyön vaikka veto, että seuratessaan labourin valtataistelua hän kääntyy haudassaan... |
27.5.2010 Kansalaisuus "kutsuu" Kansallinen Kokoomus esitti kutsun maahanmuuttokeskusteluun, johon myös itse maa-hanmuuttaja voisi osallistua. Ilmoitus Satakunnan Kansassa oli varmuuden vuoksi kirjoi-tettu myös englanniksi. Tilaisuuden taustalla oli näköjään puolueen ikioma ulkomaalais-osasto, Kansalliset maahanmuuttajat r.y. On sinänsä hyvä, että maahanmuuttokeskustelu pidetään kerran englanniksi, sillä tähän keskusteluun liittyy sama synkeä piirre kuin Suomen maahanmuuttopolitiikkaan koko-naisuudessaan. Kaikki tapahtuu -tai pikemmin jää tapahtumatta!- maahanmuuttajan o-masta mielipiteestä huolimatta. Suomen maahanmuuttopolitiikka työllistää lähes poikkeuksetta suomalaisia ja Suomen maahanmuuttokeskustelu tapahtuu suomalaisten keskellä. Kun juuri kielen taidottomuus syrjäyttää ulkomaalaisia tässä maassa on häpeällistä, että rasistinen heittely heitä vas-taan tapahtuu kielessä, josta sen uhri ei saa selvää. En kuitenkaan ottanut Kokoomuksen kutsua vastaan. Minkä takia osallistuisin poliitti-seen puolueen touhuun, kun puolue ei hyväksy minua vaikuttajaksi? Juuri maan politiikka on valtaosalle maahanmuuttajista kiellettyä aluetta. Niin sanotulla uussuomalaisella ei ole oikeutta osallistua valtakunnalliseen politiikkaan, mikäli häneltä puuttuu Suomen kansa-laisuus. Suomessa asuu pysyvästi kahdeksankymmentä tuhatta (80.000) henkilöä, joilla ei ole Suomen kansalaisuutta. Se ei johdu siitä, että he eivät haluaisi saada sitä vaan siitä, että hakemalla suomen kansalaisuutta he hävittävät oman, alkuperäisen kansalaisuutensa. Tai se johtuu siitä, että Suomen kansalaisuus kielletään heiltä. Suomen kansalaisuuden hakeminen on kallis ja useita vuosia vaativa prosessi. Tuskalli-sen prosessin tulos on loppuun saakka kysymysmerkki. Kielteinen päätös on jonkun hel-sinkiläisen virkamiehen tekemä ja jää täysin selvittämättä. Puhun tässä omasta koke-muksestani. Rajojen ulkopuolella tähän epäkohtaan on keksitty jo pitkä aikaa sitten ratkaisu. Useissa EU-maissa maahanmuuttajille myönnetään kaksoiskansalaisuus nimen omaan sen vuok-si koska katsotaan tärkeäksi, että tulija tuntee itsensä täysin oikeuksin maan kansalai-seksi. Saksassa, Ranskassa ja Benelux-maissa katsotaan ihmisoikeutta loukkaavaksi, että maahanmuuttaja maksaa veronsa, mutta ei saa osallistua päätöksentekoon eli ei saa vaikuttaa siihen, mihin hänen verorahojaan käytetään. Suomen mittakaavassa Porin- ko-koinen porukka, joka maksaa veroja, mutta ei saa vaikuttaa, on jo aika iso porukka. Poliittinen puolue, joka puolustaisi kaksoiskansalaisuutta, saisi ison kasan äänestäjiä sekä vaikuttajia. Porkkana on siis luvassa, mutta valitettavasti tarvitaan myös keppiä: Tarvitaan maahanmuuttajia, jotka jättävät veronsa maksamatta... |
20.5.2010 Osaamisesta Tapaus Eva Biaudet on valitettavan tuttu juttu maahanmuuttajille. Työpaikka menee suo-malaiselle, vaikka maahanmuuttajalla on siihen sopivampi koulutus ja työ tehdään maa-hanmuuttajien parissa. Hämeenlinnassa asuva poikani oli hämmästynyt, kun hän mainitsi koulunsa maahan-muuttaja-luokasta ja selitin hänelle, että se oli hänen isänsä keksimä. Vuoden 1996 al-kupuolella Hämeenlinnan kaupunki työllisti minut pakolaissihteeriksi ja käytin ajan hy-väksi järjestämällä perusopetusta äidinkielessä. Meininki oli silloin muutenkin pirteää; Su-omi oli juuri liittynyt EU:hun ja se näkyi joka suuntaan. Seuraavana kesänä lukio pestasi minut unionin tukirahalla kielten- ja historianopettajaksi. Kokemusta oli kertynyt sil-loin jo Hämeenlinnan Monikulttuurisesta Osuuskunnasta, maahanmuuttajista koostuvasta o-suuskunnasta, joka järjesti vuonna 1995 kaupungin kotoutumiskurssin. Kuitenkin yhtä nopeasti kun Suomi kansainvälistyi, maa ja kansa sulkivat itseään taas ulos. Ei mennyt kuin pari vuotta, kun "oma kansa ensiksi" -mantra alkoi kaikua korviin. Keväällä 1999 opetin englantia aikuisille Forssassa. Rakennuksessa pidettiin myös toi-nen englannin kurssi, missä oli natiivi opettaja sekä puutarhakurssi, jota veti suomalainen nainen. Nainen tuli joskus kysymään minulta muutamia englannin sanoja "koska tuo toi-nen ei osaa suomea." Kauden päätteeksi sain kuulla, että oma englannin kurssini oli siir-tymässä puutarhaopettajalle, "koska hänellä on virka, mutta häneltä puuttuu tunteja. Ja hän on kuitenkin suomalainen." Vastasin, että nainen ei osannut sanaakaan englantia, mutta turhaan. Muuttaessani Poriin tämän vuosituhannen alussa tilanne vain paheni. Silmiini sattui lehti-ilmoitus, missä haettiin pakolaissihteeriä. Työ näytti olevan niin samankaltainen kun se, mitä olin tehnyt Hämeenlinnassa, että olin aivan varma, että olisin Satakunnassa ainoa pätevä hakija. Entinen pomo Hämeessä oli samaa mieltä, kun hain häneltä suosituskir-jeen. "Tietääkseni sellainen virka on meidän lisäksemme vain Turussa ja Helsingissä. Onnea matkaan!" En silti edes saanut kutsua haastatteluun. Viimeinen yritys oli tämän vuoden alussa. Olen maakunnassamme ollut mukana Manner-heimin Lastensuojeluliiton niin sanotussa kulttuuriringissä. Taho työllistää maahanmuut-tajia järjestämällä kouluissa luentoja monikulttuurisuudesta. Turkuun haettiin "maailman-koulun" vetäjää eli henkilöä, joka järjestää turkulaisissa kouluissa täsmälleen samaa mitä Porissa tehdään. Määräaikainen pesti tietäisi raskasta työmatkaa ja matalaa palkkaa, mutta minulle on tärkeää, että ympäri Suomea syntyy sellaista koulutusta. Kielteinen päätös tuli tällä kertaa sähköpostitse. "Kiitos hakemuksestasi Maailmankou-lun koordinaattoriksi. Työtehtävää haki yli viisikymmentä hyvää hakijaa, ja olemme eden-neet nyt haastatteluihin. Valitettavasti sinua ei osaamisestasi huolimatta valittu tähän joukkoon. Syynä oli, että tällä kertaa painotimme valinnassa muita vahvuuksia. Toivotta-vasti meillä on tulevaisuudessa mahdollisuus tehdä yhteistyötä muissa merkeissä!" Yhteistyö, jossa osaamisesta ei ole väliä? Kiitos, mutta sellaista työtä en halua tehdä... |
12.5.2010 Tuhlaajapojat Ainoa, mikä pelastaa kreikkalaiset on Turkin EU -jäsenyys. Se toisi Kreikan taas lähem-mäksi Brysseliä, "Euroopan synnyinkotina". Sellaisenahan Ateena oli aikanaan lämpi-mästi tervetullut "meidän" keskuuteemme. Onhan tuo lomaparatiisin mustatukkainen tarjoilija tai taksikuski tosi outo lintu. Tuhlaaja-poika. Ja laiska. Hän jää mahdollisimman pian eläkkeelle eikä halua tinkiä tästä oikeu-destaan. Hänet pakotetaan armeijaan silloin kun melkein jokainen hänen eurooppalaisis-ta ikätovereistaan menee kouluun koska hän pelkää, että huomenna itänaapuri tulee mie-hittämään hänen isänmaansa. Hän ei luota maansa poliitikkoihin, koska he ovat umpi-korruptoituneita naisiskelijoita. Siis ikään kuin toiselta planeetalta, nuo kreikkalaiset. Kuusikymmentä vuotta sitten äärinationalismi ja rasismi oli tuhonnut koko Euroopan. Kui-tenkin tällä hetkellä meininki on taas vilpittömästi "me" vastaan "he", riippumatta siitä keitä "he" ovat tai kenen kanssa "me" eletään hetken sovussa. Kansainvälinen solidaari-suus on kirosana. Siinä, missä vasemmisto ei enää käytä tätä termiä, porvaripoliitikko näkee mahdollisuuden raiskata sitä. Kaikissa Euroopan maissa kerätään verorahoja Kreikassa luottotappioita tekevien rans-kalaisten ja saksalaisten pankkien pelastamiseksi ja kreikkalaisesta veronmaksajasta tehdään lainarahan maksumies. Se on kansainvälistä solidaarisuutta, "josta me tullaan hyötymään myös Suomessa", selittää Kokoomuksen kruununprinssi Sampsa Kataja medialle: "Koska olen ihan varma, että kreikkalaiset maksavat lainan takaisin korkoineen." Voi itku näitä valepankkiireja! He vasta tuhlaajapoikia ovat. Ei penniäkään saada takaisin, vaan euroopalaisina joudumme maksamaan karmean hin-nan. Sillä entinen lomaparatiisi tulee muuttumaan Euroopan vaarallisimmaksi paikaksi, uudeksi Weimarin tasavallaksi. Vuonna 1918 Eurooppa halusi rangaista Saksaa ensim-mäisen maailmansodan hävijänä. Ainoa, mitä rutiköyhille saksalaisille jäi oli loppumaton kostonhalu. Rahat tulivat eurooppalaisille vasta toisen maailmansodan jälkeen, Marshall- apuna. Kreikan kultarannikoille on saapunut jo nyt miljoonaa Afrikan ja Lähi-Idän tulijaa ja maa on sodan partaalla sekä Turkin, että Makedonian ja Albanian-Kosovon kanssa. Poliittinen väkivalta on tuttu juttu kreikkalaisessa yhteiskunnassa. Se ei johdu "välimerenmaiden kuumaverisyydestä" vaan 60- ja 70-luvun sotilasdiktatuurista, joka on kreikkalaisilla tuo-reessa muistissa. Poliisiin ja muihin viranomaisiin ei luoteta ja 17. Marraskuuta-liikkeen pommi-iskut sekä väkivaltaiset protestimarssit saavat kansalta ymmärrystä. Kina Turkin kanssa oli aikanaan syy, minkä takia Kreikka haluttiin EU:hun. EU ei tehnyt mitään saadakseen tunteet laantumaan. Päinvastoin, tällä hetkellä sovinismi vyörii eu-rooppalaisia ylitse kuin tsunami ja poliitikot surfailevat tämän katastrofaalinen aallon pääl-lä nostamalla Euroopan identiteetiksi kristillisyyden ja kapitalismin... |
Torstai 6.5.2010 Ribbentropp, Von Missä viipyy natsismin uhrien muistopäivä Suomessa? Myös muualla maailmassa vietet-tiin vappua ja vietetään äitienpäivää. Mutta ne jäävät toisen maailmansodan päätymisjuh-lien varjoon. Ja hyvästä syystä. Saksankielinen sukunimi joka alkaa "van":lla tai "von":lla aiheuttaa suomalaiselle omitui-sen hankaluuden. Ludwig van Beethoven muuttuu Beethoveniksi ja Otto von Bismarck Bismarckiksi, ikään kuin "van" tai "von" katsottaisiin Suomessa kuuluvan etunimiin. Mistä tämä johtuu? Onko se tietämättömyyttä vai välinpitämättömyyttä? Saattaa hyvin olla vii-meistä, varsinkin Von Ribbentropin tapauksessa. "Ribbentropp" kuulostaa ikään kuin miehen oikean merkityksen olisi jäänyt Suomessa sivuseikaksi. "Ribbentroppi-Molotov-sopimus" on täällä Suomessa taikasana, joka peittää Suomen so-tasyyllisyyden. Suomalainen ei tänäkään päivänä vielä tajua, mikä Von Ribbentropp-Mo-lotov sopimus oli. Sopimus on oikeuttanut Suomen hyökkäyksen Neuvostoliittoa vastaan natsien puolella, näin se on kirjoitettu kotimaiseen koululaiskirjaan. Ei sanakaan siitä, mistä tämä sopimus johtui, eikä siitä, mihin se oli tarkoitettu. Muualla sitä käsitellään kontekstissaan, joka oli "Drang nach Osten" eli kaipaus itäänpäin. "Drang nach Osten" oli natsien lempiteema. Se liittyi toiseen tärkeään kaipaukseen, "Le-bensraum":iin eli elintilaan ja sitten "Endlösung":iin: lopulliseen ratkaisuun. Saksasta i-täänpäin sijaitsi natsien luvattu maa, jonka voisi tyhjentää murhaamalla sen asukkaat, joi-ta pidettiin "Untermensch"einä eli ali-ihmisinä. Marssimalla Moskovaan Hitler piti itseään Napoleonin jälkeläisenä, suurena eurooppalaisena. Eikä mies ollut ainoa. Natsien itäpyrkimykset siunattiin vuonna 1938 Münchenin sopimuksessa. Silloin ja siellä Hitler sai luvan miehittää Tsekin ja Stalin sai viestin, että Länsi oli natsien puolella. Von Ribbentropp-Molotov sopimus oli tyhjä lappu, Stalinin pyrkimys saada lisäaikaa ennen kuin Hitler hyökkäisi. Aikalaisille brittien ulkoministeri Chamberlain ei sanonut mitään väärin, kun hän totesi, että Münchenissa oli sovittu "peace for our times", rauha meidän aikoihimme. 'Meillä' mies kuitenkin tarkoitti pelkästään länsieurooppalaisia. "Drang nach Osten", "Lebensraum", "Endlösung" ovat kaikki kuvailevia sanoja siitä mitä natsismi oikeastaan oli. Se ei ollut ideologia vaan mieliala. Rajojen yli tarttuva, hedonisti-nen mieliala, kuolemankultti. On tärkeää muistuttaa, että 1930-luvun ihmiset elivät mie-lessään loppua, ei alkua. Talouskriisi ja tuhoavan ensimmäisen maailmansodan muisti-kuva oli saanut ihmiset polvilleen. Jumala oli kuollut, samoin käsitys siitä, mikä oli oikein, mikä väärin. Natsit tarjosivat tavallaan maailmanloppua. Tuhat vuotinen valtakunta ei tarkoittanut natseille rauhaa vaan sotaa ja sitten kuolemaa. Sodan ei tarvinnut johtaa voittoon vaan kuolemaan. Kuten totesi natsismin sydämen ja sielun puolustapuhuja, Hitlerin propagandaministeri Joseph Goebbels ennen kuin hän teki perheineen itsemurhan: "En halua elää rauhassa. Rauha on tylsä." Varsinainen sotatoi-minta oli vain osa natsismin pyrkimyksestä. Historiaan natsismi on jäänyt ihmiskunnan ainoaksi kuolemanteollisuudeksi. Joka rinnastaa Hitlerin kaasukammiot Stalinin Gulagiin tai Maon kulttuurisotaan ei ole vieläkään tajunnut mistä oli kyse... |
29.4.2010 Tekotukka ja tuhka Uutisten kuluttajalle viikko oli raskas. Oli häpeällistä seurata, miten Mauri Pekkarinen se-kä Islannin tuhkapilvi vei maan mediaa. Minulla on jo melkein ikävä Paavo Lipposta, joka aikanaan sai ainoana Mauri Pekkarisen polvilleen. Demarijätti kysyi Pekkariselta, onko kaverilla mitään järkeä tekotukkansa alla. Ei ole kivaa hyökätä ihmisten ulkonäköä vastaan, ja nykyään Lipponen olisi saanut var-masti lähestymiskiellon koulukiusaajana ja näin pois päin. Mutta kun ei muut keinot riitä saamaan Pekkarisen pöpönaamaa vaikka vain hetkeksi vaikenemaan. Itse toimittajana o-lisin kyllä kysynyt Pekkariselta, mahtuisivatko ydinjätteet hänen tupeensa alle, turvalli-seen suomalaiseen peruskalloon? Mutta Pekkariselta ei kysytty yhtään mitään. Mies sai estämättä toistaa puhepuuronsa, jonka keskeiset aineet olivat protektionismi, sovinismi ja muu henkinen laiskuus. Pekkari-sen universumissa suomalainen teollisuus ei kuole, koska maailma ei enää kuljeta pape-ria vaan se kuolee sähkön puutteeseen ja sitä sähköä suomalainen tulee tuottamaan it-se, koska se tulee pelastamaan suomalaiset silloin kuin ryssät hyökkävät taas meitä vastaan, ja tuotannon katastrofaalinen jäte säilötään suomalaiseen kallioon, joka on maailman turvallisiin kallio, koska se on suomalainen kallio. Lapsi, joka kirjoittaa tällä logiikalla, heitetään erityisluokkaan, mutta Pekkarisen katso-taan omaavan "pääministeri-ainesta". Voi kansaa, jolle Matti Muistihäiriö on antanut mal-lia, miltä pääministerin tulee näyttää! Minua hämmästyttää eniten, että kenenkään mitta ei tule täyteen. Muualla maailmassa Pekkarisen studiotoverit olisivat jo kääntäneet tuolin-sa ja näyttäneet selkäänsä. Tai kävelleet studiosta ulos, protestina. Mutta Suomessa toimittajat ovat itse niin innoissaan vallasta, että he pitävät poliitikkoja kollegoinaan. Näyt-tää pahasti siltä, että suomalaisen median ja poliitikon yhteinen painajainen on tarkkaan esitetty kysymys. Sama pätee asiantuntijoihin. Elettiin viikko ilmiön kanssa, josta ruohonjuuritasolla puuttui asiantuntemusta. Liittyikö Islannin tulivuoren purkaus ilmastomuutokseen? Tämä kysy-mys nousi ainakin minun mieleeni ja odotin, että mediassa geologit ja ilmastotutkijat oli-sivat eturivissä. Mutta ei. Ramppivaloihin astuivat turistit ja talousgurut! Vaihteeksi taivas ei ollut täynnä kerosiinia vaan tuhkaa. Tv-ruutu ja lehtien sivut täyttyivät keskiluokkaisista, joiden holidaymatka tai bisnestrippi oli saanut odottamattoman käänteen. Mutta ainoa, jo-ka todella on kärsinyt tuhkahysteriasta on uutisten kuluttaja. Minua ei näet kiinnostanut ilmiön seuraukset vaan sen alku! Tuhkapilvi on joskus ennenkin vaikuttanut sääoloihin ja tulee jatkossakin niihin vaikutta-maan. Mutta onko se enää "joskus"? Lisääntyvätkö tulivuorin purkaukset tulevaisuudes-sa? Eli vaikuttaako ilmastomuutos tulivuoren purkauksiin? Islannin yliopiston tutkijat Ca-rolina Pagli ja Freysteinn Sigmundsson kirjoittivat jo kaksi vuotta sitten, että Islannissa jäätikön häviäminen vaikuttaa tulivuoren purkauksiin. Jäätikkö painaa tulivuoren ns. poltto-aineen magman päälle ja pitää sitä paikallaan. Tutkijoiden mukaan Islannin jäätiköstä on vuodesta 1890 asti sulanut pois jo kymmenesosa ja samalla saaren tulivuorten magman määrä on kasvanut lähes puolellatoista kuutiokilometrillä... |
22.4.2010 Sota siirtyy muistiin Saksassa aloitettiin viime marraskuussa oikeudenkäynti Ivan Demjanjukia vastaan, "vii-meisenä suurena natsi-prosessina". Sille, mitä Demjanjuk teki tai jätti tekemättä ei ole enää silminnäkijätodistajiä. Eipä edes rikospaikkaa ole enää olemassa. Toisen maail-mansodan tapahtumat ovat siirtymässä kokonaan ihmiskunnan muistiin. Münchenin oikeustalon salissa A101/1 on sänky. Sen päällä makaa prosessin vastaaja. Parikin kertaa vastaaja on nukahtunut oikeussalissa. Halveksiiko hän oikeudenkäyntiä? Koko tapahtuman aikana tämä ukrainalainen ei ole kertakaan avannut itse suutaan. Viik-ko sitten hänen puolustuksensa luki lyhyen puheenvuoron, missä Demjanjuk sanoo koke-vansa prosessin "kidutuksena". Mitä enemmän aikaa on kulunut sodan jälkeen, sitä enemmän tapahtuu harvojen teki-jöiden elämässä. Ivan Demjanjuk ei saa paikkaansa historiassa natsien hirmuvaltion päätekijänä. Hänet muistetaan miehenä, joka seisoi jo kerran oikeuden edessä - toisella nimellä. Vuonna 1988 Demjanjuk sai kuolemanrangaistuksen Israelissa. Hänen todettiin olevan "Ivana Julma", natsien Treblinkan tuholeirin vartija. Kuitenkin kesällä 1993 Demjanjuk va-pautettiin, koska Treblinkan uhrien todistukset katsottiin epäluotettaviksi. Seitsemän-toista vuotta myöhemmin Demjanjukia ei voida enää tuomita silminnäkijöiden lausuntojen perusteella. Heitä ei enää ole. Myöskään rikospaikkaa ei ole enää. Vuonna 2004 Demjanjuk karkotettiin Yhdysvalloista, koska hänen epäiltiin olleen Sobibo-rin vartija. Natsit tuhosivat Sobiborin tuholeirin jo vuonna 1943. Natsit ehtivät tuhota vuo-teen 1945 mennessä myös valtaosan arkistoistaan. Tämän takia Demjanjuk taas väittää joutuneensa identiteettivarkauden uhriksi. Ainoa todiste häntä vastaan on SS-henkilötodistus, missä on hänen kuvansa. SS:llä oli tapana hävittää kaikki jäsentiedot eli tämä todistus lienee väärennös. Münchenin oikeudenkäynti onkin enemmän muistelutilaisuus kun oikeusprosessi. Siinä Sobibor rekonstruoidaan - paikkana ja muistina. Se mikä pätee natsirikoksien tekijöihin, ei päde heidän uhreihinsa. Vaikka aikaa kuluu, tuholeirien uhrien lähiomaisten elämä on pysähtynyt silloin ja siellä. Puolan Sobiborissa murhattiin vuodessa 170.000 ihmistä, suurin osa juutalaisia. Syksyllä 1943 kolmesataa vankia ehti paeta leiristä, mutta heistä valtaosa kuoli pakomatkalla. E-loonjääneihin kuuluivat Selma ja Chajm Engel. Pariskunta oli tavannut leirissä ja oli yh-deksän kuukautta hevostallissa piilossa, kunnes Punainen Armeija vapautti Puolan. Kesällä 1945 Engelit saapuivat Hollantiin, mistä Selma oli kotoisin. Hän oli ainoa liki 35.000 juutalaisesta hollantilaisesta, joka tuli takaisin Sobiborista. Kuitenkin Hollannin valtio päätti karkottaa pariskunnan, koska puolalaisen nainut Selma Engel oli menettänyt kansalaisuutensa. Poliisikommissario, joka teki päätöksen, ei unohtanut mainita, että "herra Engel on ei-arjalainen". Engelit lähtivät Israeliin ja sitten Yhdysvaltoihin. Viime viikolla Hollannin valtio pyysi an-teeksi Selma Engeliltä. Anteeksipyyntö hylättiin... |
Torstai 15.4.2010 Koulun paras runoilijatar Kolumni kirjoitetaan tiettyjen sääntöjen mukaisesti. Alku, väittely, pointti. Mutta maail-maa voi kuvailla myös kuten äitini kuvailee sitä. Toki paikat ja ajat menevät siinä sekaisin ja myös nimet eivät aina osu oikeaan henkilöön. Mutta johtopäätös on selvä. Äitini on saanut aivokohtauksen. Hän on ollut kolme kuukautta laitoksessa, missä hänen omien sanojensa mukaan oli "kylmä kun ulkona" ja missä hän useasti heräsi lattialla, kunnes hänet sidottiin sänkyyn kiinni. "Olin laihtunut 20 kiloa", hän kertoo, "kun en saa-nut mitään muuta kun lakritsia." Nyt hän istuu vanhainkodissa omassa huoneessaan, jossa hän viettää 86:tta syntymäpäiväänsä. "En edes muistanut ikääni aamulla," hän nauraa ja jatkaa hiljaisemmalla äänellä: "eihän sillä ole nyt enää paljon mitään merki-tystä.". Synttärivieraat tarjoavat itselleen kakkua ja kahvia, puhuvat äidistäni kolmannessa per-soonassa sekä vastaavat kysymyksiin, jotka osoitan äidilleni. Vaihdan strategiaani kysy-mällä äidiltä kysymyksiä, joihin muut eivät osaa vastata. "Miksi muistosi vuodesta 1947 ovat niin surullisiä?" Äiti päätti silloin paeta kotoaan isäni luo, äitiä kaksikymmentäkaksi vuotta vanhemman miehen luo, jolla oli vaimo ja kolme lasta. "Ei minulla ole ollut lap-suutta ja se on hänen syynsä!" "Hän" ei tarkoita tässä isääni. Keskeinen hahmo äidin tarinassa on hänen oma äitinsä. "En uskonut, että äitini oli jo kuollut kunnes minulle sanottiin näin," hän nauraa, mutta hänen silmissään elää epäily. "On hän kuollut, jo vuonna 1966," vastaan hänelle. "Usko-matonta", hän huokaa, "siinä näet, mitä ihminen voi unohtaa." Kuitenkin seuraavassa lauseessa hänen äitinsä elää taas. "Jos hän kuolee, en minä sure häntä. Hän on pakot-tanut ensiksi isäni maanviljelijäksi ja sitten isoveljeni kuoleman jälkeen tuo nainen halusi minun jäävän hoitamaan heitä." Hän pitää taukoa, katsoo tarkkaan seuraansa pienessä huoneessa ja sanoo: "Ennen so-taa olin koulun paras oppilas, kirjoitin runoja ja lastensatuja, minusta olisi tullut kirjailija ja opettaja, mutta sitten tuli sota ja tuhosi minut. Sota tuhosi minut kuten myös isäsi ja kaikki ihmiset. Kuinka minä olisin voinut jättää isäsi sodan jälkeen? Hän ei olisi pärjännyt yksin. Ei kukaan olisi pärjännyt yksin. Isäsi teki melkein itsemurhan, kun hänet pakotet-tiin kotiin. Polkupyöräkorjaamossa hän melkein hirtti itsensä samoin kun herra ja rouva Ten Boer." Äidin kotikylässä Ten Boerit tekivät itsemurhan heti sodan alussa. Äiti oli tämän juutalaispariskunnan 16-vuotias ompelija. Äidin sanat eivät tule ulos yhtä sujuvasti kuin ne tässä paperilla ovat luettavissa. Hänen kielensä kompastuu yksittäisiin kirjaimiin. Mutta lauseeseensa hän lataa kaikki, mitä e-lämä on hänelle opettanut. "Sotaa ei voi unohtaa. Minun pitää täällä oppia muistamaan, mihin jätin silmälasini ennen nukumaanmenoa. Ja minun pitää muistuttaa itseäni sata kertaa päivässä, että pistän kahvikoneen pois päältä. Mutta sotaa en edes voisi unohtaa. Vaikka kuinka haluaisin..." |
8.4.2010 Abstraktinen hottentotti Ministeri Anni Sinnemäen mielestä monikulttuurisuus on liian abstraktinen käsite. No, termi onkin ilkeä termi. Oikeastaan monikulttuurisuus on sanana pleonasmi. Kulttuurihan tarkoittaa sinänsä erilaisten elämäntapojen kokonaisuutta eli ilman toista kulttuuria sitä ei ole olemassakaan. Monikulttuurisuus siis tarkoittaa kulttuurien keskinäistä sovintoa, suo-meksi rauhaa. Anni, eikö meillä kaikilla ole rauhasta jonkinlainen käsitys? Myös vasemmistolaiselle monikulttuurisuus on vain nykyaikainen termi vanhasta kunnon vasemmistokäsityksestä, kansainvälisestä solidaarisuudesta. Pitääkö tämäkin selittää? Kansainväliseen solidaarisuuteen perustuu esimerkiksi maailmanlaajuinen rauhanliike. En tarkoita tässä YK-sotilaitamme, jotka puolustavat kiväärillä jonku rauhaa Afganistanissa, vaan ihan oikein rauhaa eli sotien loppumista iskulauseella "yhdistykööt kaikkien maiden työläiset yhteen todellista vihollistamme vastaan, yläluokkaa". Sota on rikkaiden peliä! Joskus vasemmisto harrasti kansainvälistä solidaarisuutta kutsumalla siirtolaisia Suo-meen. He tulivat Chilestä tai Vietnamista ja he olivat poikkeuksetta oikein tervetulleita, koska heidän unelmansa oli vasemmistolainen unelma. Siirtolaisten unelma ei ole muut-tunut. Edelleenkin he tulevat, koska he haluavat parempaa elämää. Mutta meidän vasem-mistolaisten unelma on muuttunut. Me haluamme nyt -vaikkapa entisen agitaattorin, ny-kyisen pankkiirin Björn Wahlroosin johdolla- pitää kiinni siitä, mitä meillä on. Maahanmuuttajien ympärillä pyörivässä sanasodassa on ollut myös mielenkiintoista seu-rata maakunnan päälehden nokkamiehen Jouko Jokisen ajatuksia. Ajan myötä ne ovat muuttuneet pehmeistä kulttuurifilosofisista mietteistä karuihin ja koviin, talouselämästä peräisin oleviin mantroihin. Jokiselle siirtolaisuus on tarpeellinen paha. Siirtolaisten olisi parempi pysyä siellä missä he ovat, mutta "meidän" taloutemme tarvitsee "työperäistä maahanmuuttoa". Eli vierastyövoimaa kuten Länsi-Euroopassa 1960 ja 1970-luvulla. Ihmi-set tulevat, tekevät työtä, maksavat veronsa, mutta ennen kuin he saavat maksamistaan veroista koulutusta tai heidän äitinsä asumaan luokseen, heidän pitää häipyä. Jouko Jokisesta on tullut oikein säälittävä tapaus jos muistaa, että mies tuli aikoinaan "siivoamaan" SK:aa Erkki Teikarin jäljiltä. Nyt sama Jokinen nimittää ihmistä, joka selkää seinää vasten puolustaa monikulttuurisuutta, "maailmanparantajaksi". (Jälki-istunto 20.3). Sävy millä Jokinen heittää termin paperille on täsmälleen Erkki Teikarin sävy. Samassa hengenvedossa Jokinen puolustaa sekopää Pertti Veltto Virtasen oksettavaa temppua perussuomalaisten laivareissulla. Hän pohtii, mitä väärää on sanassa hottentotti varsinkin kun sitä käyttää suomalaisen yleisön edessä. Ehkä Jokinen uskoo ihan tosissaan, että hottentotti on jotakin samaa maata kuin sanat suomalainen tai ruotsalainen. Totuus on kuitenkin, että hottentotti on erittäin halveksiva nimitys, jonka hollantilaiset antoivat aikanaan Etelä-Afrikassa asuville khoisan kieltä pu-huville kansoille. En edes kehtaa suomentaa tässä hollantilaista hottentotti-sanaa. Siis hottentotti itse voi tuskin loukkaantua, koska häntä ei ole olemassa. Mutta sen sijaan sa-na hottentotti tuo pahan mielen kaikille afrikkalaiselle ja myös kaikille muille ihmiselle, joilla on juuret siirtomaakulttuurissa. Heissä hottentotti herättää samoja tunteja kun termit intiaani, neekeri, pitkänenä tai vinosilmä. Nämä eivät sentään ole abstrakteja termejä... |
31.3.2010 Kuninkaallinen vieras Poriin! Perjantai 19. maaliskuuta oli juhlallinen päivä Porin kaupungintalossa. Kaupunginjohtaja Aino-Maija Luukkonen, kulttuurijohtaja Jaana Simula sekä kulttuurilautakunnan jäsen Antti Pekola ottivat vastaan erikoisvieraan. Italialainen herra Benito Massiliamo Venduci oli lentänyt Roomasta suoraan Poriin luovuttaakseen kolmikolle kirjeen. Kirjeessa ilmoi-tettaan, että Porissa vierailee huhtikuun alussa kuninkaallinen hahmo! Tulossa on Kreivi Clemens van 't Hövell van Westerflier tot Wezeveldt. Tämä kreivi on A-lankomaiden kuningashuoneen niin sanottu varajäsen. Tämä tarkoittaa sitä, että mikäli Alankomaiden nykyisestä kruunupäistä ei kukaan nouse monarkiksi, Kreivi Clemensista tulee tulppaanimaan kuningas. Sen paremmin Herra Venducin vierailusta kuin Kreivi Clemensin tulostakaan ei ole kerrot-tu mediassa mitään tähän asti. Syy siihen ei ole Porin kaupungintalon sisäinen ilmapiiri, vaan kreivin Suomi-visiitin tavoite. Benito Venduci on paitsi Kreivi Clemensin ystävä myös 'Sovrano Militare Ordine Ospedaliero di San Giovanni di Gerusalemme di Rodi e di Maltan' korkea toimija. Tämä "ordine" on suomeksi Maltan ritarikunta, Roomassa sijaitseva katolinen järjestö, jo-ka katsoo itsensä suvereeniksi valtioksi. Kreivi Clemens on kuulunut jo syntymästään asti ritarikuntaan, hän on aatelimies. Kirjeessään Kreivi Clemens pyytää Porin kaupungin-johtajaa viemään ritarilliset terveiset eteenpäin aivan Suomen tasavallan presidentti Tarja Haloselle sekä ulkoministeri Alexander Stubbille asti. Kansainvälisessä diplomaattikielessä tämä tarkoittaa sitä, että Kreivi Clemens odottaa huhtikuun alussa tulevansa vastaanotetuksi Helsingissä Maltan ritarikunnan valtion viral-lisena suurlähettilänä. Tällä hetkellä Suomi ei ole tunnustanut ritarikuntaa suvereeniksi valtioksi eli toivotaan kaupunginjohtajaltamme nyt sen verran kansainvälisyyttä ja diplo-maatista pelisilmää, että hän saisi Kreivi Clemens Porin kautta tasavallan presidentin vieraaksi! Kreivi Clemens asuu sukukartanossa Alankomaiden itäosassa. Loistokartanon ympärillä sekä muualla puukenkämaassa hän omistaa useita satoja neliökilometrejä maata. Mal-tan ritari ja maansa kuningashuoneen varajäsen on innokas metsästäjä. Mutta tämän aatelimiehen suurin into on tavallisen kansanmiesten viihde. Kreivi Clemens oli maailman ensimmäinen Big Brother -talokilpailun voittaja! Kun tämä tosi-tv -ohjelma keksittiin vuonna 1999 Alankomaissa, Kreivi Clemens oli kansan ylivoi-mainen suosikki ja hänet kruunattiin silloin BB-talon kunnia-asukaaksi! Mies on tietysti hartaasti seurannut ja tukenut tämän viihdeformaatin kansainvälistä me-nestystä. Ja juuri BB-talokilpailun merkeissä hän onkin suunnannut Poriin. Maaliskuun alussa Kreivi Clemens sai nimittäin tiedon siitä, että Big Brother ei hae tällä kaudella asukkaita Satakunnasta. Miehen mielestä BB-sirkus ei voi missään nimessä olla vierai-lematta maakunnassa, mistä tuli vielä vuoden 2008 voittaja, nimittäin Anniina Mustajärvi Karviasta. Ja kreivi päätti heittää itseään likoon. Hän esintyy huomenna Porin Promenadikulttuuri-keskuksessa, missä hän jakaa nimikirjoituksia sekä upeita tulppaaneja kotimaastaan. Älä missaa tätä! SIIS: Torstai 1.huhtikuun päivä klo 10-12, Porin Prominadissa maailman ensimmäinen BB-talokilpailun voittaja ja Alankomaiden BB-talon kunnia-asukas Kreivi Clemens van 't Hövell tot Westerflier van Wezeveldt! |
25.3.2010 Raha synnyttää öykkäröintiä Pääkaupungit eivät ole yleensä maidensa kauneimpia kaupunkeja. Berliini ei ole yhtä viehättävä kuin vaikkapa Köln eikä Moskovaa voi verrata Pietariin. Syy ilmiöön voi olla kahdenlainen. On pääkaupunkeja, jotka ovat tosiaan maansa pääkaupunkeja, joihin kaikki tiet johtavat kuten Roomaan. Sellainen kaupunki on iso, hallitusrakennuksista koostettu klöntti, kuten Pariisi ja Bryssel. On myös pääkaupunkeja, jotka eivät aina ole olleet pääkaupunkeja, vaan sinne on jostain syystä väkisin siirretty koko hallituskoneisto. Moskova on siitä esimerkki kuten myös Turkin Ankara. Näistä kahdesta piirteistä Helsinki muodostaa yhdistelmän. Suomen junaliikenne päättyy Helsinkiin -joskus kirjaimmellisestikin seinää vasten. Kehä kolmonen on psykologinen muuri, joka eristää pääkaupungin miltei täydellisesti muista suomalaisista ja Hesari onkin ainoa koko maan sanomalehti. Suomi ei olisi ikinä sortunut brändikeskusteluun, mikäli kaunis Turku olisi yhä pääkaupunkina ja mikäli upea Finlandia olisi kansallislaulumme lapsellisen Maamme-laulun sijaan. Pääkaupunki ei houkuttele vain virkamiehiä vaan myös rikkaita. Mikäli pääkaupunkiseu-dulla on ollut joskus jotain kivaa katsottavaa, niin rikkaiden maantieteellinen keskittymi-nen sinne tuhoaa alueen viimeisenkin viihtyvyyden. Sillä rikkaat eivät pidä kauneudesta vaan runsaudesta. Aito taide ei synny siellä missä on rahaa. Raha synnyttää öykkä-röintiä. Esimerkki tästä on Helsingin Suomalainen Klubi. Porissa Suomalainen Klubi on kaupungin viihtyisin paikka, mihin kutsun aina ulkomaa-laisvieraitani. Jokiranta, hyvä ruoka, tuoretta kakkua, ei taustamusiikkia -menestyksen salaisuus, mikäli haluat pysyviä asiakkaita. Viimeinen asia mistä valoisa terassi ja rau-halliset tilat Etelärannalla muistuttavat on raha isolla ärrällä. Päinvastoin, Keski-Euroop-passa tällaisia tiloja löytyy tusinoittain sekä kaupungeista että maaseudulta. Mutta Helsingissä kaikki on erilaista. Helsingin Suomalainen Klubi sijaitsee asuntokasar-min sisäpihalla, rakennuksessa joka näyttää huoltoasemalta. Klubilla ei ole ulkoterassia vaan ravintola pyörii tiilirakennuksen viidennessä kerroksessa. Kuitenkin karusta ulko-näöstä huolimatta rakennuksessa asuu raha. Pörssiraha. Ökyraha. Jokaisessa kerrok-sessa on Kansallisnen Kokoomuksen tiloja. Valkosuomalaisten journalismi, vaaliraha-pesäkerho, porvarikirjasto - juuri ne löytyvät tästä talosta. Myös Helsingin Suomalainen Klubi kuuluu ilmeisesti Kokoomukseen. Kerho haisee rahalta tai tarkemmin ihmisiltä, joilla on rahaa. Ja käyttäytymistavat. Tulen Klubille työasioissa. Vastaanottotiskin tajana seisoo pieni mies isoine viiksineen. Kysyn häneltä, missä on kokous mihin minut on tilattu tulkiksi. "Saisinko jostain kahvia", kysyn vielä. Hän osoittaa baariin ja olen jo lähdössä sinne, kun hän pyytää takkiani sano-en: "Se on normaali tapa täällä." Baarissa soitan tiskin kelloa ja odotan vielä minuutin tai kolme, kunnes nainen tule kaa-tamaan minulle kupin kahvia. Tosi pienen kupin kahvia, joka maksaa viisi euroa! Alan jo saada tarpeekseni tästä meiningistä ja sanon hänelle maksaessani laskua: "Täytyy olla tosi hyvää kahvia tähän hintaan!" Sitten on aika lähteä kokoukseen ja jätän nyt takkini vastaanottoon. Silmääni sattuu kilpi missä lukee: "Älä unohda lähtiessä maksaa lasku-asi". Hymyilen ja kysyn pieneltä viiksimieheltä: "Käykö täällä paljon porukkaa, joka lähtee maksamatta laskuaan...?" |
18.3.2010 Työura ja elinkaari "Meillä on vihdoinkin paratiisi maan päällä", isäni totesi 1980-luvun lopulla juuri ennen kuolemaansa. "Sinua ei enää pakoteta työhön. Minut äitisi on hoitanut loppuun saakka." Kahdenkymmenen vuoden kuluttua paratiisi näyttää kuitenkin olevan kauempana kuin koskaan. Vuonna 1988 Hollannissa runsaat puoli miljoonaa pitkäaikaistyötöntä sai luvan olla hake-matta palkkatyöpaikkaa. Siihen asti heidän piti näyttää sosiaaliviranomaisille joka kuu-kausi pari kappaletta työhakemuksia, jotta heille myönnetäisiin päiväraha. Liki kuuden tuhannen mummonmarkan tuki per kuukausi muuttui käytännössä kansalaispalkaksi. Mutta sitten iski uusliberalismi. Kahdessa vuosikymmenessä talous on muuttunut yhteis-kunnan keskeisimmäksi määrittelijäksi. Ihminen on alennettu kuluttajaksi ja veronmak-sajaksi. Sen sijaan, että keskusteltaisiin kansalaispalkasta päättäjät (joukossa jopa he, jotka kutsuvat itseään vasemmistolaisiksi) pitävät yllä äärimmäisen ristiriitaista ilmapiiriä. Ristiriita on ihmisten työuran ja elinkaaren välillä. Unohdetaan, että ihminen on joskus nu-ori ja joskus vanha. Ja unohdetaan, että työnteko sinänsä ei tuo ihmiselle hyötyä. Työ, josta maksataan palkkaa voi olla tylsä -siis paskaduuni- ja/tai epämoraallinen sellainen (vaikkapa armeijassa tai turkistarhassa), kun taas moni vapaaehtoistyöntekijä luo oikeaa hyvinvointia. Vielä 1970-luvulla nuori ihminen oli nuori ihminen, jolla oli elämä edessä. Koulussa annet-tiin mahdollisimman laajat eväät: yleissivistys, joka käsitti myös kaksi, kolme kappaletta vieraita kieliä. Yliopisto oli auki mahdollisimman suurelle joukolle eikä opiskeluajalla ollut ylärajaa. Meininki oli siis löysää ja niin sen pitääkin olla, koska opiskelija on ihminen, joka elää yhtä elämänsä haastavinta vaihetta. Ihminen hakee 18-25-vuotiaana suuntaa elämälleen, ihmissuhteita, itsetuntoa. Työura kuuluu silloin hänen viimeisimpiin murheisiinsa. Suomessa vuonna 2010 tällainen nuoruus on lähes mahdotonta. Koulussa painopiste on insinööritaidoissa ja kesätyöpaikan etsimisessä. Koulun jälkeen lapsuus saa äkkiloppun. Pojat pakotetaan armeijaan ja tytöt perhe-elämään. Mikäli kasarmiolot ja avioliitto koulu-kaverin kanssa eivät ole vielä aiheuttaneet tarpeeksi paniikkia ja tunnevammoja, niin en-simmäiset suurostokset -asunto ja auto- johtavat siihen, että 22-vuotiaan suomalaisen elämä = työ. Tavallaan hän on jo keski-ikäinen ja kuuluu keskiluokkaan. Emme valitettavasti elä isäni mainitsemassa ihmisten paratiisissa, vaan keski-ikäisten keskiluokkaisten valtakunnas-sa. Keski-ikäiset keskiluokkaiset tekevät työtä ja maksavat veroja sitä varten, että he pystyvät tekemään töitä ja kuluttamaan. Muut -kuten kesätyöläiset, opiskelijat, vapaaeh-toiset - tekevät työtä ja maksavat veroja sitä varten, että keski-ikäiset keskiluokkaiset pystyvät tekemään töitä ja kuluttamaan. Myös ikähaitarin yläosassa raja muuttuu yhä korkeammaksi. Kohta myös 70-vuotiaat o-vat keski-ikäisiä keskiluokkaisia, jotka tekevät töitä jne. Työuran pidentämiskeskustelus-sa kannattaa kysyä, millä hemmetin oikeudella länsimaalaiset keskiluokkaiset kuluttavat moninkertaisesti luonnon resursseja ja elävät kaksi kertaa pidempään verrattuna afrikka-laisiin!? Isäni oli aikanaan kiitollinen siitä, että hän sai viettää vanhuutensa kotona. Mutta nyt Hollanti aikoo laillistaa itsemurhan niille 70-vuotiaille, jotka eivät halua joutua toisten rasitteeksi. Sepä vasta on myönteistä kehitystä... |
11.3.2010 Vessapaperikisa Maakuntaradio vierailee Kokemäellä. Turvapaikanhakijat eivät ole tervetulleita. Mutta ves-sapaperirullaheittokisan järjestäjä ilmoittaa, että maailmanmestaruudesta otellaan jälleen. Kansainvälisyyttä sekin. Kadulla toimittaja haastattelee ihmisiä, jotka haluavat pysyä nimettöminä. Puheenainee-na on uusi vastaanottokeskus. "He ovat varastaneet kaupasta", nainen toteaa. "Ei minulla ole omakohtaista kokemusta, mutta olen kuullut siitä ja kaikkihan sen tietää, että he va-rastavat." Sitten nainen nauraa ikään kuin olisi kertonut maailmalle iloisen vitsin. Mies puhuu pitempään eikä naura: "Emme me täällä tarvitse sellaista porukkaa", hän sanoo. "Onhan meillä täällä syrjässä omat, joilla on ongelmia. Hoidetaan niitä ensimmäisiksi." No, juuri syrjäytymistä vastaan kansainvälisyys ja monikulttuurisuus ovat päteviä lääk-keitä, mutta ei Kokemäellä. Näpistely on viime vuosina seitsenkertaistunut Suomessa, mutta myös mies näkee juuri ulkomaalaisen varsinaiseksi ammatiksi rikollisuuden. "Heitä pitää opettaa käyttäytymään suomalaisessa kaupassa." Mutta eivät kaikki kokemäkeläiset ole älykääpiöitä. Eivätkä kaikki halua pysyä nimet-töminä. Esimerkiksi studiovieras Arto Korpela. "Kokemäen oma poika" on tuttu hahmo jokaiselle peruskokemäkeläiselle, eikä hänen meriittinsä pääty tähän. Arto on nero. Kave-ri on perustanut menestyvän bisneksen erittäin vaatimattomalla idealla. Arton firma tekee vessapaperia. Toimittaja on riemuissaan. "Mistä sellainen loistava idea syntyi?" No, ei se nyt ihan ollut syntymästä asti Arton missio. Korpela on lukion jälkeen opiskellut yliopis-tossa, missä hän oli "opettajille hankala tapaus." Mutta matka vei takaisin kotiin. "Suvun nimi on ollut postilaatikossamme jo useita satoja vuosia," Arto toteaa. Kiitollisuudesta kotiseudulleen Korpela on lahjoittanut kotipaikkakunnalleen maailman-mestaruuskisan. Kesällä Kokemäellä heitetään vessapaperirullia. "Tätä voi jo melkein kutsua kulttuuritapahtumaksi", toimittaja hurraa. Niin voi, eikä Arto olisi Arto ellei hän olisi jo keksinyt jotakin uutta tähän kulttuuritapahtumaan. "Kävimme Ekyptissä missä on niitä pyramiideja ja aattelin, että miksei kotona rakennettaisi valtavaa pyramiidia vessapaperi-rullista", Arto kertoo. Yliopisto, jota Korpela kävi, oli siis oikeastaan insinöörikoulu. Sillä vain insinööri voi katsella pyramiidia ja ihailla pelkästään tuon rakennuksen kokoa. Maahanmuuttajalta vaaditaan Suomessa paljon älyä. Kokemäellä hänen pitää muistaa, että ostokset maksetaan. Eräs kiintiöpakolainen kertoi, että häneltä kysyttiin jo lento-koneessa, osaako hän käyttää hammasharjaa. Perushygieniatoimista puheen ollen: ko-kemäkeläisten vessapaperitapahtuma saisi aivan uutta ulottuvuutta, mikäli sinne kut-suttaisiin vastaanottokeskuksen asukkaat yleisöksi. Muutetaan tapahtuma oppitunniksi maahanmuuttajille! Rullaheiton juju ei näet mene ulkomaalaisten jakeluun, vaan suoma-laisten pitää näyttää heille rullien alkuperäinen käyttötarkoitus. Eli kaikki kokemäkeläiset torille, pöksyt alas ja hommiin. Paperia riittää eikä edes tulkkauspalvelua tarvita. Saattaa hyvin olla Arto, että tulee hanketukirahaa EU:sta. Myös motto tähän kansainväliseen tapahtumaan löytyy helposti: "Näytä niille, mikä on puhdas peppu!"... |
04.3.2010 Komisario Koskelan munaukset Satakunnan Kansassa Jouko Kauppila ennakoi, että Ulvilan murhajutussa syyttäjä jää tyhjän päälle, koska Anneli Auer oli aluksi epäilyjen ulkopuolella eli moni esitutkinnan perusasia jäi hänen kohdaltaan selvittämättä. Mutta myös epäiltyjen kohdalla esitutkinta oli yhtä sekasortoa. "Murhatutkinta ei ole sitä miltä se näyttää tv-sarjoissa", hollantilainen asianajajani selitti. "Oikeastaan se on likaista duunia. Murhatutkija on ikään kuin maajussi, jolla ei ole mi-tään muuta kuin suo ja kuokka. Ei ole siis ihme, että tutkija aloittaa työnsä aivan tyhjyy-destä. Varsinkin silloin kun ei ole teknisiä todisteita eikä selkeää motiivia, asia on hyvin vaikea. Yleensä poliisi julkistaa tekijäprofiilin, mutta se tehdään itse asiassa peittämään sitä, että ei oikeastaan tiedetä vielä mitään. Tutkinta koostuu hypoteesista ja aavistuksis-ta, se on suoraan sanottuna "trial by error"-hommaa. Mutta perusfaktat, kuten mitä on milloin, missä ja kenelle tapahtunut, pitää olla oikein ja kaikkien tutkinnassa mukana olevien tiedossa. Mikäli poliisi alkaa sössiä perusfaktoja kuten sinun tapauksessa, silloin emme enää puhu yksityisten poliisien erehdyksistä vaan poliisin järjestelmän viasta ku-ten koulutuksesta jne. Silloin voi vain toivoa, että poliisin pomo eli veromaksaja saa tiedon asiasta ja mahdollisuuden puuttua siihen." Tapaus mihin asianajajani viittaa löytyy tutkinnanjohtajan esitutkinnasta: "Epäilin vaimo on työskennellyt Luvatassa Jukka S. Lahden työkaverina vuodesta 1987." Jokainen, joka on perehtynyt Ulvilan murhan perusfaktoihin tietää, että Lahti ei tullut Luvataan ennen 2000-luvun alkua. Todellisuudessa vaimoni ei ole ollut uhrin alaisena kuin peräti kuusi viikkoa keväällä 2006. Kuitenkin tutkinnanjohtaja on keksinyt tästä työpaikkaromanssin ja minulle motiivin: mustasukkaisuus. "Poliisin käytäntö voi olla kömpelö, lapsellinen ja erittäin epäkohtelias ja liian usein odo-tamme siitä turhaan anteeksipyyntöä," vastasi asianajajani. Olin kirjoittanut hänelle, millä tavalla Porin poliisi ilmoitti minulle, että puhelintani salakuunneltiin vuonna 2007. Häm-mästyttävä puhelinkeskustelu tapahtui viime marraskuun lopulla. Joku soitti vaimolleni hänen kännykkäänsä. "Hän on mieheni", vaimoni sanoo lyhyen kes-kustelun jälkeen ja antaa minulle puhelimensa. "Oletko JoopFinland?", kysyy miesääni. "Tuota noin niin, tässä soitellaan Porin poliisiasemalta tuota noin ja asia on minkä takia soitan teille tuota noin niin esimieheni on pyytänyt tuota..." Minulla nousee hiki pintaan ja sydän paukkuu kurkussani. Olen jo melkein varma, että lapselleni on sattunut jotain. "Tuota noin teidän puhelinnumeroanne on salakuunneltu joulukuussa 2007 ja tuota noin niin kun meillä on velvollisuus ilmoittaa teille asiasta tänään eli tuota sen takia nyt tänään soitan." "Kenen puhelinta on salakuunneltu?" kysyn pienen tauon jälkeen. "No tuota siis teidän", tulee vastaus. "Kenelle olet soittamassa tällä numerolla", kysyn taas. "Tuota JoopFinlandille olen soittamassa. Sinähän olet JoopFinland, eikä totta?" "Olen kyllä JoopFinland, mutta tämä ei ole minun puhelinnumeroni. Eli kenen puhelinnumeroa on salakuunneltu?" "No kun tässä lukee, että tämä on sinun puhelinnumerosi mutta tuota noin niin niin, mä annan sulle mun esimiehen numeron ja tuota että niin sinne voi soittaa ja kysyä lisää..." |
25.2.2010 Selkäranka Suomalaismediassa luki, että Hollannin hallituksen kaatumisen syy olisi ollut hollantilais-ten kyllästyminen Afganistanin sotaan. Se olisi ollut todella hieno juttu, jos hollantilaisilla olisi ollut selkärankaa sanoa Natolle ja jenkeille, että tämä riittää. Valitettavasti asia ei ole näin. Siitä on jo pitkä aika, kun kotimaani oli Naton "hankalin tapaus" ja USA:n presidentti Ro-nald Reagan lausui, että länsieurooppalaiset kärsivät "hollanditista". Tauti oli leviämässä kun tulipalo saksalaisten, brittiläisten ja ranskalaisten keskuudessa sen jälkeen kun Washington oli ilmoittanut, että USA ryhtyisi puolustamaan itseään "Saatanan valtiota" eli Neuvostoliittoa vastaan ydinohjuksilla, joita asennettaisiin juuri Länsi-Eurooppaan. Hollantilaiset sabotoivat ensimmäisenä jenkkien suunnitelmat hajottamalla ohjusvarasto-rakennukset, satamat ja rautatiet. Silloin oli ilo olla hollantilainen. Maa näki historiansa suurimman mielenosoituksen, mihin osallistuivat kokonaiset perheet ja keskustelu Na-toon suhtautumisesta dominoi sekä mediassa että toreilla useita vuosia. Mutta se oli 25 vuotta sitten. Sen jälkeen Hollanti on ollut Naton mallijäsen. Maa on osal-listunut molempiin Persianlahden sotiin ja kantaa vastuun Srebrenican tragediasta. Vuon-na 1995 Jugoslavian hajoamissodassa bosnialaisessa kylässä Srebrenicassa reilut 5.000 miehiä murhattiin hollantilaisten Yk-rauhanturvaajien silmien edessä. "Srebrenica" aiheutti pysyvän trauman joka toiselle sinibaretille, mutta ei ole estänyt Hollannin menoa Afganis-taniin. Se mikä kaatoi Hollannin hallituksen on ilmiö, joka näkyy kaikissa länsimaisissa demo-kratioissa, myös Suomessa. Politiikka ei vedä enää. Politiikka ei vedä enää isoja visio-näärejä. Politiikka ei vedä enää äänestäjiä. Äänestäjät joko pysyvät kotona tai loikkaavat puolueesta toiseen. Poliitikot ovat joko byrokraatteja tai -kuten Suomessa- julkkiksia. Po-litiikka ei perustu enää aatteisiin vaan päivän harhaan, joka syntyy tyhjästä ja unohde-taan jo seuraavana päivänä. Politiikasta on hävinnyt suunta ja muisti. Muisti, josta kan-sakunta muodosti historian käsityksensä. Suunta, missä ollaan ja minne mennään. Hollannissa politiikka hävitettiin 1990-luvulla, kun työväenpuolue ja konservatiivit veistelivät suurkoalition sulkemalla koko vuosisadan vallassa olleet kristillisdemokraatit pois. Maata hallittiin Hollanti Oy:nä byrokraatit ministereinä. Politiikka teki äkkikuolemaa. Äänestys-prosentti laski reilusta 85 prosentista vuonna 1990 alle 60 prosentin vuonna 1999. Vanha vasemmisto näivettyi ja koalition ympärille syntyi vain yhden vaalikaudan kestäviä niin sa-nottuja intressipuolueita kuten eläkeläis- ja eläinsuojelu-puolueet. Millenniumin vaihteessa suurin osa kansasta tunsi itsensä poissuljetuksi päätöksenteosta ja protestipuolueet syntyivät. Vetäjät tulivat poliitikan ulkopuolelta ja äänestäjien viha suunnattiin Hollannin maahanmuuttopolitiikaan. Menestyvin protest-puolue tai oikeastaan -poliitikko (hänen puolueensa hajosi miltei heti johtajan surman jälkeen) oli Pim Fortuyn, joka salamurhat-tiin vuonna 2002. Suurkoalitio hävisi vaalit ja kristillisdemokraatit palasivat valtaan, mutta politiikka oli tuhot-tu. Ääri-ilmiöt saavat kaiken huomion. Hallitukseen, joka nyt kaatui, osallistuivat ääri-protestantit, jotka vastustavat aborttia, armokuolemaa ja muita vapaamielisten hollanti-laisten aatteita kuten maan huumepolitiikkaa. Ja tulevien vaalien voittaja saattaa olla Geert Wilders. Hän johtaa Vapauden puoluetta, jossa vapaus tarkoittaa sananvapautta. Wilders haluaa sanoa ääneen, että muslimi haisee, mutta hän ei halua maksaa sakkoa sanomisistaan. Parhaillaan maan hovioikeus katsoo, mitä Wildersin halun kanssa voi-daan tehdä. Toivottavasti oikeusvaltiolla on selkäranka... |
18.2.2010 Pedopelkoa Porissa jahdataan "namusetää". Tosiaan, koko juttu perustuu pelkästään huhuihin. Uusliberalismin siunauksiin kuuluu, että kansalaiset ennen kaikkea epäilevät toisiaan. Minulla on ikävä 1970-lukua, jolloin namusedät ja lapset asuivat vielä samaan taivaan alla. Koululaiset valittavat siitä, että opettajat koskevat heitä liian paljon ja pyytämättä. Aikuis-ten käsi olkapäällä tulkitaan ahdisteluksi. Siis nyt menivät puurot ja vellit pahasti sekai-sin. Koulumaailma on tehnyt vuosikymmeniä töitä saadakseen julki sen, että monen ny-kylapsen arjessa opettaja on ainoa aikuinen. Totta mooses tähän yhä tärkeämpään suh-teeseen kuuluu myös fyysinen ulottuvuus! Mistä muualta lapsi oppii, että käsi olkapäällä ei ole sama asia kuin kutsu sänkyyn? Ei ainakaan kadulta. Länsimaissa seksi ja seksualisuus ovat kauppatavaraa. Sillä on ai-noastaan hinta, ei sisältöä. Seksi, intimiteetti, rakkaus, erotiikka, väkivalta - käsitys, että ne ovat kaikki erilaisia asioita ja se miten ne kuuluvat yhteen on hävinnyt. Kuten myös käsitys, että seuraavan sukupolven on opittava nämä asiat. Viestintä lapsille on sekavaa, jopa ristiriitaista. Ympäristössä, missä kaikki haisee seksiltä, seksiä myös mustamaala-taan. Annan esimerkin tv-maailmasta. Kuuluttaja esittelee Roman Polanskin elokuvan "Tess". Olen nähnyt leffan monta kertaa ja olen joka kerta rakastunut 17-vuotiaaseen pääosanesittäjään Nastasja Kinskiin. Ohjaa-jasta ja elokuvasta riittää kerrottavaa, mutta katsoja joutuu nielemään vain tämän: "13-vuotiaan tytön raiskauksesta epäilty Polanski seurusteli niin ikään alaikäisen näyttelijät-tären Nastasja Kinskin kanssa." Kuuluttaja on nainen, lähes kaikki Ylen kuuluttajat ovat naisia. Heillä on korkeintaan viisi riviä tekstiä, mutta he joutuvat välillä tarkistamaan niitä paperista. He istuvat sohvalla. Heidät näytetään kokonaan, jalat mukaan lukien. Sohvan väri on pehmeä. Sohvan ja nai-sen ympäristö on himmennetty, pehmeää valoa. Amsterdamissa voi törmätä tälläiseen kuvaan "Red Light Zonessa.." Lukiolaisena sain uuden saksankielen miesopettajan. Hänen nimensä oli Engel, enkeli. Meistä oppilaista nimi vaikutti keksityltä, sillä nimestään huolimatta Engel oli pelottava hahmo. Pieni ja kalju, rumanäköinen mies, jonka terävä ääni meni suoraan luihin. Täytimme kaikki 17 vuotta ja Anneke oli meistä kaunein. Hänen isoveljensä oli minun iso-veljeni kaveri ja tunsin Anneken jo lastentarhasta. Engel kutsui hänet luokan eteen. Anne-ke seisoi meidän edessämme ja hymyili. Annekella ei ollut rintoja näkyvissä tai avointa selkää. Annekella oli säteilevä ja tarttuva hymy. Me kaikki hymyilimme. Myös Engel. Hy-my teki hänenkin kasvonsa hetkeksi kauniiksi. Ja hän sanoi: "Ulkona sataa vettä, mutta meillä on jotain todella kaunista katseltavaa. Kiitos Anneke. Nyt voit mennä takaisin istumaan." Muistan tämän ikään kuin se olisi tapahtunut eilen eikä vuonna 1975. Miksi? Onko siitä jäänyt paha mieli? Päinvastoin. Kohtaus kuuluu koskettavimpiin lapsuuden muistoihini. Eikä luokkatovereilleni jäänyt mitään valittamista Engelistä. Vuonna 1998 meillä oli kou-lun jälleentapaaminen.. Päivällä iso joukko entisiä oppilaita kerääntyi Engelin ympärille, illalla hänet äänestettiin koulun kaikkien aikojen parhaaksi saksanopettajaksi... |
11.2.2010 Kiekkoa ja kuumetta Lauantai-ilta Eurassa. Poikani on aivan tulessa. "En ole koskaan nähnyt tuota matsia", hän selittää. "Edes internetissä sitä ei ole". Yleensä Yle Teema satsaa aiheeseen, joka ei voi sytyttää kolmetoistavuotiasta, mutta nyt kulttuurikanava lähettää uusintana vuoden 1995 MM-kiekkofinaalin kokonaan, jopa erätaukoineen. "Se kestää kello yhteen saakka", hän mahtailee. Hänen iässään valvo-minen on vielä olennainen osa nautintoa, mutta hänen silmissään hohtaa myös aito halu nähdä, mitä maailmassa tapahtui vuosi ennen hänen tänne tuloaan. Häntä kiinnostaa nykyään myös minun historiani. "Oletko sinä nähnyt tuon pelin?" Hän on varovainen sillä hän tietää, että Euroopassa jääkiekon asema ei ole sitä, mitä se on täällä. "Olen mä nähnyt sen", vastaan hänelle. "Mutta en silloin vielä tajunnut, että se oli ainut-laatuinen tapaus. Luulin, että Suomi oli voittanut mestaruuden joka toinen vuosi ja että se voittaisi taas kohta uudestaan. Tosiaan tämä vuoden 1995 ottelu Suomi- Ruotsi oli peräti ensim-mäinen kiekkomatsi, jonka katselin loppuun asti. Vuoden 1994 finaalin aikana olin lenkillä ja aivan ihmeissäni, miksi kadulla oli niin hiljaista." Paljastan hänelle, että olen jopa näh-nyt maailmanmestarijoukkueen Hämeenlinnan torilla. "Miten niin torilla?" Hän tietää, että olen asunut siellä missä hän asuu nykyään, mutta kun kaupungin tori vaikuttaa hänestä aina hautausmaalta. "Mitä ne siellä tekivät?" "Siellä oli satatuhatta ihmisiä." Se oli yli-lyönti, jota ei tarvittu. Kun dokumentti, joka edeltää varsinaista ottelulähetystä, mainit-see sankareiden Hämeenlinna-keikan, poika on riemuissaan. Tästä lähtien hänen koulumat-kaansa sivuava kaupungin tori on aivan eri paikka kuin ennen. Maanantai-ilta Hämeenlinnassa. Suomalainen lätkäkulttuuri osaa edelleenkin yllättää mi-nut. Halli on isompi kuin kuvittelin, kuten myös ihmisjoukko jonka se imee. Tuhansia van-hempia, isovanhempia, sisaruksia seisoo kolmen eri kentän ympärillä, itse pelaajat piiles-kelevät pukuhuoneessaan jossain tuolla alhaalla. Kaikki näyttää aivan kuin SM-liigan pel-iltä. Edes olutteltta ei puutu. Toinen poikani on Chicago Blackhawksin maalivahti, vastaan tulevat Edmonton Oilersit. Joudun kolmekin kertaa nielemään jotain pois kurkustani, kun hän tulee kentälle. Minusta tuntuu, että se oli vasta eilen kun pidin häntä vielä sylissäni, nyt hän seisoo maalissaan puolentoista metrin mittaisena muurina. Erä kestää viisi mi-nuuttia, erätauko melkein yhtä kauan, pelaajat vaihtavat taukoamatta kentälle ja kentältä pois, kunnon syöttöä ei nähdä, kentällä seisoo kymmenkunta yksilöä. Sen sijaan yhteis-peli katsomon kanssa toimii. Pelaajat nostavat jatkuvasti katseita ylhäälle etsien sil-mäkontaktia kotiväen kanssa. Ilmeet ympärilläni ovat jännittyneitä mutta iloisia. Tämä on perheiden yhteinen illanvietto. Mutta ammattilainenkin löytyy. Yhtäkkiä erotan Mika Toi-volan joukosta. Oilersin ryntäys on armoton. Silmänräpäyksessä tilanne on 2-0 ja kolmas maali syntyy, kun Blackhawksin maalivahti todistaa täyttävänsä vasta kahdeksan vuotta. Hänen maalinsa päällä on vesipullo ja pojalleni on tärkeää, että pullo on nimen omaan pystyssä siellä. Taas Oilersit hyökkäävät, mutta vahti on maalinsa takana laittamassa huolellisesti pulloa pystyyn. Erän lopussa lukemat ovat jo 6-0 ja maalivahdin motivaatio on hukassa. Mitä nyt avuksi? Ilmoitan hänelle, että Mika Toivola on katsomossa... |
04.2.2010 Turismin salaisuudet Turisti on turisti. Ei hän tule Suomeen asumaan eikä hän tule meitä suomalaisia varten. Satakunnan Kansan mielipideosastolla syntyi omituinen keskustelu maakunnan matkai-luvetovoimasta. Lehden toimittaja oli matkamessuilla tarkastanut meininkiä satakunta-laisten pöydän takana. Johtopäätös oli, että Rauma voitti Porin ja että tämä voitto oli kiinni tiskihenkilöstön mielialasta. Raumalaiset näet hymyilivät siinä missä porilaiset näyttivät kyllästyneiltä. "Hymy-keskustelu", johon tämä lehtijuttu johti, vahvisti sen masentavan tiedon, että turismi elinkeinona on lapsenkengissä niin maakunnassamme kuten yleensäkin Suomessa. Kukaan ei kysynyt, mistä tämä sortin journalismi kertoo. Minkä ihmeen takia turistien houkutteliminen olisi kiinni hymystä? Miksi ylipäänsä aja-tellaan, että turisti matkustaa jonnekin kohteen asukkaiden vuoksi? Turisti on turisti eli alkuperäisen ranskankielisen sanan mukaan kiertäjä. Hän ei tule py-syvästi asumaan kohteeseen vaan hänellä on kiire lähteä seuraavaan paikkaan. Hyvä palvelu keskittyy siihen, että turisti voi vaivattomasti pitää itsensä fyysisesti kunnossa eli saada syötyä ja nukuttua sekä siihen, että itse matkustaminen paikasta toiseen sujuu. Ei sen enempää. Palvelu, joka työntää asiakkaan satojen vaihtoehtojen pariin, syö hänen aikaansa ja voimiansa ja on huonoa palvelua. Turisti ei halua olla paikallisten kanssa tekemisissä. Varsinkin hänen kiertomatkansa loppuvaiheessa muut ihmiset muodostuvat jo hänen mielessään yhdeksi mössöksi. Isäntä ja emäntä tulevat useasti hyvin rasittavik-si ilonpilaajiksi. Turismitouhussa kannattaa aina muistaa se, että on itsekin ollut joskus jossain turistina. Kyllä, vertailuryhmä on matkailualalla lähempänä kun luulet! Suomi on harvaan asuttu maa, jossa välimatkat ovat pitkiä. Tämä ei ole vain meidän suo-malaisten rasite vaan myös turistien. Suomi on myös melko nuori ja homogeeninen kult-tuuri. Jos puhutaan arkkitehtuurista ja historiasta, yleensä kaikesta mikä on ihmisten te-kemää, maa ei tarjoa paljon erikoista verrattuna muihin maihin. Italian pääministeri Ber-lusconi on ilkeä fasisti ja surkea diplomaatti, olen viimeinen kiistämään sen. Mutta hän on ehdottamasti oikeassa siinä, että 300 vuoden ikäisen puukirkon näkemiseksi ihmisen ei pidä joutua istumaan tuntikausia autossa tai lentokoneessa. Itse asiassa suomalaisen kultuurin erikoispiirre on suomen kieli. Kuitenkin eksoottisen kielen varjopuolena on, että sitä ei ymmärretä maan ulkopuolella. Maltti on taikasana myös tässä. Turismin palvelija-na suomalaisen kannattaa pysyä taustalla. Arkkitehtuurin ja historian sijaan Suomi on geologin, biologin ja yleensä luonnon rakasta-jan luvattu maa. Hiljaisuus ja luonnon rytmi! Juuri niissä asioissa, joissa ihmiset vetävät itsensä taustalle tai oikeastaan sulautuvat luontoon, maamme näyttää maapallon kau-neimmalta. Olemme keskieurooppalaisten takapiha, mutta hyvässä merkityksessä! Maanosan viimeinen erämaa, ja vielä suht lyhyen matkan päässä. Täydellinen matka Suomessa ei sisällä matkustamista lainkaan. Täydellinen turistipalvelu Suomessa koostuu viikosta tai kahdesta mökillä. Ei mitään turhauttavaa autoilua loputtomien met-sien läpi, ei mitään olematonta vierailua paikakunnalle joka näyttää täsmälleen saman-laiselta kuin toinen sata kilometriä sitten. Vaatimaton mökki vesistön varrella, sauna, eväät viikoksi ja naapuri kuulomatkan etäisyydellä. Se on paljon. Se on kallis lahja nykyturistille. Saattaa olla, että vieras tulee toisenkin kerran... |
28.1.2010 Taidetta ja vasemmistoa Taidetta kasataan sinne, missä rahaa on. Kaupalliselle taiteella on kuitenkin vaihtoehto. Sitä kutsutaan vasemmistotaiteeksi. Porissa järjestetään Lupaus-kilpailu. Kyse ei ole urheilukilpailusta, vaan kisa käydään taiteilijoiden parissa. Satakuntalaiset taiteilijat saavat luvan virkistää kaupunkilaisten e-lämää. Lupaus-kilpailijat iskevät nimen omaan kaupungin ydinkeskustaan. Sinne, missä ihmiset kulkee. Ja sinne, missä heidän taiteensa ympärillä roikkuu tarpeeksi mainoksia. Miksi taidetta kasataan yllin kyllin yhteen paikkaan ja se unohdetaan kokonaan muualla? Miksi taidetta suunnataan kulkevalle kiireiselle kuluttajalle? Suomalaisessa kaupungissa on aivan tarpeeksi paikkoja, jossa yleisöllä on aikaa ja ha-lua katsella ja/tai lukea jotain. Miksi Porin rautatieaseman tiloja ja laitureita ei käytettä hyväksi? Miksi hyvän aloitteen jälkeen aseman odotussali taas tyhjennettiin? Sama pätee linja-autoasemaan. Aikanaan siellä oli odotustilassa pieni kirjakauppa. Paikka on niin korkea ja valoisa, että sinne mahtuisi toinen kerros, missä voisi olla esimerkiksi taidelainaamo. Maakunnan valtalehdessä Lupaus-touhu toisti tuttua kaavaa. Jutussa mainittiin yksityis-ten taitelijoiden nimet ja kuvassa nähtiin joidenkin naamojakin. Jutun kirjoittaja oli kilpai-lun järjestäjä ja osallistujien joukosta löytyi lehden kulttuuritoimittaja. Miksi nämä taitei-lijat kilpailevat keskenään? Miksei palkintorahaa jaeta heille kaikille, jotta he voisivat vir-kistää kaupunkilaisten arkea kollektiivina? Taiteilijoiden maailma on äärimmäisen pieni maailma, tämän maakunnan taidepiiri on vielä pienempi. Lupaus-kisaan osallistujat tör-määvät toisiinsa lähes päivittäin. Mikä olisi virkistävämpää kuin Satakunnan taiteilijoiden kerma, joka saa aikaan yhteisen taideteok-sen, yhdellä nimellä ja ilman, että lehtikuvassa tekijä poseeraa teoksensa edessä? Ajassa, missä vasemmisto ei ole muotisana, osa taideporukasta puhuu vasemmistotai-teesta. Ryhmä tulee julkisuuteen nimellä VATAC. Toivottavasti VATAC ei rupea keksi-mään pyörää uudestaan. Sillä taiteen ja vasemmiston välinen yhteys oli jo olemassa, sitä ei tarvitse kuin elvyttää. Kysymys on pitkälti siitä, miksi tämä yhteys on hävinnyt. Haen vastausta omalta taidealaltani, kaunokirjallisuudesta. Vanhin kirja, joka löytyy kirjahyllystäni, on vuodelta 1939. Se on hollanninkielinen kään-nös teoksesta "Pelle Erobreren". Kirjailija on tanskalainen Martin Andersen Nexö. Nexö on täysin unohdettu kuten hahmonsakin, mutta kirja oli ennen toista maailmansotaa bestselleri ympäri maailmaa. Nexö oli vasemmistolainen ja hänen fiktionsa oli vasemmis-tolainen fiktio. Olen lukenut "Pelle Erobreren" ja olen lukenut Nexön haastattelun. Kirjailija ja vasemmis-tolainen vaikuttaja ei jätä epäselväksi, mikä tulee tuhoamaan sekä vasemmiston että tai-teen. "Te pureksitte kynsiänne ja puhutte pelkästään itsestänne, ette ikinä pysty tuotta-maan mitään pysyvää. Te eksytte siinä, mitä kutsutte loputtomaksi sisäiseksi maailmak-si ja hylkäätte kaverinne. Te elätte siitä, mikä on saavutettu taistelussa eikä kukaan pys-ty enää herättämään teitä päiväunistanne." Nexölle vasemmisto tarkoitti kollektiivia ja hänelle taiteilija oli lähes anonyymi puurtaja. Mies puhui täyttä asiaa. Vasemmistotaide syntyy uudestaan vasta silloin, kun taitelija ymmärtää olevansa osa isommasta kokonaisuudesta ja on valmis luopumaan egotripis-tään... |
21.1.2010 Valetoimittaja Miksi minua potilaana kiinnostaisi, onko lääkärini suorittanut koulutuksensa loppuun? Ammattipätevyys synnytti kummallisen keskustelun. Maahanmuuttaja oppii varsin nopeasti, että koulupaperit ja/tai työkokemus, jotka hän tuo mukanaan kotimaastaan, ovat vailla minkäännäköistä arvoa. Niin Suomessa kuten muual-lakin moni kirurgi on siivoamassa. Syynä ei ole pelkästään kantaväen ennakkoluulot. Esi-merkiksi minun yliopistopaperini ovat latinankieliset. En ole tavannut Suomessa yhtäkään työnantajaa, joka olisi osannut lukea niitä. Entä työkokemus? Monille ulkomaalaisille suomalaisen työelämän oudoin piirre on "tsarismi" eli järjestelmä, missä virkaihminen hoi-taa minkä viran tahansa kunnes hän pääsee eläkkeelle. En ollut uskoa korviani kun kävi ilmi, että kansalaisopiston rehtori Keski-Suomessa oli ennen hoitanut kunnan jätehuol-toa. Mutta entäs sitten? Mitä ja paljonko paperit kertovat pätevyydestä? Olen maahanmuut-tajien kotouttamisprojektissa joskus tehnyt yhteistyötä miehen kanssa, joka tuli suoraan rakennustyömaalta. Kaveri oli siihen asti vain nähnyt suomalaisia eikä puhunut yhtään vierasta kieltä, mutta innokkaampaa ja rohkeampaa avustajaa en ole hänen jälkeensä tavannut. Ja olenhan myös itse pärjännyt kohtalaisin hyvin kaikissa niissä töissä, joihin minulla ei ole koulutusta, mutta jotka olisivat jääneet tekemättä koska kukaan muu ei ole halunnut niitä tehdä. Loppujen lopuksi jokainen -kutsuu hän itseään sitten maan päämi-nisteriksi tai lääkäriksi tai lumiauraajaksi- saa pysyä ammatissaan niin kauan kun me muut hyödymme siitä. Meille kaikille riittää työtä pysyäksemme ajan tasalla omalla alueellamme. Toimittajana hermostuin viime viikolla kahteen kollegaan. Kaarina Hazard kirjoitti kolum-nin Tony Halmeesta. Kolumni oli menestys ainakin minun standardien mukaan. Hazardin kolumni herätti valtakunnallisesti huomiota. Ja siitä tuli ennätysmäärä valituksia JSN:lle. Eli kukaan ei tykännyt Hazardin kirjoituksesta, mutta kaikki olivat lukeneet sen. Täydel-linen kolumni! Kaarina Hazard itse oli kuitenkin eri mieltä. "Olen huono kirjoittaja", hän totesi: "En pystynyt tekemään lukijalle selväksi mitä tarkoitan." Voi hyvänen aika Kaari-na! Ei kukaan pyytänyt sinua kirjoittamaan hienosti. Hyvä toimittaja ei ole kirjailija vaan ärsyttäjä. Itse osaan tuskin kirjoittaa kunnon suomea. Mutta onneksi se ei ole se. mikä lukijaa ärsyttää kolumneissani. Hyvä toimittaja ei lähde mukaan uutisvuotoon vaan sukeltaa sen alle. Hän selittää uutis-ten taustaa, muistuttaa lukijaa siitä, mitä hän oli jo unohtanut. Hyvän toimittajan suurin ystävä on aika, hänen suurin vihollisensa kiire. Karmein esimerkki siitä tuli viime keski-viikkona Ylen uutisstudiosta. Puoli yhdeksän uutislähetyksen alussa näytettiin ruudussa uutisotsikot. Haitin maanjäristys oli lähetyksen pääuutinen ja ruudussa luki "Chevalierin hirmuvaltio" ja jotain sen perään. Haitin historiaa käsiteltiin vasta myöhemmin enkä pys-tynyt hengittämään, kunnes Martti Rönkkö puhui isä ja poika Duvalierin hirmuvaltiosta. Mikä sai jonkun siellä studiossa sekoittamaan nimet? Oliko hänellä mielessä Maurice Chevalier, ranskalainen laulaja? Miten moka jäi päätoimittajalta huomiotta? Vika saatiin ajoissa korjattua, mutta kiire tappaa meidän muistimme... |
14.1.2010 Lähestymislupa Onko Suomea enää vuonna 2020? Uuden vuoden kynnyksellä suomalaisten xenofobia kasvoi noin satakertaiseksi. Kulttuuria, jossa muukalaisviha on niin olennainen osa, voi tuskin enää kutsua kulttuuriksi. Voi pyhä ironia, kun hämmentävän vuodenvaihteen päätteeksi Tony Halme teki oman ratkaisusensa! Suomen ensimmäinen julkkisrasisti kuoli Timo Soinin mielestä "rehtinä suomalaisena miehenä", yksinään ja luvattomalla pyssyllä. Kuka väitti, että Ibrahim Shkupoli ei olisi ollut suomalaistunut? Kuoleman jälkeen Halmeella on taas lukuisia kavereita. Toinen pitää huumeiden käyttöä, toinen alkoholia miehen romahduksen syynä. Entäs uhrin nyrkkeilyura? Eikö rullatuolissa roikkuva Mohammed Ali tule kenenkään mieleen? On olemassa maita, joissa nyrkkeily on kielletty, koska se aiheuttaa aivovam-moja. Miksei oteta niistä mallia? Mutta pahemmalta on vältytty. Ainakin toistaiseksi. Halmeesta ei onneksi tullut martyy-ria. Hänen kimppuunsa ei ole iskenyt kirkkaana päivänä keskellä suurkaupungin katua ulkomaalaistaustainen mies pistooli toisessa, puukko toisessa kädessä. Mies, joka viisitoista minuuttia kestäneen verilöylyn jälkeen olisi jättänyt ruumiin päälle viestin, jossa kysytään kenestä tulee seuraava uhri. Tämä oli hollantilaisen elokuvantekijän Theo van Goghin kohtalo. Hänen murhaajansa kirjoitti viestinsä arabian kielellä. Kysymys lienee siitä, kauanko enää kestää ennen kuin myös täällä Suomessa jonkun yksityisen maa-hanmuuttajan mitta tulee täyteen. Maan päättäjiä tämä kysymys ei vaivaa. Hallitus, oppositio ja muu porukka, jonka mielipidettä kuunnellaan tässä yhteiskunnassa, ei ehkäise kriisiä vaan hoitaa vain pahat jäljet. Myyrmanni, Jokela, Kauhajoki, Sello, jokainen joukkomurha tuli heille yllätyksenä, jokaisen tragedian jälkeen ei ole saatu perustettua mitään muuta kuin kriisikeskus. Entä muu kansa? Silloin kun eläimet ja metsät kärsivät, protesti iskee suoraan ongelman yti-meen. Milloin sitten hyökätään asekulttuurin juuriin eli asekauppoihin? Suomessa on 1,6 miljoona aselupaa ja vähän yli 100.000 oleskelulupaa. Espoon ampu-makohtauksen jälkeen keskustelu vedettiin hallitusjäsenten johdolla oleskelulupien myöntämis- ja valvontaprosessiin. Sen lisäksi, että aseen käyttö katsotaan suomalaisen kulttuurin osaksi, tämä tarkoittaa sitä, että. kaikki pysyvästi maassa asuvat ja veroja maksavat ihmiset ilman Suomen kansalaisuutta kriminalisoidaan. Ennen pitkää tämä johtaa suomen kulttuurin kuihtumiseen. Sillä lapsikin tietää, että kulttuuri, jolla ei ole vuorovaikutusta ulkopuolisten kanssa, ei ole enää kulttuuri. Suomen kulttuurin säillymiseksi ei kannata karkottaa vieraita pois vaan poistaa esteet, jotta vieraat voivat tutustua ja osallistua siihen kulttuuriin. Sellainen kulttuuri ei nosta itseään vieraiden yläpuolelle ikään kuin se olisi muita kulttuureita parempi, vaan kutsuu uutta porukkaa mukaan. Kulttuuri, jolla ei ole itsetuhoaikeita, antaa vieraille luvan tulla lähemmäksi ja sitten osaksi. |
07.1.2010 Strutsi-TV Suomi-TV ei tuo mitään uutta. Uuden kanavan nimi on sen ihmeellisin piirre. Olen syntynyt kulttuurissa, missä uuden tv-kanavan perustaminen herätti aina uteliai-suutta ja varsinkin keskustelua. Hollannissa hallitsi pitkään ehkä maailman oivallisin radio- ja tv-kanavien järjestelmä. Lupa harjoittaa radio ja tv-toimintaa annettiin niin sano-tuille mediayhdistyksille. Maasta löytyi kymmenkunta sellaista yhdistystä. Koko 1900-luvun ajan niitä perustettiin erilaisten maailmankatsomusten perusteella. Oli työväen ja porvarien yhdistys, katolilainen ja protestanttinen yhdistys, oli äärivasemmistolainen ja ääri-konservatiivinen yhdistys. Kolmella valtakunnallisella radio- ja tv-kanavalla näille yh-distykselle jaettiin lähetysaikaa niiden jäsenmäärän perusteella. Nuorena en siis maksa-nut tv- tai mediamaksua vaan -vapaaehtoisesti- lempimediayhdistykseni jäsenmaksua. Näillä eväillä radio ja tv tarjosivat sitä, mihin ne on joskus keksitty: tietoa ja keskustelua laidasta laitaan, täydellistä vuorovaikutusta tarjoajan ja kuluttajan välillä. Yhdistykset pro-filoituivat ideologioillaan, tyhjää viihdettä löytyi vain naapurimaan Saksan kanavilta. Järjes-tys säilyi, kunnes kaupallinen media tulivat mukaan 1990-luvun alussa. Uusi Suomi-TV ei tuonut uutta sisältöä. Jouduin katsomaan parikymmentä kertaa piilo-kameraohjelmaa nimeltä "Popcorn". Ja jouduin kuuntelemaan parikin kertaa samaa kes-kusteluohjelmaa, jonka nimeä tai sisältöä en edes muista. Uusi kanava ei herättänyt kes-kusteluakaan. Minua askarruttaa sen nimi. Touhun lähtökohtana on tarjota ohjelmia "ko-ko perheelle". Käytännössä se tarkoittaa sitä, että Suomi-TV:ssa ei näy väkivaltaa ja juo-pottelua eikä siellä kuulla kiroilua. Minkä ihmeen takia väkivallattomuus, raittius ja kiroi-lemattomuus liitetään Suomeen eli tähän yhteiskuntaan meidän ympärillämme, joka on Euroopan väkivaltaisin ja alkoholisoitunein ja missä monen asukkaan joka toinen sana on kirosana? Eikö sellaista kanavaa kannattaisi kutsua vaikkapa Bhutan-TV:ksi tai Sveitsi-TV:ksi? Tv:n tekijälle, joka ei siedä tätä väkivaltaista suomalaista yhteiskuntaa, jää vain kaksi mahdollisuutta. Joko hän muuttaa pois maasta (vaikkapa Bhutaniin tai Sveitsiin) tai sitten hän myöntää, että tämä yhteiskunta on mikä se on ja kokeilee saada sen siistim-mäksi tekemällä juuri siitä väkivallasta tv-ohjelmaa. Epäilen, että Suomi-TV:n porukka ei juuri halua myöntää tämän maan todellisuutta. Kanava tuo mieleeni tuo kuuluisa strutsin. Nimi Suomi-TV kuulostaa ikään kuin kanavaa katsottaisiin ulkomailla. Tai ikään kuin julk-kismaahanmuuttajat kuten Roman Schatz ja vuoden pakolaisnainen olisivat sen keksi-neet. Olematon nimi olemattomalle ohjelmalle, missä monikulttuurinen Suomi kuvitellaan leikkikentäksi. Itse tarjoaisin uussuomalaisena tv-tekijänä mieluummin kantaväelle peiliä. Tekisin vaikkapa Sofi Oksasen kanssa ohjelman, jonka nimi kuulostaa kaikille suomalai-sille tutulta. Ohjelmamme tulisi arki-iltana heti puoli yhdeksän uutislähetyksen ja urheilu-ruudun jälkeen. Näin ohjelmamme liittyisi sujuvasti ja tasa-arvoisesti Ylen ajankohtaisoh-jelmien sarjaan A-Studion, A-Zoomin, A-Talkin rinnalle. Minun ja Sofin tarjoamaa koostetta tästä yhteiskunnasta kutsuttaisiin A-Klinikaksi... |