Hämeenlinna-based newspaper Hämeen Sanomat was introduced to me by Johannes Ojansuu, a fellowteacher in Kaurialan lukio, in 1996-1997. He made an appointment for me with a charming female employee of HS, in the small towns best place, Piparkakkutalo, the peppercooky house.

My column was published every two months, in the series called Parkki, parking place. .

 

 

 

 

Sirpaleita Suomesta

(1.3.1997)

Kerran kuussa saan kotiini hollantilaisen sanomalehden. Luen siitä usein maahanmuuttajan kirjoittaman pakinan. Hän on musta mies ja homo. Siitä on kyse hänen pakinassaankin. Onko muualla -Hollannissa, Suomessa tai missä tahansa- toisia mustia ja homoseksuaaleja maahanmuuttajia, jotka eivät kirjoittaisi samasta aiheesta? Tuskinpa. Itse olen samalla tavalla vähemmistön jäsen ja minunkin täytyy tunnustaa, etten pystyisi kirjoittamaan pakinaa Suomesta tai suomalaisista.

Minulla on kaksi muutakin alankomaalaista suosikkipakinoitsijaa. Molemmilla on hyvin hollantilainen etunimi: Jan. Se kullostaa yhtä hollantilaiselta kuin kovien huumeiden käyttö. Etunimi on kovan ja tympeän kuuloinen, samoin kuin heidän sukunimensä: Blokker ja Mulder. Jan Blokker on historioitsija, ja hänet tunnetaan etenkin Hollannin siirtomaa-aikaa käsittelevistä tutkimuksista. Jan Mulder ei ole tutkija, hän tuskin kävi kouluakaan loppuun. Hänestä tuli kuuluisa siinä yhdessä asiassa mikä on tärkeätä Hollannissa: ammattilaisjalkapallossa. Sekä Mulder että Blokker ovat molemmat hyvin tunnettuja. Vuosien saatossa heidän käyttämänsä kieli on luonut aivan uutta sanastoa. Heille annetaan siitä tunnustusta eikä karisma karise yhtään, kun he keksivät uusia kirosanoja tai vihjailevat, että kuningatar on transseksuaali. Hollantilaisessa yhteiskunnassa jumalanpilkka tai monarkialle irviminen eivät ole enää mikään iso juttu.

Viimeksi joku pakinoitsija herätti huomiota laajemman yleisön keskuudessa silloin, kun pakinassa kehotettiin räjäyttämään pääministeri. Pommikehotuksen antajalta, joka oli kuuluisa kirjailija, evättiin suurin valtion antama kirjallisuuspalkinto. Hänen kehotukseensa ei kukaan vastannut mutta täytyy nostaa hattua sille tavalle, millä hän päätti uransa otsikoiden maailmassa. Hän oli parin vuoden ajan kirjoittanut hollantilaisten pakinoitsijoiden Mekkaan: maan toiseksi suurimman sanomalehden, Volkskrantin, etusivulle. Pakinoita riitti siihen päivään asti kunnes Hollannin parlamentti piti vuonna 1984 päättää saako USA puolustaa maatamme uhraamalla meidät ja muuttamalla Reinin suistoalue ydinaseiden käyttökohteeksi. Pakinoitsija kirjoitti äänestyspäivänä, että jos Hollanti myöntyy tähän, hän ei kirjoita enää yhtään pakinaa. Mies piti lupauksensa ja se pakina jäi hänen viimeisekseen.

Tarinan myötä voimme pohtia hieman tarkemmin sananvapauden näkyviä rajoja. Eikö olekin niin, että rajat ovat olemassa etenkin ulkopuolisia kirjoittajia varten? Missään päin maapalloa katto ei ulotu taivaisiin asti, mutta epäilen, että minulla se on lähempänä maata kuin teillä. Tuskin minua vankilaan heitetään tai karkotetaan, jos kirjoittaisin, että Esko Aho ansaitsi pommin osakseen. Sellaista kynänlipsausta ei myöskään käsiteltäisi parlamentin erikoisistunnossa. Minä en kuitenkaan onnistuisi viehättämään lukijoita, vaan päinvastoin he vieraantuisivat minusta. Te tuntisitte itsenne loukatuksi ja katsoisitte, että toimintani on Suomen "sisäisiin asioihin" puuttumista.

Entä ne uutiset, joita pitäisi laventaa pakinoiksi asti? Pakinan ja uutisen suhde riippuu pakinan ilmestymistiheydestä. Kirjoitetaanko sitä päivälehteen vai kuukausijulkaisuun? Ilmestyykö pakina tässä lehdessä joka päivä vai vain kerran viikossa? Onko viikottainen pakina lauantain vai maanantain lehdessä? Lauantain pakina eroaa hiton paljon maanantain vastaavasta. Lukijatkin ovat erilaisia. Tai ainakin heidän mielenlaatunsa. Maanantaina lehden lukeminen on osa työntekoa, kun taas lauantaina se niiveltyy vapaa-aikaan. Maanantain lehdet ovat ohuita; inhottava muistutus siitä, että perjantaina taaksemme jättämä maailma on inhottava paikka. Maanantain lehdet ovat lisäksi täynnä urheilua ja sitä inhoaville lehti on entistä tympeämpi.

Minun pitäisi kirjoittaa tälle palstalle joka toinen kuukausi. Siksi pakinani eivät voi liittyä ajankohtaisiin uutisiin. No, se helpottaa. Eräs ongelma on nimen omaan, etten saa vielä koko kuvaa päivittäisistä uutisista Suomessa. Lukunopeuteni suomen kielellä ei ole riittävä.. Lehden lukeminen tai radion kuunteleminen vaatii laajaa sanavarastoa ja toimittajan aaltopituudelle asettumista. Ehkä sekoitan yleisönosaston kirjeet tai TV-ohjelmien arvostelut satiiriseen pakinaan? Jos Saku Koivu onkin kuuluisa kirjailija, jota en tunne? Lopujen lopuksi, lehti maksaa Suomessa, ja paljon. Ainoa kansallinen iso (ja siksi arvovaltainen) sanomalehti julkaisee vain mainoksia etusivullaan, joten minun on joko ostettava se tai luettava se pankissa.

Kaikkeen liittyy lisäksi perspektiivi. Minä olen ulkopuolinen. Olen Blokkerin tavoin historioitsija mutta en tunne Suomen historiaa. Suomalaisen kulttuurin tunnen yhtä sirpalemaisesti kuin täällä tunnetaan Turun eteläpuolen tai Lappeenrannan itäpuolen tapahtumat. Tieto siitä, mitä "tuolla jossain" tapahtuu, tulee teille kotimaisesta mediasta. Minä taas saan tiedon Suomen tapahtumista -uskokaa tai älkää- ulkomaisista radiolähetyksistä! Käsitykseni Suomen "sisäisistä asioista" on siksi kansainvälisen näkökulman värjäämä samalla tavalla kuin teidän käsityksenne Euroopan ja muun maailman asioista suodattuu kansallisen linssin kautta.

 

Kuulustelu

(3.5.1997)

Kun kaksi toisilleen tuntematonta suomalaista kohtaa, he kysyvät mistä toinen on kotoisin. Oletko sinä Tohmajärveltä? Vai Pohjanmaalta? Tämä on kuitenkin vain muodollinen kysymys. Aivan kuin oven raottaminen. Se on kutsu keskusteluun, ei sen kummempaa. Tälläinen kommunikointi on tyhjänpäivästä elleivät sitä seuraa toiset, vähän persoonallisemmat kysymykset. Kun minä tapaan täällä jonkun ensi kertaa, niin minultakin kysytään mistä minä olen tullut. Tämä ei kuitenkaan useimmiten ole rituaalinomainen keskustelunavaus vaan koko kohtaamisen pääaihe.

Joillekin minä olen vain outo isänmaani tai käsittämätön äidinkieleni. Todennäköisyys sille, että keskustelu suuntautuisi käsittelemään sitä, mitä tunnen isääni tai äitiäni kohtaan, on olematon. Kommunikaatio on tässä tapauksessa hyödytöntä, koska minä tiedän, mistä tuo toinen on kotoisin eikä minulla ole mahdollisuutta kysellä hänen vanhemmistaan. Se ovi ei aukene minulle.

Pakolaisen statuksen omaavat maahanmuuttajat tuntevat itsensä alastomiksi tällaisen "kuulustelun" edessä. Kuvittele miltä tuntuisi, jos tohmajärveläinen kysyisi vaasalaiselta, että onko hän ollut vankilassa kotikaupungissaan. Pakolainen joutuu kohtamaan tällaisia kysymyksiä täysin tuntemattomilta ihmisiltä. Pakolaiset ovat ikään kuin pakotettuja kertomaan negatiivisia asioita siitä maasta, jonka he jättivät taakseen. Heistä tuntuu, etteivät he voi puhua hyvistä muistoista, koska heidän ei pidä horjuttaa sitä asemaa, mikä heille on myönnetty. He ovat pakolaisia ja siksi heidän on täytynyt kärsiä "siellä jossain".

Tässä vaiheessa alkuperäisen asukkaan ylemmyydentunto alkaa tehdä tuhojaan orastavan ihmissuhteen nujertamiseksi. Tulokasta täytyy "pohjustaa". Hänhän on hyvin todennäköisesti "köyhä" ja "takapajuinen". Tärkeätä ovat erot -eivät samankaltaisuudet- näiden kahden ihmisryhmän välillä. Kyseessä on ylempiarvoisen kääntyminen sääliä herättävän alempiarvoisen puoleen. Maahanmuuttajaa on syytä neuvoa, koska hän on nyt tullut dominoivaan kulttuuriin.

Eräs surullinen ilmaus toisen kulttuurin ylivallasta on rasismi. Tarkoitan tällä ihmisten laittamista yhteiskunnan marginaaliin heidän erilaisen ulkonäkönsä vuoksi. Mielestäni suomalainen rasismi on juuri tätä ortodoksista lajia. Muualla maailmassa ihmiset sekoittuvat toisiinsa enemmän kuin koskaan historian aikana, ja rasismi näkyy yhä enemmän poliittisen, uskonnollisen ja kulttuurisen ylemmyyden tunteina toisia kohtaan. Ihonväri tai kieli eivät välttämättä enää ole niitä päällimmäisiä asioita, vaan kyse on jaosta mies-nainen tai kristitty-muslimi, ja sellaisen seikan vuoksi sinulta voidaan riistää ihmisarvo ja työ, ja sinut voidaan leimata rikolliseksi.

Suomalaiset ovat valkoista ja he puhuvat harvinaista kieltä, mikä eristää heidät muusta maailmasta. Siksi he suhtautuvat ylemmyydentuntoisesti värillisiin ihmisiin, joiden elämää he eivät ymmärrä. Pääosin asia on näin, vaikka on todettava, ettei venäläisillä ja virolaisilla maahanmuuttajillakaan täällä hauskaa ole. Idän suunnalta tulevat maahanmuuttajat ja turistit kohtaavat varmaan jokaisen kuviteltavan ja muutaman muunkin ennakkoluulon: ovathan he "köyhiä" ja "takapajuisia".

Niin, yhä tällä 20. vuosisadalla mustalaiset ja tropiikin asukkaat kohtaavat sen hilpeän rasismin, mikä täällä vallitsee. Heidän täytyy tottua ihmisten tuijotukseen, ja siihen, että lapset huutelevat heille. Tiedän muutamia tuttuja, jotka tulivat Lähi-Idästä ja heiltä kysyttiin, osaavatko he käyttää hammasharjaa. Jouduin myös olemaan paikalla, kun pakolaiset pakotettiin laulamaan suomen kielen kurssilla "Kaunis olet syntymämaani". Heidän oletetaan sulautuvan suomalaiseen kulttuuriin mahdollisimman nopeasti, kun taas tieto heidän kulttuuristaan jää olemattomaksi.

Itse en ole pakolainen enkä kohtaa rasismia suoraan. Silti tunnen oloni samalla tavalla kiusaantuneeksi, kun minulta kysytään "mistä sä tulit?" Mitä minun pitäisi muka kertoa Hollannista? Minä en saapunut tänne dominoivaan kulttuuriin, vaan tulin tänne kulttuurista, joka dominoi teitä. Useimmille teistä se on paratiisi: Eurooppa. Tulini ajoittui yhteen EU-kansanäänestyksen kanssa, ja muistan kuinka joku huomautti ivallisesti: "Nyt kun ongelmiamme ei enää ratkota Tukholmassa tai Moskovassa, me haemme turvaa Brysselistä." Juuri siltä minustakin tuntuu.

Jos EU on jossain olemassa, se on juuri täällä, reuna-alueilla. Täällä se näkyy joka päivä uutisotsikoissa. Täällä uskotaan siihen. Siksi sillä on valtaa tässä maassa. Se oli juuri Suomessa, missä minä kuulin ensimmäisen suoran radiolähetyksen EU-parlamentin istunnosta Brysselistä, Luxembourgista tai Strasbourgista (en minä tiedä missä se parlamentti sijaitsee!).

Mutta entä jos "minun" Hollantini siellä "minun" Euroopassani ei olekaan se sama, minkä Maikki Kiviharju-Wiebenga kuvailee useasti Helsingin Sanomassa? Entä jos minä en pidäkään kuningattaresta, tulppaaneista ja naapureistani ranskalaisista? Jos onkin niin, että hollantilainen huumepolitiikka on minun mieleeni? Ja jos olenkin tyyppi, joka ei jaksa innostua "Hollannin talousihmeestä", vaan piikittelee, että köyhyyden lisääntyminen tekee ihmeestä melko epädemokraattisen?

Luultavasti uudet tuttavani olisivat yhtä vaivautuneita vastauksistani kuin minä heidän kysymyksistään. Minä tuskin pyydettäisiin peremmälle.

 

Burengerucht

(5.7.1997)

Yhtä asiaa en suostu ymmärtämään tässä maassa. Miksi minun pitäisi kärsiä naapureistani, kun niitä on vain 16 henkeä neliökilometriä kohden? Tulen sentään ylikansoitusta Rein-joen laaksosta ja olen tottunut, että naapureita on yläpuolella, alapuolella, oikealla, vasemmalla ja sen kapean kadun toisellakin puolella. Yhden neliökilometrin säteellä on minulla ollut naapureita 187 eri maasta. Siitä seuraa tietenkin ongelmia, mutta ajattelin niiden ongelmien poistuvan, kun muutan Suomeen. Luulin, ettei suomen kielessä ole edes vastinetta sanalle "burengerucht". Vähän samaan tapaan kuin bushmanneilla ei ole sanaa "jää" eikä eskimoilla sanaa "pensas", niin ajattelin, ettei Suomessa ole naapureita halveksivia ilmauksia, koska naapureita ei pahemmin ole. Nyt tiedän paremmin. Tosin en ole varma, kokevatko suomalaiset burengeruchtin kovinkaan kiusallisena asiana.

Jokainen maa tuottaa omanlaatuisensa poliitikot, joiden urakehitys riippuu toisten alistamisesta. Yksi syy Hollannista lähtööni oli jumbojetin romahtaminen taloni nurkille, kaikkein niiden 187 erimaalaisen sekaan. Se tapahtui vuonna 1992. Viisi vuotta myöhemmin tehtiin lopultakin päätös rakentaa Amsterdamin uusi lentokenttä Pohjanmereen. Hollantilaisia politiikoja eivät kuitenkaan ajaneet tähän päätökseen väittämät siitä, että vuoden 1992 katastrofi voisi toistua, vaan yksinkertaisesti taloudelliset syyt. Suomessa vastaava kapeakatseisuus näkyy "Elli Rehnin seikkailuissa". Ensin hän oli Tupperware-agentti ja sitten hän osti Hornetit, jotka vainoavat ja vaarantavat tuhansien elämää Pirkanmaalla. Niiden desibelien myötä saamme symbolisesti kuulla Rehnin presidenttiehdokkuudesta.

Rehnin makrotason töykeydelle löytyy vastaava käytöstyyli siitä pienestä suomalaiskylästä, jossa asun. Sikäläiset mikrotason ihmiset eivät ole ehdokkaana mihinkään ja he tyytyvät ostamaan vain viinaa. Samapa tuo, jos se siihen jää. Vastatulleet naapurit alkoivat kuitenkin väkivaltaisiksi juotuaan niitä viinoja. Alkoholin lisäksi he näyttivät nauttivan lääkkeitä. He nahistelivat keskenään öisin muista ihmisistä piittaamatta. Vaimoni alkoi huolestua pienen vauvamme puolesta, ja minä pelkäsin mitä seuraava väkivallanpurkaus tuo tullessaan, sillä Suomessa näyttävät olevan samantyyppiset aselait kuin Belgiassa tai USA:ssa: ei käytännössä minkäänlaisia. Lopulta aloimme valvoa öisin, odotellen seuraavaa kahakkaa, kirkumista ja huutoja, ja sitä harhautunutta luotia.

Sitten väkivalta kohdistuikin suoraan meihin, koska olimme tehneet valituksen vuokranantajalle. Autonrenkaamme viilleltiin, talonmiestä ahdisteltiin ja paikallisessa kapakassa kiersi huhu, että meidän asuntomme tultaisiin polttamaan. Minua puhuteltiin "neekeriksi" (!), joka piti "hoitaa pois". Meidän oli aika muuttaa. Miten muka voimme taistella mielipuolia vastaan aivan yksin? Karmeinta olikin toisten kyläläisten ja viranomaisten täydellinen välinpitämättömyys. Vuokranantajakin oli vain kopioinut meidän valituksemme ja lähettänyt sen kyseisille naapureille ilman mitään kommenttia hänen taholtaan. Mikään järjestö tai edes poliisi ei tullut väliin. Vaikka Suomessa ei tunnu olevan sanaa tämänkaltaiselle terrorismille, niin nyt tiedän sitä löytyvän Suomestakin. Ehkä sanan keksimisellä ei ole niin väliäkään, mutta sillä on, että alkoholismiin puututtaisiin aktiivisemmin.

Suomalaista alkoholismia voisi verrata hollantilaiseen huumeidenkäyttöön. "Hollantilaisessa" elämässäni huumeidenkäyttäjät kuuluivat katukuvaan. He olivat hiljaista väkeä, joka eli eristettyä elämäänsä yöaikaan. Joillakin heistä oli liikaa lemmikkikoiria, joista he eivät pystyneet pitämään kunnolla huolta. Eläinten huono kohtelu oli kuitenkin ainoa epäsosiaalinen piirre heidän käyttäytymisessään. Voiko tämän perusteella päätellä, että hollantilaiset heroiinin, kokaiinin, LSD ja vastaavien käyttäjät eivät tuota niin paljon harmia naapureilleen kuin suomalaiset alkoholistit? Tämä idea ansaitsisi Hollannin valtion vientipalkinnon.

Järkevän huumepolitiikan myötä on Hollantiin syntynyt kolmenlaisia huumeidenkäyttäjiä. Ensimmäisen ryhmä on melko näkymätön. Siihen kuuluu meidän kaltaisiamme tavallisia ihmisiä, joilla on perhe ja työ, ja jotka satunnaisesti lähtevät "matkalle". Se auttaa heitä rentoutumaan tai käyttämään luovuuttaan. Lukemattomat liikemiehet ja taiteilijat käyttävät tätä mahdollisuutta. Ja heillä on rahaa tehdä se. Skaalan toisessa päässä olevat suurkäyttäjät voidaan erottaa jopa maantieteellisesti. He asuvat suurkaupunkien "punaisten lyhtyjen" alueella ja hankkivat rahaa huumeiden ostoon ryöstämällä ja varastamalla. Tai prostituutiolla. Hollantilaiset välttelevät näitä alueita iltaisin. Turistien olisi syytä tehdä samoin. Alueiden kaunista arkkitehtuuria kannattaa ihailla vasta päivänvalossa, kun huorat ja narkkarit ovat nukkumassa. Lämmintä, turvallista ja vapaata rakkautta molemmat sukupuolet saavat kyllä ilmaiseksikin Holannin tuhansista kahviloista.

Hollantilaisen huumepolitiikan kärki on kohdistettu väliin jäävän keskiryhmään. Heidät erotetaan rikollisista aineksista antamalla heille huumeet vapaasti saataville. Seuraavassa vaiheessa heidät integroidaan uudestaan yhteiskuntaan: he asuvat pienissä yhteisöissä eri puolilla maata. Siellä heistä pidetään huolta: lääkärit, psykiatrit ja sosiaalityöntekijät tarkistavat heidän terveytensä säännöllisesti ja tarjoavat heille parannusohjelmaa. Hoitoonohjattujen tuleville naapureille ilmoitetaan etukäteen heidän tulostaan ja he ovat tiiviissä yhteydessä sosiaaliviranomaisiin koko hoidon ajan. Huumeiden väärinkäyttäjiä ei lähetetä täysin yksin pienille maaseutupaikkakunnille. Se tie ei johda mihinkään. Mahdollinen kriminaali toiminta tulisi aina erottaa aineen väärinkäytöstä. Riippuvuuden hankkiminen kuuluu suorastaan ihmisoikeuksiin. Riippuvuus jostain -oli se sitten tupakka, alkoholi, pelaaminen tai naisten iskeminen- voi olla kiusallista, mutta se ei ole rikos niin kauan kuin se ei vahingoita toisia.

 

Ranskalainen visiitti

(6.9.1997)

Eräs ystäväni asuu Ranskassa. Hän ei ole syntynyt siellä niin kuin ei hänen vaimonsakaan, mutta perheen kolme poikaa ovat. Ystäväni on syntynyt paikassa, jossa kohtaa kolme maata: Hollanti, Saksa ja Belgia. Hänen äitinsä on saksalainen, mutta hänen isänsä vietti miehuusvuotensa natsivankilassa. Ystäväni opiskeli filosofiaa Amsterdamissa ja muutti Ranskaan viisi vuotta sitten. Hän on maanviljelijä. Hän yritti elättää itsensä myös opettamalla saksaa, mutta ranskalaiset eivät olleet siitä kovin kiinnostuneita.

Tämä yksinkertainen kertomus matkasta halki ajan ja paikan on tarina Euroopasta. Siinä nähdään kahden maailmansodan halkoma Eurooppa ja siirtolaisten Eurooppa. Se kertoo myös tarinaa modernista joukkotyöttömyydestä Euroopassa, jossa ihmisten tulevaisuudenodotukset ovat murentuneet. Ja se paljastaa meille sen tosiasian, ettei yhtenäistä Eurooppaa ole sittenkään olemassa. "Eurooppa" koostuu lukuisista käsityksistä: ranskalainen käsitys, saksalainen käsitys, kreikkalainen tai hollantilainen tai suomalainen käsitys.

Näin saadaan kuva Euroopasta, joka ehkä inspiroi saksalaista kirjailijaa Kurt Tucholskya:

Mistä Eurooppa on ylpeä

Tämän maanosa on ylpeä itsestään

Ja sillä on syytä ylpeillä

Euroopassa ollaan ylpeiltä

Saksalaisuudesta

Ranskalaisuudesta

Englantilaisuudesta

Ettei olla saksalaisia

Ettei olla ranskalaisia

Ettei olla englantilaisia

Miksi ranskalaisten pitäisi opiskella saksaa? He saavat matkustaa aika pitkään ennen kuin törmäävät kulttuurisokkiin. Itään saa matkustaa Moldaun rannoille ja etelään voi mennä Norsunluurannikolle asti, ja kaikialla puhutaan jotain latinan johdannaista. Jokainen kai muistaa, että ranska on vain latinan murre. Vähän historiaa oikaisemalla voidaan sanoa, että Caesar ei valloittanut Galliaa vaan ikuinen Rooma antautui Asterixille. Pierre Bourgeois -tai Hassan Al-Hakem jonka isä tai isoisä tuli lahden yli Tunisiasta tai Algeriasta- ei näe mitään vikaa siinä, että kymmenottelun ranskalainen hopeamitalinainen on kotoisin Zairesta tai jostain muusta entisestä siirtomaasta. Menneen ajan häpeä on taas kerran käännetty päälaelleen ja se on tullut osaksi omaan grandeuria.

Ranskalaisten civilisation ei kohdannut kilpailut ennen kuin ranskalaiset muuttivat pohjoiseen tai länteen. Silloin tuli ongelmia. Heti Brestin jälkeen englannin kieli otti valta-aseman ja Brysselin kaduilla ranska joutui kivaaseen taistoon flaamin kanssa. Entä sitten ranskalaisten toinen valtti, viinin juominen, jossa kiteyttyy ranskalainen savoir-vivre? Brittiläiset likoavat teen parissa ja jenkit hukuttautuvat viiskiin tai vielä pahempaan aineeseen. Kolme kertaa viimeisen 127 vuoden aikana on ranskalais-saksalanen Zusammenprallung horjuttanut ideaa yhtenäisestä Euroopasta. Strasbourgin/Strassburgin kaupunki on rakennettu Maginot-linjan raunioille. Kaupungin pormestarilla on saksalainen nimi, sen asukkaat puhuvat saksaa. Nämä saksalaiset arvostavat hyvää viiniä ja tekevät sitä itsekin. Se on oluen jälkeen mitä parhain juoma.

 

Ei Diana, vaan Irene

(8.11.1997)

Olen kyllä listalla mutta en tiedä millä sijaluvulla. Siitä olen varma, että lankomies on korkeammalla kuin minä. Luulisin, että hän on jossain ensimmäisten kahdensadan joukossa. Viime vuosisadan loppupuolella sukuni menetti nimensä "van"-etuliitteen. Suvun kotikylä Wassenaar yhdistetään yhä suureen rahaan mutta minun esi-isieni oli pakko myydä aristokraattinen arvonimensä rahan puutteessa. Siskoni mies omistaa yhä omansa. Hänellä on arvonimi -paroni- ja oikeus luovuttaa tuo arvo vaimolleen tai pojalleen. Siksi siskoni on paronitar ja minä olen jonkheerin, jonkinmoisen lordin eno.

Listassa, josta oli aiemmin puhetta, on kyse oikeudesta -tai velvollisuudesta- nousta Hollannin valtaistuimelle. Minä olen kaukana kärjestä tuolla listalla ja sisksi olen vapaa perinteistä ja protokollista eikä minun tarvitse pelätä kruunajaisten osumista kohdalleni. En ollut paikalla, kun Diana meni naimisiin Charlesin kanssa, en seurannut minkälaisia juoruja pariskunnasta kerrotaan eikä minulle tullut kyynel silmään, kun prinsessan taru päättyi. Se on mielenkiintoista, mitä lankomies mahtoi ajatella Dianan valtanoususta ja tuhosta.

Siskon aviomiehineen osallistuu nimittäin hyvin säntilisesti hollantilaisen aristokratian vuosittaisiin kokouksiin. Minusta tuntuu, että siskonmies halveksi Walesin prinsessaa. Hän nimittäin ymmärtää sen, minkä tämä nuori neito kieltäytyi ymmärtämästä. Että aristokratian ainoana tehtävä on pitää itsensä hengissä. Siskonmies ei ole huolissaan rahasta tai tulevista kruunajaisista. Häntä valvottaa vain se lista. Ja juuri sen vuoksi valtakunta on hänenlaisiaan varten.

Spencerin tytöstä tuleekin mieleen, että oletteko koskaan tavanneet prinssi Clausia, Hollannin kuningattaren aviomiestä? Claus von Amsberg -"von" on samaa kuin "van" saksaksi- kärsii virallisen selityksen mukaan Parkinsonin taudista. Clausin televisioesiintymiset ovat kuumaa kamaa Hollannissa. Kun hän ilmestyy ruutuun, niin katsojat ovat vakuuttuneita, että kyseinen ohjelma tehdään -120'C lämpötilassa. Claus on kuin pystyynjäätynyt. Yksikään lihas ei liikahda, yksikään hermo ei liiku hänen kasvoissaan. Claus on pelkkä ruumis, lihamöhkäle. Kaikki tunteet ovat jättäneet hänet jo vuosia sitten.

Claus ei ole kuitenkaan kuollut, vaan jotain vielä vakavampaa. Hän on päättänyt olla jossain muualla. Vaimonsa ensimmäisinä hallitsijavuosina Claus ilmaisi julkisesti epäilyjä omasta asemastaan ja roolistaan. Hän koetteli pari kertaa rajojaan. Silti hän tuntui rakastavan perhettään tai ainakin hän koki puhelinseksin tarpeettomaksi. Hän ei myöskään kärsinyt anoreksiasta ja bulimiasta muiden kuninkaallisten tapaan. Claus vain ajatteli, että hänen on parasta vetää zombien naamari kasvoille, jotta pääsisi irti siitä kaikesta.

Minä säälin Clausia. En aio kuitenkaan heruttaa kyyneleitä, kun hän tulee tunnelinsa päähän. Hän ei ansaitse sitä. Hän ei ansaitse ihailua, mikä on muutenkin hyvin harvoin tuleva tunne. Sitä voi osoittaa vain sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka ovat ottaneet riskejä. Sellaisia riskejä, joissa voi menettää kaiken paitsi itsekunnioituksensa. Ei sen paremmin Diana Spencer kuin Claus von Amsbergikaan ole ottaneet sellaisia riskejä. He eivät sanoutuneet irti siitä kaikesta. Onko olemassa yhtäkään kuninkaallista, joka olisi tehnyt niin?

On ilo todeta, että sellainen tapaus löytyy samaisesta suvusta, joka omistaa Hollannin. Kyseessä on kuningatar Beatrixin nuorempi sisar, Irene. Hänellä olisi ollut oikeus kantaa kruunua, jos Beatrix ei olisi siihen kyennyt. Tämä oikeus kuitenkin otettiin häneltä, kun hän rakastui espanjalaiseen prinssiin. Kruununriistoon oli ainakin kaksi syytä, enkä tiedä kumpi niistä oli painavampi. Ensinnäkin kyseinen prinssi taisteli Francon fasistista hallintoa vastaan. Toiseksi hän oli katolinen.

Irene van Lippe-Biesterfeld -arvonimen lisäksi häneltä riistettiin kuninkaallinen Oranje-suvun nimi- päätti liittyä prinssin ja hänen taistelunsa rinnalle, ja he perustivat perheen. Syistä joita Irene ei halunnut koskaan paljastaa julkisesti, hän erosi prinssistään. Ehkä kaveri turhautui, kun kilpaileva suku valtasi Espanjan kruununistuimen. Voi myös olla, että rakkaus vain kuihtui pois. Joka tapauksessa Irene päätti jättää prinssin ja Espanjan, vaikka saman tien menikin hieno arvonimi ja paljon etuoikeuksia. Hän sanoutui irti kaikesta.

Irene palasi Hollantiin ja muutti Rotterdamin hämäriin esikaupunkeihin, paikkaan jota ei voi millään lailla verrata Kensingtonin palatsiin tai Espanjan jalosukuisten elinympäristöön. Irene vierailee sukunsa luona vain yksityisissä tilaisuuksissa. Hän ei ole antanut yhtäkään haastattelua paluunsa jälkeen. Sen vuoksi luulen, että hänestä kuullaan seuraavan kerran vasta kun hän on kuollut. Haluaisin olla läsnä hänen viimeisellä matkallaan. Toivon totisesti, että lämmin "espanjalainen" aurinko lämmittäisi sitä tilaisuutta.

Ja että hänen Marokosta tai Turkista kotoisin olevat naapurinsa ihmittelisivät, miksei hän koskaan kertonut olevansa todellinen prinsessa.

 

Kehä kolmosen jälkeen

(31.1.1998)

Kaikki kunnia Hämeenlinnan poliisivoimille, mutta Steen Christensenin vangitsemisen oli kuitenkin hesalaisten kulttuuriteko.

Minun rikosrekisteriäni ei voi lainkaan verrata Christensenin vastaavaan. Kiinnostukseni miestä kohtaan ei siis johdu ammattikateudesta. Sitä paitsi olen yleensä kiinnostunut vain poliitisista syistä tehdyistä rikoksista. Eikö olekin kiehtovaa lukea niistä harvoista terroristeista, jotka ovat selvinneet läpi myrskyisten vuosien? Minun nuoruuteeni 1970-luvulla kuuluivat Japanin, Länsi-Saksan ja Italian Punaiset armeijakunnat. Joka kerta kun näen Nelson Mandelan tai Jasser Arafatin ajattelen, että heillä oli vain vähän parempi onni kuin Ulrike Meinhofilla tai Carloksella.

Christensenin poliittiset motiivit olivat kuitenkin olemattomat ja siksi hänen tekemisensä ei pahemmin kiinnostanut. Silti mietin, että yrittikö hän tehdä täydellisen rikoksen? Vai yrittikö hän tavoitella liikoja? Muistan erään vastaavanlaisen tapauksen, joka herätti kohua Hollannissa. Kymmenen vuota sitten maan suurimman elintarvikeketjun omistajan veli kidnapattiin. Lähes vuoden ajan kidnappaaja onnistui lypsämään suuria rahasummia ilman että häntä tai uhria löydettiin. Vasta kun etsinnät oli lopetettu tuloksettomina, ilmaantui ryöstäjä poliisille ja näytti heille uhrin jäännökset.

Miksi hän antautui, vaikka hänen panttivankinsa oli kuollut jo kolme päivää kidnappauksen jälkeen ja Hollannin poliisi jo lopettanut etsintänsä? Hän halusi tunnustusta sille, että oli tehnyt täydellisen rikoksen. Hän oli nero ja hän halusi muidenkin sanovan sen. Meidän Christensenimme näyttää sitä vastoin olevan lapsenraiskaajan tasoa; hänen teossaan mitään kehuttavaa. Eikä hänen rikoksensakaan ollut millään muotoa täydellinen. Christensenin pako taas oli täysin onneton yritys. Suoraan sanoen kaveri ei edes näyttänyt olevan pakosalla.

Lähes joka puolella maailmaa väkivallan monopolin murtaminen katsotaan rikokseksi. Mutta Tanskalainen ystävämme ei viitsinyt edes lähteä maasta sen jälkeen kun tilanne oli riistäytynyt käsistä Helsingissä. Ja se hämmästyttää minua. Tiesikö Christensen, että poliisi oli päässyt hänen jäljilleen? Luultavasti ei. Eihän hän osannut sanaakaan suomea. Voi harmi! Nimesi on kaikkien huulilla ja joka paikassa radiossa ja televisiossa. Kaikki tietää missä sinut nähtiin viimeksi mutta sinä et ole lainkaan selvillä missä mennään...

Christensen kai luuli olevansa turvassa heti kun juna oli mennyt Pasilan ohi. Luulen, että hänen silmissään Riihimäki oli jo täysin keskellä ei-mitään, joten hän saattoi hypätä pois seuraavalla asemalla ja kirjoittautua hotelliin. Minusta citykulttuuri on syypää Christensenin harhaiseen ajatteluun. Voi olla. että kohtalo leikki julmaa peliä ja Helsingissä ollessaan hänen korviinsa tarttui vain yksi tieto Suomesta. Suomalaisille se oli pelkkä vitsi, mutta ulkomaalaisille täyttä totta:

Lappi alkaa kehä kolmosen jälkeen.

 

Suomen Belgia

(11.4.1998)

Vietin viime viikonlopun Virossa. Olin suomalaisseurassa ja matkan mielenkiintoisin osuus oli tarkkailla miten he suhtautuivat Viroon ja virolaisiin. Minä olin turisti mutta he olivat naapureita. Mikä maa olisi minulle kuin Viro heille?

En ole koskaan käynyt Brittein saarilla. Kanaalista pääsee tunnelin kautta ja Amsterdamista on vain tunnin lento Lontooseen, mutta minä suren jo ennalta Englannin slummeja ja epäilen, että fish and chips ei ole mieliruokaani. Oikeastaan britit eivät ole kenenkään naapureita. Heidän EU-kapinansa ja tunnettu konservatisminsa on luontopohjaista. Pelkkä H2O on syynä siihen, että Lontoo ja muu maailma eivät tule aina toimeen keskenään. Britit ovat saaristokansaa. Ja he ovat ylpeitä siitä.

Virolaiset saattavat myös olla ylpeitä mutta eivät taatusti asu saarella. Viroa ei voi myöskään verrata Saksaan. Monet teistä varmaan ajattelevat, että hollantilaiset suhtautuvat saksalaisiin niin kuin te venäläisiin. Onhan se totta että Saksa on iso maa meistä itään ja joskus saksalaiset voivat olla aika kiusallisia. Siihen aikaan kun Saksa oli yhä kahtiajaettu, kerrottiin Hollannissa seuraavaa vitsiä: "Saksa on ihana maa. varsinkin kun niitä on kaksi."

Mutta sen enempää yhtäläisyyttä Kremlin ja Berliinin välillä ei ole. Sillä saksalaiset eivät koskaan jätä mitään puolitiehen. Heidän sotansa ovat totaalisia ja niin ovat myös tappiot. He eivät koskaan katso taaksepäin. Keisareitakaan he eivät alkaneet muistella yhä uudestaan vaan hylkäsivät ne kerralla. Viimeinen keisari rahdattiin Hollantiin, minne hän unohtui loppuelämäkseen. Vuosien 1917-18 jälkeen venäläiset olivat neuvottomia yli 70 vuoden ajan. Saksalaiset taas vaihtoivat Rosa Luxemburgin Adolf Hitleriin valon nopeudella.

Jäljelle jää siis Belgia. Suhtaudunko minä Belgiaan samoin kuin te suhtaudutte Ruotsiin tai Norjaan?

Minun nähdäkseni Norjalla on Pohjoismaista vähiten yhteyksiä teihin. Björn Dählien satunnainen voitto voi nostattaa joitain tunteita mutta muuten Norja on tyhjä läntti Utsjoesta pohjoiseen. Belgian nykyjumala on Norjalle aikamoinen piru. Belgian olemassaolon edellytys on Euroopan unioni, jota Norja taas halveksii. Sama pätee Ruotsiin, joka siten vahvistaa perifeeristä asemaansa suhteessa Brysseliin. Belgiassa on hollantilainen vähemmistö, mutta sitä ei syrjitä. Päinvastoin, siinä missä ruotsinsuomalaiset saavat tapella oikeuksistaan, viihtyvät rikkaat hollantilaiset Belgiassa aivan kuin Björn Borg Monacossa.

Viro on Suomelle tunnetila. Siihen kuuluu sääliä, sympatiaa ja ylemmyyden tunnetta. Tallinna kutsuu kenraali Ehrnroothin 80-vuotispäivälleen koska muista maista ei kukaan halunut tulla. Viron symbolina maassamme on surullisia Viro-keskuksia, minne voi tuoda vanhat tavaransa ja olla tyyttyväinen itseensä. Suomi tarvitsee Viroa ja se on ainoa syy miksi Viro nousee aina tuhkasta. Pieni naapuri edustaa Suomelle kaikkea sitä mitä se itse säästyi. Viro muistuttaa teille kuinka ankara historia voi olla.

Teillä kahdella on myös yhteisiä salaisuuksia. Teidän kieltänne ei ymmärrä kukaan muu kuin te. Tarvitaan Jörn Donner sanomaan, että Viro kaksikielinen maa. Viron viehätys piilee paljolti sen joustavassa ja rennossa, suorastaan slaavilaisessa ilmapiirissä. Tämän ilmiön haittapuolena on laiskuus ja likaisuus. Mutta heimoveljenne syyttävätkin näistä ilmiöistä "venäläistä" vähemmistöään.

Viro on teille se mitä Belgia on hollantilaisille.

Belgia on olemassa vain sen vuoksi, että naapurit voivat sääliä sitä ja tuntea itse olevansa parempia. Belgian kansallinen mestariteos on syystäkin Hugo Clausin "Belgian suru". Me hollantilaiset saatamme sylkeä Belgian suuntaan mutta muilla ei ole lupa tehdä niin. Samoin kuin suomalaiset sympatisoivat viron kieltä, niin myös flaamia ymmärtävät vain hollantilaiset. Vain he näkevät jotain huvittavaa paikannimissä Mol tai Hoei tai sellaisissa nimissä kuten Andre De Nul tai Patricia Kaas. Belgia on paska paikka, kalvinistisen Hollannin Eedenin puutarha. Maan viehätyksen kääntöpuoli -korruptio, Dutroux'n lapsiuhrit- on taas "ranskalaisen" vähemmistön syytä.

 

Litmania

(19.6.1998)

Olen ollut jo vuosia Suomessa ja tiedän, että suunnistin oikeaan paikkaan. Täällä pohjoisessa minua kohdellaan etelän lahjana. Ihmiset pitävät minua kuumaverisenä ja kadehtivat minun vilkkauttani. Hollannissa oli ja on toisin. Hollantilaisten maamiesteni keskuudessa olen ujo ja flegmaattinen tyyppi. Kaikki on niin suhteellista. Eräs hollantilainen ystäväni asui Italiassa muutaman vuoden. Keski-Euroopassa hän edusti äärimmäisen eteläistä naistyyppiä: kookas, tummasilmäinen ja hieman viiksekäs. Välimeren alueella hän taas oli esimerkki pohjoisen frigidistä neidosta.

Jari Litmanen teki oikean liikkeen, vieläpä kahdesti. Hän suunnisti kohti jalkapallokulttuuria, jossa hänen taitojaan arvostetaan. Eikä hän yrittänyt mennä yhtään sen etelämmäksi. Hän on täydellinen kärkimies, joka pelaa joukkueensa eteen, ja siksi hän sopii hollantilaistyyliseen "totaaliseen jalkapalloon". Italiassa tai Espanjassa Litmanen pelaisi yksinään ilman pelikumppaniensa tukea. Eivät myöskään yleisö tai lehdistö innostuisi hänestä. Hysteeriset väkijoukot ja päivittäiset lehdistökonferenssit tekisivät hänestä koti-ikävää potevan häviäjän.

Hollanti sopii Jarille. Sekä jalkapallon että muun yhteiskunnan puolesta. Sen jalkapalloyleisö ja lehdistö eivät ole liian julmia. Hänen menestymisensä salaisuus on siinä, ettei hän tunnu suomalaiselta. Hollanti ja sen jalkapallosarja ovat värikkäitä sulatusuuneja, ja koska Litmanen puhuu sujuvaa Amsterdamin slangia, hän ei erotu joukosta. Siksi hän on korvaamaton maansa lähettiläs. Suomi ei merkitse Hollannissa sisua, saunaa ja Sibeliusta vaan viinaa, kylmää ja vaaleita naisia. Jari ei symbolisoi mitään niistä.

Silti Litmanen menettää jotain, kun hän ei muuta Madridiin tai Milanoon. Mitä alemmaksi kartalla mennään, sitä enemmän jalkapallo on elämäntapa. Se muuttuu runoudeksi, se on elämän tarkoitus. Viileästä Hollannistakin jo löytyy jalkapallolle ja kirjallisuudelle omistautunut lehti. Jokainen vakavasti otettava hollantilainen kirjailija on kirjoittanut jotain jalkapallosta. Haluatteko kuulla minun suosikkini jalkapallo-aiheisista runoista?

Ne jotka kaatuivat

nousivat

huutaen

haudastaan

Runo syntyi Muenchenissä vuoden 1974 Maailmanmestaruuskisojen loppuottelussa, sen jälkeen kun Hollanti oli ottanut 1-0 johdon Länsi-Saksaa vastaan. Varsinainen II maailmansodan uusinta. Yhä tänä päivänä Hollanti janoaa ensimmäistä maailmanmestaruuttaan (Muenchenin ottelu päättyi Saksan voittoon 2-1), mutta runon auneus säilyy entisellään. Koska kyse on Hollannista, ei tuosta ottelusta.

Mutta miten voi jalkapallon ja kaunokirjallisuuden liitto Espanjassa? Näin kirjoitti El Pais 1990-luvun ehkä merkittävämmästä ottelusta, kun Real Madrid kohtaisi Ajaxin Mestareiden liigassa kaksi vuotta sitten: "Ensimmäisen puolen tunnin aikana Ajax loi linjojen ja kuvioiden universumin, ja me tarvitsemme monta vuosisataa ja 1.600 uskontoa ymmärtääksemme niiden merkityksen maailmankaikkeudelle."

Silloin Litmanen ansaitsi paikkansa espanjalaisessa kaunokirjallisuudessa. El Mundo oli aivan ällistynyt: "Litmanen. Kauneus on hänelle arkipäivä, tehokkuus elämäntapa, hänen urheilullinen olemuksensa julistaa kuningas Jalkapallon valtaa. Miksi Litmanen ja Suomi eikä Espanja? Mitä pahaa me olemme tehneet maailmalle, kun meitä rangaistaan Kubalan ja Di Stefanon kaltaisten ruusujen piikeillä? He olivat kukkia, joita rakastimme, kunnes huomasimme niiden petollisuuden."

Pohjoinen kylmäpäisyys on ehkä antanut Litmaselle ylivertaisen pallosilmän ja muut ominaisuudet, joilla on voitu rakentaa upea ura heikoille lihaksille. Mutta kylmäpäisyyskään ei pelasta Jaria viestiltä, joka oli espanjalaisessa AS-lehdessä:

"Rakkauskirje on jo postissa."

 

Hirtetään lähimpään puuhun

(29.8.1998)

Ajatukset palaavat lapsuuteen, kun Indonesian edesmenneen hallitsijan Sukarnon tytär Megawati Sukarnoputri tavoittelee isänsä menettämää valtaa. Hetken ajan Sukarno hallitsi minunkin maailmaani.

On kesä 1965 jälkikolonialistisessa Hollannissa. Pieni poika pienessä kaupungissa, tapahtumat ovat niin vieraita että minulla ei ole mitään keinoja pysyä niiden tasalla. Rumpuryhmän jäsenenä otan osaa illan marssikulkueeseen. En ole koskaan ennen ollut niin kaukana kotoa näin myöhään. Onneksi jotkut marssiojoista ovat samalta luokalta.

Kuinka jännittävä kesäyö onkaan, peipot laulavat ja lukemattomat hyönteiset peittävät joen. Meillä on raskat univormut ja koko pitkä matka on marssittava tahdissa. Mutta itkeekö Bertie, palopäällikön poika joka oli aina niin ilkeä minulle, äitiään pelkästä väsymyksestä?

Meidän mukanamme on vain yksi aikuinen. Hän on vanginvartija. Hänen poikansa on myös marssilla ja hän kertoi, että isä vangitsi ainakin yhden tappajan joka päivä. Joka keskiviikkoilta vanginvartija kouluttaa meitä. Aikaisemmin tänä iltana hän lähetti parhaan kaverini, Hennen, kotiin. Henne halusi itsepintaisesti pitää silmänsä auki rukouksen aikana.

Vanginvartija haluaa meidän laulavan marssin aikana. Outoja lauluja sotilaista, joilla ei ole tarpeeksi syötävää. Yksi laulu kertoo Saksasta. Olen ylpeä kun tiedän missä Saksa on. Hennen isä ajaa suuria kuorma-autoja Saksan läpi. Seuraava laulu kuuluu näin:

Mitä me tehdään kun Sukarno tulee

Hirtetään se lähimpään puuhun

En tiedä kuka Sukarno on ja mistä hän tulee ja miksi. Me kävelemme pitkin joenranta, jota reunustavat toistensa kaltaiset lehdettömät puut. Kylmänäaikana sellaiset puut ilmestyvät sumusta täysin yllättäen. Kesällä ne eivät vaikuta yhtään niin pelottavilta. Minusta on mukava katsoa iltataivasta puun läpi, aivan kuin kaleidoskoopista. Tänään näin kuitenkin Sukarnon hirtettynä puussa ja kaikki on sumuista.

Kolmenkymmen vuoden kuluttua tajuan, ettei Bertien isä ollut palopäällikkönä, ja vankilasta oli tullut oikeustatalo ja vanginvartijasta vahtimestari. Hennen isä oli pelkkää kuvitelmaa, hän ei tiennyt isästään mitään. Tiedän nyt kuka tappoi Sukarnon. Muisto ottaa vain osan vastaan ja muistojen täytyy ansaita paikkansa siellä.

Indonesia ja Sukarno ansaitsivat...

 

Hollantilaisenglantilaissuomalaisia ajatuksia

(7.11.1998)

Tämä teksti -suomi- ei ole omaani. Saan kiitosta sen elävyydestä ja sujuvuudesta, mutta kiitokset kuuluvat kääntäjälleni. Koska hän ei osaa hollantia, hän kääntää tekstini englannista. Minun englannistani. Minun englantini on ruostunut käytön puutteessa, en löydä millään sopivia sanoja ja kieliopista ei ole tietoakaan. Mutta se on käyttökelpoinen kieli Suomessa. Ja käyttöä vartenhan kieltä tarvitaan.

Englanti on nykyisin pakollinen oppiaine Suomessa alaluokkien jälkeen. Englantilainen opetus on tulossa yhä suositummaksi myös ala-asteella ja lastentarhoissa. Englannin taidolle on suurta hyötyä, jos kieleen törmää jo varhaisessa vaiheessa.

Minun englanninopettajani olivat John ja Paul, tohtori Rossi sekä Rodney Harrington. Beatles ja Peyton Place. He tutustuttivat minut englannin kieleen kauan ennen kuin ryhdyin lukemaan sitä koulussa. Englanti oli jo silloin portti siihen sosiaaliseen elämään, jossa elin 1960-luvun lopulla.

Nykyään on suorastaan outoa elää ympäristössä, missä en voi kuulla tai lukea saksaa enkä ranskaa, ellen näe sen eteen paljon vaivaa. Englannin suhteen on toisin. En tarvitse mitään erityiskanavaa televisiooni tai postia kaukaisesta Euroopasta. Englannin kieli on vallannut keskeisen aseman tässä yhteiskunnassa. Siitä minä en pidä.

Opetustilanteen ulkopuolella englannilla operoiminen ei ole välttämättä hyödyllistä. Oppilaille on toki eduksi, jos juutalaisten kansanmurhasta puhuu joku keskieurooppalainen opettaja, jolloin luonteva väline Suomessa on englanti. Sama koskee vaikkapa Saksan kirjallisuuden opiskelua. Mutta niin ei pidä tehdä englannin opiskelemisen vuoksi.

Englanti on suomalaiselle opittu kieli, ei äidinkieli jolla tunteita ilmaistaan. Kun opettajana on joku angloamerikkalainen yksilö, se parantaa oppimistulosta huomattavasti. Tietenkin sopiva ikä ja oppimismotiivi ovat hyvänä apuna. Kuitenkin englannin hallitsemisessa on ihmisellä naurettava pakkomielle täydellisesti osaamisesta, ja tämä johtaa "natiivien" eli angloamerikkalaisessa kulttuurissa kasvaneiden opettajien massamittaiseen rekrytoimiseen.

Jos aikoo kirjoittaa kolumnin The Timesiin ilman kääntäjän apua tai suunnittelee uusiseelantilaisen vaimon ottamista, silloin on englannin kielen hallitseminen tarpeen. Aniharvat meistä kuitenkaan lukevat Timesia ennen lukioikää. Pääosa suomalaista ei koskaan törmää australialaiseen tai opi tietämään, että Guardian on erinomainen brittilehti.

Toisen kielen täydellinen oppiminen vaati aikaa. Huipputason kurssit vedetään intensiivikursseina, ja ne sopivat hyvin ihmisille, joiden päämäärä on Wall Streetilla. Mutta 6-16-vuotiaille lapsille jokainen tunti, jonka he viettävät "vieraan kielen sisällä" , vie heitä kauemmaksi heidän omasta kielestään. Tätä negatiivista kehitystä edesauttaa se, että kaikki natiivit englannin kielen opettajat eivät ole maahanmuuttajia.

He viettävät vain osan vuodesta Suomessa eikä heillä ole kunnon kosketusta täkäläiseen yhteiskuntaan ja kieleen. Ja juuri silloin kun lapselle tulee tärkeäksi toisetkin vanhemmat omien vanhempien rinnalla, he kohtaavat aikuisia, jotka eivät ymmärrä lapsen äidinkieltä. Se on surkea juttu yhteiskunnassa, jossa sosiaalisten ongelmien ydin - valtavan heikko itsetunto- johtuu nuorten ja muidenkin kyvyttömyydestä kuunnella toisia ja puhua toisten kanssa.

 

Alankomaiden yläluokkaa tapaamassa

(23.1.1999)

Martti mumisi vaimolleen paluumatkalla Hollannista: "Mieluummin näen painajaisia Uosukaisesta ja Rehnistä..."

Olen syntynyt hollantilaisessa monarkiassa ja presidentti-instituutio on minulle sen verran vieras, etten aina ymmärrä miksi kansalaiset eivät pidä presidenteistään. Ehkä en myöskään ole tarpeeksi suomettunut nähdäkseni mikä Ahtisaaressa on vikana.

Minusta pienen maan presidentin on järkevää viettää valtaosa työajastaan ulkomailla. Kun keskiverto eurooppalainen kuulee sanat Sibelius, sauna ja sisu, hänelle tulee mieleen Ruotsi, ryssä ja riettaus, ja sen vuoksi on hyvä, että maanne on siunattu sellaisilla kansainvälisesti arvostetuilla poliitikoilla kuten Ahtisaari, Lipponen tai Hautala.

Ja on turha luulla, että presidentti nauttii matkustamisesta. Hän palasi juuri Hollannista ja voin vakuuttaa, että Hollantiin matkustaminen tähän aikaan vuodesta on inhottavaa puuhaa.

Hollantilaisten mestarimaalarien töissä voi näkyä lunta ja jäätyneitä kanavia, mutta ne taulut onkin kerätty satojen vuosien ajalta ja niissä on monta muutakin omituista asiaa. Ehdin viettää 35 talvea Hollannissa ja korkeintaan viisi niistä tuntui talvelta. Tyypillinen tammikuu Hollannissa tarkoittaa tuulta, 8 asteen lämpötilaa ja reipasta räntäsadetta.

Jos Hollantiin on pakko matkustaa, niin sinne kannattaa mennä viikonloppuna. Perjantai-illasta eteenpäin hollantilaiset hymyilevät ystävällisesti ja näyttävät rennon ja vapautuneen puolen maastaan.

Ahtisaarien oli pakko olla siellä työaikana, ja se on varattu Hollannissa vain työntekoa varten. Kaikki osallistuvat "24-tunnin talouden" pyörittämiseen. Se tarkoittaa ankaraa kiirettä ja tehokkuutta.

Tämän vuoksi Martti ja Eeva tapasivat vain joutilasta yläluokkaa. Maan rikkaimman rikkoutuneen perheen: kuningatar Beatrix sekä prinssit Claus ja Willem IV. Siinä on hengetön äiti, vaimoton aviomies ja isätön poika.

Paikalla oli myös pääministeri Kok, jota sanotaan man tylsimmäksi mieheksi. Tämä "Hollanti Oy:n kirjanpitäjä" johtaa maataan kuin liikeyritystä. Kok on syntyisin Rotterdamista, ja se on luultavasti ainoa syy, miksi suomalaiset kävivät sielläkin. Yleensä Rotterdamiin ei lähetetä edes koiraa vierailulle. Se on kaupunki, joka on täynnä Kokin tapaisia miehiä ja jossa sataa aina.

Rotterdam on kuin Hollannin tammikuu.

 

Kalle Oraaanen!

(20.3.1999)

Tapahtui 25 vuotta sitten Hollannissa. Stadionilla oli silloin pelkästään seisomapaikkoja, joten sinne piti tulla ajoissa. Varsinainen ottelu oli vain pieni osa päivän riemukkaista tapahtumista. Aamujuna oli ahdettu täyteen juhlivia jalkapallofaneja. Illallinen syötiin kiinalaisessa ravintolassa, jonka omistaja oli "meikäläisten" väreissä.

Hollannin liigaa pelataan elokuusta toukokuuhun ja monet peli-illat ovat vetisiä ja kylmiä. Kannoin mukanani pientä Joseph Guy-pulloa, josta naukkailin kunnes en enää jaksanut nostaa kättäni. Tuntien seisomisen jälkeen veri on paennut jaloistani ja noussut päähäni. Vierustovereilla on käynyt samoin, ja niin myös kentälläkin.

Ottelu on tullut käännekohtaansa. Yhtäkkiä pelaajien soolot käyvät älyttömiksi ja pallot osuvat väärään jalkaan. Toiset alkavat tuntea kolhut, joista he eivät hetki sitten välittäneet. Valmentajat hermostuvat, pelaajat pyytävät vaihtoa. Juuri sellaisella hetkellä vierasjoukkue voi iskeä. On aivan kuin kaikki pidättäisivät henkeään. Juuri kun kotijoukkue tarvitsee tukea eniten, yleisö hiljenee ja vain poliisikoirien haukunta kuuluu stadionilla.

Yksi pelaaja herättää mielenkiintoni. Hän seisoo ja tuijottaa valonheittimiin. Aivan kuin maalivahdeilla on tapana silloin kun oma joukkue on 5-0 johdossa ja peliä käydään kaukana toisen pään rangaistusalueella.

Aluksi luulin, että hän oli pahasti eksyksissä, siis tosiaan pulassa. Hän näyttää siltä, ettei kaipaa ainoastaan vaihtoon vaan myös sohvaa ja omaa Joseph Guy-pulloa.

Mutta se oli vain ensivaikutelmaa.

Hetken päästä tajusin, että hän ei ole ollenkaan niin ymmällään kuin muut pelaajat. Häntä kiehtoo tämä hetki. Hän ei ole uupunut vaan varuillaan. Hän kuuntelee hiljaisuutta. Aivan kuin jostain päämme yläpuolelta -loogikan vastaista marraskuisessa Hollannissa- kuuluisi yksinäisen linnun sirkutusta.

Tämä on elävin muisto Kalle Orasesta, joka pelasi FC Twenten puolustajana silloin kuin joukkue oli 1970-luvun alussa Euroopan huipulla. Vain tänän ainoan kerran Oranen kiinnitti huomioni, vaikka hän ei edes koskenut palloon. Muutoin hän oli niin huomaamaton pelaaja, etten saa edes mieleeni miltä hän näytti. Hän oli vain pelaaja muiden joukossa, luotettavana ja näkymätön.

Kyseinen tapahtuma palasi mieleeni vasta kun tulin Suomeen. Silloin tajusin, että Kalle Oranen oli suomalainen. Eräs syy minkä takia hänen suomalaisuutensa jäi minulle Hollannissa hämäräksi on se, että hollantilaiset eivät koskaan oppi lausua suomalaisnimiä. He sanovat Helsinki, Lipponen ja Litmanen. Ja Kalle Oranen oli siis Kalle Oraaaanen.

Toinen syy minkä takia Orasen suomalaisuutensa paljasti minulle heti Suomeen tulessani on se, että täällä on paljon Kalle Orasia. Ihmisiä joissa ei ole mitään erityistä tai merkillepantavaa, paitsi että he ovat hiljaisuudessa kuin kotonaan.

 

Deja-vu

(15.5.1999)

Hollantilaisena minulla ei ole montakaan mielikuvaa jääkiekosta tai kokoomuksesta. Mutta kun Harri Harkimo nappasi hyppysiinsa myös jalkapallojoukkue PK-35:n, tuli mieleeni vastaava tapaus Hollannista. Paikka on Zwolle, kaupunki josta FC Jokerit hanki ulkomaalaisen tähtensä, Martin Reyndersin.

Zwollella ja Helsingillä on hollantilaisesta näkökulmasta jotain yhteistä. Kun täällä puhutaan Lapin alkavan Kehä kolmoselta, pitää keskivertohollantilainen Zwollea porttina takahikiälle. Helsingissä on samanlainen status hollantilaisten silmissä.

Zwollen paikallinen jalkapallojoukkuekin loistaa keskinkertaisuudellaan. Ajax on tosin saanut Zwollessa kerran kunnolla takkiin, mutta tämäkin tapaus on vuodelta 1978. Kerhon nimi on PEC. Se äännetään lähes samoin kuin PK. 1980-luvun alussa PEC nousi Hollannin pääsarjaan ja vuonna 1982 se sijoittui jopa kuudenneksi.

Tuonna kesänä klubin osti Eimer "Muna" Eiberink, kuten miesten liiketuttavien keksken nimitettiin. Hahmo tuo väistämättä mieleen Harri "Pippeli" Harkimo. Eiberink oli tarmokas mies Harkimon tavoin. Hän laajensi investointinsa nimeksi PEC Zwolle '82 ja osti ja myi joukkueelisen verran pelaajia ja valmentajia.

Miehen toimintatarmon merkkipaaluksi jäi Zwollen pikkupallokentän "remontti".

Pääkatsomon puupenkkien yllä olevaa katosta jatkettiin molempien maalien taakse. Siihen katos sitten kummallisesti päättyikin. Valokuvissa näyttää siltä kuin rakentaminen olisi jäänyt puolitiehen.

Eiberink antoi vaatimattomasti oman nimensä tuolle rakennelmalle. Seuraavina vuosina PEC Zwolle '82 taisteli pudotuspaikkalla ja teki mahalaskun vuonna 1986. Kaksi vuotta myöhemmin tuli konkurssi: ei Eiberinkille vaan PEC Zwolle '82:lle.

"Muna" vetäytyi liiketoimintaan, mutta 400 uskollisen kannatajan rahoilla ja tuella klubi onnistui säilyttämään peliluvan. Uuden klubin nimeksi tuli kursailematon FC Zwolle ja se pelaa enstiseen malliin riskitöntä ja varmaa peliöön ykkösdivisioonassa.

Pallokentän katoksen rakennustyötkin saatettiin kunniallisesti päätökseen.

 

Remontti

(10.7.1999)

Hollannissa ei vieläkään ilmesty sunnuntailehtiä. Viimeinen yritys tehtiin kymmenen vuotta sitten. Mutta turhaan. Vaikka kotimaani on täysin maallistunut, seitsemännellä päivällä on yhä erityinen asema. Mutta mitä ihmettä suomalaiset puuhaavat sunnuntainakin?

Suomalaiset eivät ole kovin mietiskeleväistä kansaa. Mihin tahansa kellon- tai vuodenaikaan ärjyvät koneet ja haalariasuiset ihmiset täyttävät maiseman. Ensin luulin, että täällä tehdään töitä kellon ympäri. Myöhemmin tajusin, että autojen korjaus, uuden katon laitto tai puiden leikkaaminen on heidän harrastuksensa. Siksi sunnuntai on täynnä moottorisahojen ja paukkaavien vasaroiden ääniä. Suomalaiset eivät asetu alas lukemaan kirjaa. Eivätkä lähde kävelylle. Tai uimaan. He haluavat tehdä uuden tuolin tai korjata entisen. Metsät ovat heille rallirata, ja joka lammikko tarvitsee muutaman veneen. He haluavat tuntea itsensä maajusseiksi tai mäkisiksi.

Vaaleissa on kyse sanoista. Houkuttelevista sanoista. Esimerkiksi sana 'ruisleipä' on epäilemättä joillekin suomalaisille kokonainen maailmankuva. 'Remontti' sopii myös siihen tarkoitukseen. "Remonttiryhmä"-sanassa on kiehtova sävy. Ihmiset toistavat tuota sanaa itselleen ja rullaavat ärrää tehokkaasti. Saman tien he alkavat uneksia kiiltävistä nauloista, juuri leikatusta pensasaidasta ja moottorisahasinfonian äänistä. Poliittinen tulkinta näille tunteille sopii heidän suuhunsa. Verot alas ja Karjala takaisin.

Maailma on kuin puutarhatyöt sunnuntaiaamuna...

 

Kuin keidäs erämaassa

(4.9.1999)

Juominen ja kaikki siihen liittyvät toiminnot on kielletty tässä maassa. Kyseinen tosiasia näkyy hyvin suomalaisten pubien olemassaolossa. Ne eivät yksinkertaisesti saa näyttäytyä pubeina. Jos ulkomaalainen ei ole tarkkana, hän luulee ohittaneensa rautakaupan.

Ennen ajattelin, ettei pubeja ole täällä lainkaan. Kävin lukemattomissa pizzerioissa ja kebab-paikoissa ja aina jouduin poistumaan pettyneenä, sillä niissä oli töissä joko vaaleita savolaisia tai aito native cook. Seuraavaksi törmäsin paikkoihin, joissa saa syödä mutta ei juoda. Nekin toistivat itseään. Suomalaiset pubit ovat kuin täkäläinen maisema. Tai jokapäiväinen elämä. Aina sitä samaa ja aina samat ihmiset. Niissä törmää joko ikääntyneihin hemmoihin tai nuoriin opiskelijoihin ja työttömiin, mutta harvoin eri ikäryhmiä näkee samassa pubissa. Jos ei kuulu kyseiseen ryhmään, tulee äkkiä kiire päästä pois. Sitä tyhjentää tuoppinsa pikaisesti ja astuu saman tien kadulle.

Pitkän etsimisen jälkeen olen löytänyt sen mitä etsinkin.

Tosin se paikka ei tuo mieleeni mitään sellaista mihin olen tottunut Keski-Euroopassa. Yksi osa siitä on täysin lasin ympäröimä. Yläreunaa kiertävät rullaverhot, mutta jostain syystä niitä ei koskaan pidetä alhaalla, kun minä käyn siellä. Asiakas kokeekin istuvansa viereisen kodinkoneliikkeen tiloissa. Paikka on silti täynnä elämää. Syykin siihen on selvä. Sieltä saa halvalla hyvän aterian mutta sinne voi myös pysähtyä pelkälle tuopilliselle. Siksi se houkuttelee lounastajia viereiseltä poliisi- ja oikeustalolta sekä toisenlaisia kulkijoita, jotka koukkaavat iltapäiväoluelle tien päässä olevan Alkon kautta. Juoppo ja poliisi, opiskelija ja elektroniikkaliikkeen omistaja, kaikille löytyy oma tuolinsa.

Kukaan ei häiritse toisiaan ja lopuista pitää huolta paikan äitihahmo. Jos joku nostaa ääntään liikaa, emännän katse riittää vaimentamaan puhujan. Jos lasin sisältö loiskuu lattialle, hän vain laittaa kätensä lanteilleen ja menee etsimään siivousvälineitä. Ketään ei ajeta pois ja jokainen on tervetullut. Kiire on tuntematon käsite tässä keitaassa. Minäkin syön ateriani loppuun ja luen lehden, ja vielä senkin jälkeen jään istumaan paikalleni. Siotten tilaan oluen ja nautin elämästä ympärilläni...

 

Huumeet vai vapaus?

(30.10.1999)

Toivoni on Pentti Karvosessa. Ei siksi, että olisin narkkari. Toivon "huumelääkärin" näyttävän tälle yhteiskunnalle, ettei riippuvuus ole rikos. Karvosen oikeusjuttu tuo mieleen oman taisteluni Sannen puolesta.

Paikka oli Amsterdam, syksyllä 1983. Asuimme kurjassa opiskelija-asunnossa ja jätimme osan vuokrasta maksamatta koska taloa ei korjattu. Omistaja pysyi voiton puolella majoittamalla huumekoukussa olevia. Heidän vuokransa maksoi sosiaaliturva. Pahemmassa jamassa olivat laittomat maahanmuuttajat. He olivat irtolaisia, joiden nimiä ei löytynyt mistään papereistä. Yksi heistä oli Hampurista tullut Sanne.

Hän oli lojui kolme päivää, kunnes kaksi kissat alkoivat huutaa nälkäänsä. Yritin saada naapureita auttamaan, että ne kolme saisivat syötävää. Eräs saksalainen tarjosi apuaan sillä ehdolla, että Sanne suostuu ottamaan suihin. Sanne pelkäsi kahta asiaa: prostituutiota ja sitä, että hän ei saisi metadonia. Tätä Karvosenkin jakamaa "tekohuumetta" oli tarjolla rekisteröityneille huumeriippuvaisille. Loput saivat aineensa tohtori Woutersin kaltaisilta lääkäreiltä.

Tohtori Wouters oli 83-vuotias. Hän antoi osan rahoista takaisin: "Sinulla on elämä edessä, poika. Osta tytölle uusi hattu!" Mutta Sanne ei halunnut ostaa mitään. Käytyään kirjakaupassa hän ojensi minulle takkinsa sisältä Erich Frommin kirjan "Rakastamisen taide".

Kevät 1984. Lakimiehen neuvosta naapurini laittoivat maksamattoman vuokraosuuden pankkitilille. Minä kuitenkin katsoin parhaaksi, että se raha meni Sannen auttamiseen. Omistaja ja vuokralaiset sopivat jutun, ja vuokralaiset maksoivat velkansa. Minulla ei ollut rahaa ja velkani muuttui vankeudeksi. Syytin omistajaa siitä, että hän majoitti narkkareita mutta jätti heidät oman onnensa nojaan. Hän vain kohotti kulmakarvojaan ja sanoi: "Se saksalaislutka taisi maksaa sinulle luonnossa..."

Tammikuu 1985. Kadotin Sannen. Vierailin vanhassa osoitteessa, ja lopulti joku muisti, kuka Sanne on. Hän oli kuollut viikkoa aiemmin, uudenvuodenaattona. Löydettiin ulkoa kuoliaaksi paleltuneena juotuaan liikaa viinaa.

Huumeeton maailma on illuusio. Emme pääse eroon alkoholista, uhkapeleistä, vallasta tai rahasta - kaikkeen voi syntyä riippuvuus. Silti se on yksilön valinta, josta tulee rikollista vasta kun toiset alkavat siihen puuttua. Tämä vuosisata on nähnyt monia yhteiskuntia, jotka ovat perustuneet illuusioille. Ne olivat totalitaarisia yhteiskuntia. Valinta tehdään huumeettoman ja vapaan yhteiskunnan välillä.

Karvonen ansaitsee vapautensa.

 

Joulukuu on kuukausista pisin

(24.12.1999)

Näin siirtolaisen näkökulmasta joulu on kiireinen mutta myös hämmentävä kuukausi. Päiviä tuntuu olevan joulukuussa kaksi kertaa enemmän kuin se mihin olin tottunut Hollannissa. Eikä joulukaan ole sellainen mihin olen tottunut. Itsenäisyyspäivästä puhumattakaan.

Joulu tässä maassa on monopolistisen kirkon aikaansaannosta: muoto päihittää sisällön. Syömistä ja juomista harrastetaan ylenmäärin muttei toki yksin. Joulu ei ole uskonnollinen niitti vaan perhejuhla. Eikä sinulta kysytä haluatko kuulua perheeseen. Joulun viettäminen muistuttaakin luterilaista kirkkoa, joka uskonnon sijasta keskittyy olemaan massojen liike. Jokainen on mukana sijoittamassa roponsa, ellei sitten kiellä sitä kirjallisesti kolme kertaa. Monokulttuurisen yhteiskunnan moraalinen jatke.

Jouluaattoa vastaan minulla ei ole mitään, päinvastoin. Kotimaassani se ei ole vapaapäivä ja lahjojen saaminen on aina mukavaa. Hollantilaiset tosin antavat lahjat jo 5. päivä Sinterklaasin päivän aattona. Sinterklaas eli Pyhä Nikolaus, Myyran piispa 300-luvulta, oli suosittu joulupukin edeltäjä Euroopan lapsille. Tänään häntä ei juhlita paljon muualla kuin Alankomaissa. Sinterklaas on lasten ystävä mutta häntä juhlivat aikuisetkin. He antavat toisilleen salaperäisiä lahjoja joiden kätköpaikka selviää mahdollisimman pitkän runon riimeistä.

Hollantilaiselle seuraava päivä on työpäivä mutta minä voin lukea runoja yöt läpi ja nukkua myöhään Suomen itsenäisyyden kunniaksi. Muulla tavalla en itsenäisyyspäivää vietäkään. Lipun nosto salkoon, kansallishymnin soittaminen ja menetetyistä alueista puhuminen ei ole oikein luppoa hollantilaisiin. Se kuulostaa liian saksalaiselta. Vuosien varrella olen silti oppinut arvostamaan kuolleiden muistamista. Loputtomat kynttilärivit haudoilla ja talojen ikkunoissa on upea näky lumisessa maisemassa.

Täällä pimeän keskellä valo on upea symboli. Hollannissa ei ole pimeää mutta siellä on ahdasta ja ihmisillä aina kiire. Siksi siellä sodan uhreja muistetaan kerran vuodessa kahden minuutin hiljaisuudella.

 

Kohti erämaata

(12.2.2000)

Tulevana perjantaina paikallispankimme sulkee lopullisesti ovensa. "Pääkadun" toisella puolen olevan kyläkaupan pitäjän on tarkoitus vastata pankkipalveluista tulevaisuudessa. Epäilemättä hän tekeekin sen.

Jo kahden vuoden ajan olemme lähettänet kirjeemme Arton pulleiden käsien kautta. Hän käyttää prosessiin paljon aikaa ja vaivaa. Ison miehen täytyy nousta kassakoneen ääreltä ja viedä kirje punnitusta varten vaimolle, joka myy tiskin takana makkaroita.

Palattuaan sieltä Arto alkaa kaivella postimerkkejä piilostaan. Ensin hän joutuu siirtämään sivuun lukemansa Ilta-Sanomat ja sitten hän tonkii viimevuotisten joulukoristeiden alta ruskean laatikon, johon postimerkit on piilotettu.

Ja taas mennään Leena-vaimon luo. Vaikka EU on pohjimmiltaan hollantilainen keksintö, Arto silti ihmettelee, että kuuluuko Hollanti Euroopan unioniin. Mutta väliäkö hällä. Heikko Eurooppatuntemus on laajalle levinnyttä näillä nurkilla ja joka tapauksessa kirjeilläni on tapana mennä jonnekin.

Tulevaisuudessa rahan nostaminen käy yhtä hitaasti ja käteen tulee ryppyisiä seteleitä. Mutta pitäähän se kyläläiset toimeliaina, ja piilotyöttömyys ei niin pistä silmään. Ensin suljettiin posti, sitten meni pankki ja julkinen liikenne, ja lopulta on Arton ja Leenan vuoro.

Näin toteutuu unelmani. Pääsen asumaan erämaahan. Siksi minä Suomeen tulinkin. Jäljellä on vain se yksi este: Helsinki. Ei paikka sinänsä vaan jatkuva puhe siitä.

Itse en ole käynyt kahteen vuoteen Hämeenlinnan eteläpuolella ja korviani ärsyttää, että tässä maassa puhutaan koko ajan maan ainoasta "Citystä". Suomalaisten puhe cityelämästä on yhtä naurettavaa kuin lumesta keskusteleminen Madagaskarilla.

Kerran eräs hämeenlinnalainen toimittaja kysyi minulta, mitä pidin hänen kaupungistaan. Hän tietenkin toivoi kuulevansa kohteliaisuuksia. Mutta minä totesin: "Suomalaiset kuuluvat metsiin. Jokainen kaupunki mihin he muuttavat, muuttuu erämaaksi."

Hämeenlinna on surkea paikka, jonka torilla ei elä mikään mutta supermarketit ovat sydämellisyyttä tulvillaan. Helsingissä asiat ovat vielä pahemmin. Eräs suuri haittapuoli on sen rautatieasema.

Ei missään eurooppalaisessa kaupungissa ole rakennettu moista rumilusta aivan keskustaan. Koska rautatieaseman ympäristössä on vain autioita rakennuksia ja asfalttia. Siksi Berliinissä on Bahnhof Zoo, Pariisissa Gare du Nord ja Brysselissä Midi. Siellä asema on keskustan ulkopuolella.

Helsingissä keskusta on aseman takapihaa.

 

Olutta ja elintilaa

(1.4.2000)

Kaikki vanhemmat haluavat laittaa rajoja niille, joista he kokevat olevansa vastuussa. Heillä on kuitenkin taipumus sekoittaa rajat normeihin. Kuudentoista ikäisenä kukaan ei tee valintoja loppuelämää silmällä pitäen. Vaikka nuorisolle asettaisikin rajoja, ei saisi rajoittaa sitä tilaa minkä he tarvitsevat omien arvojensa luomiseksi. Se tila voi olla kirjaimellinen: ympäristö missä he viettävät aikaansa.

Kuka ei kärsisi masennuksesta suomalaisessa koulurakennuksessa? Minä kärsin lukiossa, jossa oppilaillani ei ollut neliömetriäkään omaa tilaa. Kaiken lisäksi ainoa hetki sosiaaliseen kansakäymiseen -lounas- vietettiin rakennuksen kellarissa. Se oli ikkunaton huone, jonka täytti hernekeiton läpitunkeva haju ja jossa kaikki mahdollinen oli kielletty.

Muistan millaistä oli olla 16-vuotias hollantilaisen pikkukaupungin koulussa. Siinä iässä oluen juomisella oli niin suuri vetovoima, että vietimme jokaisen vapaan hetken kulman takana olevassa kuppilassa. Jotkut meistä alkoivat pinnata tunneilta ja vastavetona koulun johtokunta päätti tehdä entisestä polkupyörävarastosta meille oleskelutilan. Sinne oli määrä tulla mukavia istuimia, biljardipöytä ja jonkinlainen baari, johon me olimme jo tottuneet pubin puolella.

Oleskelutilan avajaisista tuli kuitenkin katastrofi. Baarissa ei myyty olutta ja jotkut meistä tulivat juhliin kuppilan kautta. Ja koska kukaan ei halunnut olla pitkään ovivahtina, pantiin ovet varhain kiinni. Ulos jääneet aloittivat mellakan ja poliisi tuli paikalle. Jouduin koulun johtokunnan eteen seuraavana päivänä oppilaiden edustajana.

Meillä oli ehdotus: voisimme kilpailla pubin kanssa ja myydä olutta rajoitetusti omassa baarissamme. Yksi tai kaksi pulloa per oppilas, liian vähän humaltumiseen, mutta tarpeeksi jotta kykeni liikkumaan Abban tahdissa. Rehtori ja paikalla olleet kaksi opettajaa olivat äimistyneitä. He eivät odottaneet niin innokasta yrittäjähenkeä oppilaiden taholta.

Vanhempien edustaja oli sitä vastoin kauhuissaan. Hän unohti täysin, että olin vasta lapsi. Muistan vieläkin, kuinka se mies hakkasi kättä pöytään ja huusi, että olin antikristuksen lähettiläs ja että hänen koulunsa opetti kristillistä moraalia ja jos minun vanhempani eivät pitäneet siitä, heidän pitäisi viedä minut johonkin toiseen kouluun.

Olin itkun partaalla ja änkytin, että se ei ollut minun henkilökohtainen ehdotukseni ja että vanhempani eivät tienneet aloitteesta mitään ja eikö juuri hänen oma tyttärensä ollut eilisiltaisten mellakoitsijoiden joukossa. Mies huusi rehtorille, että hän veisi rakkaan jälkeläisensä pois tästä koulusta, ellei minua eroteta. Sitten hän poistui.

Tunsin hävinneeni, saaneeni rangaistuksen siitä, että esitin mielipiteeni. Johtokunta teki kuitenkin oikean päätöksen ja nosti itsetuntoamme hyväksymällä ehdotuksen. Oleskelutila oli nyt tosiaan meidän.

 

"Beam me up, Scotty!"

(20.5.2000)

Kuten kaikilla muilla, myös suomalaisilla on tapana nähdä itsensä ainutlaatuisina olentoina. Maahnamuuttajien oletetaan tajuavan, ettei metsiä, lunta, jäätä ja vaaleita naisia löydy mistään muualta. Indoeurooppalaisille on kuitenkin outoa vain suomen kieli. Joskus erehdyn luulemaan, että pahimmat vaikeudet ovat takanapäin. Karu todellisuus tekee minusta usein toivottoman vasta-alkajan. Aivan kuin kiipeäisi tikkaita vain nähdäkseen, että puolapuita on taas ilmestynyt uusia.

Pystyin heti maahan tuloni jälkeen kuusi vuotta sitten ostamaan kupin kahvia tai vaikkapa junalipun. Ensimmäinen hammaslääkärinikin Hämeenlinnassa puhui sujuvaa englantia. Opin pian, että hän oli harvinainen ilmiö. Ongelmat kielen kanssa tulivat vakavammissa paikoissa. Minua masensi, kun poikani syntyi jonkinlaisessa sairaalaksi kutsuttu kuntosalissa, ja samaan aikaan hänen hollantilaiset serkkunsa tulivat maailmaan vanhempiensa makuuhuoneessa. Eniten olin kuitenkin huolissani siitä, että hoitajat ja lääkärit eivät selittäneet minulle mitään. Vaimoni kärsi enkä minä edes tiennyt mistä he puhuivat.

Mutta asiat ovat paranmaan päin.

Kirjallisuutta harrastavana tiedän, etten tule koskaan kirjoittamaan suomeksi yhtä hyvin kuin hollanniksi. Silti voi jo nykyään lainata Arto Paasilinnan romaanin ja jopa palauttaa sen ajoissa. Pystyn lukemaan tiekylttejä ajaessani normaalivauhtia. Tiheään asutussa Hollannissa pääsee joka paikkaan bussilla tai junalla ja ajokortin puuttuminen on siellä katsottu positiiviksi asiaksi. Täällä tympäännyin siihen, että kaikki tuijottivat minua kun istuin takapenkillä ja vaimoni ajoi autoa. Päätin antaa periksi ja oppia ajamaan. Jouduin käymään ajokokeen kuusi kertaa, tosin en kielivaikeuksien takia.

Makuun päästyäni halusin oppia enemmän. Kuulin miten Suomesta on tulossa informaatioyhteiskunta ja halusin olla osa sitä. Tein opettajan hommia, mutta puutteellisen koulutuksen vuoksi sain vain pätkätöitä. Perinteiseen tehdästyöhön minua ei taas kannattanut enää täsä iässä kouluttaa. Informaatioyhteiskunta on kuitenkin upouusi. Se on kansainvälinen, kaipaa juuretonta työvoimaa, joustavia, innokkaita ja rohkeitä ihmisiä. Eikö ole väliä vaikka ei osaisi suomea kovin hyvin.

Eihän?

Työvoimatoimiston virkailija kysyi miten olen motivoitunut hakemalleni tietotekniikkakurssille ja mitä aion saada siitä irti. Painotin kansainvälisyyttä, joustuvuutta aja sitä mitä uusi talous tulisi olemaan. Hän nyökytti päätään ja näytti vakuuttuneelta. Näin miten taivaan portit aukenevat edessäni. Saan koulutusta aja haasteellista työtä vahvalla alalla. Jätän taakseni yhteiskunnan syrjäseudut. Mutta sitten virkailija kysyi vielä: "Tässä työssö tehdään paljon ryhmätyötä. Ymmärrätkö karjalan murretta?"

 

Belgian suru

(10.6.2000)

Jalkapalloilun EM-kisat pelataan Belgiassa ja Hollannissa. Hollannista on monilla suomalaisilla jokin käsitys, mutta Belgia näyttää olevan outo lintu, vaikka Bryssel sijaitseekin Belgiassa. Hollantilaiset eivät pidä belgialaisista ja jos jokin menee vikaan, on syypää helppo löytää, ainakin jos on hollantilainen.

Belgian kansakuntaa on vaikea selittää suomalaisille. Teillä on totuttu huolehtimaan vähemmistöistä, ainakin niin kauan kun he ovat vaaleita ja sinisilmäisiä. Ruotsinkielisellä väestönosalla on omat tiedotusvälineensä ja oma poliittinen puolue. On siis olemassa suomalaisia ja ruotsia puhuvia suomalaisia. Belgialaisia ei sitä vastoin ole olemassa. Ei mitään ranskankielisiä tai hollantia puhuvia belgialaisia. Etelässä asuvat vallonit ja pohjoisessa flaamit. Heidän välillään on vain negatiivinen suhde: alistamisen halu. Ennen vuotta 1970 vallonit alistivat flaamilaisia ja sen jälkeen tilanne kääntyi toisinpäin. Vallonien hiili- ja teräskaivokset suljettiin, ja Belgian taloudesta tuli flaamilaista kuten myös kulttuurista. Kaksi kolmasosaa belgialaisesta kieltäytyy puhumasta ranskaa. Kuitenkin vain ranskankielistä lehdistöä luetaan Suomessa.

Kartalla Belgia on Hollannin alapuolella ja tämä näkökulma ei rajoitu pelkästään maantieteeseen. Hollantilaiset nauttivat mielellään belgialaisesta ruoasta ja Antwerpenin yöelämästä, mutta muuten he tyytyvät vain pilkkaamaan belgialaisia. Kansainvälisessä seurassa hollantilaiset ovat tyytyväisiä, jos heitä ei yhdistetä heidän eteläisiin naapureihinsa. Hollantilaiselle Belgia on sotkuinen paikka. Se edustaa likaisuutta, häpeää ja korruptiota. Itseään hollantilainen taas arvostaa tehokkaana, ahkerana, itsevarmana ja tasapainoisena. Siksi hollantilaisille on hyötyä omata niin laiskat rajanaapurit. Belgialaisten likaisen yhetiskunnan rinnalla heidän viattomuutensa näyttäytyy entistä puhtaampana. Ero on kuitenkin vain siinä, miten belgialaiset suhtautuvat korruptioon ja hämäräpeliin. He tekevät siitä ison numeron, kun taas hollantilaiset osaavat peittää sotkunsa paremmin.

Ennen toista maailmansotaa Hollannin oranssipaidat ja Belgian punaiset paholaiset ottelivat jalkapallokentällä kahdesti vuodessa. Se oli sikäläinen Suomi-Ruotsi maaottelu. Perinne sai kuitenkin pahan särön vuonna 1973. Silloin käytiin ratkaiseva ottelu pääsystä seuraavan vuoden MM-kisoihin ja Hollanti tarvitsi yhden pisteen taataakseen kisapaikkansa. Vain sekunteja ennen täyttä aikaa belgialaiset tekivät ottelun ainoan maalin, mutta neuvostoliittolainen erotuomari julistikin tilanteen paitsioksi. Vasta 1990-luvun alkupuolella tuli ilmi, että hollantilaiset olivat maksaneet erotuomarin, joka lahjoitti heille MM-kisapaikan. Jalkapalloilun kannalta oli upeaa, että Hollanti pääsi näyttämään taitonsa, mutta belgialaisia kävi sääliksi. He voivat vain surra kohtaloaan unelmajoukkueen varjossa.

 

Kuin kuollut lehmä

(22.6.2000)

Minä opetin häntä huutamaan 'Litti! Litti!'. Ennen sitä päivää vuonna 1994 hollantilaiset olivat huutaneet uudelle suomalaissuosikilleen: 'Jari Litmaaaaaanen!' Parolien suosikki pelasi yhä Ajaxin väreissä, kun minä tapasin hänet kolme vuotta myöhemmin. Mutta ystäväni oli menettänyt kiinnostuksensa jalkapalloon.

Parolie oli näkyvä hahmo Ajaxin 'F-joukkueessa', Hollannin kuuluisimmassa jalkapallofanaatikkojen sakissa. Hän on pieni ja lihava mies, ja ilman alituista hymyä häntä olisi voinut sanoa rumaksi. Hän itse taisi olla ainoa, joka tietää hänen oikean nimensä. Parolie on kotoisin Berliinistä ja hänen kutsumanimensa tulee saksan sanasta 'iskulause', koska hän on hyvä keksimään niitä. Hänen mestariteoksensa on yhä näkyvissä erään teatterin seinässä. Se ilmestyi heti Ronald Reaganin valtaantulon jälkeen: 'Lee Harvey Oswald, maasi tarvitsee sinua nyt!'

Lempinimet, sloganit, Parolie ja minä kuuluimme Amsterdamin talonvaltaajiin 1970-luvun loppupuolella. Silloin Hollanti kävi samanlaista taloudellista ja sosiaalista mullistusta kuin Suomi nyt, ja se ajoi meidät jalkapallon pariin. Joukkotyöttömyys ja ulkomaalaisviha saivat ihmiset seisomaan rinta rinnan, ja jalkapallokatsomon lehterit oli ainoa paikka, jossa saattoi aistia solidaarisuuden tunteen. Kun valtiovalta vastasi meille väkivallalla, tuli poliisista yhteisen vihan kohde. Jalkapallo-otteluista tuli sosiaalisen protestin näyttämöitä, tosin viranomaiset nimittävät sitä huliganismiksi.

1980-luvun loppupuolella rahaa oli liikkeellä enemmän ja uusrikkaat kiinnostuivat jalkapallosta. Ennen se oli ollut työväenluokan juttu. Köyhään lähiöön rakennettu stadion oli työläisten oopperatalo. Sinne mentiin jalan ja ihmismassat vyöryivät pikkukatuja pitkin: 'You never walk alone'. Sitten kun VIP-aitiot ja hienot autot tulivat mukaan, niistä tuli Parolien iskulauseiden ja muiden vähän ikävämpienkin juttujen kohde. Ajaxin muutto 'turvalliseen' ArenAan 1995 oli kova isku F-joukkueelle. He eivät tunteneet enää oloaan kodikkaaksi hitech-stadionilla ja osa kovimmista faneista keskittyi väkivaltaan, jolla oli vähän tekemistä ottelun kanssa.

Kevällä 1997 Carlos Pikorniesta tuli ensimmäinen surmansa saanut F-joukkueen jäsen. Häntä ei kuitenkaan tappanut poliisi vaan Feijenoordin S-joukkue. Parolie oli silloin paikalla. Hän muisteli kuinka tappelu oli pohjustettu huolellisesti internetissä. Se käytiin kylmänä ja märkänä sunnuntaiiltapäivänä eräällä joutomaalla. Parolie katseli kattoon ja kiroili: 'Molemmat puolet odotti, että olisi tapeltu poliisin kanssa, kun ne tuli väliin. Mutta ne vain katseli turvallisen matkan päästä helikoptereista. Meidän tappelua seurasi vain muutamat typerät lehmät. Ja tiedätkö, en ole koskaan tuntenut olevani niin paljon lehmän kaltainen. Kuolleen lehmän.'

 

Turvallinen maa

(8.7.2000)

Euroopan unioni ohjaa pakolaiset joko ihmissalakuljettajien käsiin tai nälkälakkoon, ja yhteisön pakolaispolitiikka tuokin mieleen juutalaisvainot. EU:n asenteen kyynisin ilmaus on sääntö, jonka mukaan pakolaisten on palattava siihen maahan mistä he ovat tulleet, mikäli tuo kyseinen maa katsotaan turvalliseksi.

Maailman jakoa moniin turvallisiin sekä satunnaisiin vaarallisiin maihin on tehty vasta Berliinin muurin hajoamisesta lähtien. Se perustuukin enemmän ideologiaan kuin todelliseen jakoperusteeseen. Käsitys pakolaisesta on hyvin erilainen kylmän sodan päättymisen jälkeen. Ennen paettiin tyranniaa ja köyhyyttä, nyt pakolainen on "erilainen" tai "loinen". Viimeisten yhdentoista vuoden aikana lähes jokainen turvattomaksi tuomittu kolkka on jossain vaiheessa muuttunut rauhalliseksi turvapaikaksi, ja päinvastoin. Monitoroinniksi kutsuttu menetelmä, jolla pakolaisia vastaanottavat maat tutkivat pakolaisen kotimaan "turvallisuuden", on jo lähtökohtaisesti sattumanvaraista. Virheitä tehdään, ja pakolaisten pakkopalauttaminen on jo itsessään julmaa.

Suomi on nyt EU:n jäsen ja sitä myötä sekin on osallistumassa moderniin holokaustiin. Suomi osoittaa useimmille ovea takaisin helvettiin ja jotkut harvat onnekkaat hän toivottaa tervetulleiksi, jos he suostuvat siivousfirman palkkalistoille. Samaan aikaan turistimatkoilla käyvät "tarkkailijat" näkevät omin silmin kuinka romaaneja kohdellaan kuin kuninkaita, ainakin itäeurooppalaisen standardin mukaan. Maailman kaukaisimmista kolkista virkailijat saavat tietoa television kautta, niin kuin me kaikki muutkin. Irak on varmaan turvallinen paikka, kun bensakin on siellä halvempaa.

Pakolaisen asema Suomessa ehkä valaisee hänen kokemaansa hätää. Asutaanpa maahanmuuttajien kenkiin ja mietitään onko Suomi turvallinen maa.

Onko Slovakiasta tai Puolasta tulevilla romaneilla luvassa parempi elämä täällä huolimatta siitä, että ennakkoluulot ovat niin yleisiä? Miksi Somalit ja muut värilliset maahanmuuttajat jaksaavat tottua jokapäiväiseen rasismiin? Surullinen vastaus kuuluu, että kotimaa on sittenkin turvattomampi. He olisivat varmaan samaa mieltä erään natsien käsistä selvinneen juutalaisen kanssa, joka totesi: "Leirillä et ainakaan joutunut naapureiden kavaltamaksi".

 

Aivopesua

(14.7.2000)

Jalkapallon katselu televisiosta oli ennen kuin matkustelua. Mitä kauempana ottelu pelattiin sitä eksoottisemmat yksityiskohdat täyttivät kuvaruudun. Englannissa stadionit näyttivät maatiloilta, eikä samanlaisia kenttiä löytynyt muualta. Jos kuvaruutu näytti minulle kentän, jolla ei ollut lainkaan mainoksia ja katsomon täynnä sotaväkiä, olin jossain rautaesiripun takana. Jokaisessa paikassa kuulin ja näin viestejä paikallisestä elämästä. Tiesin missä olin.

Jalkapallon EM-kisat ovat sitä vastoin aivopesua. Kolmen viikon aikana vietän aikaani kahdeksalla eri paikkakunnalla Hollannissa ja Belgiassa. Mutta jos en tietäisi etukäteen missä ollaan, voisin luulla Arnhemia Brysseliksi tai Liegeä Rotterdamiksi. Aivan kuin katsoisi samaa ottelua yhä uudestaan ja uudestaan. Hetken päästä en enää tiedäkään missä olen.

Maailman kolmanneksi suurin urheilutapahtuma järjestetään kahdessa eri maassa. Eli kahdessa eri kulttuureissa, koska pari kilometriä Hollannin Maastrichtin etelään kaikki muuttuu. Talot saavat outoja muotoja, maisemassa näkyy vuoria, Hollannin yleinen väri vihreä vaihtaa ruskeaksi, ihmisten elämäntyyli rentoutuu. Aina kuin olin siellä, aurinko paistoi. Hollantilaisille Etelä-Euroopa alkaa Liegessä.

Mutta Euro-2000:n oikeuksien omistajat eivät halua erilaisuutta. Mainosten tekijät ovat aivopesun mestareita. Pelaajille joutuvat jakamaan 46,5 ottelutuntia keskenään, mutta Philips, Playstation ja Amstel saavat huomioni koko 2790 minuutin ajan. Identtiset mainokset sopivat yhdenmukaiseen taustaan. Ilmapiiri on uhrattu markkinoinnille.

Ajax löi modernin jalkapallon Amsterdamin olympiastadionilla mutta nyt sen kotikenttä ja samalla EM-näyttämönä on valttavaan kylpyammeen oloinen ArenA. On myös sääli, ettei Belgian jalkapallohenkisin kaupunki ole mukana kisoissa. Entisen Heyzelin stadionin verenmakuiset ottelut olisi pitänyt pelata flaamien "pääkaupungissä" Antwerpenissa.

Kaikki Euro-2000-turnauksen stadionit ovat samanlaisia. Jokainen istuu tuolissa, ja jotkut onnelliset ovat päässeet lasiseinäisiin aitioihin. Jokainen stadioni ilmaisee samaa välinpitämättömyyden ilmapiiriä. Ihmiset eivät enää tule paikalle katsomaan suosikkinsa elämän ja kuoleman kamppailusta. He tulevat shoppailemaan. He voivat olla missä stadionilla vain, he eivät pysy siellä pitkään eivätkä tule takaisin, jollei heidän suosikkinsa voita. Häviäminen on menetty aikaa.

Yhtenä päivänä halusin varmistaa, että kuvaruudulla näkemäni mainos oli aito. Menin Alkoon katsomaan voiko sieltä ostaa Amstel-olutta. Myyjä epäröi hetken ja osoitti sitten bulgarialaisten viinien suuntaan. En vieläkään voinut ostaa Amstelia Hollannin rajojen ulkopuolelta. Olenkin katsonut valhetta.

 

Kyvytön mies

(26.8.2000)

Kun ankara lama iski Hollantiin 1970-luvun lopussa, kotimaani poliitikot ryhtyivät heti laajentamaan sanavarastoaan. Uudet teemat käsittelivät työttömyyttä, joka oli rakettimaisessa nousussa. Pääministerin suosikkitermi työttömille oli "non-valeurs", arvottomat. Valtionvarainministeri taas oli kuuluisa siitä, että hän käytti paljon kallista aikaansa haukkuen työläisiä laiskoiksi loisiksi, joille oli tärkeää vain viini ja naiset.

Tullessani Suomeen vuonna 1994 huomasin ilokseni, että vaikka maan talous olikin kuralla, työttömiä ei syytelty suureen ääneen. Suorastaan päinvastoin. Muualla Euroopassa solidaarisuus on kuollut käsite, mutta hyvinvointivaltion ylläpito on yhä keskeinen osa suomalaisuutta. Koko poliittinen kenttä ajattelee, että jokainen häviää, kun ilmaiset sosiaalipalvelut supistuvat.

Vai olenko kenties väärässä?

Kävin tässä äskettäin pankissa. Paikan nimi ei ole tärkeä, jokainen suomalainen pankki on samanlainen. Hiljaiset jonot ja täysin naisvaltainen henkilökunta tuovat mieleen bordellin. Minua palvellut rouva yritti peittää ikänsä ikään kuin se olisi ollut mafian salainen tilinumero. Kiireestä kantapäähän hän kielsi itseään näyttämästä isoäidiltä, mutta hänen töykeytensä paljasti uran olevan jo usean vuosikymmenen pituinen.

Minä halusin lopettaa vakuutussäästötilini pankissa. En ole mikään talouden asiantuntija mutta en ole myöskään sokea Helsingin pörssin laskun ja Amsterdamin pörssin kukoistuksen väliselle suhteelle. Halusin siirtää pennoseni sinne missä niistä minulle olisi eniten hyötyä. Se oli mielestäni järkevää taloudenhoitoa, mutta arvon rouva katkaisi haaveiltani siivet: "Voitte toki lopettaa maksunne, mutta säästönne jäävät meille vielä 20 vuodeksi."

Sitten hän lisäsi: "Ellette kärsi työkyvyttömyydestä".

Olin tyrmistynyt tuosta "kyvyttömyys"-sanasta. Se jätti minut täysin aseettomaksi. Kyvytön? Minäkö? Ensimmäiseksi tuli mieleeni kuolettava sairaus. Tai sitten käden tai jalan menettäminen, tekoraajan kanssa eläminen. Minulla ei ole ollut flunssaakaan neljään vuoteen, herän joka aamu kuudelta, en kerta kaikkiaan sairastele.

Olin yhä tyrmistynyt, kun pankkirouva jatkoi tuomion lukua: "Valitan, mutta ainoat pätevät syyt ovat avioero, puolison kuolema tai työkyvyttömyys. Tuossa se on paperilla." Hän ojensi minulle keskustelun päätteeksi pienen lehtis. En älynnyt edes lähtiessä huomauttaa pirullisesti, että olen hänen ikäisensä vasta kahdenkymmenen vuoden päästä.

Kotona luin mitä lehtisessä sanottiin. Ja olin taas tyrmistynyt. Missään kohdassa ei puhuttu mitään kyvykkyydesta työhön. Minun piti vain todistaa, että olin ollut työttömänä viimeisen vuoden aikana. Työttömyydestä oli tullut kyvyttömyyteen johtava sairaus vain tuon naisen mielessä. Olin vihainen itselleni, kun en saanut tuota sanaa suustani...

 

Isoveli

(14.10.2000)

Aalsmeer on Amsterdamin rähjäinen lähiö. Se sijaitsee Schipholin lentokentän kyljessä, Euroopan vilkkaimpien kiitoratojen välissä. Kaikki kynnelle kykenevät ovat paenneet tästä helvetistä jättäen tilaa Hollannin kuuluisille tulppaaneille, joita kasvatetaan ikkunattomissa tehdashalleissa suojassa melulta ja kerosiinin hajulta. Aalsmeer on juuri sopiva paikka Endemolin tv-yhtiölle.

Hollannin televisiota ovat jo alkuajoista lähtien hallinneet Joop van den Ende ja John de Mol. Esiintyjät ovat heidän listoillaan ja heti kun kaupallinen televisio tuli Hollantiin, he ostivat itselleen televisioaseman. Heidän mielestään televisio-ohjelmien tekeminen ei eroa tulppaanien kasvattamisesta. Kukkia tehdään teollisesti vientiä varten ja samalla tavalla Endemol tuottaa värikästä kuvamattoa saksalaisille.

Ja tietenkin myös suomalaisille. Pari vuotta sitten satuin katselemaan 'Amorin kaaria'. Lupaavasta otsikosta huolimatta ohjelma ei oikein sytyttänyt ennen kuin näin lopputekstit. Kuvaruutuun ilmaantui tuttu Joopin ja Johnin logo. Heti tajusin että olin katselemassa katastroofia. 'Amorin kaaret' ei ole sellainen ohjelma, joka sopisi Endemolin tuotteeksi. Ei alkuunkaan. En yllättynyt yhtään kun show lopetettiin jo ensimmäinen vuoden jälkeen.

Olen nähnyt hollantilaisen version siitä mitä 'Amorin kaarien' piti alun peri olla. Hollannissa ohjelma kulki nimellä 'All you need is love'. Kepeä nimi on ainoa yhteys siihen lempeään ja positiiviseen tilaan, josta Beatles lauloi. Ohjelmassa näytetty ja puhuttu 'rakkaus' käsittää pelkästään seksiä. Ja vielä sellaista seksiä, jota ei halua edes pahemman vihamiehensä kokevan. 'All you need is love' on psykomaaninen helvetti, jossa raiskaus syrjäyttää mielikuvituksen.

Mutta se on menestysartikkeli, josta Joop ja John ovat tehneet vielä surullisemman version. Sen nimi on 'Isoveli', mukaelma teoksen '1984' täydellisestä diktaattorista. Ohjelman nimi on jälleen kerran ainoa yhteys siihen mitä George Orwell teki. Hän kirjoitti varoituksen yksilönvapauksien kieltämistä vastaan, kun taas Endemol manipuloi yleisön vallanhalua.

'Isoveli' on täysin sisällötön tuote. Ei minkäänlaista juonta, ei näyttelijöitä. Jouko ihmisiä esiintyy kameroille, ja katsojat valitsevat kerran viikossa jonkun, joka tiputetaan pois. Ihmiset ovat aina samanlaisia Joopin ja Johnin klooneja. Siinä naapuri laittaa kaksi koiraansa kusemaan naapurin ovelle, tai kusee siihen itse.

Show pyörii nyt myös Saksassa ja sitä katsotaan. Epäilemättä se saadaan kohta Suomeenkin. Mutta tuskin se täällä pärjää, vaikka nimeksi tulisi mukava ja tuttu 'Seitsemän veljestä'. Silti katsojat palaavat parin kerran jälkeen takaisin Mika Häkkisen ja mainosten pariin.

 

Lämpenevää luvassa

(2.12.2000)

Seuraavalla vuosisadalla ilmastomme on viitisen astetta lämpimämpi. Arktinen talvi rajoittuu silloin Utsjoen ympäristöön ja valkoinen joulu on harvinaisuus Hämeenlinnassakin. Löydämme itsemme kohta tanskalaisesta tai hollantilaisesta ilmastonalasta. Harmi niiden puolesta, jotka pitävät kylmästä (mutta onneksi niitä on tosi harvassa). Suomalaiselle rakennukselle kyseessä on sen sijaan loistava mahdollisuus.

Hollannissa käydään keskustelua niin sanotusta "etnisestä rakentamisesta". Maan väestön juuret ovat yhä enemmän Euroopan ulkopuolella ja sen myötä pitäisi arkkitehtuurinkin muuttua eksoottisemmaksi. Perinteinen pieni hollantilainen talo ei ole sopiva kolmen sukupolven suurperheille, joita monilla vastatulleilla on. Eivätkä Hollannin kadut ja pienet torit ole rakennettu niille, jotka viettävät suuren osan elämästään kotinsa ulkopuolella.

Voi toivoa, että muuttuva ilmasto tekisi Suomesta houkuttelevamman paikan ulkopuolisten silmissä. Toisaalta on virhe ajatella, että vain jää ja kylmyys vierottaa ulkomaalaisia täältä.

Ensinnäkin Suomi on tyhjä maa. Täällä syntyneille sillä ei ehkä ole merkitystä, sillä he ovat saaneet ensi suudelmansa puolityhjissä huoneissa tai autioilla kaduilla. Mutta niille, joiden historia on muualla, autiot kaupat, bussit ja jalkapallostadionit ovat yksi valtava musta aukko. Periaatteellinen muutos suomalaisissa rakennustavoissa olisi siksi tarpeen, jotta tämä ylenmääräinen tyhjyyden tunne täytettäisin. Muutoksen pitäisi olla vastakkainen sille mitä Hollannissa tapahtuu.

Ylisuuret kauppajätit joutuvat ensimmäiseiksi karsintalistalla. Siirtyminen kohti lämpimämpää ilmastoa on tässä toki avuksi. Enemmän ihmisiä kapeilla kaduilla sekä pienissä kaupoissa ja kahviloissa. Ei enää lymyiliyä hämärien ikkunoiden takana. Suurin osa ihmisistä kulkisi pyörällä tai kävelisi, päivän ensimmäistä kahvia ei nautittaisi bensa-asemalla vaan torilla eikä sielläkään sulkeuduttaisi huonolta avioliitolta näyttävän harmaan teltan suojiin vaan oltaisiin avoimesti tavasalla.

Pitkällä tähtäimellä voisi ajatella, että suomalainen yhteiskunta pääsisi irti sitä vaivaavasta yksipuolisuudesta. Kuvitelkaa tilannetta, jossa poikkeavaa mielipidettä ei tarvitsisi etsiä vankilasta tai pöpilästä! Mutta ehkä se unelma jätetään 2100-luvulle.